Kadonneen keinun arvoitus

Posted by - on Elokuu 12, 2012
Kisaraportit, Agility / 2 Comments

Eilen Susu viiletti Poksin järjestämissä elonkorjuukisoissa. Aamulla sanoin sille, että tänään tehdään nolla ja sitten syödään euron juustot, mutta selvästi fiksu aussie odottaa nollan tekoa siihen saakka, että lupaan vähintäänkin kerrosateriat. Tai ehkä se sittenkin olen minä, joka moista porkkanaa odottaa… Paljon mahdollista!




Suurkiitos hienoista kuvista Milenalle!Tuomarina toimi Tuija Kokkonen, jonka radat olivat aika kinkkisiä. Melkein pelkkää pyöritystä eli Susun kanssa kyllä hyvin tehtävissä mutta vauhtiin se ei oikein kunnolla eilisen tapaisilla radoilla pääse. Hauskaa sillä joka tapauksessa oli ja ekaa starttia lukuunottamatta vire alkaa kantaa melkoisen hyvin lähdöstä eteenpäinkin. Jos lähtöjen fiiliksen saisi siirrettyä kunnolla radalle saakka, niin kohta olisivat rimat säpäleinä ja siivekkeet nurin, sillä sen verran räjähtävän raivon Sususta saa kaivettua esiin lähtöviivalla.

No – kolmelta radalta kolme hyllyä, yksi ihan hyvä sellainen. Tunsin itseni harvinaisen fiksuksi, kun yhdellä radalla kesken pujottelun aloin taputtaa ja sen seurauksena Susu kiiruhti pari keppiväliä samalla kahmaisulla ja otti siitä hylyn. Siis täh – miksi ihmeessä taputin? Tai miksi en vaadi kontakteja kunnolla, vaan vapautan koiran aina liian aikaisin? Ja ennen kaikkea: miksi ohjaukseni näyttää olevan Älä tee näin – agilityä keltanokille -opetusvideon huipennus? Voi huoh! Tiedän, että pohjimmiltaan kyse on siitä, että olen turhan piittaamaton agilityn suhteen enkä osaa suhtautua siihen edes pienellä tarvittavalla kurinalaisuudella. Kunnianhimoa taas ei ole pitkään aikaan näkynytkään. Toisaalta se ei haittaa yhtään, mutta esimerkiksi nuo kontaktit ovat sellaiset, että saisin tsempata niiden kanssa kisoissa. Treeneissä ne ovat pääsääntöisesti todella hyvät ja vauhdikkaat, mutta kisoissa päinvastaiset, ja koiraparka on varmaan ihan sekaisin erilaisista kriteereistä ja vapautuksista.

Tärkeintä on kai kuitenkin se, että oli tosi hauska kisapäivä ja myös Susu tuntuu nykyään pitävän kisaamisesta. Yksi juttu kuitenkin jäi kaivelemaan: keinu. Eka rata oli hypäri, mutta toisena olleella agiradalla keinu oli kolmantena esteenä eikä Susu juossut kuin vähän yli puolivälin ja siitä keikautti keinun alas. Viimeisellä rundilla, joka sekin oli siis agirata, Susu ensin juoksi keinun ohi. Yleensä en korjaa noita ohitteluja, koska tavallisesti olen vain itse huitonut huolimattomasti ja lisäksi korjailut lannistavat Suppea, mutta nyt laitoin koiran menemään uudestaan, kun se selvästi skippaamalla skippasi esteen. Taas se jäi puoliväliin kiikuttamaan keinun alas. Hitsi! Ei muuta kun keinusulkeiset pystyyn pihalle. Arvoitukseksi jää, miksi Susu varoi keinua – kisoissahan se on aina tehnyt tosi reippaita suorituksia jopa puukeinuilla ja nyt oli sentään ihan tuttu kumirouhe-este eikä kolahduskaan ollut kova. Seuraavalle kerralle siis tähän kuvaan korjaus: ilme iloiseksi, häntä pystyyn ja metri tassuja eteenpäin!

Kysymyksiä ja kuvia

Posted by - on Elokuu 09, 2012
Yleinen / 12 Comments

Laura haastoi tylsän hetken pelastukseksi seuraavanlaiseen:

Ohjeet haastetuille: Jokaisen haastetun tulee vastata niihin 11 kysymykseen, jotka haastaja on esittänyt ja postata ne blogissaan. Valitse sitten 11 uutta haastateltavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä, joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä, jolta sait haasteen.

Tänään se vähän tylsempi hetki sitten tuli, joten tarjolla on yksitoista vastausta yhteentoista kysymykseen. Myös Eeva haastoi vastailemaan kysymyksiin, mutta niihin en ehtinyt vielä kirjoitella vastauksia. Kuvitin postauksen kuluneen kesän otoksilla, jotka ovat unohtuneet gallerian syövereihin. Itse vastauksiin kuvat eivät juurikaan liity ja eniten räpsyjä onkin varmaan Viirusta, joka mainitaan haasteessa ehkä yhdellä sanalla. Ehkä se kompensoi sillä tavalla ihan hyvin



1. Kerro kuinka sinusta tuli koiranomistaja.

Se klassinen tarina: “Äiti saanko hamsterin? Isä osta kilpikonna? Ainaki pitää saada hoitoheppa!” Minun hamsterini -kirjan ulkoa opettelu, terraarion paikan mittailu (lopulta harmikseni jouduin toteamaan, ettei monen metrin mittainen kilppariasumus olisi edes mahtunut huoneeseeni, yritys oli kuitenkin kova) sekä Villivarsojen intohimoinen lukeminen eivät kuitenkaan selvästikään vakuuttaneet vanhempiani. Epäilen, että lopullinen päätös koiranhankinnasta oli lähinnä viimeinen keino lopettaa jatkuva jankutukseni ;)

Tolleri näytti söpöltä koirakirjassa ja kaiken lisäksi sen esittelytekstissä luki “lasten väsymätön leikkitoveri”. Varsinainen kunigaskuvaus Topi-parasta, joka kyhjötti erakkona pentulaatikon nurkassa.

2. Miten päädyit nykyään harrastamiesi lajien pariin?

Innokkaana nappulana opetin Topille heti sen tultua kaikki keksimäni peruskäskyt ja temput, joten kai sitä voi jonkinlaiseksi alkeelliseksi tokoksi kutsua. Agilityn alkeisiin menimme muutaman vuoden päästä. Äiti oli aina treeneissä turvamiehenä, koska minä, silloin edelleen enemmän tai vähemmän vaahtosammuttimen kokoinen, ja pelkoaggressiivinen iso uroskoira emme ehkä olleet se kaikkein otollisin yhdistelmä.

Haku valikoitui Susun maastolajiksi, koska se vaikutti hauskalta. Vissiin olisi pitänyt valita jälki, jos olisi halunnut päästä helpommalla ja myös kokea itse sitä hauskuutta… No ei vaineskaan, haku on oikeasti ehkä lempilajini.

Topi aloitti vepen äidin kanssa ja kun Suppilo kerran toisena kesänään innostui uimaan, piti senkin päästä vesipelastajaksi.

3. Mitä lajia haluaisit kokeilla tai opetella (jos sinulla olisi erilainen koira)?

Paimennuksesta jotakin ymmärtäminen olisi varmasti hienoa.

4. Montako koiraa on maksimi?

Yksi. Korkeintaan kaksi. Ai hups, noita onkin neljä. Jos kaikki olisivat virkeitä ja vetreitä, se olisi mielestäni ehdottomasti liikaa, vaikka meitä onkin kaksi aktiiviharrastajaa perheessä. Nyt kun yksi on jo seniori ja toinen sairaseläkeläinen, onnistuu tämän kokoinen lauma. Itselleni en kuitenkaan voisi kuvitella kahta harrastuskoiraa enempää, vaivoin edes niitäkään paria. Etenkään, jos toinen niistä on Susu, siihen saa panostaa viiden Viirun edestä ;)

5. Uros vai narttu?

Uros. Eiku narttu. Tai sittenkin uros. Vuorotellen? Silloin osaa aina arvostaa uroksen putkiaivoja nartun kieroilujen jälkeen ja päinvastoin.

6. Mikä on ollut vaikein liike/osasuoritus/ohjaus/tms opettaa koiralle?

Haun rullailmaisu. Vaikeusastetta on huomattavasti lisännyt se, että en ole oikein missään vaiheessa itsekään tiennyt, mitä teen, ja se nyt tunnetusti hieman auttaisi asian kouluttamisessa.

7. Tähtihetkenne?

Mörkön kanssa varmaankin yksi Varkauden agikisa, kun tosi vaikealla radalla onnistuimme saamaan nollan ja ihanneaikakin alittui. Hienoa oli myös pitkän yrityksen jälkeen saada viimeinen nolla kolmosiin Pieksämäeltä. Erityisen ylpeä pikkukaverista olen ollut myös aina silloin, kun se on näyttänyt kuinka koostaan huolimatta se ihan oikeasti on melkoinen otus. Monta kertaa Mörkön nuoruusvuosina Ihan Oikeiden Koirien omistajat sanoivat, että tuollaisen pikkukoiran hekin voisivat ottaa. Huippua oli myös isossa mätsärissä BIS1-voitto etenkin, kun Mörkö sädehtien nautti kehäkettuilusta.

Susun kanssa monet arjen jutut ovat niitä tähtiä: sellainen fiilis, että olemme tekemässä tätä juttua kahdestaan. Sanaton ymmärrys ja yhteistyö, pienet hetket lenkeillä tai treeneissä. Lisäksi jokainen kisaonnistuminen ja ylipäätään se, että osaaminen näkyy muillekin – vaikka eihän sillä oikeasti ole väliä. Mutta on sillä. ALO1 voittosijoituksella meidän molempien ekasta tokokokeesta, viime kesän nollaonnistumiset agikisoissa Kuopiossa. Ehkä ylpein olin kuitenkin, kun Susu osallistui vuoden ikäisenä Susanna Korrin tottisseminaarin ja siellä teimme seuraamista ensimmäistä kertaa julkisesti, ja aussie sai suorituksestaan roppakaupalla kiitosta jopa yleisön paatuneilta pk-harrastajilta. Minun pieni kirppu!

8. Koska on hävettänyt eniten?

Osallistuimme Mörkön kanssa nuorten koiraleirille 2008 alkukesästä. Silloin Mörkö ensimmäistä kertaa yritti purra vierasta ihmistä ihan yllättäen. Se oli kamalaa, aivan kamalaa. Vasta syringodiagnoosi vapautti pahimmasta syyllisyydestä. Nöyryyttävää oli myös se, kun kerran pitkäkorva lähti lätkimään kotikisoissa radalta naisiin…

Ai niin – ja kahdeksanvuotiaana kävin pentu-Topin kanssa lapsi&koira-kisassa mätsärissä. Topia jännitti ja kaiken lisäksi sillä oli niin kauhea kakkahätä, että se vain mielipuolena kiskoi pois kehästä lähimpään pusikkoon. Minä itkua tuhertaen otin vastaan viimeisen sijan lohdutuspalkinnot, mutta onneksi nyt ja jo aika monen vuoden ajan tapaus on vain lähinnä naurattanut ;) Topi-rukka, mitä kaikkea se onkaan joutunut kestämään.

9. Mitä haluaisit saavuttaa?

Haluaminenhan on eri asia kuin realistiset mahdollisuudet, eikös? TVA ja KVA siis.

Tärkeimpänä kuitenkin lisänimi Suppilon varahermojärjestelmä.

10. Miten valitset koiriesi nimet / millaisista nimistä tykkäät, mainitse joitakin?

Tykkään meidän koirien nimistä Mörköstä ja Viirusta. Topi on ihan mainio tollerin tavisnimi, mutta nyt seuraa kauhea tunnustus: Susu on mielestäni yksi kamalimmista nimistä mitä keksiä saattaa… Siitä tulee mieleen kaupungilla kopiokamujensa kanssa kaakattava siideripissis tai vaihtehtoisesti pornotähti – en voi mielikuvalle mitään! Vaan ei nimi onneksi koiraa pahenna eivätkä muiden mielikuvat toivottavasti ole ihan näin imartelevia. Ja ainahan sitä voi kutsua Suppiloksi, se on kiva. Tai ajatella Susu-suklaapaloja. Mieluusti olisin kuitenkin nimennyt suppilonokan Hilaksi, Kislaksi, Siroksi, Namuksi tai Vilaksi, mutta koska äidin mielestä se oli Keiju, Ralla tai Lumikki, siskoni mielestä Milli ja isäni mielestä Pikku, jäi se sitten kompromissiratkaisuna Susuksi.

Hyvä koiran nimi ei ole ihmisen nimi, se on helppo lausua ja kirjoittaa (en halua ilmoittautuessa korjata viittä kertaa “se kirjoitetaan sitten deellä” “siinä on siis yy ja neljännen kirjaimen kohdalla heittomerkki” “joo ja sit tossa on kaksoisvee, ruotsalainen oo ja just se yks niistä seitsemästä venäläisestä ässästä” OK?), on persoonallinen ja ehkä tarkoittaakin jotakin tai sillä on tarina. Ihan hauskoja ovat myös koiraperheet, joissa kaikkien koirien nimet liittyvät jotenkin toisiinsa.

11. Rakastettavin luonteenpiirre koirassasi?

Tuntuu, että rakastettavimmat piirteet ovat samalla myös niitä raivostuttavimpia. Topi on toivottoman höntti höseltäjä ja Mörkö uskomattoman sinnikäs arkipiru – samalla voi parahtaa lannistuneena “miten se ei vieläkään lannistu!?” ja ihastella kääpiökokoisen elukan sisua. Susu taas on vain niin herttainen, kun se tuntuu lukevan jokaisen ajatukseni ja tunteeni, enkä ole vieläkään tottunut siihen, miten se tuntuu jopa hengittävän minua (lue: pallojenhaltijaa ja ruokkijaa…) varten. Se on kuin entisajan englantilaiskartanon pyyteetön palvelija, joka toimittaa pienet tehtävänsä kyseenalaistamatta parhaansa mukaan, koko ajan vähän hössöttäen. Viirussa taas parasta on sen iloinen seikkailija-asenne: se on loputtoman tyytyväinen itseensä ja maailmaan yleensäkin eikä jätä ikinä mitään uutta asiaa tutkimatta.

Uudet kysymykset (oli pakko napata pari Lauran kysymystä mukaan, kun olivat niin hyviä!)

1. Miten valitsit koirasi rodun?
2. Haluaisitko kasvattaa joskus koiria?
3. Millainen on unelmakoirasi?
4. Millaista koiraa et voisi kuvitella ottavasi?
5. Mikä on ollut haastavin ongelma koirasi kanssa ja miksi?
6. Jos koirasi olisi ihminen, millainen se olisi?
7. Mikä on hienointa koiraharrastuksessa?
8. Uros vai narttu?
9. Tähtihetkenne?
10. Paras piirre koirassasi.
11. Oletko ns. yhden rodun tai rotutyypin ihminen vai onko sinulla / haaveiletko erilaisista ja eri rotuisista koirista?

Vastaamaan haastan kaikki, jotka kaipaavat tekemistä sadepäiviin, sekä Even, Emilian, Jannin, JennanSannan, Tiinan, Saran ja Heidin.

Onnea ja iloa monta kiloa!

Posted by - on Elokuu 07, 2012
Yleinen / 13 Comments


Mörkö viettää tänään seitsemänvuotissynttäreitään. Parhaimmat onnittelut pikkusissille! Olet samalla hauskin ja raivostuttavin, ihanin ja kamalin, otus tällä telluksella, ja siksi juuri niin spesiaali.

Susu treenaa nyt myös netissä

Posted by - on Heinäkuu 21, 2012
Treeniblogi / 34 Comments

Tsadam! Meillä on uusi…

treeniblogi

Perustin Susulle erillisen treeniblogin, joka on kutsuttujen lukijoiden tutkittavissa. Se ei ole salainen siksi, että sisältäisi korvaamattomia treenisalaisuuksia (tosin opetustekstit muun muassa aiheista “Näin opetat koirasi tökkäämään haaroväliäsi eteentulossa”, “Oletko aina halunnut yhdistää jodlauksen ja pilkunviilaamisen? Nyt se on mahdollista!”, “Viisi askelta vikisevään vientiin” ja “Kymmenessä vuodessa koevalmiiksi” onnistuvat kyllä, mutta jotenkin uskallan epäillä näiden haluttavuutta) tai muutenkaan mitään arkaluontoista asiaa – päinvastoin. Ihan tavallisia treenejä vain, joiden kuivakan esittämistavan en kuvittele houkuttelevan kovin suurta yleisöä. Lisäksi vielä ehkä suurempi syy on se, että minulla on paha henkinen lukko kirjoittaa mitään kiireessä huonolla kieliasulla kaikkien luettavaksi, niin hölmöä kuin tällainen rajoittuneisuus onkin. Huolellisempaan treenien raportointiin taas ei aika riitä. Blogia pääsee siis lukemaan ihan kuka vain, joka kestää kiireiset ja epämääräiset sepostukset sekä tekstien sisällöstä hyvin todennäköisesti aiheutuvan myötähäpeän ;) Kommenttilootaan tai sähköpostiin (sirkku.kouki @ gmail.com) viestiä nakkaamalla saa kutsun.

Katsotaan, miten mahdan ehtiä ja jaksaa raportoida treenejä. Blogin kohtalo muutenkin mietityttää, sillä muutto on pian edessä ja silloin tästä pitäisi kai tehdä Suppilon ikioma nettinurkkaus.

… ja panta!


Jos joku on joskus pohdiskellut turhamaisuuden huipentumaa, se on varmaankin tässä. Pantahulluus on kyllä yksi maailman kummallisimmista ilmiöistä. Tämä tosin kotiutui jo kevään puolella, mutta nyt vasta sain aikaiseksi siirtää todistusaineiston siitä nettiin saakka. Onneksi panta ei ole ainoastaan sievä, vaan sille oli oikeastikin tarvetta, minkä lisäksi se on osoittautunut myös todella hyvälaatuiseksi ja kestäväksi. Niin – ja se on muuten vieläkin valkoinen, ihme kyllä

Päivittämisen sietämätön vaikeus

Posted by - on Heinäkuu 19, 2012
Haku, Mörkö sairastaa, Agility / 10 Comments


Hitsi, että osaakin olla haastavaa tämä blogin päivitys –ja sitä vaikeammaksi se käy, mitä pidemmälle sitä lykkää. Eilen jopa onnistuin mestarillisesti aloittamaan leirikirjoituksen (kyllä, tähän pisteeseen pääseminen otti yli kaksi viikkoa, aletaan siis lähentyä jo säälittävyyden rajoja… mutta tekeillä se on!) mutta naputellaan tähän väliin vähän muitakin kuulumisia.

Mörkö tepsutti tiistaiaamuna jälleen Kivuttoman ovesta sisään kontrolloitavaksi. Veritipat päätyivät koeputkeen ja niistä selvisi, etteivät leukosyytit olleet lannistuneet normaalin rajoihin vaan päinvastoin. Nyt ne olivat nousseet arvoon 14 – viitearvon yläraja on 12, kuusi viikkoa sitten Mörköllä oli 17, neljä viikkoa sitten 13 ja nyt sitten taas vähän uudestaan noususuunnassa antibioottikuurista huolimatta. Koska Mörkö vaikutti kliinisesti ihan normaalilta, minulle iskettiin saunakauha käteen notta pitäisi saada otos keisarillista pissaa. Onneksi kovat jätkät eivät paljoa metallihärpäkkeistä häiriinny ja näytteen metsästys Mörkön lorotellessa onnistui kutakuinkin mallikkaasti. En uskaltanut edes ajatella, mikä show olisi ollut toistaa toimenpide Susun kohdalla – siinä olisi ollut varmasti kyse vähintäänkin saunakauhojen saatanallisesta salaliitosta viattomia paimenkoiria vastaan ja Suppilo olisi oitis pykännyt Oikeutta viattomille pissaajille -järjestölle plakaatit marssikuntoon.

En päässyt ihan tarkalleen perille puhelimessa saaduista tutkimustuloksista, mutta sen ymmärsin, että jotakin epänormaalia sieltä löytyi, olisiko ollut yksittäinen bakteeripesäke ja vähän verta. Antibiootti laitettiin vaihtoon ja tämän uuden pitäisi nyt tepsiä myös virtsatie- ja eturauhasperäisiin tulehdustiloihin. Tilanne tsekataan sitten parin viikon päästä kuurin loppumisesta. Saisi nyt vihdoin nujertua tuo ilkeä pikkutulehdus, missä se nyt sitten tarkasti ottaen mahtaa majaansa pitääkään. Noin muuten pikkukoiran vointi on oikein mainio ja painokin oli pysynyt sopivassa 9,2 kilossa. Se on uinut paljon, metsästänyt purukumeja pyöräteiltä, nauttinut lääkärin määräämästä kolmesta päivittäisestä ruokintakerrasta ja etsinyt kissanruokatelineitä (maalimiehiksikin joskus kutsuttuja…) hakumetsästä. Omasta mielestään Mörkö on tietenkin koko Josepan mahtavin hakukone ja ryhdikkäästä keskilinjapatsastelusta ampaisee korvat lepattaen pistoille. Mutta älkää vain kertoko sille, että oikeasti se hakee pari omaa ukkoaan aina vasta varsinaisten treenien päätyttyä… Ai, mutta sehän johtuukin vain siitä, että parhaat suoritukset jätetään loppuhuipennukseksi

Susun kanssa on ollut sarja erityisen oivallisia treenejä. Fiilis koiran kanssa olemisesta ja tekemisestä on tällä hetkellä tosi hyvä ja tuntuu, että olemme edenneet useassa lajissa melkein harppauksittain. Reilu viikko sitten maanantaina Susu teki niin hienon hakutreenin, että vieläkin hymyilyttää. Kaikki ilmaisut olivat moitteettomia, pistot suoria ja etsintä sinnikästä. Hakumetsäonnistumiset ovat vain jotakin ihan omaa luokkaansa: jotenkin se yhteistyön tekemisen tunne on niin huippu ja koko tekemisessä on ihan eri meininki kuin muissa lajeissa. Tykkään agilitystä ja tokosta, mutta ehkä ne ovat vähän sellaisia höpöjuttuja – ja tämä siis ainoastaan positiivisella tavalla – eikä Susu samalla tavalla tunnu olevan silloin töissä kuin pk-liivit yllään. Sen olen myös oppinut, että hakukoiralta pitää uskaltaa myös vaatia eikä aina voi olla ihan pelkkää iloista humputtelua: metsään upotaan suoraan eikä lähdetä sooloilemaan omia lähetyskulmia, ilmaisun vaatimuksissa pitää olla tarkka (ja ensin opettaa ne koiralle hyvin, tämä on ollut aikamoisen kivikkoinen opetus), keskilinjalla pitää keskittyä ja niin edelleen.

On ollut opettavaista huomata, että vaikka koiraa joissakin treeneissä joutuu pistottamaan samasta kohdasta useaan kertaan eikä se silloin aina viuhahda matkaan riemua hihkuen, silti se seuraavissa treeneissä työskentelee vielä suuremmalla innolla ja tarkkuudella. Se tietää, mitä tehdä, kun siltä on se vaadittu järkähtämättömästi. Nyt en enää säikähdä sitä, jos koira ei joskus heti ekasta “ukko”-käskystä sinkoa liikkeelle – se ei tarkoita maailmanloppua tai kuollutta motivaatiota. Muutenkin olen alkanut arvostaa Susussa enemmän sitä, että se ei mene niin reikäpäänä hakuradalla, vaan työskentelee tasaisesti mutta kuitenkin ripeästi. Ilmaisutkin ovat parantuneet maltin myötä. Ihan kauheasti on kyllä vielä itsellä opeteltavaa ja kaikenlaiset erheet on tultu tehtyä, mutta ehkä siksi onkin niin hienoa kun koira menee just sinne minne näytän, etenee reippaasti, etsii tarmolla ja ilmaisee siististi – tulee sellainen olo, että on kannattanut kiivetä takamus edellä puuhun. Vaikka olen sekoillut huolella ties missä asioissa, silti me ollaan myös onnistuttu ja Susu osaa hakukoirana jo vaikka mitä! Jee. Ja etenkin koska Susu on joutunut olemaan tässä asiassa harjoituskappale, ovat pienet onnistumiset mahtavia – se tunne, että juuri meille tiiminä tämä suoritus oli onnistunut vaikkei se absoluuttisesti olisi mikään maailmanmestaruusveto olisi ollutkaan. Ja aivan varmasti Susu on universumin etevin hakusuppilo vai mitä tuumaatte – luottaisitteko tämän tai tämän etsivän teidät korvesta paremmin?

Jotta voisin täyttää vuoden ihkutuskiintiön tässä yhdessä postauksessa, hehkutan vielä tiistaista agilitytreeniä. Voi, ne olivat todennäköisesti parhaat treenit mitä olemme Susun kanssa tehneet! Raportoin heti kaatosateesta jäähylenkiltä äidille miten “se vain juoksi!”, hihkuin lapsekkaan iloisena kuin viisivuotias. Mutta uskokaa tai älkää, Susulla ihan oikeasti oli turbovaihde päällä ja se vain tykitti edelleni propellikorvat tötteröllä niin, etten ollut edes ihan varma ehdinkö seuraavaan ohjaukseen mukaan. Juuri niistä hetkistä agilityssä on kyse.

Koska tämä on sarjassaan harvinainen positiivipostaus, kerron myös, että Sususta on sukeutunut mahdottoman varma vientieläin vesipelastuksessa (niin varma, että nakkasin meidät sove-kokeen jonoon sunnuntaille) ja että tänään tokotreeneissä Anniinan ja Adya-koikkerin kanssa sen seuraaminen tuntui niin mahtavalta, että olen lopullisesti vakuuttunut seuruun olevan lajin jaloin ja arvostettavin liike. Sen sijaan taidan jättää kertomatta kaiken muun niistä treeneistä ja muutamasta muustakin treenistä… Heh. Annetaan nyt kerrankin auringon paistaa tähän risukasaan ilman pilviä.

Mieli onnenviipaleina jarruttaa ei voi

Posted by - on Heinäkuu 08, 2012
Kisaraportit, Agility / 6 Comments

Takana on varsin aktiivinen treeniviikko. Jopa Susu saattaa vetää sikeitä päivisin ja iltaisin kömpiä ennen minua nukkumaan – yleensähän se on melkein elohopeaa aamusta myöhään yöhön saakka. Ei ihme, että siihen uppoaa niin paljon tuhtiakin ruokaa ilman, että grammaakaan tarttuisi läskinä. Nyt erityisen aktiivisena kautena olen vain lisännyt sen ruokamääriä ja tuntuu, että vieläkin enemmän saisi syöttää. No – maanantaina siis hakuiltiin, tiistaina agiliideltiin, keskiviikkona vepeiltiin, torstaina kiivettiin Pärnävaaralle ja kuntouitiin, perjantaina chillailtiin, lauantaina kisattiin agia Varkaudessa ja tänään sunnuntaina tehtiin pk-tottista, himppunen agilityä ja pari settiä vepeä. Näissä tutuissa ympyröissä Suppilo on niin taitava, yritteliäs, hurja ja ajatuksen voimalla toimiva, että en paljon parempaa treenikamua voisi toivoakaan. Nurisisin lähestyvästä muutosta ja loppuvuoden yksipuolisesta harrastusvalikoimasta, mutta itsepähän olen ratkaisuni tehnyt ja se on nyt nieltävä, niin kivaa kuin tällainen kaikkimullehetinyt-treenaaminen onkin. Susulle onneksi on tärkeintä, että se pääsee tekemään jotakin – kunhan siitä jostakin saa pallon ja tyytyväisen ohjaajan palkaksi, on se onnesta puikulana.

Eilen tosiaan Susu pääsi vipeltämään Varkauteen kisaradoille. Mitään kummempaa kerrottavaa kisoista ei jäänyt muuta kuin muutama huomio:

  1. Kannattaa kisata useammin kuin kolmen kuukauden välein.
  2. Kaikkein kilteinkin agiaussie osaa nykyään luistaa lähdössä istumisesta (no haloo ohjaaja-pahvi, kai koira niin tekee kun saa treeneissä hillua haukkuvana kumipallona ekan hypyn takana…)
  3. Esteiden oikeaa suoritusjärjestystä auttaa, jos ohjaaja ei vain juoksentele sinne tänne epämääräisesti huitoen ja mumisten. Ja kontakteilla vois vissiin olla jokin vapautuskäsky.
  4. Susulla on maailman hienoin keinu! Ei vastaväitteitä. Kuinka reipas koiruus.

On meillä ainakin kohta jo aikas hieno hylly rakennettuna Keskimmäisellä radalla Susu kolautti itsensä renkaaseen, mikä ei ollut muuten ihan ensimmäinen kerta, ja sitten vikalla muuten hienolla radalla tuumasi, että onks ihan pakko mennä, voidaanks vaikka ottaa uus vauhti niin uskallan paremmin? Vitonen siitä. Vähän tahmeaahan meno meinaa etenkin aina ekalla radalla vieraassa paikassa olla, mutta olkoot. Ei siihen maailma kaadu. Susu käyttäytyi kuin unelma koko päivän ja näistä päivistä saa aina paljon tsemppiä.

Myös kamera pääsi pitkästä aikaa agilitytreeneihin normaalin ulkoilutuksen sijaan. Lisää kuvia löytyy täältä.



Treenikamu Rapsu:

Tum-tu-tum

Posted by - on Heinäkuu 03, 2012
Mörkö sairastaa / 2 Comments

Sanoi Mörkön pumppu eilisessä sydänultrassa. Pari viikko sitten kuuntelussa löydetty sivuääni herätti sen verran paljon huolta, että varasin verikoekontrollin yhteyteen ultrauksen, jossa sydäntä siis tutkitaan ihan samaan tapaan kuin pentuja massusta. Kirsi-lääkäri näytti aina näytöltä, mikä sydämen osa on mikäkin ja olipas se mielenkiintoista! Ihan selkeästi näkyivät kammiot, eteiset, läpät ja suuret verisuonet. Hämmästyttävää, että ne tosiaan ovat siellä ihan samalla tavalla kuin bilsan kirjassakin.

Tällaista sydämestä sitten sanottiin: “Yleiskuva normaali, kammioiden ja eteisten seinät normaalit, sydänpussissa ei ole nestettä, long axis -väridopplerilla näkyy vuoto mitraaliläpissä, aortta normaali. Short axis -supistuvuus laiskaa.” Mitraaliläpät siis falskaavat eli osa verestä, jonka vasemman kammion pitäisi pumpata aorttaan, virtaakin takaisin vasempaan eteiseen. Tämä ei sinänsä ole mikään mukava löydös, mutta kuuntelutuloksen pohjalta kelvollinen tulos. Käsittääkseni tämä oli yksi parhaista vaihtoehdoista tai siis mitään kalkkeutumia tai muuta ei löytynyt. Jokin oleellinen arvo oli 1,3 ja jos se nousee yli 1,6, tarvitaan lääkitys eli hyvällä mallilla on asiat vielä. Läppävuodon lisäksi toinen poikkevuus oli alhainen supistuvuus, mikä todennäköisesti johtuu Gabapentiinista. Se kun ilmeisesti vähän hidastaa ja lamauttaa. Kirsi sanoi kuitenkin, että supistuvuus ei missään ole niin rauhallista kuin esimerkiksi rauhoitetulla koiralla. Kuitenkin siis alle normaalin.

Veren leukosyytit olivat laskeneet hyvin mutta eivät vielä täysin viiterajoissa. Niinpä Mörkö saa jatkaa antibioottien popsimista vielä toiset kaksi viikkoa ja sitten taas käydään vuodattamassa verta putkiloon.

Yksi kumma juttu oli se, että Mörkö oli laihtunut 300 grammaa. Olin viime viikon Susun kanssa Patchcoat-leirillä (josta juttua ja kuvia tulossa) ja isä oli kuulemma ruokkinut pikkukoiraa oikein reilusti, minkä takia punnitus oli yllätys. Minäkin olen antanut sille nyt parin viikon aikana enemmän ruokaa, että saisi paljon protskua krea-arvon nostamiseksi. Outoa on myös se, että Mörkö näyttää ja tuntuu vähän pulleammalta ja Kirsikin kysyi, että onko se päässyt taas vähän pulskistumaan. Ei mitään logiikkaa. Nyt Mörkö saa hoito-ohjeena ruokansa kolmena annoksena (jihuu! t. Mörkö), jotta se imeytyisi paremmin. Katsellaan tätä mysteeriä kontrollikäyntiin saakka ilman mistään imeytymishäiriöistä tai muista hermoilemisia. Nyt vain nautitaan kauniista kesäpäivistä ja otetaan vastaan kaikki aika mikä saadaan – johan pikkusissi on porskuttanut jatkoajalla jo useamman vuoden. Ihme otus! Vaan kun häntä heiluu niin hurjasti, ruoka maistuu ja leikkiminen on hupia, niin antaa porskuttaa.

Joutsenkuiskaaja ja muita sattumuksia

Posted by - on Kesäkuu 25, 2012
Yleinen / 5 Comments


Huh! Aikamoista kiirettä piti koko kevään ja alkukesän. Pahoittelut lukuisista löperöistä lupauksista napata kiinni säädyllisestä päivitysrytmistä… Kyllä minä vielä! En ihan onnistunut muuntautumaan katu-uskottavaksi pääkaupunkilaiseksi vajaan parin kuukauden aikana (kuka eksyy matkalla Kiasmasta Oopperatalolle?), mutta ainakin VRn ja HSLn kanta-asiakas minusta tuli. Tästä edellä mainittu firma kiitti minua mm. kolmella teknisellä vialla perjantaina klo 23.00 kun olin raahautumassa monen tunnin treeneistä mummolaan – puhumattakaan kaikista niistä muista myöhästymisistä. HSL-Sirkku -skaba sen sijaan päättyi selkeisiin lukemiin 6-0 – ei liene tarpeellista luetella niitä kaikkia kertoja, kun olin väärällä pysäkillä, väärällä puolella tietä tai ihan yksinkertaisesti vain väärässä bussissa. Onneksi henkilökohtainen neuvonta (isosiskoksikin kutsuttu) toimi moitteetta ja jaksoi kärsivällisesti vinkata, että esimerkiksi Rautatientori ei ole sama asia kuin Elielinaukio. Hyvä tietää, jos meinaa löytää oikeaan Espoon bussiin… Mutta kun rautatieasemalla niitä ovia, joista pääsee ulos, on niin monia!

Kuukauden takainen kirjoitus taitaa vaatia päivitystä. Mitä sanoisin? On mennyt hyvin, huonosti ja hyvin huonosti. Viimeisimpään sarjaan valahtaa muutaman viikon takainen Joensuu-Hyvinkää -junamatka. Ensimmäinen puoli tuntia sujui tosi hyvin ja iloitsin, että ihanaa, nyt voin kertoa kaikille miten reipas Suppilo oli. Sitten konduktööri tuli tarkistamaan liput, ovi pamahti ja jo viiden minuutin päästä Susu oli ehtinyt ajaa itsensä täysin hysteeriseen tilaan. Se yritti kaivautua penkin ja seinän väliin silmät hedelmäpeleinä, kiivetä kaulaani pitkin turvaan. Viime kerrasta viisastuneena päästin koiran heti syliin ja annoin sen olla siinä koko pitkän neljän tunnin matkan. Se vapisi ja läähätti, painautui ihan tosissaan minua vasten ja joka kerta, kun kuului jokin ääni, se meni holtittomaksi ja yritti tunkea selkäni taakse. Yhdessä vaiheessa olin tosissani hyppäämässä junasta Parikkalan kohdalla pois, kunnes tajusin, että takaisin kotiin olisi lähes sama matka. Ensimmäistä kertaa tunsin epätoivoa. Susu oli aina ennen ollut junassa mutkattomasti, käynyt nopeasti pötkölleen ja torkkunut nokosiakin. Nyt se oli täysin hysteerinen ja minä olin sen maailman ainoa asia, joka ei saanut sitä kauhistumaan. Silti en voinut tehdä muuta kuin istua rauhassa – en lopettaa ovien paukkumista, pysäyttää junaa, viedä Suppiloa pois pelosta. Minun pitäisi suojella sitä – vastuu konkretisoitui karkeasti niinä tunteina junassa. En osaa purkaa tuota uudentyypistä Susun hysteriaa ellei ärsykkeitä saa vähennettyä tai poistettua. Sylissä se rauhoittui nuokkumaan viimeiseksi puoleksi tunniksi eikä enää tärissyt jatkuvasti. Heti kun loikkasimme Lahdessa pois junasta, sain koiran palautettua nopeasti normaaliksi. Lähijunassa oli hiljaisempaa ja siellä aussie kiepahti makuulle jalkojeni juureen eikä turhia hötkyillyt.

Junamatka huolestutti minua useasta syystä eikä vähiten siksi, että Susu meni paniikkiin todella nopeasti. Ennen tätä kevättä on pitänyt tapahtua jotakin erittäin järkyttävää pitkäkestoisesti, että Susu on luimuilua enemmän reagoinut eikä sitä olisi saanut palautettua. Niitä kertoja ei montaa ole aiemmin ollut. Toisen surunaaman saa pelkojen yleistäminen ennen turvallisiin asioihin. Susun mieli toimii selvästikin niin, että kaikki mitä se pelätessään näkee, haistaa tai kuulee, voi laukaista kauhun toisessa oletusarvoisesti tutussa rennossa tilanteessa. Kovaa vauhtia koira alkoi tuntua siltä, että se hajoaa käsiin ja pelkää kohta ihan oikeasti koko maailmaa. Onneksi Hyvinkäällä oli mahdollisuus viedä sitä pitkille metsälenkeille, viskoa keppiä niityllä, lutrata metsäojissa tai ihan vaikka vain istua puistonpenkillä ja kummastella yhdessä, miten monta voikukkaa pienelle nurmelle voikaan mahtua – toisin sanoen antaa tyypin relata. Tuollaisilla lenkeillä Susun kanssa on helppo saavuttaa elämää suurempi yhteisymmärrys (romantisointia, tiedän, mutku!), yhtään sanaa ei tarvitse sanoa ja silti koira menee kuin ajatus, on vierellä aina kun pitää ja, noh – kaikki menee niin kuin Lassiessa ;) On niin helppoa, vaivatonta ja hauskaa, monen monen kilometrin lenkit taittuvat hienossa hiljaisuudessa. Niinä hetkinä olen totisesti ylpeä piparminttusilmäisestä puikkonokasta.

Täällä Joensussa kaikki on sujunut ihanan tutusti ja turvallisesti. Maanantaisin hakuillaan, tiistaisin agiliidetään, keskiviikkoisin vepeillään, loppupäivinä tokoillaan, tehdään ilmaisutreenejä ja mökkeillään. Entiseen verrattuna on vielä sekin luksus, että nykyään voin nakata koirat autoon ja huristaa treenaamaan ihan itse vaikka keskellä päivää ilman henkilökohtaista autonkuljettajaa. Jipii, koirien takia kannattaa tosiaankin hankkia ajokortti Tätä auvoista oloa ja eloa riittää vielä reilut kolme viikkoa – sitten on lähdettävä taas. Huokaus. Meille olisi Susun kanssa asuntokin jo tarjolla, mutta se on niin pirun kaukana Vantaan perukoilla, että käytännön järjestelyiden kannalta se on liki mahdoton. Muuten se olisi ihan mahtava: aika rauhallinen paikka, omakotitaloalueen tyyppista seutua, varmaankin ulkoilualueita lähellä, paljon tilaa, omaa rauhaa. Vaan eivätpä nuo seikat paljoa lohduta, jos koiruus joutuu odottelemaan tuntikausia koivet ristissä, kun matkoihin menee niin paljon aikaa… Jotakin muuta täytyy siis keksiä.

Eräänä iltapäivänä olin Susun kanssa tavalliseen tapaan läheisellä rantalenkillä ulkoilemassa, ja oli sen verran lämmin päivä, että aussie sai polskutella keppiä järvestä. Susuhan on varsin äänekäs lajinsa edustaja ja taitaa suvereenisti niin jodlauksen, maukumisen kuin piipityksenkin, mutta nyt ilmeni, että se on laajentanut imitaatio-osaamisensa aivan uudelle tasolle. Kaislikosta lipui esiin laulava joutsenpariskunta vain kymmenen metrin päässä meistä. Käskin Susun olla hiljaa, jolloin linnut käänsivät kurssinsa takaisin kohti ulappaa. Kun ne olivat menneet kauemmaksi, vapautin koiran ja se jatkoi mekastustaan, jolloin siivekkäät ilmestyivät jälleen rannan tuntumaan. Eikö niiden pitäisi toimia lähes päinvastoin? Mietin, olisiko niillä ollut pesä jossain lähellä ja sen vartiointi olisi ollut käynnissä, mutta ne eivät vaikuttaneet ollenkaan siltä – ne nimittäin kääntelivät päitään ja kallistelivat kaulojansa kuin katsellen ympärilleen, ihan kuin olisivat etsineet jotakin. Lisäksi ne lauloivat samalla tavalla kuin lentäessään ja tulivat ihan lähelle mutta pysyivät täysin rauhallisina. Ainoa looginen selitys tuntui olevan, että Susun tietynlainen pieni haukkuminen kuulosti joutsenten mielestä poikasen ääntelyltä, niin älyttömältä kuin se tuntuikin. Kysyin asiaa vielä lintuharrastaja-biologi-isältäni ja hän arveli, että kyllä se periaatteessa voisi olla mahdollista. Ihmeellinen juttu! Mikä mahtoikaan sitten olla totuus lintujen käytökselle, sitä en tiedä.

Itku

Posted by SirkkuKou on Kesäkuu 18, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 18 Comments

Kävin Mörkön kanssa tänään lääkärissä. Sen sydämessä kuului kolmannen asteen sivuääni. Pienessä verenkuvassa leukosyytit olivat koholla ja seeruminäytteessä kreatiniiniarvo oli alhainen.

Olen aika lamaantunut. En jaksa analysoida ja pohtia, en edes ajatella asiaa. Äsken Mörkö kiipesi kirjoituspyödälleni ja tepasteli läppärin näppiksen päällä niin, että kone tilttasi ja ensimmäinen versio tästä kirjoituksesta hävisi. Olen ihan samaa mieltä asiasta. Voi pieni Mörkö, olen niin kamalan pahoillani. Kunpa sinulle olisi annettu vähän enemmän.


// Päivitystä ja laajempaa selontekoa:

Kirsi-lääkäri tutki pitkäkorvan kirsusta hännänpäähän. Mörkön vasemman etusen uloin kynsi on ollut jo jonkin aikaa kosketusarka ja lääkäri totesi saman mitä olimme jo aiemmin arvelleet: tyvessä on vähän häikkää eikä kynsi ole ollenkaan niin tukevasti kiinni kuin muut kaverinsa. Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha, että kynttä olisi vielä viisasta lähteä poistamaan, ja niinpä jatkamme nyt sen päivittäistä desinfiointia. Lisäksi rokotukset päivitettiin seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Piru vie, kun oli vaikea olla ajattelematta, että tuskin näitä enää milloinkaan tarvitsee uusia…

Mörkön suu löyhkää kuin pahinkin likakaivo, joten se tsekattiin cavaliereille yleisten granuloomien varalta. Niitä ei onneksi kuitenkaan pikaisella tarkastelulla löytynyt, mutta hampaiden kunnossa sen sijaan oli parantamisen paikka. Pienistä etuhampaista muistaakseni kolme oli sellaisia, että niitä pitää seurailla, etteivät lähde vaivaamaan tuon enempää. Gabapentiinilla saattaa hyvinkin olla osansa suun kunnossa.

Muistan, kun minua joskus vuosia sitten jännitti aina, kun Mörköltä kuunneltiin sydän. Kunpa se olisi kunnossa! Tänään sen sijaan vain pitelin koiraa paikallaan ja otin vastaan tiedon ylimääräisistä suhinoista lähinnä alistuneesti. Epäuskoisesti. Karkkikaupan täti ei selvästikään halunnut jättää meille yhtään nallekarkkia, vaan minkäs tuolle voi. Kun kerran lyödään niin lyödään sitten kunnolla. Sydämen sivuääni sinänsä ei ole maailmanloppu, ei alkuunkaan. Se sen sijaan on, että pienellä koiralla on etenevä neurologinen sairaus, nivelrikkoa nuoresta iästä saakka sekä sydänvika. Se on asia, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Asia, jonka takia on aiheellista pysähtyä miettimään muutakin kuin alkavia alennusmyyntejä tai mitä makua valkkaisi jätskikiskalla. En halua sanoa asiaa ääneen tai varsinkaan kirjoittaa sitä. Aiemmin se oli helppoa – olenhan blogiinkin kirjoittanut lukuisia kertoja lopettamisesta ja oikeasta hetkestä. Silloin vain pystyin aina lisäämään ajatusteni jatkoksi kaukaisen sitten joskus tulevaisuudessa.

Sivuäänen oireita ovat nopea uupuminen ja yskiminen etenkin levon jälkeen. Väsymys on tuttua, mutta yskimistä ei ole ainakaan siinä määrin, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Pitää nyt tarkkailla tilannetta. Mörkön sivuääni on siis 1-6 asteikolla kolmonen eli ei mikään täysin harmiton mutta ei suora tuomio myöskään. Jos oireilee, olisi lääkityksen paikka.

Verikokeiden tulokset ehtivät tulla tutkimusten aikana. Olin jo aiempien vuosien perusteella ehtinyt hyväuskoisesti tottua siihen, että tuskin niissä mitään ihmeempiä näkyy. No – toivossa on tietenkin aina ihan optimistista elää. Pienessä verenkuvassa leukosyytit eli valkosoluarvo oli koholla eli toisin sanoen jossain on tulehdus. Arvoitukseksi jäi, missä. Vahvin veikkaus oli, että se on kenties jotakin suuperäistä. Nyt Mörkö saa popsia antibioottikuurin ja sitten mennään parin viikon päästä kontrollikäynnille. Seeruminäytteessä taas ainakin kreatiniiniarvo oli viiterajojen alapuolella, liittyy jotenkin munuaisiin ja lihaskatoon. Kirsi suositteli lisäämään ruokaan proteiinia eli vielä enemmän lihapainotteista sapuskaa, jotta kreatiniinit saataisiin nousemaan. Googlailin huvikseni alhaista krea-arvoa ja sen aiheuttajana siis tosiaankin usein on lihasatrofia, jonka taas voi aiheuttaa syringomyelia! Kirsi siis epäili, että Mörkön lihakset olisivat kadonneet, kun se on laihtunut pulleasta talvikunnosta ja saanut samalla liian vähän protskua, mutta ilmeisesti myös syringo voi olla syypää ainakin osittain. Eihän Mörköllä enää pitkään aikaan ole ollut kummoista lihaksistoa ja kun olen lukenut syringosairaiden ruumiinavausraportteja, on niissä mainittu juurikin lihassurkastumia etenkin niskan alueella. Tästä pitää muistaa kysyä kontrollikäynnillä. Melkein voisi yrittää saada puhelinajan neurologille Aistiin tai muualle.

Kysyin Kirsiltä, näyttääkö Mörkö hänen mielestään sairaalta. Vastaus oli jokseenkin odotettava: kyllä se ulkoisesti näyttää huonokuntoisemmalta kuin ennen. Mörkö täyttäisi loppukesästä seitsemän, mutta arvio sen iästä menisi heittämällä kymppiin. Vaivat kuluttavat turkin, kuihduttavat lihakset ja jäykentävät liikkeet. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Vieläkin välillä mietin, että mitä jos meillekin olisi riittänyt niitä karkkeja… Ajatus vihlaisee julmasti, vaikka tiedän, että jossittelu on turhaa ja merkityksetöntä.

Tällä hetkellä minulla ei oikein ole vastauksia. Moni on kysynyt, että mitäs nyt – mitä tämänpäiväinen tarkoittaa? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Pelkään, että en halua tietää.

Päivä, jona paimen kiipesi puuhun

Posted by SirkkuKouk on Kesäkuu 08, 2012
Yleinen / 8 Comments
Kas näin. Lisää kuulumisia tulossa pian!