Topi, Mörkö ja Susu

Nimittäin jokin geenimuunneltu jättiläismansikka ja sellainen söpö pieni metsämansikka – eli toisin sanoen Topi ja Topin puolisisko Nuusku. Topi on valehtelematta tuplanuuskis painonsa puolesta ja korkeudessakin on eroa parikymmentä senttiä. Mutta samaakin niissä on, kun tarkemmin katsoo ja tutustuu. Ilmeet, kerjäystuijotus ja vesipetoisuus, näin muutaman mainitakseni.

Triplatollerikopla Nuusku, Topi ja ulkopuolinen Rapsu.

Kun nyt sukulaisten piirissä liikutaan, niin täytyy vielä linkittää tähän Susun ja Akselin poseerauskuvat. Tsekatkaa ilmeet! Kerrassaan hupaisaa.

Jotakin olemme saaneet kuluneella viikolla aikaan mökillä löhöämisen lisäksi. Tiistaina kävimme Miimin ja koirien kanssa tsekkaamassa Susun siltareaktioita. Eihän se mukavaa katseltavaa ole, mutta tästä pitää yrittää vain saada käännettyä suunta vakaasti ylöspäin. Unohdamme nyt sillat ja haussa on paljon kivoja äänikokemuksia, koska Susu on alkanut yleistää pelkoaan hälyttävän nopeasti ja säikkyi viikko sitten elämänsä ensimmäistä kertaa agilitykeinun kolahdusta.

Pamahduskartoituksen jälkeen suuntasimme vepeilemään ihanaan Kaunislahteen. Susu teki ensimmäisellä kierroksella vientiä ja veneen hakua, toisella hukkuvaa. Vepe sujuu hyvin vähäisestä treenimäärästä huolimatta ja Susukin tykkää, kun saa vain kiikutella kivoja leluja paikasta toiseen ja matkata aavalla ulapalla kumiveneessä. Treenien jälkeen kävimme lenkkeilemässä Heidin, Nuuskun ja Rapsun kanssa helteisessä metsässä, josta kuvatkin ovat. Törmäsimme kuolleeseen käärmeeseen ja Mörkö hyppäsi oikein ilmaan sen huomattuaan eli lieneekö se ainoa, jolla on jokin alkukantainen käärmekammo tallella? Mörköhän on niin alkukantainen muutenkin… Varsinainen hassu sohvaperuna.

Keskiviikkona tokoilimme aamusta Kaisan kanssa pesiskentällä. Olipa harvinaisen hyvät treenit! Nyt alkaa olla taas mukavampaa treenata, kun avoimen liikkeet rupeavat hahmottumaan selkeämmin ja niitä voi ihan jopa hioa. Alkuun paikallaolo näkyvissä, jossa ei huomauttamista. Sitten luoksetuloa, muistaakseni yksi stoppi suoralla pallonheitolla, sitten suora ja vielä yksi pelkällä käsimerkillä ja pysähtymisestä lensi pallo. Luoksari on ihan hyvä, luullakseni menettelee avoimessa ja uskon tekniikkavarmuuden tuovan siihen lisää napakkuutta. Sitten namilla kaukoja, näissä puhaltaa taas positiiviset tuulet ja sain tehtyä pidemmältä matkalta useita vaihtoja. Tässä välissä otettiin toinen paikallaolo. Toisessa setissä Susulle jäävien loppuosia namilla ja vähän seuraamista pallolla. Hienosti sujui.

Eilen lenkkeilimme Heidin ja tollerien sekä Ninkan, Pepin ja Vapun kanssa Jaamankankaalla. Tällä kertaa eteemme sattui ihan oikea kyy! Minä fiksuna vain kysäisin “onko tuo kyy?” ja koirat olivat jo nelistäneet ties minne polkua pitkin. Saimme kaikki koirat haalittua kokoon mutta erästä omatoimista pikkuvipeltäjää ei näkynyt missään… Viimein Mörkö viiletti polkua pitkin ja juoksi varmaan suoraan inhan luikertelijan ylitse – taisi olla vain silkkaa onnea, että käärme ei iskenyt. Se siitä alkukantaisesta käärmekammosta.

muokkaus 

Topi oli tänään elämänsä ensimmäisessä ja viimeisessä näyttelyssä tollereiden erikoisnäyttelyissä Toller Showssa. Lisääntymiskyvyttömänä ja  jumbokokoisena Topi osallistui suvaitsevaan x-luokkaan, jonka tuomaroi Saija Juutilainen. Topin esiintyminen sujui yli odotusten ja arvostelu oli loistava:

8 vuotta. Hyväluustoinen, erinomaisen jäntevä uros. Urosmainen pää ja ilme. Hyvin hoidettu purenta. Vahva kuono. Riittävät kulmaukset. Hyvät käpälät. Oikea karvanlaatu, kaunis syvä väri. Hyvä hännänpituus. Liikkuu hieman kapeasti ja askelpituus voisi olla parempi. Ikäisekseen hienossa kunnossa.

Olemme samaa mieltä – timmillä Topilla on säihkyvät hampaat, iso nenä, hapsuiset tohvelit ja juuri optimaalisen mittainen häntä. Lisää juttua, kuvia ja kenties videoitakin näyttelysankarista luvassa myöhemmin.

Plääh. Agility ahdistaa, edelleen. Kolmen viikon juoksutauko ei näkynyt eilisissa helletreeneissä mitenkään eli motivaatiosta tai sen puutteesta juttu ei kinnaa. Eilen treeneihin lähtiessäni päätin, että tänään onnistumme ja nappaamme kiinni siitä fiiliksestä. En enää tiedä, miksi joka ikisestä harjoituskerrasta jää aina niin paha maku suuhun ja pettymys päällimmäisenä mieleen. Videolta yritin etsiä jokaisen iloisen osaamisemme ja onnistumisemme – jos vaikka systemaattisen listauksen kautta ne nousisivat sieltä. Vaikkakin nyt tuntuu, että ottaisin mieluummin lähdöstä karkaavan kontaktiräiskijän tai keppiavuttoman; aivan kuin ne sen mukavampia ongelmia olisivat.

On tekemisessä paljon hyvää: kepit ovat jokseenkin onnistuneesti valmiit, puomille on tullut vauhtia ja rengas sujuu lähes poikkeuksetta nappiin. Videolla Susu menee ensimmäistä kertaa “kiinteää” keppiriviä. Tekniikkaa se on nyt vaihtanut ja ihan niin vikkelästi se ei siten enää pujottele kuin pienellä kujalla. Täytyy katsoa, josko melontatekniikan saisi suorillekin kepeille, mutta voi olla, että Susun rintakehän leveys ei riitä siihen.

Tänään hakuharkoissa Susulle tehtiin metsässä ilmaisua naruleluilla ja damilla lyhyellä matkalla. Se sujui! Teimme vain yhtä osaa eli “rullan” tuontia ilman näyttöä. Susu alkoi kahdella viimeisellä kerralla tarjota itse luovutusta edessä istuen eli sillä jatketaan. Nyt pitää yrittää saada paljon seuraavien päivien aikana toistoja harjoitukseen, jotta varmuus kasvaa. Tosi kiva, kun tämä etenee. Liian vähän tulee kirjoitettua näistä hienoista onnistumisista – tokossakin moni juttu on mennyt huimasti eteenpäin ja avoimen koe alkaa kuulostaa varsin hyvältä idealta.

Nyt on luistelulomat lomailtu ja rokit rokattu. Harrastukset ovat jälleen pyörähtäneet hiljalleen käyntiin ratas kerrallaan. Lauantaina hakuilimme heti aamusta inhottavat mäkäräiset seuranamme Selkien maastoissa. Susulle kaksi pimeää ja haamu. Mainiosti sujui – täytyy vain iloisesti ihmetellä aussien sinnikkyyttä ja kykyä yhteistyöhön. Ensimmäinen pimeä ukko löytyi nopsaan, samoin haamukakkonen, mutta vikalla etsintä kesti kauan. Heli oli piilossa katajapuskan keskellä eikä Susu sisukkaasta haravoinnista huolimatta löytänyt ukkoa ensimmäisellä yrityksellä. Kutsuin koiran pois ja lähetin uudestaan, jolloin Susu sai hajun ja bongasi Helin. Nyt vain enää se ilmaisu, niin alkaa näyttää hyvältä. Pelkkää rullan kantamista olemmekin nyt viime päivinä hioneet ja siinä ongelmana näyttää olevan ihan liian löysä ote, sillä rulla vain tipahtaa kesken matkanteon. Kapulan kanssa auttaneet kikat eivät ole tehneet rullaotetta paremmaksi. Mikä neuvoksi?

Tokoilut ovat sujuneet näppärästi eikä kaukojumeista ole tietoakaan. Paikallaoloja olen teettänyt taas ahkerammin ja helpotuksekseni rauhallinen makuu ei ollut tilapäinen mielenhäiriö. Mitäs muuta… Muutama nouto, joissa kapulalle meno on ollut ravia, palautus laukalla. Susu menee kapulalle korvat takana eli vähän mietiskelee, pitikö nyt mennäkään ja sujuuko juttu oikein. Varmuutta vain, niin eiköhän se menovauhtikin sieltä tule. Ai, meinasi unohtua: luoksetulon stopin treenaaminen on onnistunut ilman turhaa kitkaa! Nyt koiralla on alun odotuksessa parempi, odottava ja innokas ilme entisen lösötyksen sijaan.

Agilityä emme ole juoksujen takia päässeet treenaamaan ja hyvä niin, mutta pihan kepit ovat olleet ahkerassa käytössä viime päivinä. Rykäisin kujan rohkeasti kiinni ja tähän mennessä se vaikuttaa olleen oikea ratkaisu, sillä virheitä ei ole tullut ja vauhti on säilynyt. Nyt on siis enää keinun ja A-esteen kanssa urakointi jäljellä.

Sitten siihen sateeseen. Eilen kävimme Susun kanssa kaupungilla cityjuttuja muistelemassa. Aluksi Susu oli edelliskertoja reippaampi, mutta jonkin verran se taitaa kaiken aikaa hälinästä kuormittua, koska elekieli muuttui hiljalleen. Jotta emme olisi viettäneet keskustassa liian pitkää aikaa, ajattelin pistäytyä joen toisella puolella eli edessä oli sillan ylitys. Sillan aluset ovat olleet Susulle aina kaikkein suurin kauhistus koko maailmassa, mutta sillalla kulkemista se ei ole koskaan pelännyt. Vaan kuinka kävi nyt… Suvantosilta kolisee aika paljon, minkä lisäksi se on hyvin pitkä, ja nämä kaksi seikkaa yhdistettyinä olivat liikaa Susulle. Se alkoi pelätä ihan tosissaan. Vaikka pysyin itse rauhallisena enkä reagoinut koiraan, Susu panikoitui koko ajan enemmän. Takaisin oli yhtä pitkä matka, joten olin puun ja kuoren välissä – pakko jatkaa ja kuormittaa koiraa. Sietokyky loppui jossain vaiheessa, jolloin Susu alkoi aiemman hätäisen sinkoilun lisäksi piipata (tätä se on tehnyt aiemmin kaksi kertaa pelätessään ja silloin on ollut äärimmäinen tosi kyseessä) ja haikailla syliin. Mietin kuumeisesti, miten toimisin parhaiten tukeakseni panikoivaa koiraa pelkoa vahvistamatta ja päätin vain hihkaista iloisesti “mennään!” ja jatkaa kulkua muuten neutraalisti. En tiedä, oliko omalla käytökselläni enää paljoakaan merkitystä, sillä Susu oli niin kauhuissaan korvat rusetilla niskassa ja häntä koipien välissä. Päästyämme joen toiselle puolelle minun oli soitettava autokyyti takaisin sillan yli, koska en olisi millään voinut viedä Susua enää samaan tilanteeseen.

Tänään lenkkeilimme Ninkan, Vapun ja Pepin kanssa. Kun alitimme samalla lailla kolisevan Itäsillan, Susu alkoi kiljua kuin fyysisestä kivusta ja syöksähti niin kauas kuin remmi antoi myöten. Harmikseni se alkoi palautua vasta pitkän aikaa käveltyämme – se piippasi, ei syönyt ja läähätti. Oli aika lukossa ja otti kontaktia vasta pitkän ajan päästä. Tällä kertaa en reagoinut mitenkään (eivätkä Vappu tai Peppikään), vaan jatkoimme juttelua Ninkan kanssa ja toiset koiratkin jatkoivat menoaan rentoina. Ylitimme vielä junasillan, joka ei kolissut ja jonka kulkuväylä oli aidattu molemmin puolin. Se sujui suhteellisen hyvin, joskin korvat luimussa ja häntä alhaalla. Loppumatkasta alitimme yhden hiljaisen ja aika korkean sillan. Susu oli vapaana. Se vipelsi kiireellä puoleenväliin, odotteli hetken siinä ja juoksi äkkiä turvaan puskan taakse kauemmas sillasta tähystämään kapistusta.

Sellaista tällä kertaa. Mahtaakohan liittyä lopuillaan oleviin juoksuihin? Toisaalta Susu on muutenkin tuntunut taantuvan paljon tämän kevään ja kesän aikana. Kunhan nyt ei vain yleistäisi pelkoaan laukauksiin. Siltoja ei onneksi juurikaan vakioreittiemme varrella ole.

(Sadun tarinoimana)

Mökillä pidimme jokakesäisen, perinteisen matkauintitapahtuman eli uimme porukalla läheiselle Lähtevänsärkälle ja takaisin - niin monta kertaa kuin kukin haluaa. Matka yhteen suuntaan on 200 m. Vaikka vesi oli pehmeän lämmintä, tänä vuonna oli tynkäkisa, niin osallistujien kuin matkan puolesta. Tosin koiraosallistujia oli yksi edellisvuotista enemmän:) Susu ui nopeasti mutta sille riitti 200 m. Tuskinpa se väsyi mutta luultavasti vierellä seuranneen veneen kokasta pystyi paremmin havainnoimaan ja paimentamaan uimarilaumaa. Topi ui yhtä kauan kuin ihmisetkin, seurana vierellä. Tänä vuonna uimme vain 400 m. Susu siis ui nopeammin mutta Topi ui pitemmän matkan. Uimamaistereita molemmat.

Hakumetsässä on käyty vain kerran ja silloinkin pienellä porukalla. Topilla oli kaksi piilossa olevaa ukkoa ja yksi pakeneva haamu. Topi päätti oma-aloitteisesti etsiä ensin kakkosukon, koska sieltä päin sattui tuulemaan. Yhdellä ukolla kolmesta rullailmaisu meni erinomaisesti, kahdella muulla (Sirkulla), Topi jäi hölmöilemään maalimiehen luo eväiden toivossa. Turha toivo. Kiva treeni vaikka kaikki ei onnistunutkaan.

Vihdoin ja viimein lämpötila on tippunut inhimillisempiin, tai pitäisikö sanoa koiramaisempiin, lukemiin. Hellejakson koirat viettivät mökkeillen ja likipitäen järvessä asuen. Mörköstäkin on sukeutunut viime viikkojen aikoina varsinainen saukkoeläin, joka saattaa jopa innostua heittämään pidempiä lenkkejä vedessä. Kaksi suurta silmää ja antennin virkaa toimittava häntä vain paljastavat pikkukoiran olinpaikan aavalla ulapalla. Kukaan ei ole tainnu kertoa Mörkölle, että häntä olisi myös oivallinen peräsin vesillä eikä sitä siis tarvitsisi uidessa heiluttaa. Vaan minkäs teet, kun on pieni koira, jonka häntään on asetettu viuhuttamisen kesto-ohjelma. Mörkö sai myös vilpoisen kesäkampauksen kuumuutta vastaan. Leikkely ja koneella surruttelu paljastivat kunnolla Mörkön kaljumahan, kun pidemmät höttökarvat kyljistä tippuivat – itse massu ei toimenpiteitä tarvinnutkaan, kortisoni oli jo sen työn hoitanut puolestani. Onneksi hyttyset ja muut öttiäiset eivät onneksi ole juurikaan tehneet täsmäiskuja suojattomalle alueelle. Tässä havainnollistuskuva mahan tämänhetkisestä tilanteesta. Valkoiselta alueelta kuultaa vaaleanpunainen iho läpi eli siinäkään ei juurikaan karvaa ole.

Iso kamera jäi kotiin, joten dokumentoijan virkaa toimitti pokkari. Kivoja muistoja silläkin tulee ja joihinkin tilanteisiin sopii jopa paremmin kuin järkkäri. Ja mikä parasta, laajakulma tekee koiruuksien nenistä erityisen muhkeita – söpöä! Kuvaamisen ABC tulikin unohdettua huolella ja räpsittyä reteästi sieltä täältä.

Mörkö nauttii veneilystä. Turkkikin on vielä pitkä.

Mörkö levitoi lelua…

…mutta Topi luottaa suoraan toimintaan. (huomatkaa Mörkön ilme!)

Ai miten niin söpön pienen koiran paikka ei ole penkillä? Tästähän ylettää tarjoiluihinkin paremmin!

Grillausaikaan mennessä Topi on jo nälästä heikkona.

Iltaisin väsyttää.

Kotona jälleen.

Susu aloitti alkuviikosta juoksunsa, joten helteiden ajaksi tulee sopivasti “pakkolomaa”. Nyt vain mökkeillään ja unohdetaan kaikki treenailut hetkeksi. Äidin raportti mökkioleskelusta:

Kolmen koiran kanssa saattaa olla - uskokaa tai älkää - vähintään yhtä paljon helisemässä mökillä kuin kolmen ihmistaaperon. Kun yrittää tehdä jotain - vaikkapa pestä mattoja, kitkeä rikkaruohoja, laittaa ruokaa - Topi alkaa roudata puuvajasta klapeja pitkin mäkeä tai lähtee naapuriin etsimään purtavaa, Mörkö hyppää grillin ritilää nuolemaan tai lähtee metsästämään kalanperkuujätteitä. Jopa syntymäaikuinen Susu alkaa piipittää sekä itse että pehmopossullaan - tehdään jotain! Onpa meillä kurittomat koirat. Mökki on aina ollut koirillekin lähes vapauden valtakunta.

Toinen Mörkön suosikki oli nyt veneily. Susu sai vapautuksen pelastusliivin käytöstä soutuveneessä. Se nimittäin antoi sellaiset uimamaisterin opinnäytteet että pois tieltä: hurjaa hyppimistä laiturilta ja erittäin nopeaa uimista… Susu on paljon Topia nopeampi. Topin hitautta lisää myös päättämättömyys - mihin olinkaan menossa?

Mörköstäkin tulee kohta uimakandidaatti, sekin on alkanut uida mielellään ja noutaa esineitä vedestä.

Eilen kirjoitettuani agilityahdistuksesta jatkoin asian pyörittelyä vielä päässäni ja päätin, että nyt ei vain auta surkutella. Joko muutan oman asenteeni vaikka väkisin tai sitten annamme agilityn olla. Lienee turha sanoakaan, että jälkimmäinen ei agilityaddiktille ole oikeasti varteenotettava vaihtoehto, joten niinpä jää jäljelle yksi ratkaisu. Olen nyt ajatellut, että katsotaan uudestaan puolentoista vuoden päästä – kolmevuotiaana koirasta ehkä voi jo sanoa jotakin. Nyt Susu on kaikin puolin niin kesken, että täytyy vain itse malttaa ja katsoa, miten tilanne etenee.

Muiden antamien vinkkien ja neuvojen pohjalta keksin myös pari juttua lisää, jotka voisivat helpottaa harrastustamme. Yksi kaikkein yksinkertaisimmista: haltuunottokäsky. Jota en siis vieläkään ole saanut aikaiseksi opettaa Susulle, niin yksinkertainen ja muiden juttujen ohella opetettava taito kuin onkin. Nyt kun käskytykseni on epämääräistä täällätässäSusutule-puuroa, ei ole ihmekään, että koiran on vaikea hahmottaa, milloin saa päästellä menemään täysiä ja milloin pitää olla kunnolla kuulolla. Toinen juttu on se, että Susun kanssa pitäisi yrittää rakentaa vankat pohjat tekniikkapuolelle vaikka namipalkalla, koska esimerkiksi tokossakin vasta vahvalle tekniikkaperustalle olen pystynyt lisäämään virettä. Muuten tekemisessä yhdistyvät epävarmuus ja viettien perässä hilluminen – ei hyvä. Tokon puolella seuraava askel kyseisestä yhdistelmästä on huutaminen, mutta agilityssä tämä vaihe taidetaan hypätä suoraan yli luimuiluun. Niinpä olisi vielä tärkeämpää tsekata, että koira oikeasti teknisesti osaa asian ennen kuin siltä aletaan vaatia huimapäisyyttä sen suhteen. Yhdellä esteellä tehtävät pyöritykset juurikin vaikka sillä namipalkalla voisivat toimia tähän hätään (kiitos vinkistä sen antajalle )

Uudesta noususta innostuneena kaivoin jälleen A-esteen kontaktin treenaamiseen väkerretyn muoviboksin pihan perältä. Sain Heidiltä koulutusmetodiin liittyvän dvd:n lainaan, joten jospa nyt onnistuisi paremmin kuin ensimmäisellä hakuammuntayrityksellä. Myös keppejä olemme tehneet eilen ja tänään, vaikka montaa toistoa niitä ei tällä helteellä viitsikään teettää. Tänään vetäisin kujan kokonaan kiinni, jotta emme jumittuisi maagiseen melkein kiinni -vaiheeseen yhtään enempää. Vähän meinasi Susulta ensimmäisellä kerralla usko loppua, mutta toisella toistolla se kepitti koko neljäntoista kepin sarjan loppua kohti tsempaten. Palkaksi pitkä palloleikki ja siihen lopetus.

Tänään ja eilen tokoilimme vähän. Tunnaria, kaukoja, noutoa, luoksetuloa (myös stoppia!) ja seuraamisen täyskäännöstä vasempaan. Tunnareissa etsii rauhallisesti ja enkä ole onnistunut sumuttamaan Susua millään vaikeutuksella. Kaukojen istumaannousussa fuskaa jälleen eli ne vaativat päivittäistä ylläpitoja ja hirmuisen määrän toistoja jatkuvasti. Nouto oli tämänpäiväinen ilonaihe, sillä teetin helpompien harjoitusten jälkeen alokkaan noudon loppuperusasentoa lukuunottamatta. Aussiessa oli virtaa kuin pienessä kylässä ja menopaluu mentiin reippaalla laukalla, joten ehkä noutojen palautusvauhdista ei tarvitsekaan vielä olla kovin huolissaan. Lopetin yhteen onnistuneeseen toistoon, sillä tämä on ollut niin suuren työn ja tuskan takana enkä halunnut edes kokeilla, oliko hieno suoritus tuuria. Luoksetulot olivat ihan erinäköisiä kuin viikko sitten jumitustreenissä eikä Susu nyt alkanut pahemmin ennakoida pysähdystä. Seuruun täyskäännöksen olen nyt vaihtanut pk-tottiksen takia vasempaan ja se alkaa hiljalleen sujua. Luulen, että saatan hyvinkin varata meille paikan syksyn kokeeseen avoimeen, kiitos onnistuneen noudon.

Eiliset ja tämänpäiväiset treenailut sujuivat rennolla ja iloisella mielellä. Olen vähän löysännyt tahtia treenien suhteen ja ainakin minulle se on tehnyt hyvää – vaikkakin ilmaisu ja vepejutut ovat jääneet nyt treenaamatta. Jostain on pakko välillä luopua ja varmasti tekee hyvää antaa asioiden hautua.

Topin tiistain vepetreenit kirjasi ylös äiti:

“Kisanomaiset treenit” harvinaisen hyvässä seurassa

Vepessä piti olla ohjelmassa kisanomaiset harjoitukset; meitä vain oli kovin vähän. Onneksi oli kesän kuumin päivä, ja Sointu ja Timo lähtivät porukkaan, ja olikin kivoimmat treenit ikinä. Topi teki kertaalleen kaikki liikkeet, ja kaikki sujuivat mainiosti. Palkkasin kisanomaisesti vasta autolla. Ekassa liikkeessä Niina leikki tuomaria. Sointu oli veneessä apuohjaajana ja Timo soutajana. Sointu oli myös pelastettavana. Lopuksi vielä Reija saapui rannalle, ja kaikki koirat saivat pelastaa myös “oikean”, kuivapukuun pukeutuneen hukkujan. Topi otti kerrankin kunnollisen otteen oikein päin.

Sitten vielä uiskenneltiin Timo, Sointu, Topi ja minä, sillä välin kun seuraava ryhmä pumppasi tarvitsemaansa toista venettä… Jotain kisamaista oli - mutta ei niitä vaikeimpia: vieraita ihmisiä ja koiria. Autokin oli tutussa paikassa. Myönteinen asia: Topi ei pelkää enää poijuja lainkaan. Kepot olivat tehneet jo nin pitkän rupeaman että emme jääneet enää hengailemaan seuraaviin ryhmiin vieraampaan seuraan.

Eilen osallistuimme paahtavassa helteessä Sami Topran koulutukseen. En tiedä, mitä kirjoittaa. Susu kulki ihan hyvin ja minäkin sain välillä ohjattua oikein, Sami oli todella kannustava ja ystävällinen kouluttaja (myös Susun mielestä!) eikä mitään suurempaa sattunut. Sami sanoi, että Sususta tulee loistava ja se on jo nyt hyvä koira, mutta… Silti harkitsen vakavasti, että agilityn saisi heittää kesäteloille. Tunnen epäonnistuneeni niin täydellisesti Susun kouluttamisessa agilityn suhteen, kun meillä nyt on ainoa ongelma, jota olen pyrkinyt välttämään kaikissa treeniratkaisuissa. Samalla tiedän, että kyse on paljon muustakin – Susun perusominaisuuksista, rodusta, käyttötarkoituksesta, iästä ja niin edelleen. Asioista, joiden kuuluu olla juuri niin kuin ne nyt ovat ja joiden kuuluu vaikuttaa koiran työskentelytapaan.

Olen neuvoton sen suhteen, miten meidän pitäisi nyt treenata. Selvästikään pelkkien helppojen vauhtitreenien tekeminen ei ole avain onneen, koska niitä olemme tehneet koko tämän pienen agilityuramme ilman tulosta. Pikemminkin se on voinut olla väärä tie – kun Susun pitäisikin kääntyä ja ohjaan sitä, tuntuu, että se kokee sen enemmänkin rangaistuksena. Ei saakaan juosta. Etenkin sellaiset pelastusrääkäisyt ovat ihan poissuljettuja eli minun pitäisi onnistua ohjaamaan niin, että en joutuisi milloinkaan kutsumaan koiraa pois esteiltä, jotka se on jo ehtinyt lukita. Treeneissä sitä ei onneksi koskaan joudu tekemään. Tämän pohjalta meidän pitäisi vain harjoitella juuri niitä vaikeampia asioita, jotta minä oppisin ohjaamaan ja yhteistyömme radalla paranisi. Niin, että varmuuden kasvaessa Susu vapautuisi muutenkin.

Näkisin nyt kaksi mahdollista treenisuunnitelmaa: joko teemme niin pitkään helppoja juoksutreenejä, että Susulle jossain vaiheessa kehittyy niin vahva raivoasenne, että se ei aikanaan latistuisi siitäkään, että sitä ohjataankin ja asioita joudutaan toistamaan, tai sitten vain treenaamme sitä, mikä on meille vaikeaa. Silläkin uhalla, että joudumme tekemään useampia toistoja ja koiran asenne hetkittäin latistuu. Sitten, kun tekninen osaaminen kasvaa, muuttuisi Susun asennekin varmemmaksi. Teoreettisesti. Jos vain tietäisi, miten homma toimii käytännössä…

Harmittaa ihan kamalasti, kun en osaa olla tyytyväinen Susuun. Etenkin, kun pikkupaimen yrittää aina parhaansa ja haluaa niin kovasti olla mieliksi. Minkä lisäksi se on oikeasti hauska tyyppi ja hyvä koira. Vaikka treenaankin Susun kanssa iloisella mielellä ja palkkaan normaalisti, olen varma, että se huomaa heti pienetkin epätoivon hetket. Siksi tuntuu jotenkin väärältä edes treenata koko agilityä. Samanaikaisesti tiedän, että kaikki murehtiminen voi olla turhaa – olen kuullut niin monesta samanlaisesta nuoresta paimenkoirasta, jotka ovat vain syttyneet jossain vaiheessa. Plus että sodin nyt kaikkea sitä vastaan, mikä mielestäni koiran kanssa olemisessa olisi tärkeää. Tsekatkaa faktalistauksen huomio nro 89.

Syön sanani, jos olen joskus sanonut paimenkoiraa helpoksi. Toimii kuin ajatus – niin hyvässä kuin pahassa.

Äidin kirjaamia Topin agikuulumisia ja vähän muutakin:

Tolleriagissa Topia ohjasi Lotta, jolla on kokemusta agilitystä lähinnä harjoitusten katselijana. Topi yritti olla kuuliainen mutta koira oli vähäisen agilityn, tutuimman treenipaikan ja viileän sään vuoksi turhankin innokas ensikertalaisen kuskin hyppysiin. Aika äkkiä Topi kuitenkin kekkasi, että Lotta on se, jolta palkka tulee:) Kyllä on mukavaa, että Topin voi antaa lapselle ohjattavaksi! Toisen kierroksen menin itse Topin kanssa. Ilahduttavaa irtoamista ja layerointia; Heidi avusti palkkaamisessa. En nyt kerro kontaktivirheistä enkä pudonneista rimoista.

Lahnamoodi ei kokonaan lipsahtanut päälle myöskään Sami Topran koulutuksessa sunnuntaina 4.7. Helle hehkui lähes 30 asteessa, joten uitimme koirat kunnolla ennen kentälle suuntaamista. Meille sopivasti harjoituksen teemana olivat linjaaminen ja takaaleikkaukset. Yllättävän hyvin sujui. Olin tosin lähdössä kotiin, kun Heidi ja Elsa ensimmäisenä koirakkona tekivät oppikirjamaisen suorituksen. En ilkeä mennä radalle väärään aikaan valssailemaan lönkyttelevän koiran edessä, ajattelin. Mutta Topi olikin yllättävän epähidas ja jouduin vaihtamaan pari valssia takaaleikkauksiin ihan oma-aloitteisesti.

Ehkä pikkuhiljaa opin katsomaan, miten ja missä linjataan ja saan vartalon ja propellit hallintaan. Toisella radalla saimme oikein myönteistä palautetta. Ennen kaikkea saimme ohjeita ohjauksen suunnitteluun ja myös puomin kontakteille.

Olen nyt ollut kolmen agilitytuomarin koulutuksessa, ja kaikkien perussanoma on ollut se, että kaikki on helppoa, kun sen tekee oikein.

Viikonlopun suurin ihme on - Mörkön uimisen lisäksi - Topin uiminen ilman noutamista tai pelastustehtävää. Lauantaina Topi ui Nuuskun kanssa, ja tänään Topran koulutuksen jälkeen Susun ja minun kanssani. Ihanan rauhallista polskuttelua ilman noutamiseen liittyvää tohotusta. Susulla ja Topilla on melkoisen erilainen tekniikka. Susu ui paljon matalampana ja kauhoo etutassuillaan sivulle. Topi on korkeampana ja kauhoo suoraan alaspäin. Luultavasti Susu on nopeampi. Järjestetään mökillä uintikisa, erikseen nopeudesssa ja matkassa.