Pikkaraisen, pehmoisen ja patalappukorvaisen. Nappulanenäisen, siimahäntäisen. Sellaisen miniatyyrikokoisen, joka mahtuu kerälle kameran kuvaruutuun ja nassuttaa olemattoman kokoiset muronsa yksi kerrallaan keltaisesta muovikupista. Melkein pehmoleluakin pienempi – ulkoisesti. Kaikki muu onkin sitten suurta. Ilo, tarmo, toimeliaisuus. Nokkelana se hetkessä nyysii sukat ja sitten tietenkin leikkii ilahtuneen omistajansa kanssa kuurupiiloa tuolinjalkojen lomassa. Illalla tunkee karvalakiksi tyynyn pielustalle ja tuhisee siinä aamuun saakka.
Mutta en voi. En tietenkään. Vaikka ne ovat niin ihania. Ihmisen parhaita seuralaisia, ihan oikeasti. Uskokaa pois. Suosiolla on syynsä – ja valitettavasti myös hintansa.
Mutta silti: Kyllä ihminen tarvitsee pikkukoiran. Jonkin, jonka hännässä on kestopatterit.
Vihdoin ja viimein, koirablogien klassikko ja jokavuotinen perinne – toteutumat ja tavoitteet yhteen postaukseen niputettuna.
tokossa AVO1 mielellään ennen kesää, hyvä kisavire, pitkäjänteinen ääntelyn kitkeminen, voittajaa kasaan
Ykkönen avosta tuli heti huhtikuussa iloisella ilmeellä. Ääntelyä kitkettiin enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Voittajaa saimme sen verran kasaan, että Susu kävi jodlaamassa kokeilemassa yhdessä kokeessa lokakuussa. Ampumaradan paukuttelut ja turhan hatara tekniikkaosaaminen takasivat sen, että hyvä kisavire jäi tällä kertaa melkoisen kauas, ja peruutimme nöyrin mielin takaisin treenikentille. Ohjaaja oppi vuoden aikana suunnittelemaan treenit aina etukäteen, mikä paransi treenien laatua huimasti.
agissa kontaktit lopulta kuntoon (nopeus, varmuus, !keinu!), hyppytekniikka paremmaksi, ohjaaja opettelee ohjaamaan, kisoihin mennään jos mennään
Voi keinu vieköön! Että siitä tulikin hieno! Toimi treeneissä, toimi kisoissa. Omilla esteillä, vierailla esteillä. Radan alussa, radan lopussa. Keskelläkin. Muuta ei onnistuneeseen agilityvuoteen tarvitakaan. Kovin harvoiksi jäivät kisakäynnit, vaan tulihan sinne muutaman kerran eksyttyä – nyt uupuu enää yksi nolla kuninkuusluokkaan. Agivuoden kohokohtia olivat ne pari kesän kisarataa, joilla fiilis kuljetti ja flow virtasi. Muutenkin kisareissut lähikaupunkeihin olivat mukavia. Muutoinkin asenteen kanssa yritettiin paiskia paljon töitä ja alkutalven ahdistusaallonpohjien jälkeen vuoteen mahtui iso nipullinen tosi hauskoja treenejä. Suppilo oppi esimerkiksi räyskyttämään lähdössä ja tulemaan jopa pari kertaa puomista läpi! Hyppytekniikkaa tuli tehtyä säälittävän vähän, mutta käytiin kuitenkin hyppyseminaarin jatkokurssilla, jolla Susu sai positiivista palautetta.
haussa ilmaisu ensin kuntoon kentällä ja sitten siirto metsään, motivaation säilyttäminen huipussaan (taidan siirtää hallintaa vielä yhdellä kesällä eteenpäin )
Haussa otettiin sunnitelmien mukaisesti ilmaisu mukaan, mutta ihan mutkattomasti se ei käynyt. Apu löytyi kesän aussieleiriltä, jolta saatujen kikkojen avulla Susu teki loppukesästä jo mainioita rullailmaisuja. Etsintää ei ilmaisuväännön takia tullut niin paljoa tälle kaudelle, mutta ne mitä ehdittiin tehdä, olivat pääsääntöisesti hyviä. Intoa piisaa ja Suppe uppoaa haastavampaankin maastoon nokka auki. Motivaatio säilyi siis huipussaan niin ohjaajalla kuin koirallakin, ja jopa vähän hienoista hallintaa otettiin mukaan siirtymiin.
vesipelastuksessa soven liikkeitä pakettiin ja jos hyvältä näyttää ja aikaa riittää, käydään kokeilemassa soveltuvuuskoetta ja toivottavasti saadaan se heti ekalla yrittämällä hyväksytysti läpi
Soveen ei ihan ehditty, mutta Susu yllätti positiivisesti vetämällä paatit ja hukkuvat urheasti rantaan neljäntoista kilon elopainollaan ilman mitään mutku mie en pysty, ahisttaa -väninöitä. Sisukas hinaaja! Yhdessä möllivepessä käytiin toteamassa, että vientiä pitää tapailla koekaavalla ja mietiskellä siihen parempi palkkaustapa.
muutama näyttelykäynti hyvällä arvostelulla ja reippaalla käytöksellä
Aussie Openissa käytiin kuulemassa, että Suppilo on tasapainoinen kirppu – oho, tätä kukaan ei etukäteen arvannutkaan. Mitään ihmeellistä siltä reissulta ei siis irronnut, mutta sukulaisten ja muiden tuttujen näkeminen lieneekin showtouhun pääasia meidän kohdallamme. Reippaustavoite kehässä toteutui mainiosti.
Muita mainitsemisen arvoisia juttuja vuodelta 2011 ovat luuston uusintaläpivalaisu sekä luonnetesti. Tuomittiin yhä löysälonkkaiseksi (C/C) ja täräkäksi (+157 pojoa) – molemmat täysin odotusten mukaisia arvioita. Lisäksi Suppilo siirtyi kokonaan omistukseeni eli sijoitussoppari raukesi ja sitä myötä aussie sai heittää hyvästit hormonihölmöilyille. Vuoden kohokohtiin laskettaneen myös Viirun tulo meille, sillä tuskin mistään on ollut Susulle niin paljoa iloa kuin huolettoman höntistä pikkusiskosta. Melkein uskallan väittää, että parasta mitä merlen elämässä on kolmen vuoden aikana tapahtunut. Siispä: Kiitospusut Miimi ja Hilkka! On kivaa kun on ihan oma kaveri! t. Suppilo
Pikkukoiralle toivottiin seuraavaa: Mörkölle ensi vuodelle siis hyvää vointia, hupaisia uimareissuja, makoisia herkkuhetkiä ja rentoa yhdessäoloa, ja pakko on myöntää, että olen erittäin iloisesti yllättynyt tavoitteen toteutumisesta näinkin mahtavasti! Oli heikkojahetkiä mutta onneksi myös paljon täysin huolettomia. Käsite cavalier kuohutti ja minua turhautti. Pohdin paljon lääkityksen kattoa, mutta paikallisen lääkärin suosituksesta päädyin kuitenkin lopulta tuplaamaan kortisonin eli alkukesästä asti se on ollut taas 5 mg vuorokaudessa. Mörkö itse on ihan yhtä raivostuttavan rakas räkimisineen ja rähinöineen kuin aina ennenkin. Sama tanakasti omilla tossuillaan seisova pienisuuri elukka kuin vuosi sitten. Yksi pitkä miinus vuoteen kuitenkin kuului: siinä missä Susu alkukankeuden jälkeen riemastui Viirun saapumisesta, Mörkölle tapahtumasta ei koitunut mitään kivaa. Aussieiden silmissä cavalier on kutistettu minilehmä, jota ne täydellä tarmolla pitävät tarkkailun alaisena, jos asiaan ei puutu. Ja nyt paimenia on siis kaksi. Onneksi Mörkö on sitkeää tekoa ja osaa keskittyä elämässä olennaiseen (= synonyymi sapuskalle).
Mitä ensi vuonna? Huh, vaikka mitä. Minä saan toivon mukaan asettaa kesän kynnyksellä valkolakin nuppiin, mikä merkitsee paitsi tiivistä kaveruutta kirjapinon kanssa maaliskuun ajan, myös paljon muuta. Suuret on suunnitelmat, toteutus vähän vielä ontuu. Toiveissa on lähteä luistelemaan isompiin piireihin pääkaupunkiseudulle ja jotenkin sovittaa tähän kuvioon koko muu elämä: opiskelu, työt ja Susu – nämä nyt ainakin. Mahdotonta? Melkoisen, kun ottaa huomioon luistelun treenimäärät. Kysymysmerkkejä riittää, mutta eivätköhän asiat aina jotenkin selkiydy. Jos jollakin on hyviä (tai vähemmän hyviä) kokemuksia yhdistelmästä aktiiviturre + opiskelijaelämä, niistä olisi paljon apua! Harrastustavoitteiden asettaminen on tässä tilanteessa siis himpun hankalaa, koska en yhtään tiedä, missä olemme ja milloin. Jos oletetaan, että pystymme asumaan Joensuussa loppukesään asti, tavoitteet voisivat näyttää tältä:
toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
vepe: SOVE, ALO1
Ensimmäistä kertaa tavoitteet, jotka eivät ihan itsestään toteudu. Pitää treenata! Ja kisata. Jos taas palloilemme keväästä lähtien vähän siellä täällä, on selvää, että agin vika kakkosten nolla, BH ja ehkä tokon ykkönen ovat ainoita realistisia tavoiteltavia. Mörkön tavoitteet näyttävät samalta kuin tällekin vuodelle: terveyttä, iloa ja iisiä elämää. Sekä ainakin kymmenen uutta temppua tietty! Naksuttelu on edelleen pop pikkukoiran mielestä.
Tunnustan napsivani blogitekstien otsikot yleensä sieltä täältä netistä, aforismivarastoista ja lyriikoista, mutta tällä kertaa en sitä tehnyt. Älä katso tulevaan silmät suljettuina on minulle muistutus kahdellakin tapaa. Älä oleta ja maalaile liikoja – avaa silmät ja ole realistinen. Koira on aina koira. Toinen on silmien ummistaminen pessimismistä, kaikkien mahdollisuuksien blokkaaminen negatiivisilla fiiliksillä. Se huolella huspois.
ps. Topin ja Viirun toteutumat ja tavoitteet löytyvät Sadun kirjaamina täältä. Viipon tavoitteisiin ympätään vielä tokon ALO1 – siis tämäkin siinä tapauksessa, että asutaan samassa taloudessa vielä jonkin aikaa
Tultuani Intiasta päätin, että nyt loppuu Susun vouhotus ja keuhkoaminen lenkeillä. Aussie siis paukkaa ovesta ulos mummot matalaksi -mentaliteetilla, skannaa heti naapuruston eikä vaadi kuin pienen ärsykkeen päksähdykseen. Eikä usein sitäkään, vaan kyttäystila on niin vahva, että kaikki olematonkin on pöhähtelyn arvoista uhkaa. Naru kireällä kiihkoilee joka suuntaan. Kohellus jatkuu autotien ja metsäpolun verran, kunnes päästään metsään kävelytielle ja Susu pääsee irti. Tämä yhden paimenen taistelu ulkomaailmaa vastaan tapahtuu (tai tapahtuisi, jos koira saisi päättää…), vaikka koiran joka ikinen kerta täytyy rauhoittua istumaan ennen oven avausta ja istua myös heti ovesta päästyään. Miksi lenkkikäytös on yhä suurin ongelma? Tilanne on ollut aiemmin parempi, mutta viime syksyn aikana se pääsi tulehtumaan tarpeettomasti. Jotenkin sitä aina tuudittuu siihen, että taidot ovat ja pysyvät ilman säännöllistä ylläpitoakin. Siltikään ei pitäisi olla niin, että koira kulkee vapaana kuin ajatus ja pysyy hallussa kaikkialla muualla, mutta lenkkien aloitus on kaukana minkäänlaisesta harmoniasta. Nauraisin, jos ei enemmänkin olisi itkettänyt. Sisuunnuin ja päätin, että tilanne ei voi olla tämä. Koirassa on energiaa, virtaa ja paljon puolustushalua, mutta niistä ei saa nyhtää oikeutusta. Nyt pitää tsempata ja saada reaktiot ja ennen kaikkea tunnetilat haltuun.
Sitten se ikuinen ristiriita: Miten ratkaista pulma? Kovistelulla vai kukkahattuilulla? Mielentilasta ei ehkä kuitenkaan oikein auta kieltää – Susu reagoi ärähdykseen todella hyvin, painuu korvat luimussa matalaksi ja näyttää juuri niin piestyltä kuin paimenkoira vain voi näyttää, mutta ärhentely ei tee ketään rennoksi. Ei minua eikä koiraa. Kokeiltu on. Hermostuminen on ikävä ketjureaktio, ja jos minä en ole rauhallinen, on turha haaveilla huolettomasta koirastakaan. Kenties siis kukkakuvioinen lakki päähän, ainakin puoliksi. Viimeisen viikon aikana avaimet onneen ovat löytyneet erityisesti mielentilasta. Rauha, herkkunameja ja kehuja. Tärkeänä myös löysä remmi, sillä hihnasta tuleva paine tuntuu vain kiihdyttävän Susua ja jotenkin blokkaavan kaiken kommunikaation. Pitäisi ajatella, että koko narunpätkää ei olekaan. Tämä viikko on ollut hyvä muistutus siitä, että ei pidä vain lannistua ongelmista ja antaa niiden lojua. Vaatii vain sitä kuuluisaa kouluttamista.
Myös agilityssä aloitimme asenneprojektin. Miksi minusta tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat aiemminkin? Se sama vanha litania: koira tekee kivalla ilmeellä, sillä on hauskaa, se tulee hyvin ohjauksiin, on teknisesti jo vallan etevä. Mutkun. Se jokin puuttuu. Nyt ei tosin ole enää kyse epätoivosta ja pettymyksestä, vaan mielenkiinnosta löytää ratkaisu. On todellinen haaste saada Susun draivi ja voima suuntautumaan itse tekemiseen, rakentaa sille intohimo juoksemista, kiipeilyä ja hyppimistä kohtaan. Tiedättehän – se on vähän kuin kertoisi pessimistille, että riskien ottaminen onkin se tosi jees juttu. Helppoa, eikö? Siitähän agilityssä on kyse: huimapäisyydestä, bensasta suonissa, salamannopeista ratkaisuista, jatkuvasta pienestä hataruudesta. Sadasosasekunneista ja tassunmitoista. Nyt tehdään kolmen esteen toistorundeja kunnon taistelupalkalla ja katsotaan, tapahtuuko mitään. Jos ei, mietitään ehkä uudestaan tai sitten ei. Näinkin on hyvä mutta aina voisi olla parempi.
Tokoja on tehty jonkin verran. Kokeenomaista, tekniikkaa ja hulluttelua. Kaukot olivat ihan unohtuneet reissuni aikana, joten niitä on puuhailtu aina iltaisin. Ruutu on nyt oikein hyvä, samoin luoksari. Metskun ja tunnarin tilanne pitäisi tarkistaa.
Topin tilanne on huolestuttanut hieman. Se liikkui notkeasti ja venytellen kokonaisen viikon kipulääkekuurin aloittamisesta lähtien, mutta alkuviikosta nouseminen kävi jälleen vaivalloiseksi. Muu ei auttanut kuin nakata vieläkin ahkerammin BoT-loimea koiran niskaan ja jatkaa tunnollisesti kuuri loppuun. Nyt liike on ollut onneksi jo taas sujuvampaa. Lääkekuuri kuitenkin loppuu huomenna, ja jännityksellä odotamme, mitä sitten käy. Kunpa vaiva nyt helpottaisi eikä tarvitsisi hipsiä takaisin lekurin vastaanotolle. Topi itse on ollut episodista myös mielissään, sillä se on päässyt väliaikaiseksi jäseneksi kalkkunaklubiin, joka kokoontuu joka aamu ja ilta. Kokouksissa tarjoillaan erilaisia tabuja ohuen ohuisiin kalkkunaleikkeisiin kiedottuna: vakiojäsen Mörkölle tuplanyytti Gabapentiinilla ja kortisonilla, kuokkija-Topille peruspaketti kipulääkepillerillä. Minun puolestani Topi saisi erota moisesta kerhosta kiireesti. Yksi jäsen riittää ja sekin on vähän liikaa.
Topi on aina ollut hämmästyttävän terve – siltä osin sitä ei tosiaan voi kutsua maanantaikappaleeksi. Yhdeksän vuotta ilman minkäänlaista suurempaa terveyshuolta on hieno ja arvostettava asia, ja siksi järkytys olikin suuri, kun tähän jatkumoon tuli yhtäkkiä särö eilen illalla. Topsukka-rukka ei meinannut päästä pystyyn makuulta ja tänä aamuna sitä piti jopa vähän avustaa massun alta, että se sai kammettua itsensä neljälle jalalle. Lyhyen aamulenkin Topi köpötti hatarin takatassuin ja aamupalaa syödessään vältti laskemasta painoa toiselle takaselle. Heti kahdeksalta olimme luuri kourassa, ja onneksi Topi pääsi Kirsi-lääkärin tutkittavaksi heti iltapäivällä. Tohtoriaikaa odotellessa kaikki pahimmat kauhukuvat ehtivät kuitenkin luikerrella mieleen. Ennen lähtöä nakkasin laukkuun hetken mielijohteesta vielä pokkarikameran mukaan – jos vaikka pitäisi tallentaa viimeiset hetket… Koira on niin rakas, että heti menee täysi hälytystila päälle.
Tulokset olivat huojentavia. Asentotuntorefleksit olivat normaalit, samoin lonkkien liikekaari. Röntgenkuvissa ei spondyloosia, merkkejä välilevymuutoksista tai nivelrikkoa. Huh! Mikä helpotus! Lannerangan alue oli arka palpoidessa ja niinpä diagnoosiksi tuli lihasvenähdys. Tavalliseen tapaansa Topi meinasi haljeta hengissä selviämisen ilosta, kun vihdoin pääsi lekurista pois. Tällä(kään) kertaa lääkäritäti tai kuvauslaite ei hotkaissut punanenäistä koiraa sisuksiinsa, voi onnea ja autuutta! Topi oli vakuuttunut siitä, että on ehdottomasti elämää suurempi sankari ja häntä pystyssä pörhelsi menemään vielä kotipihallakin
Ensihoidoksi Topi sai kortisoni- ja kipulääkepiikin niskanahkaan. Jatkohoitona on parin viikon kipulääkekuuri sekä rauhallisia remmilenkkejä. Tämä ei onneksi tuota seniorieläimelle hankaluuksia. Nyt vain toivotaan kaikki sormet, varpaat ja anturat ristissä, että vaiva on pian historiaa.
Vasta iltasella ehti keskittyä iloisempiin asioihin: Viiru Viiponen viettää tänään yksivuotisbailujaan! Se on iloinen, sopuisa ja toimelias sukanvarastaja, jonka elämänfilosofia kiteytyy virkkeeseen minä pidän kaikista ja kaikki pitävät minusta. Ihana höntti. Mainio partiopari Susun kanssa.
Matkalta on kotiuduttu. Intia oli elämys – räikeän värikäs niin hyvässä kuin pahassakin. Ei oikein mahdu sanoihin ja tuskin kuviinkaan. Ihana ja kamala maa, jonne olisi joka toinen minuutti voinut jäädä asuttamaan pientä kalastajanmökkiä ja joka toinen minuutti tilata pikatiketin takaisin tänne viimaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sain muistutuksen siitä, mitä omasta kotimaasta kannattaa kaivata ja miksi. Jähmeästä ja tylsästä Suomesta tulikin tuttu ja turvallinen, ihanan takakireä ja järjestäynyt. Kahden lomaviikon aikana myös koirien (ja vähän muidenkin) ikävöinti venyi sen verran riittäviin mittoihin, että kotiin oli mukava palata. Matkan aikana haikeutta tosin lievittivät tapaamiset intialaisten norsujen ja lehmien kanssa… Tiedä sitten mitä tämä kertoo ja kenestä.
Entäpä paikalliset Canis lupus familiarikset sitten? Kulkureita pääosin: yhteensä kahdella elukalla taisi olla joku roikkumassa narun toisessa päässä. Lisäksi yksi upea ruskea dobermanni parin neliön betoniselliin suljettuna, loputtomasti kalterikehäänsä kiertäen. Sääli ja vähän vihakin vihlaisi. Maaseudun kulkukoirat sen sijaan olivat pääosin onnellisen oloisia eli heiluvahäntäisiä, leikkisiä eivätkä kylkiluut pahemmin paistaneet. Niitä seuratessa oli vaikea ymmärtää “kodittomien” koirien rahtaamista Suomeen – niiden kotihan nimenomaan on paahtavan auringon alla, omassa laumassaan roskapönttöjen ja pikkukioskien sylissä. Eri asia ovat hylätyt koirat, jotka on potkittu pihalle, kun turresta on tullut liian iso tai muuten hankala. Lisäksi toisaalta moni entinen kulkukoira on varmasti rento ja tyytyväinen uudessa kodissaan tuhansien kilometrien päässä. Ilmeisesti ei kuitenkaan käy kieltäminen, että lukuisille niistä päivitetty elämä on suoranainen shokki. En jaksa uskoa, että lentomatka, sisällä asuminen, tarpeiden tekeminen oikeaan paikkaan, hihnan käyttäminen, lääkärikäynnit ja ylipäätään ihmiset olisivat etenkään koko elämänsä villeinä eläneille koirille pikkujuttu.
Susu vietti uudenvuodenaattona rakettien paukkeessa kolmivuotissynttäreitään. 36 kuukautta, 156 viikkoa, 1 095 päivää, 26 280 tuntia, ihan miten vain asian tahtoo ilmaista. Minä vedän kolmesta vuodesta yhdysviivan ystävyyteen, joka ottaa paljon mutta antaa kaiken tuplana takaisin. Kirjoitin jo vuosi sitten sinisestä varjosta vierellä, koirasta, joka on kuin toinen puoli hengittämisestä. Ei ole herttaisempaa kuin kainaloaussie, joka painaa suppilonokkansa kaulaa vasten ja propellikorvat tarkkana seuraa minne vain, milloin tahansa. Susu on yhtä aikaa nöyrä ja taipumaton – se koira, jonka maailmassa on enemmän varjoja kuin meillä muilla, mutta samalla se, jonka kanssa pimeässä syysmetsässä liikkuminen tuntuu täysin turvalliselta. Otus, jonka kiintymys on satakymmenprosenttista ja ehdotonta. Ailahtelevan omanlaisensa ja juuri siksi uniikki. Nimensä mukaisesti suloinen unelma, mutta vain hieman persoonallisemmalla tavalla ja ilman ruusunpunaisia laseja vakiovarusteena. Paljon onnea, pieni Suppilo ♥
Susirajan tontut toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein mukavaa ja maukasta joulunaikaa – koirien mielestä paino sanalla maukasta
Tänä vuonna joulumme on hieman erilainen: vaihdan maisemaa maapallon toiselle puolelle heti tapaninpäivänä. Tällaista koirakatrasta ei kuitenkaan ihan helposti kiikuteta minnekään kahdeksi viikoksi hoitoon, joten äiti jää kotiin hoitamaan koiria. Vaikka tiedän, että Suomeen jäävä lauma pärjää varmasti mainiosti, on jo nyt vähän ikävä. Topi, Mörkö ja Viiru ovat tyytyväisiä, kun niillä on joku tuttu ihminen lähellään, murua rinnan alla ja lämmin peti, mutta merleotus ei. Suppilo ei varmaan enää ikinä päästä minua silmistään, kun hylkään sen tällä tavalla kahdeksi viikoksi. Ole reipas, pikku puikkonokka! Pian tulen jo takaisin.
Topin ja Viirun tavoitteet, toteutumat ja vuoden 2012 tekemiset Sadun kirjaamana:
Topin tavoitteet ja toteumat 2011:
Vuonna 2011 on edelleen toiveena, että Topi pysyy terveenä ja nauttii elämästä. Ehkä hieman hiljennämme tahtia, katsotaan miten jaksamme. Mitään lajia ei ole tarkoitus pilata liioilla tavoitteilla vaan lähinnä keskittyä hauskanpitoon.
Kevään aikana aloimme vakuuttua siitä, että Topin korvat ovat vain koristeet, oikeesti. Tämä selitti monet tottelemattomuudet, karkailut ja ohjautumattomuudet. “Topi, sä et nyt yhtään kuuntele!” Topia itseään ei kuulon heikkeneminen tuntunut kovin paljon haittaavan. Nenä toimi entistä paremmin. Loppuvuodesta Topi kuuli enää harvoja, erittäin kovia ääniä eikä se osannut paikallistaa, mistä suunnasta ääni tuli. Kuuroutuminen hiljensi koetahtiamme entisestään, ja hauskanpito onnistui hyvin. Muuten Topi oli terveenä. Fyssarilla käytiin silloin tällöin.
Pk-hakua jatketaan, ilmaisua pitäisi treenata talvella valmiimmaksi ja kesällä saadaan maastoon hallintaa (onko se mahdollista?).
Pk-hakua jatkettiin ahkerasti, irtorullailmaisusta tuli jokseenkin, mutta kiintorullaa ei saamaton ohjaaja saanut säädettyä. Hallintaa ei edes yritetty, koska siihen olisi kai tarvittu sitä kuuloa.
Vepessä käydään kokeissa ehtimisen mukaan - mutta jopa ALO1-tulosten saaminen voi olla kiven takana.
Vepekokeessa käytiin peräti kolme kertaa (oho!): ALO3, ALO0 ja ALO1. Ykkönen saatiin, kun tehtiin vienti tuontina.
Agilityssä olisi kivaa saada viimeinen nousunolla kolmosiin:)
Nolla saatiin Mika Moilasen radalla Lappeenrannassa 5.3. Tämän jälkeen Topi jäi osa-aikaeläkkeelle. Ei kisattu, ja harkoissa hypyt laskettiin medeiksi.
Lisäksi tavoitteena oli ainakin yhdessä mejä-kokeessa rämpiminen (tai minä rämmin ja Topi todennäköisesti koheltaa), toiveena on yhtä hyvä suoritus kuin harjoituksissa.
Kesäkuussa käytiin mejä-kokeessa, ja Topi sai toisen ja viimeisen AVO1-tuloksen - ja siihen päättyi näyttelytuloksettoman Topin mejä-koeura.
Meidän asteikoillamme tulosvuosi oli melkoisen hyvä: agissa siirto kolmosiin, mejässä varjosiirto VOI-luokkaan, vepessä ALO1-tulos.
Vuoden varrelta on erityisesti jäänyt mieleen
- maaliskuussa Lappeenrannan agikisoissa Saara tulee kertomaan, että oli se nolla, nyt ei yliaikaa! Ja sanoiko joku (ja kenestä): Upeaa menoa!
- Viirun muutto meille maaliskuussa
- Patchcoat-päivät Laukaalla toukokuussa
- Sadun polvivamma huhtikuun alussa ja sen parantelu syksyyn
- kesäkuussa Topin mejä-kokeessa jäljen viimeisen kulman selvittäminen ja suuntaminen kaadolle, jonka suunnasta kävi tuuli - ei voi enää epäonnistua:)
Vainumaljan saaminen 47/50 pisteellä - meidän Topsukainen sai kiertopalkinnon!
tuomari Minna Vornasen koeselostus: “Hieno jälkipari, jossa ohjaaja antaa koiralle tilaa tehdä töitä luottaen tämän taitoihin.” Ohjaajan hajuaisti ei olekaan ollut viime aikoina ollut entisensä…
- elokuun vepe-kokeessa oivallus siitä, miten viennin saa korjattua, ja tuonti-vientiesineen nappaaminen hyppysiin Topin kitusista
- loppuvuoden aikana agilityssa hidas valaistuminen ohjaamisesta ilman ääntä
- marraskuussa Viirun rauniokoirakurssi
Tekemiset 2012
Topi
agility
- osallistuminen omassa uudessa hallissa yksiin kisoihin ilman tulostavoitteita
- esteiden liepeillä juoksentelu niin kauan kuin rampa + kuuro -yhdistelmä jotenkin pelittää
mejä, haku
- nenäharrastusten jatkaminen, ei kokeisiin jos mejä-kokeen säännöt eivät muutu
vepe
- avoimen ja voittajaluokan liikkeiden treenaaminen varovasti
Viiru
- Viirun tavoitteena on arkitottelevaisuus ja toimiva kumppanuus
- yhdessä kasvaminen - jos Viiru kasvattaa minua puoliksikaan niin paljon kuin Topi, minusta tulee aika iso
- puuhastelu ja superkoirautuminen
- lajin valintaa: mejä, vepe, paimennus…
- haussa ainakin ilmaisun valinta ja harjoittelu
- agilityssa asenne, irtoaminen, ohjauksen seuraaminen ja esteiden opettelu - siinä ehkä tarpeeksi
Näillä mennään:
- tärkeintä on tehdä sitä mikä on tärkeää
- tehdään yhdessä
- sitä saa mitä tilaa
- on vain kaksi tapaa… oikea ja väärä
Toissapäivän iltalenkkiä sai tallustaa joutsenten laulun säestämänä. Niilläkään ei ole kiire pakkasta pakoon, kun ei sitä kerta ole. Lunta on maassa sen verran, että joillain kohdilla voi hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella nähdä talvimaiseman. Ei tällainen loskassa kahlaaminen nyt oikein ole mistään kotoisin. Jos jotain hyvää pitää yrittää löytää, niin leudompi keli on armollisempi namipalkkausnäpeilla, mutta siihen se sitten jääkin. Tahdon talven, kunnon talven. Lunta, pakkasta, viimaa ja jäätä, kiitos!
Tiistain agilitytreenien alkuun tehtiin vähän tokoa. Susulle ensin kokonainen ruutu käskytettynä, häiriönä putkia ympärillä. Saisi lähteä varmemmin ja räjähtävämmin lähetyksessä, mutta meni kuitenkin reipasta laukkaa ja suoraan keskelle. Käskytin ensin seisomaan ja sitten maahan, eikä Suppe nyt alkanut hölmöillä pomppuloikkakieppimissäkosketuslätkä-tanssiaan käskyistä, vaan teki tosi nätisti. Lopun seuraamiseen tupla, mutta se oli vain ja ainoastaan muminakäskyn syy. Olin tyytyväinen ruutuun, koska nyt se pysyy kokonaisenakin liikkeenä kasassa ja kaikki ylimääräinen sälä on jäänyt pois. Kohti onnistunutta voittajaa osa 1/256. Ruudun jälkeen otettiin metskuja, ensin pari hetsattuna ja aika nopeasti nostosta naksu, sitten käskytettynä kokonaisena liikkeenä. Näissä on ollut nyt viime viikkoina tosi hyvä ilme mutta kun lisättiin käskytys, ravasi Susu koko palautusmatkan. Höh! Pitää siis muistaa nakittaa joku käskyttämään aina kun vain mahdollista. Lisäksi lelu aina hetsatessakin piiloon, ettei käy niin, että Susu nostaa laukan vain lelun ollessa näkyvissä. Pitää saada se uskomaan, että palautuksesta voi tulla naksautus milloin tahansa. Oli myös puhetta palkan sijainnista eli lelu voisi pikemminkin lentää pidemmälle taakseni kuin niin, että Susu saa ampua kädessä olevaan leluun kiinni.
Tokojen jälkeen oli vuorossa valikoituja paloja itsenäisyyspäivän kisojen kolmosten radoista. Jo rataantutustuessa lumia suhahteli hallin katolta hyvään tahtiin, mutta en ajatellut Susun niistä kummemmin välittävän – olin oikeasti harvinaisen optimistinen. Se vähän kostautui, kun hetken aikaa treenattuamme Susu meni ihan tilttiin: vain vonkui ja jodlasi eikä millään mennyt putkeen. Vasta, kun putki laitettiin melkein suoraksi ja palkka oli valmiina toisessa päässä, pystyi Suppe taas menemään sen ilman, että kääntyi heti suuaukolta pois. Noo, näitä aina tulee ja menee. Toisella kierroksella Susu sai sitten tehdä vähän helpompia ja tiheäpalkkaisia juttuja eikä nyt enää reagoinut erityisesti. Onneksi ei jäänyt päälle.
Keskiviikkona oli tarkoitus tehdä Susulle lähiparkkiksella kokeenomaisesti paikkis, liikkeestä istu, kaukot ja seuruu, mutta köpelösti kävi. Olisin halunnut päästä superpalkkaamaan Susun seuruusta niin, että alla olisi jo pidempi palkaton pätkä. Yleensä seuruu kun tulee tehtyä kokeenomaisten alussa ja ketju katkeaa vasta jonkin muun vaikeamman liikkeen kohdalta. Paikkis oli hyvä ja alussa kävin palkkaamassa pari jättöä. Liikkeestä istumisessa jäi vähän takamus märästä maasta ylös, joten tähän korjaus ja sitten uudestaan. Kaukoihin helppoja vaihtoja useampi, nämä tosi näppärät. Sitten seuruu. Voi mälsää. Susulla on kaivokammo, se pelkää niitä eikä halua kulkea niiden läheltä, päältä kävelemisestä puhumattakaan. En aluksi tajunnut, miksi koira jätättää ja on ihan lapanen, joten sanoin sille että nyt meni vähän huonosti ja lähdin kävelemään pois. Yleensä heti helpotan ja muutan harjoitusta, jos koira tekee virheitä, mutta koska Susu oikeasti osaa seurata vaikka nenällään silmät kiinni, voi sille siitä antaa myös negatiivista palautetta ja vaatia oikeaa suoritusta. Pyysin hetken päästä uudelleen sivulle ja koira kiepahti siihen normaalin innokkaasti mutta ei taaskaan liikkunut mihinkään. Tuumaustauko. Mietin, mistä ihmeestä nyt tuulee – suppiloeläimen mielestä seuraaminen on parasta maailmassa eikä mikään mahti saa sitä treeneissä jätättämään. Jos ei tule palkkaa, se vain tsemppaa ja tiivistää seuruuasentoa. Sitten yhtäkkiä tajusin, että olin yrittänyt seurauttaa Susua kahden kaivon välissä, minkä lisäksi parkkis oli tosi liukas. Ei kiva. Tuli paha mieli koiran puolesta – eihän se tahallaan pelkäa ja sitten vielä annetaan negatiivista palautetta. Tulipahan epähuomiossa kokeiltua, mitä tapahtuu, jos koiraa kieltää pelkokäyttäytymisestä. Ei mitään hyvää ainakaan.
Loppuun tehtiin lelun kanssa lyhyitä seuraamisia ja palauteltiin kaukoja, ja Susu teki tavallisella iloisella ilmeellä piparminttusilmät loistaen. Heittelin palkatessa lelua kaivojen päälle ja kyllä Susu sen sieltä käy hakemassa, mutta puntit tutisten ja mahdollisimman kaukaa kurottaen. En ole nähnyt tarpeelliseksi siedättää Suppea kaivoihin, koska eivät kauhukaivot meitä arjessa piinaa ja samalla vaivalla alkaisin naksutella vähän sitä sun tätä arkista asiaa, mutta keskiviikkona hetken mietin, pitäisikö sittenkin. Toisaalta minkään lajin pakolliseen oppimäärään ei kuulu kaivokävelyä tai vastaavaa, joten ehkä asian voi antaa olla. Katsellaan. Kolisevista alustoista ja muista kauhistuksista puheen ollen Susu on harjoitellut käsilläseisontaa kaikkia haastavia alustoja kuten peiliovea, ritiläkoria ja tyynypinoa vasten, ja huipun sinnikkäästi se jaksaa yrittää.
Lisäsin sivupalkkiin mahdollisuuden liittyä blogin lukijaksi. Ensin piti latailla ties mitä zip.-paketteja ennen kuin hoksasin, että yhden koodin lisääminen olisi riittänyt Mahtaakohan se edes toimia?
Vapaa-aika on kulunut pimeyttä pitäessä, agilityharkoissa ja hallityömaalla kahvia keitellessä. Viiru ja Topi ovat Pärnällä kuin kotonaan keksejä kerjätessään. Viiru näyttää Topille (ja myös Susulle) hyvää esimerkkiä ystävällisyydessään ja avoimuudessaan. Topikin menee talkoolaisia iloisena moikkaamaan. Yhtenä aamuna nähtiin sellainen ihme, että Topi varasti rukkaseni ja leikki sillä vetoleikkiä Virun kanssa.
Topikin näytti Viirulle hyvää esimerkkiä pariagilityssä. Viiru oli alkanut juosta pussin ohi (ei kuitenkaan pelännyt), sen jälkeen kun laskimme kangasta liian aikaisin liian alas. Hurjalla leikillä Viirun sai kyllä menemään pussiin. Lopullisesti pussijumin poisti Topi… Viirua ei pidellyt mikään (paitsi Mari), kun se syöksyi Topin perässä pussiin kerta toisensa jälkeen. Seuraavaksi opetan kepit samalla tekniikalla. Sääli, ettei Topi osaa kontakteja - niihin ei voi käyttää mallioppimista.
Sirkku onkin alkanut opettaa kontakteja Viirulle; toivottavasti tulee yhtä hienot kuin Susulla. Viiru on tehnyt siivekkeitä, suoria ja käyriä putkia, pöytää, pussia, avoimia kujakeppejä ja nyt siis puomin alastulokontaktia. Lisäksi on paukuteltu keinua. Enkka on neljä estettä peräkkäin. Ohjauksista on hieman harjoiteltu sylkkäriä ja pakkovalssia. Ihmeellisesti pakkovalssi toimi ihan kylmiltäänkin, kun Topin ryhmän treenin jälkeen tein Viirun kanssa pätkiä putkirallista. Viirun omassa sunnuntaitreenissä olikin pakkovalssi yhtenä aiheena. Voi kun kummankin koiran kanssa muistaisi hallita ja käyttää niitä ruumiin sivulla roikkuvia härpäkkeitä. Viirunkin kanssa tuppaavat suulliset käskyt unohtumaan, kun Topin kanssa yritän keskittyä äänettömään ohjaukseen.
Topilla on ollut kivoja torstaitreenejä. Eevis kävi pitämässä treenin, joka oli meille tavattoman vaikea. Rata näytti suoraviivaiselta ja helpolta, mutta sisälsikin paljon ansaesteitä. Sai tosiaan ohjata koiraa koko ajan ja pitää liikkeensä ja eleensä kurissa. Muuten olemme mielestäni ihan hyvin edistyneet rampa taluttaa kuuroa -osastossa. Senioricup, täältä tullaan!
Itsenäisyyspäivänä Viiru ja Topi olivat turisteina Joan agikisoissa ihailemassa Susun ja Sirkun sujuvaa Tanssii tähtien kanssa -menoa. Viiru sai tavata monta koirakaveria. Oikein etsimme isoja pystykorvaisia koiria; edellisenä päivänä Viirulla oli välikohtaus sakemannin kanssa. Jo heti tilanteen jälkeen chillailimme samaisen koiran kanssa. Kisoissa Viiru oli oma myönteinen itsensä kaikkien kanssa. Kiitos Puhille, Latelle ja Almalle:) Laten kanssa keppiralli oli kivaa!
Lauantaina 10.12. Miimi järjesti aussiepikkujoulut. Olinkin toivonut koirapikkujouluja. Ohjelmassa oli lenkki pelloilla ja pikkuteillä sekä nyyttärit. Nolosti osallistuin nyyttäreihin vain nauttimalla muiden tuomia makoisia herkkuja… Myös koirat saivat olla sisällä mukana. Kun Viiru väsähti, se nuoli lepäävän Pamin päätä, kiehnäsi Unskin lampaantaljalla ja loikoili Viia-siskon vieressä. Mukana olivat Miimi, Unski, Pami ja Viia, Hilkka, Kiri ja Valo, Hanna, Atte, Kimmo, Jatsi ja Hippa sekä Mari, Ari, Kida ja Oscar. Tällaisista pikkujouluista me tykätään!
Flunssa kovasti yritti torpedoida tämänpäiväisiä kisasuunnitelmia, mutta fiksuna tyttönä päättelin, että sairastaa ehtii myöhemminkin ja kai kurkusta edes jotakin ääntä pihisee. No, kirkkaimmin eivät käskyt kieltämättä kaikuneet, mutta ihan kelvollisesti kuitenkin. Susu oli kiltisti armollinen kipeälle kurkulleni eikä ajautunut kertaakaan törmäyskurssille toisten liitokiitureiden kanssa. Ei siis tarvinnut kummemmin kovistella sitä käyttäytymään etiketin mukaisesti. Ei se järin kotonaan ole vieraiden koirien keskellä, mutta malttaa pitää mölyt mahassaan ja tekee tosi mallikkaita luopumisia. Helppoa sen kanssa on olla ja liikkua, jos on itse yhtään hereillä. Tässä asiassa on menty ihan huimasti eteenpäin, jos verrataan vaikka vuosi taaksepäin.
Olin ajatellut, että olisi ollut kiva saada se viimeinen nolla pois alta ennen vuodenvaihetta mutta toteutus ei nyt ihan klikannut yhteen aikomuksien kanssa. Vaan ei se mitään – ensi kerralla terveenä sitten. Susu teki hyvän keinun molemmilla radoilla, samoin A-esteet oli näpsät. Puomit kamalia, äh. Yleisesti pitää selkeyttää kontaktien vapautuksia ja erityisesti niiden jälkeistä elämää: ohjaus heti päälle ja koiralle selkeät ohjeet epämääräisen juoksentelun ja tuletule-muminan sijaan. Videot ovat kyllä varsin opettavaisia. Menen nurkkaan häpeämään ohjauksen yleistä epäenergisyyttä, mutta ehkä vähän pitää antaa anteeksi flunssan takia. Ei liikaa kuitenkaan Molemmilta radoilta siis hylky. Toisella radalla Susu nousi seisomaan lähdössä enkä käynyt korjaamassa sitä. Hmm! Soo soo. Ei ole aussiella tapana, mutta olisi sen silti voinut käydä palauttamassa. Selvästi ohjaajalla oli muukin vähän epäkunnossa kuin kurkku. Aivotoiminta ei ole kiellettyä ja niin edelleen. Kepit olivat huonot tänään, kujakuuri siis jälleen edessä.
Susu on saanut kuulemma lisää vauhtia! Oma tuntuma oli, että se ei liikkunut tämänpäiväisellä alustalla niin hyvin kuin vaikkapa loppukesän kisoissa kivituhkalla, mutta kevääseen verrattuna parannusta kyllä varmasti oli. Lisäksi keinu sai kehuja. Treeniasenteeseen on matkaa mutta on se koko ajan parempi. Luulen, että olen päässyt jonkinlaiseen sopimukseen itseni kanssa siitä, että on ihan ok olla tavis taviskoiran kanssa. Tietenkin tarkoitus on pyrkiä kehittämään heikkouksia ja ylläpitämään vahvuuksia, mutta olen samalla myös tyytyväinen nykytilanteeseen. Susun kanssa on hupia kisata ja se lienee pääjuttu.
)
