Kun on kevät ja kevät kutsuu sua

Posted by Sirkku on Maaliskuu 01, 2013
Yleinen

Ensimmäinen maaliskuuta. Aurinko paistaa, lumi suhisee sohjona, linnut laulavat. On kevät, on tosiaankin.


Mörkön kuolemasta on nyt kulunut kaksi kuukautta. En osaa sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika – niinä öinä, joina kyyneleet polttavat luomia, sekunnit venyvät ikuisuudeksi, mutta yleensä kello kulkee tuttuun tahtiinsa ja kaipuu karkaa kauas arkisten asioiden taakse piiloon. Usein minusta tuntuu, että mielessäni pikkukoira on vieläkin elävästi preesensissä – että en vieläkään todellisuudessa ymmärrä asiaa vielä ollenkaan. Mörköä ei enää ole. Mörkö on kuollut. Siinä se pahin lause lukee, selvällä suomen kielellä, nöyristelemättä tietokoneen näytöllä, mutta minulle se tuntuu yhä välillä vain lausahdukselta muiden joukossa. Edellistä kirjoitusta silmään aina silloin tällöin mutta en lue sitä tarkemmin – se tuntuu kaukaiselta, toiselta todellisuudelta, noiden ajatusten täytyy olla jonkun muun. Lopetan yleensä viimeistään kohtaan koiraportin pikkuluukusta, klikkaan automaattisesti välilehden punaista raksia. Poissa silmistä, poissa mielestä – vaikka eihän se tietenkään niin mene. Lopulta en edes oikein tiedä, miten pystyin silloin kirjoittamaan jotakin, mitä en jälkikäteen kykene lukemaan. Muistan, kuinka itkin ja kirjoitin, itkin, kirjoitin lisää, kävin Susun kanssa ulkona, istuin takaisin koneen ääreen, itkin taas, kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niin kauan, että lopuksi en enää edes itkenyt. Se kuitenkin auttoi.

En tiedä, kuinka voin kylliksi kiittää kaikista kommenteistanne ja osanotoistanne. En etukäteen osannut kuvitella, kuinka paljon ne ihan todella merkitsivät ja myös auttoivat. Olen lukenut joka ikisen sanan moneen kertaan ja ollut äärettömän kiitollinen siitä, että meillä oli niin paljon ystäviä, jotka välittivät myös sen vaikeimman hetken kohdalla. Mörkö oli niin kovin hieno koira ja minua lohdutti suuresti se, että muutkin olivat huomanneet sen ja pitäneet sitä huipputyyppinä. Apu ja tuki, jotka blogi ja erityisesti kommentit vuosien varrella tarjosivat, ovat olleet mittaamattoman arvokkaita. Kiitos, valtavan suuri kiitos.

Joulukuun 28. päivän jälkeen Sususta tuli ainoa koirani. Näinä kuukausina on tapahtunut jotakin merkittävää siinä, miten näen propellikorvaisen ystäväni. Aiemmin olin pitänyt Suppista enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä, mutta yhtäkkiä kaikki muuttui. Olen viimein kunnolla ymmärtänyt, kuinka suuri onni oma hassu aussie todella on. Olen ehkä aina pitänyt Susua enemmänkin jonkinlaisena projektina, halunnut koko ajan analysoida sen luonnetta ja reaktioita todella tarkasti ja sitä kautta yrittänyt ymmärtää heilahduksia sen pilkullisen pään sisällä. Jo viime kesän jälkeen kyllä oivalsin monia asioita Susun kanssa olemisesta ja elämisestä sekä opettelin keskittymään sen positiivisiin puoliin, mutta vasta Mörkön kuoleman jälkeen aloin ymmärtää, mistä tässä kaikessa on ehkä kyse. Aloin arvostaa Susua sellaisenaan – sinä ikiomana hauskana koirana, jonka kanssa jaan aika ison osan arjestani. Yhtäkkiä olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että minulla on se ja nimenomaan juuri se. Oma Suppilo.

Takaisin Helsinkiin Joensuusta lähteminen Mörkön lähdön jälkeisessä surussa tuntui tosi pahalta ja vaikealta, mutta Susun läsnäolo auttoi valtavasti. Olin niin kiitollinen, että minulla oli se, niin kiitollinen. Aina ennen olin ehkä ajatellut, että Susun arvo määräytyy muiden puheiden ja kokeista saatujen meriittien perusteella – että on jotenkin väärin sanoa, että se on muuten tosi hieno koira, ellei minulla ole mitään todisteita asiasta. Entä jos joku ajattelee, että se on ihan kamala? Että olen ihan epäonnistunut sen kanssa? Ymmärsin, että ei niillä asioilla ole yhtään mitään väliä. Tämä on meidän elämämme, Susu minun koirani, ja kenties kaikkein tärkeintä onkin oppia arvostamaan sitä sellaisenaan ja ehkä olemaan myös ylpeä. Aina on joku, jolta löytyy valitettavaa – en voi odottaa sitä, että olisin jotenkin täydellisen onnistunut ja Susu jollain tapaa absoluuttisen hyvä koira. Mitä se sellainen edes tarkoittaa? Ei koiran kanssa eläminen saa eikä myöskään voi olla suoritus. Aivan kuten ei elämä kokonaisuudessaankaan.

Meille kuuluu siis kuitenkin hyvää, vaikka hiljaista onkin ollut. Ollaan käyty treenaamassa uusissa halleissa uusien treenikavereiden kanssa ja lenkkeilty pitkin jäitä. Susun tekninen osaaminen tokossa alkaa olla jo melkoisen hyvällä tolalla monien liikkeiden suhteen, joten nyt keskitytään vain täysillä piippailupulmaan. Paljon on siinäkin tullut edistystä! Hiljaa hyvä tulee (monessakin mielessä, kirjaimellisesti ja vähemmän kirjaimellisesti ;), täytyy vain malttaa.

Olen pohtinut ankarasti blogin kohtaloa. Haluaisin kovasti kirjoittaa, mutta blog.hulleri.net tuntuu ontolta ilman pikkukoiraa. Toisaalta tuntuu haikealta luopua siitä ja aloittaa alusta. Enkä oikein edes tiedä, riittäisikö kirjoitettavaa pelkästään yhden koiran elämästä. Kenties pitäisi alkaa kirjoittaa treenejä sitten enemmän julkiblogiinkin? Yksi vaihtoehto olisi tietenkin kokeilla olla hetki kokonaan ilman blogia. Mielipiteitä?

18 kommenttia to Kun on kevät ja kevät kutsuu sua

Jenny
1.3.2013

Ei ainakaan ilman blogia! :-( Tykkään kovasti lukea sinun kirjoituksia, teidän seikkailuista ja katsella kauniita kuvia.

Treenijuttuja blogiin! :-)

Jenni
2.3.2013

Treenijuttuja enemmän.:)

Tiia
2.3.2013

Ei ilman blogia :) tykkään myös lueskella ja katsoa hienoka kuvia. Ja treeneistäkin voi enemmän kirjoittaa.

Voithan sä tehdä rinnalle Susulle oman blogin, jos tuntuu oudolta.

Kyllä se ajankanssa helpottuu asian sisäistäminen :) ei sen heti kuuluiskaan tuntua helpolta ajateltavalta. Mutta vaikka luopumisen tuska on paljon enemmän se on kokoelämänsä aikana tarjonnut hyviä hetkiä. Muistot säilyy ja varsinkin tässä blogissa, joskus myöhemmin kun pystyy lukemaan niitä alkuvaiheesta.

w
2.3.2013

Ei missään nimessä saa hyljätä blogia! Vaikka on yksi vähemmän, se pysyy mukana aina, täällä blogissa, jutuissa, sun sydämesä, ajatuksissa, etc. vaikka nyt tuntuu ontolta, sun elämä on kaikkea muuta. Olet nyt rikkaampi monella tapaa! Ajattele niin! Älä hylkää blogia. PLIIS. Tykkään lueskella teidän juttuja niin kovasti! Tsemppiä!

Sara
3.3.2013

Ei saa lopettaa blogia! Ei ei ei :)

Treeniblogin osoitteen olen tainnut hukata kokonaan…?

Milena
3.3.2013

Ei ainakaan blogia pois! Mikä tahansa muu ratkaisu käy. :D

Riitta
3.3.2013

“Enkä oikein edes tiedä, riittäisikö kirjoitettavaa pelkästään yhden koiran elämästä.” Sitten siun pitää hankkia toinen koira ;)

sarianne
3.3.2013

Kyllä yhdestäkin koirasta kirjattavaa riittää :) olihan munkin blogi enimmäkseen Aksun blogi ennen Jäynää. Harvemmin sinne eriosoitteessa asuvien Pikkukoirien kuulumisia tuli/tulee.

Miimi
4.3.2013

Sä kirjoitat niin loistavasti, että surku tulee, jos lopetat! Osaat kiteyttää niin täydesti sen, mikä koiran kanssa elämisessä - ja siitä luopumisessa - on oleellista. Eihän sitä ole pakko kovin usein kirjoittaa! Miusta on kiva, että on treeniblogi ja sitten tällainen filosofisempi blogi erikseen. Ja sun loistavat kuvat!

Bea
4.3.2013

Komppaan edelläkirjoittaneita blogin kohtalosta, mutta se ei ollut varsinainen kommenttini aihe, vaan…

Yhdyn niin sanoihisi tuosta Susun “uudesta merkityksestä” - tai vain sen merkityksen äkkäämisestä. Kun Rilla aikanaan sairastui ja sen päältä riisuttiin kaikki suorittaminen ja pärjääminen, löysin sieltä alta kokonaan toisen koiran. Koiran, enkä konetta. Valitettavasti sain nauttia rakkaasta omana itsenään niin kovin vähän aikaa sen jälkeen, mutta Hoinan kanssa kaikki on ollut niin erilaista, koska päätin tuolloin niin.

Puit niin hienosti sanoiksi sen tunteen, joka mullakin on ollut - että täytyisi jotenkin todistella, että koira on hyvä. En ole koskaan rakastunut koiraan näin täysillä kuin Hoinan kohdalla on tapahtunut. Päätin jo ennen kuin se tuli meille, että tämä koira on ensisijaisesti koira, ihana oma itsensä, ja sitten vasta harrastuskaveri. Näinhän sen pitäisi ollakin, mutta osaavan koiran kanssa se kääntyy äkkiä päälaelleen. Koiraa tulee arvioineeksi vain sen treenikäyttäytymisen perusteella. Olen ikionnellinen, että aikoinaan huomasin tämän epäkohdan ja osasin muuttaa itseäni ja suhtautumistani. Nyt, vaikka pyytelenkin kommenttia treeneistä, melkein loukkaantuu niistä rakentavistakin kommenteista: “Mitä väliä! Ettekö te näe, että tämä koira on loistava ilman oikeaa liiketekniikkaa?” Valitsen tuhat kertaa mieluummin tämän. :)

Henna.
5.3.2013

Voi Sirkku, olisi niin paljon sanottavaa, mutta en silti osaa sanoa mitään. Sitä niin toivoi teillekkin niin paljon enemmän yhteistä aikaa, mikään ei vain koskaan mene juuri niinkuin toivoisi.

Näinä päivinä minulle sanoi kuitenkin eräs ystäväni todella kauniisti. Kauniit muistot ja ikävä kertovat siitä, että menettämäsi ystävä on ollut todella tärkeä. Elämän ehkä yksi suurimissa iloista ja onnesta on omistaa sellaisia ystäviä.

Voimia, vielä kerran. Onneksi on iki-ihana Suppilo, ystävä auttaa eteenpäin

melissa
5.3.2013

Minäkin totean tähän alkuun, että ethän lopeta blogia. Olet mielestäni yksi harvoista joka kirjoittaa hyvin kaunopukeisesti blogiinsa ja kuvailee ihanalla tavalla tunnetiloja, koiria tai asioita. Tykkään tällaisesta tavallisten treenimerkintöjen keskellä ja itselläkin yleensä juttu karkaa käsistä, koska sitä on ihana pyöritellä sanoilla ja hups…. ( :D )

Ja olen samaa mieltä myös tuosta “koira projektina”-asiasta. Tuntuu että monet ajattelevat koiransa nykyään nimeomaan sellaisena ja tuloksia olisi tahkottavana. Itse uhosin kovinkin tekeväni Untosta hienon harrastuskoiran ja suunnitelmat olivat valmiina, kun pentua odoteltiin. Lähiympäristö naureskelivat innoissaan että noniin sieltä tulee sitten uusi agility- ja tokohirmu. Kuitenkin minulla ja Unskilla ei yhdessä vaiheessa synkannyt paljoakaan yhteen, en tiedä miksi. Lannistuin tästä useasti ja mietin että miksi asiat eivät vain etene tai toimi. Se oli todella erilainen koira mitä Eetu enkä oikein osannut toimia siksi sen kanssa. Alkoi nolottaa ja ehdin jo todeta, että ehkä Untosta ei ole vain samanlaiseksi harrastuskoiraksi.

Onneksi olen potkaissut itseäni päähän ja todennut että haloo et todellakaan luovuta, koska vihaan sellaisia jotka toteavat vain “no ei tästä koirasta ehkä oo semmoseksi” ja itse meinasin kallistua samaan! No kelattuna nykyhetkeen treenaamme tokoa ja agilitya ja kesäksi on useita suunnitelmia :) Kyllä sieltä pintakuoren alta löytyi mitä mainioin pakkaus, kun vain kärsivällisesti jaksoi etsiä! Ja tämän kaiken keskellä olen huomannut, että Unto on yhtä valloittava tyyppi myös “pelkkänä koirana”, koska sen kanssa arki ja uudet tilanteet ovat mukavia :)

Hui mikä pitkä selostus, mutta osuit täysin asiaan ja Susu on hieno pieni eläin!

Ida
6.3.2013

Ei, älä vain lopeta tätä blogia! Näitä juttuja on niin kiva lueskella varsinkin kun ne käsittelevät ihan kaikkea, normi arjesta sinne treeneihin ja sairasteluihin asti. :)

Elikös Mörkö muuten seitsemän vuotiaaksi? Mietin tässä nyt kun nuo Jessen oireet viittaa aika vahvasti syringomyeliaan ja ollaan viemässä se tiistaina neurologille tutkittavaksi. Olisi kiva tietää suunnilleen, kuinka kauan koira elää yleensä diaknoosin jälkeen… Vai onko se sitten ihan yksilöllistä?

Vaikka olenkin lukenut tosi paljon syringosta, justiin blogeista muiden kokemuksia ja ihan yleistäkin asiaa, niin on se vaan vaikeaa sisäistää se ajatus, että omalla koiralla olisi voinut käydä myös niin käsittämättömän huono tuuri. :( Jakselemisia teille!

Jannika
7.3.2013

Kuulostaa kovin tutulta toi koiran arvon pohtiminen. Mä tein tossa ihan kuukausi, pari takaperin havainnon, että mun spanieli on vaan maailman paras ja hienoin. Kaikkine vikoineen ja omituisuuksineen. Jopa huutaessaan kuin syötävä häkissään hallilla tai karatessaan pupun perään. Ja huonojen hampaiden ja kehnon turkin kanssa. Ja nyt Raxun tulon jälkeen etenkin olen huomannut, että spanieli todellakin on mun koira, joka palvoo maata mun jalkojen alla ja tekee mitä tahansa, että mä olen tyytyväinen siihen. Voiko koiralta enempää toivoa?

(asiasta kukkaruukkuun, melissan kommentti tossa ylempänä antoi mulle vähän toivoa R:n kanssa. Raxu on niin erilainen koira, kuin mihin olen tottunut ja usein tuntuu, etten vaan ymmärrä sitä eikä se mua, ettei olla samalla aaltopituudella ja mistään ei tule mitään. Itsekin olen potkinut itseäni päähän ton koiran kanssa ja yrittänyt muuttaa omia tapojani ja etsiä yhteistä säveltä. Joskus meinaa vaan epätoivo iskeä, koska Jedi oli pennusta asti ja saman tien sellainen mun kannalta helppo tapaus. Nostaa taas omaa motivaatiota, kun kuulee, että joku on paininut saman asian kanssa ja selättänyt sen.)

Ja älä lopeta blogia! Oon näiden kahden viimeisimmän kirjoituksen välissä käynyt päivittäin kurkkaamassa sun blogia ja pettynyt aina kun ei ole ollut uutta tekstiä. Ja kuvat on superhienoja! Sulla on kiva tyyli kirjoittaa ja mä ainakin lukisin varmaan mitä tahansa sun juttua, etenkin jos mukana on kuvia :)

Sirkku
9.3.2013

Kiitos kaikille mielipiteistä! Eiköhän blogi jossakin muodossa ainakin säily :)

Tiia, tuo on ihan totta. Muistoihin on varmasti ihana palata kunnolla sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Kaikille hassuille Mörkön tempauksille me jo nauretaan, mutta kuvat, tekstit ja etenkin videot on vielä tosi paha pala. Mutta on lohdullista tietää, että niitä kuitenkin on olemassa ja varmasti tulee se päivä, kun niitä pystyy lukemaan ja katselemaan.

w, kiitos! Lupaan, etten hylkää :)

Sara, suppilo.blogspot.com löytyy treeniblogi. Tosin sekin on vähän laiskasti päivittynyt viimeisen puolen vuoden aikana… Hihkaise, jos tarvitset uuden kutsun (tai jos joku muu tarvitsee, sitä pääsee siis kyllä kaikki lukemaan :)

Riitta, ai noinko se menee? Ei kieltämättä yhtään huonompi ehdotus, mutta josko me tässä vielä jonkin aikaa Susun kanssa kaksistaan eleltäisiin :D

Miimi, juurikin pitäisin mieluusti lyhyet treeniraportit erillään ns. kunnon blogista, mutta katsellaan :)

Bea, et arvaa, miten ihanaa tuo oli lukea :) Just noin sen pitäisi mennä! Kaikki hölmöt treeni- ja kisakämmitkin tuntuvat hyvällä tavalla heti paljon yhdentekevämmiltä, kun ymmärtää, että epäonnistumisista huolimatta oma koira on ihana ja tärkeä juuri omana itsenään eikä sen huonompi vaikkei aina “onnistuisikaan”.

Henna, ystäväsi sanoi tosiaankin kauniisti. Elämä ottaa mutta pitää muistaa kuinka paljon se myös antaa. Paljon voimia takaisin! Siellä ne Aksu ja Mörkö ovat jossakin paikassa missä mihinkään ei satu ja tassut jaksavat juosta :)

melissa, samoin osuit sä täysin asiaan! Uskon yhä vahvemmin, että yhteistyö voi todella sujua vasta sitten, kun pystyy aidosti arvostamaan koiraansa ihan vain pelkkänä koirana, omana itsenään. Sellainen ei kuitenkaan tapahdu välttämättä hetkessä eikä se ole asia, jonka voi vain sormia napsauttamalla muuttaa. Pettyminen ja turhautuminen ovat kuitenkin täysin inhimillisiä juttuja eikä niitä voi päättää pois mielestään, vaan pitää oikeasti muuttaa ajatuksia ja se vaatii usein aikaa. Ja kun koirat ovat niin kovin fiksuja, että ne kyllä hoksaavat feikkauksen heti, että ei auta vaikka miten kehuu iloisesti ja hymyilee, ne kyllä tietävät miten asia oikeasti on ;) Tosi kiva, että Untonkin kanssa on alkanut sujua!

Ida, voi ei, tosi ikävää kuulla, että Jesse on oireillut. Millaisia oireita sillä on ollut? Toivottavasti löydätte apua neurologilta!

Mörkön ensimmäiset oireet tulivat varmaankin noin kaksivuotiaana. Ne eivät olleet vielä kovin selkeitä. Rajumpi oireilu alkoi suunnilleen kolmivuotiaana ja diagnoosin ja lääkityksen Mörkö sai neljävuotiaana. Silloin meille sanottiin, että seuraava vuosi on ratkaiseva – jos koira siitä selviää, voi se hyvinkin elää vielä monta vuotta. En tiedä, mihin tämä perustui, koska en ole sitä mistään muualta koskaan lukenut enkä oikein ymmärrä miten se perusteltaisiin. Syringosairaaksi Mörkö eli yllättävän pitkään, mutta luulen, että se johtui pitkälti siitä, että sen syrinx oli aika erilainen kuin usein oireilevilla on: ei kovin leveä mutta ulottui koko selkäytimen alueelle kaularangasta lannerankaan. Mörköllähän ei koskaan esimerkiksi ollut rajua rapsutusoireilua, vaan pääasiassa epämääräistä kipuilua ja hallitsematonta aggressiota, vain harvoin varsinaisia kipukohtauksia. Minusta oireilevat syringokoirat joudutaan yleensä lopettamaan muutaman vuoden iässä mutta onhan siinä paljon vaihtelevuutta. Sanoisin, että se on kuitenkin tosi yksilöllistä ja riippuu varmasti monesta asiasta. Kroonisesti sairaan koiran elimistöä rasittaa kuitenkin niin moni muukin asia kuin varsinainen sairaus ja Mörkönkin lopetuspäätös oli monen vaivan summa.

Tsemppiä, Ida! Ja Jesselle hyvää vointia. Moni syringosairas vastaa lääkitykseen tosi hyvin, joten ei kannata todellakaan vielä luovuttaa tai liiaksi maalailla kauhukuvia :) Kerrothan sitten, kuinka lääkärissä meni?

Jannika, huippua kuulla, että muutkin ovat tehneet näitä oivalluksia! Mulla Susun kanssa yksi avain tähän tilanteeseen oli ehkä myös se, että tavallaan lakkasin yrittämästä ja tietyllä tavalla luovutin tai ainakin hellitin. Kuulostaa hassulta, mutta jotenkin se liika yrittäminenkin teki lopulta enemmän hallaa. Välillä pitää osata olla itselleenkin armollinen eikä ehkä vain voi olla mahdollista saavuttaa kaikkien koirien kanssa samanlaista suhdetta niin nopeasti kuin vaikka edellisen eikä siitä kannata syyttää itseään, ettei uudenlaisen pennun kanssa ihan heti natsaa. Mutta ajan kanssa :)

Ja iso kiitos kivoista sanoista! :)

Ida
9.3.2013

Kiitos, on kiva tietää, että joltain saa aina kokemuksellista tietoa ja apua. :) Luin muuten nyt uudemman kerran tuon Mörkön sairaskertomuksen 2009. Tuli kyllä paljon sellaisia ahaa-elämyksiä eli auttoi paljon ja avasi taas lisää tätä asiaa…

Jesselläkin on ollut nyt jo kaksi vuotta sellaisia pieniä epämääräisiä oireita, joita on tullut vain harvoin. Nyt tässä parin viime kuukauden aikana on kuitenkin ihan sillä tavalla räjähdysmäisesti pahentunut tilanne. Oireina on pään rapsuttelu ja nyt uusimpana kasvojen ns. “halvaantuminen” tai että molemmista silmistä puuttuu uhkausvaste (ei pysty sulkemaan/räpyttelemään, joten se valeluomi työntyy aina välillä vain päälle kostuttamaan, eikä mitään refleksiä silmissä) ja ne on usein aika ärtyisät + huulet kanssa lörpöttää velttoina niin, ettei nappulat pysy suussa. Ja sitten semmoinen yleinen apeus koko ajan…

Tänään oli kuitenkin vähän parempi päivä. Jesse innostui ihan leikkimään Jerryn kanssa. :) Ja varmaan teen ihan kunnon postauksen sitten blogiin kun ollaan käyty neurologilla. Toivotaan nyt, että ainakin jonkin laista helpotusta saataisiin tuon pikku koiran oloon. :)

Sirkku
9.3.2013

Toivotaan! Pidän kovasti peukkuja, että lääkärillä käynnistä on hyötyä ja oireisiin löytyy selitys sekä sopiva hoito. Jos vain jotenkin voin jossakin asiassa auttaa, niin kysy ihmeessä tarkemmin mistä vain asiasta. Muistan, että silloin kun Mörkö alkoi sairastaa pahemmin, niin tietoa ja vertaistukea tuntui olevan välillä vaikea löytää vaikka tarve niille oli kova. Tsemppiä! :)

Ida
12.3.2013

No, käytiin tänään nyt neurologilla, kirjoitin blogiinkin tekstin. Joka tapauksessa ei me mitään ihan tarkkaa diaknoosia saatu vielä. Mangneettikuvausta suositeltiin… Tehtiinkös Mörkölle ne kuvaukset?

Kommentoi

WP_Big_City