Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin

Posted by Sirkku on Tammikuu 01, 2013
Syringomyelia, Yleinen

On neljäs päivä ilman Mörköä. Suru kulkee aaltoina ylitse aikaa ja paikkaa kysymättä. Hetkittäin olo on rauhallinen ja varma, mutta seuraavassa hetkessä jään kokonaan tyrskyn alle. Suru tuntuu verkkona keuhkoissa, paineena rintalastassa, sumuna ohimoissa. Pahoina hetkinä happi ei pääse perille ja lohduttomuus tuntuu käsittämättömältä. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Miten jokin niin vilpittömän positiivinen voidaan viedä tästä maailmasta? Illat ovat vaikeimpia. Yöstä puuttuu yksi hengitys, huoneeni koiraportin pikkuluukku on turhaan auki. Ensimmäisenä iltana taistelin itseni kanssa, että laitanko sen kiinni vai en. Lopulta en vain pystynyt – mitä jos aamuyöllä painajainen loppuukin, pienet tohvelit tepsuttavat luukusta ja kaikki on taas hyvin? Hampurilaiskuonosta kuuluu tuhina ja tyynyllä on taas karvalakki. Tiedän, että on itsensä huijaamista avata luukku joka ilta nukkumaan mennessä, mutta en vain pysty laittamaan sitä kiinni.

Olen yrittänyt keksiä itselleni selityksiä. Haluaisin, että minulla olisi jokin lohdullinen ajatus siitä, missä Mörkö nyt on, pelastusrengas, johon tarttua, kun aalto lyö ylitse. Olen aina luottanut järkeen, faktoihin ja tieteen tosiasioihin, mutta niistä ei ole nyt apua, eikä oikeastaan tällä hetkellä edes ole väliä, että analyyttinen rationalistiminäni tietää näiden ajatusten olevan vain mielen suojamuureja. Haluaisin niin kovasti uskoa sateenkaarisiltaan, mutta en osaa. Enkä liioin nähdä pikkukoiraa taivaassa jauhelihapilvien päällä loikkimassa, loputtomia herkkuluita mutustamassa. En myöskään osaa kuvitella sitä kaikkien muiden edesmenneiden kanssa niin, ettei se olisi yksin – eihän se edes pitänyt muista kuin omasta perheestä. Sydämessäni se ei voi asua, koska urheimpia, seikkailuja rakastavia ritareita ei voi milloinkaan kahlita minnekään. Ainoa helpottava ajatus on ollut se, että Mörkön piti rohkeimpana mennä ensimmäisenä, jotta lauman arkajalat voivat sitten turvallisin mielin mennä perässä. Minne sitten ikinä menevätkin.

Kaiken surun keskellä sisimmässäni tiedän, että näin on hyvä. Kaikki on hyvin. Viimeinen viikko oli täynnä kaikkea sitä, mitä sen kuuluikin olla. Herkkupaloja joulukinkusta, venyviä aamuja poski poskea vasten, koko porukalla tehtyjä lenkkejä runsain namitauoin. Tempputuokioita ja leikkihetkiä. Vipattavia häntiä ja iloisia ilmeitä. Rapsutuksia, halauksia, kainalossa köllöttelyjä, sanoja maailman parhaasta pienestä otuksesta. Silti ja juuri siksi tuntuu niin pahalta. Minä kasvoin Mörkön kanssa, se oli ensimmäinen ikioma koirani. En koskaan lakannut ihmettelemästä sen suuria ominaisuuksia pienessä paketissa, enkä milloinkaan unohda niitä asioita, joita se minulle opetti sisusta, periksiantamattomuudesta ja ennen kaikkea rakastamisesta. Kuinka jotakin niin hankalaa ja raivostuttavaa voi kuitenkin oppia rakastamaan niin paljon, että luopuminen sattuu näin kamalasti.

Viimeisinä hetkinä yritin karkoittaa ajatukset viimeisistä – viimeisestä keskiviikosta, viimeisestä iltalenkistä, viimeisestä aamupalasta, viimeisestä leikistä, viimeisestä automatkasta. Torstai-illan odotus tuntui vaikeimmalta, se oli irvaileva sekoitus pyyntöä siitä, että kaikki olisi jo ohi, ja samalla kipeää toivoa siitä, että hetki ei koskaan tulisi, aurinko ei tänään laskisi, kello ei kumauttaisi keskiyötä, aamu ei tulisi herättämään. Ei ihan vielä. Mitä jos ei sittenkään vielä? Epätoivoisena mietin, missä ovat ne paljon puhutut merkit, rauhan tunteet siitä, että ratkaisu on oikea, tähdenlennot taivaalla, merkitykselliset tuulenpuuskat ja koiran kaikenkertovat katseet. Oikeasti en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt ratkaisua enää ajan varaamisen jälkeen. Jo muutamia viikkoja aiemmin olin ymmärtänyt, että ei kuolemaan voi valmistautua. Ei milloinkaan ole hyvä hetki sille, ei se milloinkaan tunnu yhtään sen helpommalta. Ehkä raastavinta olikin tiedostaa oma valtansa asiassa – on kyse ihan oikeasti vain siitä, että minä klikkaan itseni nettiin ajanvaraukseen ja valitsen luettelosta sopivalta kuulostavan ajan. Välillä pysähdyin miettimään joitakin täysin nurinkurisia asioita kuten sitä, että parillinen päivä olisi ehdottomasti parempi, että parittomat numerot eivät ole niin kivoja, ne eivät varmastikaan ole niin suotuisia päiviä jättää tätä maailmaa.

Perjantain jälkeen suru on muuttanut muotoaan. Siitä on tullut kumisevaa, onttoa kaipuuta, polttavaa, ikuisuuden mittaista ikävää. Muistoja, jotka vielä murtavat kasvot kyyneliin. Epävarmuus Mörkön voinnista on oikeastaan jo vuosia tihkunut kituuttavana tuskana ihon läpi, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Monia kertoja olen kirjoittanut blogitekstejä kyyneleet näppäimistölle vierien, kävellyt pimeässä metsässä yrittäen päästä itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että ylimääräiset synkät ajatukset kannattaa ajaa pois mielestään. Pelkäsin käsittämättömän paljon sitä, että en tajua päästää ajoissa irti. Nyt ymmärrän, että niin ei olisi voinut mitenkään käydä. Kun hetki oikeasti koitti, en kyseenalaistanut enää lainkaan, sillä samalla myös epävarmuudessa kieriskely vaihtui paniikinomaiseen kauhuun, asian todelliseen tajuamiseen. Huomasin, että aiemmin olin aina saavuttanut turvallisen seinän viimeistään alitajunnassani – asian pyörittely pysyi joka kerta vain jossittelussa. Tänä syksynä marraskuun loppupuolella tilanne muuttui, kun luopumisen tuska hyökyi ravistavina itkukohtauksina iltoihin ja loputtoman tuntuisina painajaisina uniini. Yhtäkkiä siitä tuli todellista. Jouluviikon ajaksi suru kuitenkin jotenkin kummasti väistyi aina torstai-iltaan saakka, se vain häipyi. Minua rauhoitti nähdä, että Mörkö oli ihan se sama Mörkö kuin aina ennenkin, että se loppuun asti jaksoi touhuta ja olla iloinen. Vielä viimeisellä iltalenkillä se oli tismalleen oma itsensä ja kakkasi keskelle ajotietä. Juuri sellainen se oli. Maailma oli aina Mörkön.

Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Ei ole minun asiani tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. (Edith Södergran)

Vielä viimeisenä aamuna Mörkö kipusi viereeni kainalooni aamu-unille ja natusti hihaani. Sinä aamuna ei ollut kiire mihinkään eikä mikään määrä raksuja ollut liikaa. Mörkö sai tehdä kaikki temppunsa vielä kerran ja se oli niin iloinen, niin äärettömän iloinen. Kaikkein elävimmin muistan Mörkön juuri sellaisena kuin se temppuillessa oli – huiskuvahäntäisenä, nauravaisena, hoksottimet hurjaan tahtiin raksuttavana. Voi vieköön, että se olikin älykäs ja kekseliäs eläin, ihan hämmästyttävä. Sen loputtoman palon ja innon näkeminen Mörkön katseessa vielä viimeisenä aamuna tuntui samaan aikaan ihan kamalalta ja lohduttavalta. Kamalalta siksi, että tiesin, että pian en enää ikinä saisi katsoa niihin ruskeisiin silmiin – lohduttavalta siksi, että siitä katseesta tiesin, että Mörkön elämä oli elämää viimeiseen hengenvetoon saakka. Jokaisen hetken se eli täysillä. Minun tulisieluni.

Klinikan pihalla minut valtasi hetkeksi epätodellinen tunne. Mörkö kaahotti tavalliseen tapaansa, merkkasi omasta mielestään koko tienoon itselleen kuuluvaksi ja asiaankuuluvasti potki pontevasti päälle. Häntä heiluen ja minua innoissaan katsoen – mitä kivaa me tänään tehdään? Mikä uusi paikka tämä on? Missä on seikkailu? Mennään jo! Niin pahalta kuin silloin tuntuikin, tiesin, että oli varmasti yksi suurimmista onnista, että juuri noin Mörkö sai lähteä. Se jos kuka ansaitsi sen. Sisällä lääkärissä Mörkö sai ensin rauhoittavan piikin ja kun se oli nukahtanut, vahvemmat aineet. Niin se sitten lähti – viimeisenä tästä elämästä se maistoi maksamakkaran, tunsi silityksemme ja kuuli äidin äänen. Niin kuin monta kertaa aiemminkin se nukahti pienelle kerälle syliini hassusti tuhisten, pikkuruinen nenä väristen. Pian se oli jo poissa, vaikka en vieläkään oikein ymmärrä, missä.

Hän tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kiitos, pieni leijonamieli. Kiitos niin kamalasti. Olit arvokkainta, mitä minulla oli. Kiitos myös kaikille, jotka ovat jakaneet Mörkön tarinan kanssani – tukeneet, auttaneet, iloinneet, surreet. Sillä on ihan oikeasti ollut merkitystä.

19 kommenttia to Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin

Maria
1.1.2013

Osanotto myös täältä! Paljon voimia teille kaikille! Kyyneleet vierivät poskillani…

Milena
1.1.2013

Ei tätä voi lukea itkemättä. Voi Sirkku, suuret osanotot teille koko perheelle! Suru tuntuu aina pahalta.

Jenny
1.1.2013

Voi surkujen surku. Voimia vielä ihan hurjasti. Kaipaus on tunnettavissa tekstin myötä ihan täysin ja itku tuli täälläkin.

Jaksamisia. Voimia. Tsemppiä eteenpäin.

Taina
1.1.2013

Koskaan en Mörköä nähnyt tai tuntenut, mutta tämän kirjoituksen tuskaa ei kyllä kukaan voi olla tuntematta. Tääläkin pillitetään, voimia kovasti.

Satu
1.1.2013

Kiitos, että jaksoit kirjoittaa tämän. Itkien luen tätä minäkin.

Eivät mitkään sanat varsinaisesti auta, mutta olen niin, niin pahoillani. Voimia!

Jannika
2.1.2013

Tosi koskettava teksti :( Ihailtavaa että yhä löytyy ihmisiä jotka antaa koiran lähteä jo ennen kuin tila on jatkuvaa kipua ja liikuntakyvyttömyyttä.

Outi
2.1.2013

Liikuttava kirjoitus. Olet vahva kun jaksat noin kirjoittaa. Mua tekee pahaa ajatellakin sitä hetkeä jolloin on Jonnin aika lähteä…Mutta se hetki tulee joskus…ikäväv kyllä…

Tuuli
2.1.2013

Voi ei miten surullista. Muistui mieleen viimeiset päivät Luigin kanssa ja kuinka hetkeksi oma olo helpottui kun tiesti Luigin päässeen kivuistaan mutta sitten se pohjaton ikävä tuli tilalle.
Osanotto ja paljon voimia koko teidän laumalle. Mörkö oli suuri persoona

Janni
3.1.2013

Olen tutustunut Mörköön vaan blogin kautta, mutta olet kertonut siitä niin elävästi että tuntuu kuin olisin tuntenut sen oikeasti. Ainakin olin ihastunut siihen, miten iloinen ja hauska pieni koira se oli!

Nyt tunnen tuskan tihkuvan tekstin läpi ja minuakin itkettää. Kirjoitat aina hienosti, on mieletöntä että olet jakanut Mörkön tarinan niin tarkasti ylä- ja alamäkineen. Kiitos siitä. Kiitos, että sain tutustua erääseen mielettömän hienoon pieneen koiraan. Jos jotain siitä tiedän, niin sen, että se oli todella rakastettu.

Jenna
4.1.2013

Sie osaat niin uskomattoman koskettavasti ja mukaansatempaavasti kirjoittaa näitä tunteita ylös, etten tykkää enää lukea sun blogia. Itken aina silmät päästäni ja myötäelän kaikki tuskan tunteet ja ikävän, ja toivoisin että olisi jotain, mitä voisin tehdä parantaakseni sun oloa. Kirjoittamistaidon lisäksi ihailen sun koiran kanssa elämistaitoja, Mörköllä on ollut sun kanssa varmasti ihan paras olla. Paljon kuolaisia pusuja Jillalta (miulta vähän vähemmän)!

Miimi
4.1.2013

Kiitos, Sirkku, tästä.

Bea
9.1.2013

Syvimmät osanottoni jälleen kerran. En tiedä, miksi aloin lukea tätä, mistä sain sen rohkeuden, vaikka itselleni Sarankin poismenon käsittely on niin vaikeaa, etten ole siitä vielä osannut edes alkaa kirjoittaa vaan todennut faktat kylmästi vain sivulauseissa koittaen vältellä asian ihan oikeasti ajattelemista. Kirjoitit upeasti ja kuvaavasti. Tuntuu niin kamalan pahalta. Kunpa vaan osaisin sanoa jotakin. Voimia!

Hanne
12.1.2013

Tämä kirjoitus saa niin elävästi myötäelämään suruasi.. voimia Sirkku!

Amy
18.1.2013

Osanottoni pikkukoiran poismenon johdosta. :(

Nämä kirjoitukset Mörköstä on todella koskettavia. En voinut olla itkemättä, kun näitä luin. Tuli niin oma Vanhakoira Jehu mieleen näitä lukiessa. Tiedän miten pahalta se tuntui, kun tiesi ajan tulleen. Ja kuitenkin vaan mietti, että jospa ei vielä sittenkään. Ja sitten taas tajusi, että nyt on se aika. Mutta sekään ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa.

Aika kuitenkin auttaa helpottamaan oloa. Ainakin mua se auttoi. Vaikka edelleenkin ikävä on kova, enkä koskaan lakkaa ikävöimästä omaa Jehuani, niin olo kyllä helpottuu. Ainakin vähän.

Voimia hirmuisesti sulle!

Ida
19.1.2013

Olen yrittänyt mahdollisimman pitkään välttää tätä tekstiä, koska tiedän, että sinä jos joku osaat kirjoittaa sillä tavalla, että tunteet tulevat pintaan myös ruudun toisella puolella. Nyt oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä ja saada selville, mitä ihan käytännössä tapahtui. Postaus oli jälleen kerran todella hyvä ja niin aito.

Oli ihanaa lukea Mörkön tarinaa. Se kun tuli matkan varrella jotenkin niin tutuksi, että surettaa vähän jopa omastakin puolesta. Mörkö oli ihana persoonallinen pieni cavalieri, suosikkini tämän blogin tähdistä. Toivottavasti kuulemme vielä hänestä.

Jaksamisia teille! Ja meidän blogin puolelta voi tulla aina hakemaan lieromaista vertaistukea jos siltä tuntuu.

-Ida

Jannika
26.1.2013

Käyn päivittäin kurkkimassa teidän blogia. Toivottavasti jakselet joten kuten tilanteesta huolimatta, vaikka susta ei ole blogiin kuulunutkaan. Tsemppiä jaksamiseen!

Laura
31.1.2013

Voi Sirkku, lämmin osanottoni myös teille.
Vaikka tilanteemme olivatkin erilaiset, niin silti niin samanlaiset. Kyse oli kummankin tapauksessa vääjäämättömästä, jonka vuoksi se helpotus varmaan nousikin niin voimakkaasti esiin.

Pitäisi osata olla onnellinen siitä, että koiralla ei enää askel paina. Suurin haaste taitaakin olla se, kuinka tämän ikävän kanssa eletään.

Tuula ja pojat
10.2.2013

Osanotto Sirkku! Meiltä lähti Sulo taivaaseen syringomyelian takia vähän aikaa sitten ja Lore lähti aivan yllättäen, puolessa vuorokaudessa oli koira poissa. Tuo, miten kuvailet surun taakkaa, pukee sanoiksi omat tunteeni. Ensimmäinen viikko oli elämäni karmeinta aikaa, sumussa, kuin painajaisunessa puskin eteenpäin. Nyt onneksi vähän helpottaa, pystyy jo toimimaan ja ajattelemaan muutakin. Muutaman kerran päivässä tulee puristava ikävä ja silmät kostuu.
Jaksamista sinnekin ..

Jose
19.3.2013

Varmaan jonkinlaista masokismia lukea tätä uudelleen ja uudelleen. En vain ymmärrä mitä otat kaikki oikeat sanat, lauseet, olot. Pelottavan hyvin voin samaistua pelkän blogikirjoituksen perusteella..

Kommentoi

WP_Big_City