Pitkästä aikaa

Posted by - on Lokakuu 27, 2012
Yleinen

Voi nolous. Oman elämänsä multivaliot – päivitetty kaksi kuukautta sitten. Kuinka tässä näin kävi?


Sususta on siis tullut citykoira. Onnekkaiden sattumien seurauksena pääsimme muuttamaan elokuun lopussa Vallilaan lähelle keskustaa ja vieläpä melkein kampuksen kylkeen – hyvän aikaa näytti nimittäin siltä, että saisimme opetella selviämään Vantaan perukoilla Korsossa. Melkein alkoi naurattaa, kun jokunen viikko sitten käväisin tekemässä pikavisiitin siellä ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana olin ehtinyt soittaa ambulanssin pyörällä komeassa kaaressa kaatuneelle naiselle (polvilumpio on muuten ihan sen näköinen kuin kuvissa esitelläänkin!) ja kaksi valtavaa rotikkaa oli rynninyt Susun päälle. Junaakaan ei tarvinnut yksinään odotella, vaan nopeasti sai resuisista alepan muovikassien kiikuttajista juttuseuraa ja kaupan päälle tietenkin asiantuntevat analyysit aussiesta, sillä kyllähän koira koiran tuntee ja niin edelleen.

Kuinka arka, aiemmin 200 neliön omakotitalossa häärännyt maalaishiiri sitten on selvinnyt kaupungin ahtaudessa kolisevien ratikoiden ja ihmismassojen keskellä? Uskokaa tai älkää, 18 neliötä pikkuyksiötä on passannut paimenelle paremmin kuin hyvin. Viimeksi eilen varmistin seinänaapureilta, että eihän koirasta ole ollut häiriötä. Ei ole, ei ollenkaan, oli vastaus. Susu on ollut ihanan sopeutuvainen ja armollinen sen suhteen, että kiitos opiskelujen oheistoiminnan, vuorokausirytmi on paikoitellen vähintäänkin mielenkiintoinen – ajankohdasta riippumatta aussie on aina yhtä innokas lenkkeilijä, tyyni yksinolija tai rauhallinen unikaveri. Rapun äänille Susu kohottelee tuhahdellen kulmiaan – naamasta oikein näkee, miten sen tekisi mieli ilmoittaa rasahduksista mutta aina se kuitenkin muistaa ai hitto, tässä kohtaa pitikin pitää turpa kiinni. Riitti, kun ensimmäisinä päivinä teki harvinaisen napakasti selväksi, että tässä luukussa yksikään aussie ei mölyä, jos mielitään pitää katto päittemme päällä. On mahtava juttu, että Susulla ei ole minkäänlaista eroahdistusta, ja vaikka se muilla tavoin heti aktiviteettien vähyyttä oireileekin, yksinolotaitoa jokunen rauhallisempi päivä ei nakerra.

Ensimmäisinä viikkoina huristelimme paljon julkisilla ympäri Helsinkiä ihan vain totuttelumielessä. Ei ole mitään järkeä matkustaa puolta tuntia treenaamaan, jos koira on säikkymisistä puhki jo ennen kuin itse harkkaaminen on edes alkanut. Tällä hetkellä Suppis kulkee busseissa, ratikoissa ja junissa todella hienosti – parhaiten tilannetta kai kuvaavat kanssamatkustajien “se on varmaan tottunut kulkemaan bussissa” ja “onpa rauhallinen koira” -kommentit, joita kuulee usein. Yleensä paimen saa vielä taputukset tai vähintäänkin silitykset päälaelle ja joskus iskee oikein lottovoitto ja ratikan vierustoveri heittäytyy koiran kaulaan samalla hetkellä, kun kysyy voiko sitä halata. Vastaustahan tällaisessa asiassa ei tietenkään kannata odottaa… Huoh. Onneksi Susu suhtautuu lääppijöihin noissa tilanteissa välinpitämättömästi.

Kuten arvata saattaa, lenkkeily on aika erilaista täällä kuin kotona susirajalla. Ihan urakalla on saanut löytöretkeillä, jotta on löytänyt pieniä puistolänttejä isompia metsäpalasia. Mutta voi sitä riemua, mikä on jokaisen onnistuneen seikkailun jälkeen pulpunnut – me löydettiin metsä! Ei vitsi, täällä pystyy kävelemään puoli tuntia yhteen menoon ilman autotien ylitystä! Siinä vaiheessa ei paljoa mieltä paina se, että joskus takaisin kotiin saattaa olla kaksinumeroinen luku taivallettavana – eikä oikeastaan edes tiedä, miten sinne pääsisi, kun on tulomatkalla aina vain valinnut epämääräisimmän ja mutaisimman näköisen polunhaaran… Erästä nelijalkaista nämä seikat eivät onneksi haittaa yhtään, päinvastoin. Jalkaparkojeni laita on ajoittain saattanut olla toisenlainen, mutta niiden mielipidettä ei onneksi kysytä niin kauan, kuin aussien naama nauraa ja tassut vipeltävät ilohepulirallia. Väittäköön joku muu muuta, mutta kyllä ihminen onneen tarvitsee rauhallisen metsän ja kaveriksi koiran vierelle juoksemaan.

Vallila on kyllä ihana vihreä keidas keskellä asfalttimaata, mutta etenkin perinteiseen iltalenkkiaikaan laaksossa on porukkaa saman verran kuin Joensuun reiteillä olen bongannut kymmenen vuoden aikana yhteensä. Toisenlaisia ovat onneksi aamu- ja iltahetket kaupungissakin. Tuntuu uskomattomalta, kuinka Suomessa voi kävellä neljän kilometrin päässä pääkaupungin keskustasta aamukuudelta ylhäisessä yksinäisyydessä ja rikkumattomassa hiljaisuudessa. Usva nousee nurmikosta, aurinko on vasta vierimässä esiin oranssien vaahteroiden suojasta, missään ei ole ketään. Jo puolen tunnin päästä kadut hurisevat autoja ja kävelytiet ovat kansoitettuja, mutta yllättävän pitkään ja hartaasti kaupunki torkkuu. Iltaisin jo yhdeksän jälkeen hulina alkaa hidastua ja elämä kaduilla nuokkua, koiran voi huoletta laskea vapaaksi suositulla rantareitillä ja antaa omien ajatusten laukata yhtä valtoimenaan.

Entäpä treenirintama? Hiljaista, melkein häpeällisen hiljaista. En ota kuitenkaan paineita asiasta, sillä jo nämä kaikki uudet asiat ovat varmasti vaivanneet aussien älynystyröitä kylliksi eivätkä harmaat aivosolut ole ihan täysin toimettomina lojuneet. Lisäksi nyt on ihan virallisesti todistettu, että kunnon tauko ei välttämättä tee yhtään hassumpaa: pikavisiitillä itään kävimme kotikisoissa kirmaamassa ja kas, vihdoin ja viimein se vika nolla kuninkuusluokkaan tuli sieltä! Susussa treenipaussi ei siis juurikaan näkynyt, se hoitaa hommansa juuri niin kuin aikoinaan on opetettu. Nyt sitten voimme hyvillä mielin jättäytyä määrittelemättömän mittaiselle tauolle agilitystä – se ei vain oikein ole meidän juttu, vaikka paljon onkin eteenpäin menty. Erityiskiitokset Katjalle ja Heidille kaikista neuvoista ja tsemppauksista! Ne hetket, kun on saatu paimen kulkemaan kunnon vaihteella, ovat olleet melkoisen huippuja!

Hakumetsässäkin ehdittiin käydä Joensuun-reissun aikana. Susu oli ihan loistava, kuluneen vuoden aikana palat ovat loksahtaneet kunnolla kohdalleen. Se tekee täydellisen suoria pistoja ja nyt kaikki ilmaisutkin olivat kuin suoraan oppikirjasta. Ihaninta kuitenkin on se vapautuneisuus ja varmuus, joka koirassa alkaa näkyä ja sen myötä työskentely on koko ajan rennompaa ja rutinoituneempaa. Kaikkein paras fiilis tulee yhdessä tekemisen tunteesta – siitä, että pystyn ihan ääneenkin sanomaan, että sovitaan Suppilon kanssa jo hetkittäin aika hyvin yhteen! Olen yrittänyt opetella taputtamaan itseäni selkään myös pienemmistä onnistumisista, sillä mitä tyytyväisempi olen suppilonokkaan, sitä iloisemmaksi koiruuskin tulee ja seuraava edistysaskel on taas himpun verran lähempänä. Tämä vuosi on ollut kenties tuloksellisesti köyhä, mutta oivallusten kannalta sitäkin rikkaampi. Ainoa keino lähemmäs lisänimeä Suppilon varahermojärjestelmä on ihan oikeasti yhdessä tekeminen ja oleminen – ajatus siitä, että olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat. Tämä on meidän elämämme ja tärkeintä on, että minä ja meitä lähimpää seuraavat huomaavat kehityksen ja osaavat arvostaa sitä, viis KoiraNetistä ja satunnaisista arvostelijoista. Eikä meillä ihan oikeasti ole kiire mihinkään – tai jos siltä tuntuu, voi laittaa Matkalaulun soimaan – “Perillä” on tuolla edessämme jossain / Mennään, mutta ajetaan hiljempaa / Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan / Tämä voi olla / koko elämämme ihanin päivä / Ajetaan hiljempaa / Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.

Lopuksi vakaa lupaus ryhdistäytyä blogin suhteen! Lisäksi lämmin kiitos kaikille meitä haasteissa kauniilla sanoilla muistaneille (ainakin Anniina, Taina ja Maija – olen ollut laiska paitsi oman blogin suhteen, myös muiden kuulumisten lueskelussa – siispä suuret pahoittelut, jos minulta on mennyt muita ohi!), niitä lueskelemalla (ja, myönnetään, ahkerien patistelijoiden ansiosta) sain itseni taas kirjoittamaan ja pakko myöntää, että johan tätä on jo kaivannutkin. Moni tietääkin, että päädyin jotenkin ihmeen kautta lukemaan matikkaa yliopistoon – ja tietävät myös, että matikka ei ehkä ihan ole se minun juttuni ja olenkin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että minun on parempi keskittyä enemmänkin kirjaimiin kuin numeroihin… No – en valita – uusi elämä etelässä on kaikin puolin mallillaan ehkä vähän onnettomista tenttituloksista huolimatta, krhm. Ja onneksi alaa voi aina vaihtaa ;)

Ai niin, melkein meinasi unohtua se tärkein uutinen! Alkuviikosta sain nimittäin kirjata naamakirjaan seuraavaa: Pikkukoira on kyllä ihan ihme otus: tänään kontrollissa kliininen tutkimus ok, maksa-arvot paremmalla tolalla, sydän sykkii tasaisesti eikä sivuäänikään ole pahentunut, leukosyytit tulleet lähemmäs normaalia. Ja se on niin iloinen! Ei se taida täältä lähteä kulumallakaan ja hyvä niin ♥

17 kommenttia to Pitkästä aikaa

Esa
27.10.2012

Mekin pörrättiin Oprin kanssa pari vuotta Vallilassa ja asuttiin juuri liki 18 neliön kokoisessa yksiössä! Ei ole noista ajoista pahaa sanottavaa, etenkin, kun oma metsäreitti löytyi puiston pohjoispuolelta. :-) Hyvää talven odotusta teille, ja niin mukava oli kyllä kuulla iloisia terveysuutisia “pikkukoirasta”!

Sirkku
27.10.2012

No kappas! Tämä on kyllä tosi kiva paikka asua, ei oikein mitään valittamista :) Eikä sitä tilaakaan enempää oikeastaan tarvitse, 18 neliötä on ihan kelpo määrä. Talven odotukset sinnekin, toivottavasti taas törmäillään!

Jenna
27.10.2012

Kiva kun kirjottelit taas, olipa hauska kuulla pitkästä aikaa miten teillä sujuu! Hyvä, että elämä on mallillaan niin teillä, kuin pikkukoirallakin!

Sini
27.10.2012

Voi onpa ihana kuulla teistä! :-) Nyt vaan päivitystahtia kireämmäksi, joohan? :D

Kiva kuulla että pikkukoiruudellakin menee hyvin!

Sirkku
28.10.2012

Tosi kiva, kun kommentoitte! Lupaan käsi sydämellä päivittää seuraavan kerran aiemmin kuin kahden kuukauden päästä ;) … no, ehkä jo vähän aiemminkin voisi!

Miimi
28.10.2012

“kyllä ihminen onneen tarvitsee rauhallisen metsän ja kaveriksi koiran vierelle juoksemaan.”
Just niin!
“olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat.”
Taidatkos sen selkeämmin sanoa!

Ihanaa luettavaa, Sirkku! :)
Tulkaa kokeilemaan rullapantaa ;)

Jenny
28.10.2012

Todella hienoa lukea teidän kuulumisia! oikein myötäelin onneanne sitä lukiessani :) Äärimmäisen hyvää jatkoa teille ja odottelen innolla blogin jatkumista! :)

KatjaO
29.10.2012

Jesh! Tätä vähän ooteltiinkin ;)

Sanni
29.10.2012

Kiva lukea taas teidän kuulumisia pitkästä aikaa. Terkkuja Suppilolle ja onnea uuteen kotiin. 18 neliötä on ihan riittävästi ;) Terveisin joskus koiran kanssa 20 neliön asunnossa asunut ;)

Sirkku
30.10.2012

Kiitos kaikille kommenteista! Huippua, että tätä luetaan tauosta huolimatta! :)

Ja Miimi, ehdottomasti tullaan!

Henni
31.10.2012

Jee, päivityksiä! :) Kiva että elämä on lähtenyt hyvin kaupunkimaisemissa käyntiin ja että Sususta on tullut mallikas citykoira! :)

Onnea vimpasta nollasta ja tsemppiä kuninkuusluokkaan, sitten kun joskus korkkaatte sen! :) Treenitaukoa ei tosiaan aina ole ollenkaan pahasta, ja eikös sitä jotenkin niin sanotakin, että tauko tekee hyvää?! :)

Milena
6.11.2012

Olipa ihana kuulla taas teidänkin kuulumisia! :) Harmittaa ihan vietävästi, etten ollut näkemässä tuota teidän nollarataa. Kävin vain pikaisesti kurkkaamassa kisoja silloin päivällä. Höh, olisi pitänyt olla kyllä katsomassa teidön suoritukset. :D

http://flattipyrri.blogspot.fi/2012/11/11-x-kysymys.html Ja haaste! ;)

Inka
15.11.2012

Hei jee, tehän asutte ihan tässä meikäläisen kulmilla! Tai ainakin melkein, Käpylästä kävelee Vallilanlaaksoon ja kampukselle alle 10min. Olis mahtava joskus käppäillä & treenailla kimpassa, mitäs sanot? :)

Sirkku
15.11.2012

Oi, kiitos kovasti haasteista!

Inka, no mutta! Joo, kyllä, ehdottomasti! Lenkkiseurana Susu on varsin nihkeä kamu ennen huolellista totuttamista mutta treeniä nyt ainakin :) Ollaan yhteyksissä!

Henna
19.11.2012

Ihanaa, että tauko on nyt ohi ja ihanaa, että minä jaksan taas lukea muiden juttuja! Viime aikoina on hieman tympinyt koko blogitouhu, mutta nyt ollaan taas menossa mukana :)

Hienoa kuulla teidän hyviä kuulumisia ja erityisesti sydäntä lämmitti pikkukoiraa koskevat uutiset, jesjes! :)

Sirkku
25.11.2012

Minunkin täytyy tunnustaa olleeni syksyn aikana hieman tympääntynyt blogitouhuihin. Johtuu varmaan yksinkertaisesti ihan vain siitä, että kun hetkeksi laiskistuu – ei päivittele eikä selaile muidenkaan blogeja – on niin hankalaa päästä takaisin raiteille ja ajan tasalle. Mutta nyt yritän taas tsempata! :)

Tosi kiva, kun jätit kommenttia!

Kommentoi

WP_Big_City