Päivittämisen sietämätön vaikeus

Posted by - on Heinäkuu 19, 2012
Haku, Mörkö sairastaa, Agility


Hitsi, että osaakin olla haastavaa tämä blogin päivitys –ja sitä vaikeammaksi se käy, mitä pidemmälle sitä lykkää. Eilen jopa onnistuin mestarillisesti aloittamaan leirikirjoituksen (kyllä, tähän pisteeseen pääseminen otti yli kaksi viikkoa, aletaan siis lähentyä jo säälittävyyden rajoja… mutta tekeillä se on!) mutta naputellaan tähän väliin vähän muitakin kuulumisia.

Mörkö tepsutti tiistaiaamuna jälleen Kivuttoman ovesta sisään kontrolloitavaksi. Veritipat päätyivät koeputkeen ja niistä selvisi, etteivät leukosyytit olleet lannistuneet normaalin rajoihin vaan päinvastoin. Nyt ne olivat nousseet arvoon 14 – viitearvon yläraja on 12, kuusi viikkoa sitten Mörköllä oli 17, neljä viikkoa sitten 13 ja nyt sitten taas vähän uudestaan noususuunnassa antibioottikuurista huolimatta. Koska Mörkö vaikutti kliinisesti ihan normaalilta, minulle iskettiin saunakauha käteen notta pitäisi saada otos keisarillista pissaa. Onneksi kovat jätkät eivät paljoa metallihärpäkkeistä häiriinny ja näytteen metsästys Mörkön lorotellessa onnistui kutakuinkin mallikkaasti. En uskaltanut edes ajatella, mikä show olisi ollut toistaa toimenpide Susun kohdalla – siinä olisi ollut varmasti kyse vähintäänkin saunakauhojen saatanallisesta salaliitosta viattomia paimenkoiria vastaan ja Suppilo olisi oitis pykännyt Oikeutta viattomille pissaajille -järjestölle plakaatit marssikuntoon.

En päässyt ihan tarkalleen perille puhelimessa saaduista tutkimustuloksista, mutta sen ymmärsin, että jotakin epänormaalia sieltä löytyi, olisiko ollut yksittäinen bakteeripesäke ja vähän verta. Antibiootti laitettiin vaihtoon ja tämän uuden pitäisi nyt tepsiä myös virtsatie- ja eturauhasperäisiin tulehdustiloihin. Tilanne tsekataan sitten parin viikon päästä kuurin loppumisesta. Saisi nyt vihdoin nujertua tuo ilkeä pikkutulehdus, missä se nyt sitten tarkasti ottaen mahtaa majaansa pitääkään. Noin muuten pikkukoiran vointi on oikein mainio ja painokin oli pysynyt sopivassa 9,2 kilossa. Se on uinut paljon, metsästänyt purukumeja pyöräteiltä, nauttinut lääkärin määräämästä kolmesta päivittäisestä ruokintakerrasta ja etsinyt kissanruokatelineitä (maalimiehiksikin joskus kutsuttuja…) hakumetsästä. Omasta mielestään Mörkö on tietenkin koko Josepan mahtavin hakukone ja ryhdikkäästä keskilinjapatsastelusta ampaisee korvat lepattaen pistoille. Mutta älkää vain kertoko sille, että oikeasti se hakee pari omaa ukkoaan aina vasta varsinaisten treenien päätyttyä… Ai, mutta sehän johtuukin vain siitä, että parhaat suoritukset jätetään loppuhuipennukseksi

Susun kanssa on ollut sarja erityisen oivallisia treenejä. Fiilis koiran kanssa olemisesta ja tekemisestä on tällä hetkellä tosi hyvä ja tuntuu, että olemme edenneet useassa lajissa melkein harppauksittain. Reilu viikko sitten maanantaina Susu teki niin hienon hakutreenin, että vieläkin hymyilyttää. Kaikki ilmaisut olivat moitteettomia, pistot suoria ja etsintä sinnikästä. Hakumetsäonnistumiset ovat vain jotakin ihan omaa luokkaansa: jotenkin se yhteistyön tekemisen tunne on niin huippu ja koko tekemisessä on ihan eri meininki kuin muissa lajeissa. Tykkään agilitystä ja tokosta, mutta ehkä ne ovat vähän sellaisia höpöjuttuja – ja tämä siis ainoastaan positiivisella tavalla – eikä Susu samalla tavalla tunnu olevan silloin töissä kuin pk-liivit yllään. Sen olen myös oppinut, että hakukoiralta pitää uskaltaa myös vaatia eikä aina voi olla ihan pelkkää iloista humputtelua: metsään upotaan suoraan eikä lähdetä sooloilemaan omia lähetyskulmia, ilmaisun vaatimuksissa pitää olla tarkka (ja ensin opettaa ne koiralle hyvin, tämä on ollut aikamoisen kivikkoinen opetus), keskilinjalla pitää keskittyä ja niin edelleen.

On ollut opettavaista huomata, että vaikka koiraa joissakin treeneissä joutuu pistottamaan samasta kohdasta useaan kertaan eikä se silloin aina viuhahda matkaan riemua hihkuen, silti se seuraavissa treeneissä työskentelee vielä suuremmalla innolla ja tarkkuudella. Se tietää, mitä tehdä, kun siltä on se vaadittu järkähtämättömästi. Nyt en enää säikähdä sitä, jos koira ei joskus heti ekasta “ukko”-käskystä sinkoa liikkeelle – se ei tarkoita maailmanloppua tai kuollutta motivaatiota. Muutenkin olen alkanut arvostaa Susussa enemmän sitä, että se ei mene niin reikäpäänä hakuradalla, vaan työskentelee tasaisesti mutta kuitenkin ripeästi. Ilmaisutkin ovat parantuneet maltin myötä. Ihan kauheasti on kyllä vielä itsellä opeteltavaa ja kaikenlaiset erheet on tultu tehtyä, mutta ehkä siksi onkin niin hienoa kun koira menee just sinne minne näytän, etenee reippaasti, etsii tarmolla ja ilmaisee siististi – tulee sellainen olo, että on kannattanut kiivetä takamus edellä puuhun. Vaikka olen sekoillut huolella ties missä asioissa, silti me ollaan myös onnistuttu ja Susu osaa hakukoirana jo vaikka mitä! Jee. Ja etenkin koska Susu on joutunut olemaan tässä asiassa harjoituskappale, ovat pienet onnistumiset mahtavia – se tunne, että juuri meille tiiminä tämä suoritus oli onnistunut vaikkei se absoluuttisesti olisi mikään maailmanmestaruusveto olisi ollutkaan. Ja aivan varmasti Susu on universumin etevin hakusuppilo vai mitä tuumaatte – luottaisitteko tämän tai tämän etsivän teidät korvesta paremmin?

Jotta voisin täyttää vuoden ihkutuskiintiön tässä yhdessä postauksessa, hehkutan vielä tiistaista agilitytreeniä. Voi, ne olivat todennäköisesti parhaat treenit mitä olemme Susun kanssa tehneet! Raportoin heti kaatosateesta jäähylenkiltä äidille miten “se vain juoksi!”, hihkuin lapsekkaan iloisena kuin viisivuotias. Mutta uskokaa tai älkää, Susulla ihan oikeasti oli turbovaihde päällä ja se vain tykitti edelleni propellikorvat tötteröllä niin, etten ollut edes ihan varma ehdinkö seuraavaan ohjaukseen mukaan. Juuri niistä hetkistä agilityssä on kyse.

Koska tämä on sarjassaan harvinainen positiivipostaus, kerron myös, että Sususta on sukeutunut mahdottoman varma vientieläin vesipelastuksessa (niin varma, että nakkasin meidät sove-kokeen jonoon sunnuntaille) ja että tänään tokotreeneissä Anniinan ja Adya-koikkerin kanssa sen seuraaminen tuntui niin mahtavalta, että olen lopullisesti vakuuttunut seuruun olevan lajin jaloin ja arvostettavin liike. Sen sijaan taidan jättää kertomatta kaiken muun niistä treeneistä ja muutamasta muustakin treenistä… Heh. Annetaan nyt kerrankin auringon paistaa tähän risukasaan ilman pilviä.

10 kommenttia to Päivittämisen sietämätön vaikeus

Tiina
20.7.2012

Onnistuneet treenit saa uskomattoman euforian tunteen päälle :) Ja se ilo ja autuus kantaa tosi pitkälle. Anna tulla hehkutusta vaan, sitä on kiva lukea!

Sirkku
20.7.2012

Jep! On niin hienoa, kun yhdessä koiran kanssa onnistuu jossain, minkä eteen on repinyt, hm, muutaman kerran hiuksia ;)

Henni
20.7.2012

Näitä iloa ja onnistumisia pursuavia treenikertomuksia on paljon kivempi lukea kuin niitä joissa luetellaan mikä meni tänään pieleen (eli niitä joilla meidän blogi on täytetty)! :) Jos oma motivaatio on vähän hukassa niin näistä pystyy ammentaan sitä tunnetta, miltä tuntuu kun kaikki menee(kin) hyvin ja miltä tuntuu kun treenit sujuvat kuin tanssi. :)

Sirkku
20.7.2012

Totta, toisten blogien lukeminen ja treenivideoiden katsominen ovat kyllä aika tehokkaita treenimotivaattoreita! Ja ehkä tämäkin blogi alkoi kaivata jotakin vähän kivempaa juttua kaikkien sairaskertomuksien ja pelkopulmien jatkoksi :)

Eve
21.7.2012

Kerro Mörkölle terveisiä, että parhaat hakukoirat jätetään aina viimeisiksi treeneissä. Metsässä on siinä vaiheessa jo niin paljon häiriöhajuja, että vain osaavimmat koirat selviytyvät niistä. ;)

Sirkku
21.7.2012

Terkut välitetty! Vastaanottaja oli varsin tyytyväinen kuulemaansa ;)

Sara
22.7.2012

Pakko minunkin kommentoida että ihana hyvänmielen treenipostaus, alkoii ihan hymyilyttää :))!

Satu
22.7.2012

Ihana lukea, miten hyvin Mörkö voi! Silitykset pikkuiselle ja toki isommillekin

Miimi
23.7.2012

Ei vain hyviä uutisia vaan myös taas niin hyvin kirjoitettu! Terkkuja!

Sirkku
30.7.2012

Kiitos kivoista kommenteista! :)

Kommentoi

WP_Big_City