There’s not a road I know that leads to anywhere

Posted by . on Lokakuu 21, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa

Lukemattomia kertoja olen avannut kirjoitusnäkymän, tuijottanut valkoista kenttää, hetken kuluttua sulkenut sen, seuraavana päivänä avannut taas ja todennut jälleen, että en tiedä, mitä kirjoittaisin. Mörkö. Pikkukaveri. Tulisielu, töpselinenä. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa vierelläni, enkä silti osaa vastata yksinkertaiseen kysymykseen mitä sille kuuluu? Yleensä tyydyn vastaamaan, että hyvää. Että sairaus on ja pysyy, etenee ja kuihduttaakin, mutta häntä vielä heiluu, ruoka maistuu ja narulelu on pop. On helppoa sanoa nuo sanat, siinähän se arjessa mennä tepsuttaa muun lauman vanavedessä ja on usein hilpeällä tuulella. Kosolti vaikeampaa on alkaa analysoida, mikä Mörkön vointi ihan oikeasti on. Pelottavampaa. Antaa vetää vakuutteluiden verhot notkahdusten edestä, pyyhkäistä paljaaksi kaikki ne väsyneet hetket, laahustavat tassut ja nakerretut ranteet. Tuntea sen niin herttaisen hampurilaiskuonon raivokkaat hampaaniskut kädessään jonkin pikkuasiasta kimpaantumisen seurauksena. Pakottaa itsensä ymmärtämään, että neljän jalan toimiminen ei tarkoita samaa kuin taattu onnellisuus. Pitäisi päästä syvemmälle, mutta miten?

Loppukesästä fysioterapeutti kävi hoitamassa Mörköä. Mörkö huusi, kiljui kuin olisi ollut kyse jostain aivan muusta kuin hieronnasta. Kuonokopan ja kaulapannan avulla saatiin pidettyä kaikkien osallisten sormet tallella. Blogin puolelle en muistaakseni ole kirjoittanut, kuinka kesäkuussa vanhoja lääkärinpapereita lukiessani tajusin, että Mörköllä oli todettu “degenerative changes in both hip joints” eli nivelrikkoa molemmissa lonkissa jo kaksi vuotta sitten Aistin tutkimuksissa. Ft onneksi kuitenkin arvioi, että lonkkien alueella on vain lihaskireyttä eivätkä liikelaajuudet ole vähentyneet nivelkivun vuoksi eli todennäköisesti muutoksien ei pitäisi aiheuttaa särkyä muutenkaan. Tuumin, että minun ei auta muu kuin luottaa kliinisiin havaintoihin, koska Mörkö ei kuitenkaan ole nivelrikkopotilaalle tyypillisesti silmiinpistävän kankea pitkän levon jälkeen. Päinvastoin, aamuisin yön jäljiltä se on yleensä vetreä ja rasituksessa askel vastaavasti lyhenee. Vaikea käsiteltävyys ei sekään anna lupaa varmoihin johtopäätöksiin, sillä Mörkö oli myös kiihtynyt siitä, että kotiin tuli vieras ihminen ja toiset koirat saivat vieläpä possunkorvat ajanvietteeksi. Siispä on uuden hoitoyrityksen aika jossain muualla kuin meillä kotona.

Minä en tiedä. En tiedä vastausta alun kysymykseen. Nyt jos koskaan kaipaisin sitä tietä näyttävää lyhtyä neuvokseni. Välillä suoranainen kauhu hyökyy yli, kun ajattelen mahdollisuutta, että Mörkön päätä, niskaa, selkää ja tassuja kivistää säännöllisesti. Sitten mietin niitä kaikkia tuhansia muita Chiari-cavaliereja, jotka ovat vieläpä ilman lääkitystä. Tähän vaiheeseen päästyäni haluan jo paeta ajatuksiani, luottaa tyytyväisenä siihen, että se on vain häviävän pieni mahdollisuus. Joskus järjenvastaisesti toivon, että Mörkö ontuisi, rapsuttaisi tai vinkuisi kipuaan, tekisi jotain, ihan mitä tahansa, joka olisi helposti huomattavissa ja mitattavissa. Monet sanovat, että kyllä sen sitten vain tietää, kun aika on tullut, näkee koiran silmistä, mutta onko siihen todella luottaminen? En tahdo pukea pirunsarvia jokaiselle asialle, mutta samalla pelkään ohittavani pienen toverini oikeuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi. Pitääkö tällaisessa asiassa olla pessimisti vai optimisti? Realismi faktoineen tuntuu olevan tavoittelemattomissa, sillä roikun avuttomana oletusten ja arvailujen varassa. Jo kolmatta vuotta. Tuntuu, että päättää mitä ja missä vaiheessa tahansa, aina jää tilaa katumukselle, jossittelulle ja huonolle omalletunnolle. Miten tällainen vastuu oikein kannetaan?

Without a light, I fear that I will stumble in the dark

9 kommenttia to There’s not a road I know that leads to anywhere

Josefiina
21.10.2011

Voi Sirkku ja Mörkö :/
Niin paljon kysymyksiä, vastausten määrästä ei tari varmaan edes puhua.
Cavaliereiden ongelmat on ollu mediassaki pariin kertaan esillä viimeaikoina, aina silloin mulle tulee kuva Mörköstä mieleen.

Rapsutuksia pikkuherralle

emma
21.10.2011

Olen monesti miettinyt miten ihanaa olisi saada pää tyhjäksi ajatuksista (eikä vain sellaisiksi pieniksi hetkiksi, kun treenaa tai kisaa.)
Koiran omistamisen ikävin puoli on se, että itse on yleensä tehtävä valinta siitä milloin mikäkin on sopivaa. Mutta kaikista ihmisistä sinä tiedät aivan varmasti milloin Mörköllä on vielä hyvää elämää edessä! Tsemppiä ja Mörkölle rapsutuksia!

Miimi
22.10.2011

Se vastuu on annettu sinulle, Sirkku, koska sinä olet ainoa, joka sen voi kantaa. Vaikka aina ei varmaan siltä tunnu.
Kukaan muu ei tunne Mörköä paremmin kuin sinä. Ei ole muuta, mihin luottaa, kuin Mörkön silmät. Ikävä kyllä - Jumalan kiitos.

Sirkku
22.10.2011

Josefiina, Mörkö kiittää rapsutuksista :) Media on tarttunut aika hanakkaasti viimeisen puolen vuoden aikana cavaliereihin. Jutuissa on paljon vedetty mutkia suoriksi ja esitetty huhuja faktoina, mutta kai loppujen lopuksi on sitä parempi mitä enemmän asia saa julkisuutta. Lisäksi netissä ja ilmeisesti ihan yhdistystasollakin asia on aktiivisessa käsittelyssä. Tilanne on jo ihan erilainen kuin Mörkön diagnoosin aikaan pari vuotta sitten. Silloin pelkkä asiasta kirjoittaminen oli varsinaista pään seinään hakkaamista.

Emma, tuo on kyllä ihan totta, että treenatessa ja kisatessa pää tyhjenee ihan kokonaan muista ajatuksista. Mulla on ollut tosi kiireinen syksy ja pelkään, että helposti sivuutan Mörkön voinnin. Tilanne on siis melkein päinvastainen kuin vuosi sitten, kun itkin asiaa monta kertaa viikossa. On toisaalta varmasti hyvä, ettei mieti asiaa koko ajan. Lisäksi käytännössä on mahdotonta olla huomaamatta muutoksia voinnissa, mutta pessimistin pitää näköjään aina pelätä pahinta ;) Kiitos tsempeistä!

Miimi, totta joka sana. Tämä on todella vaikea ja vastuullinen asia, jonka suhteen kukaan muu ei voi tehdä ratkaisua kuin minä.

Mari ja Lily
24.10.2011

Kyllä sie sen vaan sitten tiedät, toivotaan että siihen tietämykseen menee vielä pitkään. Yritä jaksaa, ja muista että koira elää vain tätä päivää, ei mieti eilistä eikä murehdi tulevaa. Ehkä kuitenkin hieman ruokaa, leluja ja sinun syliä ;)

Janni
29.10.2011

Yritin kommentoida jotain fiksua ja jakaa kokemuksia, itsekin kompastelen pimeässä miettien, milloin Epun aika on.

Mutta ei mulla ole mitään sanoja. Löysin tänään Epun lavasta uuden mystisen tulehdusläikän ja mietin, kuinka monta näitä vielä pitää tulla. Kuinka monta jäykkäliikkeistä aamua, kuinka paljon laihtumista ja karvanlähtöä, kuinka monta raivostumista junnukoiriin, kuinka monta takapään pettämistä alta, kaatumista portaissa, harmaata karvaa naamassa.

En tiedä.

Satu
30.10.2011

Kiitos Mörkön kuulumisista! Kävin lukemassa tämän heti tuoreeltaan, mutta en silloin kommentoinut mitään.

Aina esimerkiksi Mörköstä lukiessa mietin, miten moninaisia syringomyelian oireet tosiaan ovat. Sennin ja Mörkön näkyvistä oireista ei juurikaan yhtäläisyyksiä löydy, ja silti sairaus on sama. Toisaalta Mörköllä merkittävä ero onkin todella pitkä, mutta hyvin kapea syrinx. Se varmaan aiheuttaa eri tyyppisiä oireita.

Tilanteeseen ollaan kyllä julkisella tasolla ja yhdistyksessä puututtu, mutta itse kirjoitin juuri tänään aivan samat sanat kuin sinä totesit tilanteen olevan pari vuotta sitten: kuin hakkaisi päätä seinään. Asiasta puhutaan ja yhdistyksessä osa ihmisistä yrittää tehdä parhaansa, mutta kun sielläkin on vastavoimana täysin vastuuttomia valintoja tekeviä kasvattajia, on tilanne aika toivoton.

Mörkölle silitykset ja hyvää vointia!

Sirkku
2.11.2011

Mari, niinpä, onneksi koira elää hetkessä eikä turhia murehdi! Siitä sietäisi ottaa oppia :)

Janni, voi Eppua. Paljon rapsutuksia. En osaa sanoa muuta kuin jakaa ison paketin vertaistukea ja tsemppiä. Tämä kai lienee se koiran omistamisen nurjin puoli, jota ei omalle saati koiransa kohdalle ikinä toivoisi sattuvan. Kunpa vain olisi jotakin vastauksia.

Satu, syringon monenlaiset oirekuvat ovat kyllä erikoinen asia. Varmaan juurikin tuo syrinxin sijainti, pituus ja leveys ovat merkittävimpiä tekijöitä. On ikävää, että tilanne on tuollainen mitä kirjoitit. Soisi, että tässä asiassa tomaattilaatikossa ei tarvitsisi olla yhtään mätää tomaattia. Niitä, jotka eivät kanna vastuutaan. Asia on toki hankala ja epäselvä, mutta kuitenkin koko ajan tiedetään edes jotakin siitä, millaisia koiria jalostuksessa tulisi suosia. Kunpa sitä informaatiota myös hyödynnettäisiin. Sinulle nostan hattua aktiivisuudesta! Rotu tarvitsee sinunlaisiasi ihmisiä, sillä jonkun on vain kuljettava vahvasti ja näkyvästi vastavirtaan, jos muutosta halutaan.

Sennille samoin terveiset ja mukavia päiviä!

[…] yritys kertoa Mörkön kuulumisia – ei siis sitä, miltä minusta tuntuu, vaan sitä, millaista pikkukaverin arki tällä hetkellä on. Luulen, että nyt tylsältä […]

Kommentoi

WP_Big_City