Se vaikenee joka pelkää

Posted by . on Tammikuu 27, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa

Mörkö oli sunnuntaina pitkästä aikaa selvästi kipeä. Se istuskeli rauhassa ja iloisena sohvalla, mutta sitten ihan yhtäkkiä sävähti ja juoksi häntä alhaalla pöydän alle. Säpsyi kaikkea kosketusta. Annoimme pikkukoiralle kiireellä iltalääkkeen etuajassa ja hetken tuntui, että kipu meni välittömästi ohi, mutta sitten Mörkö sävähti taas ja piiloutui kiireesti sängyn alle. Hiljalleen alkoi onneksi helpottaa. Aina sydän hyppää kurkkuun muutamaksi päiväksi kun jännittää, oliko pahempi kipu vain ohimenevää vai tuleeko se toistuvasti lyhyen ajan sisällä takaisin. Meinaisi nimittäin todennäköisesti viimeisen alamäen alkua. Onneksi Mörkö on ollut taas hyvävointinen sunnuntain jälkeen! On kummallista, miten aina ehtii tuudittautua siihen, että hyviä päiviä vain riittää ja riittää.

Huomaan suhtautumiseni syringoon muuttuneen himpun verran. Se ei ole enää yhtä, noh, intohimoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin asian ja rodun umpisairauden yhtään sen paremmin, vaan ehkä pikemminkin olen vain lannistunut. Luovuttanut. Tajunnut, että aikapommi vain tikittää enkä voi sille mitään. Tietoisuus syringosta on lisääntynyt mutta asennevammat näyttävät olevan pahasti kroonisia eikä sitä vain jaksa loputtomiin vääntää samoista asioista – vaikka ehkä pitäisi. Lienee nimittäin selvää, että murkkupesän sohijoiden painuminen takaisin pinnan alle on juuri sitä, mitä moni tahtoisi.

Valitettavasti myös oireilevia koiria tulee yhä enemmän esille – tuskin määrä todellisuudessa on ainakaan merkittävästi kasvanut, mutta tieto lisää tuskaa ja sitä rataa. Jokainen sairas koira on isku vasten kasvoja jo koiran kärsimysten takia, mutta samalla se on myös myötätuskaa omistajan puolesta. En haluaisi kenenkään joutuvan käymään läpi tätä helvettiä. Huolta kuvaamaan eivät sanat riitä. Sitten, jos vielä hulautetaan kakkaa niskaan julkisesti, koska kertoo koiransa sairauden vaiheista avoimesti, fiilis vain paranee. Huh heijaa ja taas sitä mennään. Kyllä aina säännöllisin välein hävettää olla cavalierinomistaja. Puolin jos toisin heitellään ihan käsittämättömiä puheenvuoroja. Keskustelu voisi olla kosolti hedelmällisempää, mikäli vielä pidettäisiin mielessä se, että niitä puolia on tasan yhtä monta kuin ihmisiä. Ei ole olemassa mitään kasvattajien vs. taviksien, terveiden vs. sairaiden tai muiden vastaavien yhtenäisiä joukkoja. Vastakkainasettelu on ihan päästä kehitelty käsite tässä yhteydessä.

Hyssyttelyn keskellä tuntuu olevan melkein rikollista iloita tällaisesta asiasta, mutta kylläpä riemastutti lukea uutinen siitä, että Hollannissa cavalierien kasvatus ollaan aikeissa kieltää eläinsuojelulakiin vedoten. Olen mietiskellyt sitä, onko kasvattajia osoittava syyttävä sormi oikeassa. Ajattelen asian niin, että cavalierien kasvatus on moraalisesti arveluttavaa ja siinä tapauksessa on kyllä cavalierin ostaminenkin mutta siitä huolimatta kasvattajan ehdoton velvollisuus on selvittää pennunhankkijalle rodun sairaustilanne. Tässä kohtaa täytyy korostaa, että “arveluttava” on tietoinen sanavalinta – tuomitsemisesta ei siis kyse ole mutta mielestäni rodun kasvattaminen tai sellaisen edustajan hankkiminen on asia, jota tulisi miettiä kahteen kertaan ja kysyä itseltään muutama kysymys. Aivoiltaan ja selkäytimeltään epänormaaleja cavaliereja on niin paljon, että tällä hetkellä parhainkaan tietotaito, huolellisuus ja rehellisyys tuskin riittävät estämään sen, ettei terveitä pentuja kohden syntyisi aina myös sairaita – siis jos niitä terveitä ylipäätään syntyy.

Oli miten oli, Hollannin esimerkki ei todennäköisesti muuta maailmaa juuri lainkaan. Ei siis ole pelkoa rodun katoamisesta tai edes suosion hiipumisesta. Turhaa lätinää tämäkin sikäli. Tulevaisuus cavaliereilla kyllä on – kysymys on vain, että millainen. Koiramme-lehden mukaan sydänvikojenkaan määrä ei ole kääntynyt ainakaan Ruotsissa lainkaan laskuun. Toivoa antavaa? No jaa, tunnettu totuus on, että sidettään jos silmien eestä raottaa se fiilistä häiritsee. Ei meinaan paljoa fiilistä enää ole avattuaan silmänsä.

15 kommenttia to Se vaikenee joka pelkää

Jaana&Iisa&Into
27.1.2011

Kelloon en katsonut, milloin aloitin tekstiesi lukemisen, mutta ne veivät mennessään… jatkan tästä toisena päivänä.
Koiran sairastaminen on niin kauheaa, ärsyttävää, ikävää ja kaiken voiman vievää. Se kuristaa kurkussa ja tukahduttaa. Koin sen itse vain muutaman viikon ajan (pentu, joka piti lopettaa), mutta se ei unohdu ikinä.

Hyviä päiviä toivotan teille!

-Jaana&Iisa&Into-

ps. löysin sivuillenne Sannan&Esan “Krumilus”-blogin kautta. Krum on koirani Iisan pentu.

Katja ja kelpit
27.1.2011

Nostan hattua ja kumarran syvään joka kerta, kun käyn lukemassa ajatuksiasi cavojen jalostuksesta ja kasvatuksesta. Monien rotujen jalostaminen tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa lähivuosikymmenien aikana, mikäli suuria muutoksia ja heräämistä niin kasvattajien kuin pennunottajien kohdalla ei tapahdu. On hienoa, että pentutehtailu-asiat on nostettu pöydälle, mutta niin tulisi tehdä myös ylijalostettujen koirarotujen suhteen. On vaan kovin valitettavaa, että rotujen harrastajat pitävät niin sokeasti kiinni omista näkemyksistään, että eivät suostu hyväksymään oman rotunsa tilannetta ja oikeasti ottamaan härkää sarvista.

Sanna&NEJ
28.1.2011

Liputan ehdottomasti kirjoitustesi puolesta. Syringoasiat ulottuvat suuressa mittakaavassa vain pienen joukon arkeen. Siksi ne on helppo lakaista maton alle. Esimerkiksi oma cavalierini on vain kuuro, sillä on vain lievä kaihi ja sivuääni sydämessä todettiin vasta 7-vuotiaana – näiden asioiden kanssa on helppo elää. Olenkin täysin väärä henkilö moralisoimaan. Ei minun koirani ole sairas. En minä ole tehnyt mitään cavalierin terveyden eteen.

Aina löytyy ruusunpunaisissa unelmissa elävä joukko, joka ei kestä karua faktaa “mussunaamoistaan”. Mielipiteitä saa olla, sillä niistä syntyy parhaimmillaan hedelmällistä keskustelua. Julkinen mustamaalaaminen kertoo pelkästään näiden ihmisten taitamattomuudesta esittää asiallisia puheenvuoroja. He nolaavat ainoastaan itsensä, eivät parjauksen kohdetta.

Älä anna valtapaineen rajoittaa kirjoittamistasi. Asiat pysyvät ennallaan niin kauan, kun tavalliset ihmiset tekevät jalostustyötä tunnesyistä. Vaikka kasvattajat painottavat terveyden tärkeyttä jalostusvalinnoissaan, tiedämme jokainen niiden olevan vain sanoja. Ainakin voit vastarannan kiiskenä aiheuttaa turbulenssia.

Kasvattajien tehtävä on lohduton: cavalierin terveyssolmua tuskin voidaan avata.

Marja
28.1.2011

Jos tässä ois tykkää-namiska, niin klikkaisin.

Yhtä lailla on minunkin suhtautumiseni muuttunut - en jaksa enää seurata ulkomaisia SM-sivustoja ja tuoreimpia uutisia tai keskustella palstalla. Kamalaa kyllä, en oikein jaksa enää edes välittää. Ainoa millä on väliä on se, että omalla koiralla menee jotakuinkin hyvin.

Iloa ja aurinkoa Mörkön päiviin!

Sirkku
28.1.2011

Kiitos kaikille tuesta! En voi väittää, ettenkö minäkin pelkäisi painaa joka kerta julkaise-nappia ja siksi on aina yhtä helpottavaa huomata, ettei tällä(kään) kertaa tullut vielä sitä julkista lyttäystä ;) Onneksi olen saanut olla ainakin tähän mennessä ihan rauhassa. Yritän tiukasti pysyä asialinjalla, jottei tule turhia sotkuja tulevaisuudessakaan. Tuo on ihan totta, mitä Katja sanoit – ei tämä todellakaan vain cavalierien ongelma ole. On paljon rotuja, joiden hyvinvointi on jo nyt arveluttavaa ja tuskin ihmeparannus taivaasta tuosta vain tipahtaa…

Kahnauksia syntyy – tai siis ne kehitellään kehittelemällä – juuri siinä vaiheessa, kun keskustelijoilta loppuu oikea asia ja pätevät argumentit juttujen tueksi. Kyseinen ilmiö näkyy oikeastaan jokaisessa aluksi rauhaisastikin sujuvassa keskustelussa. Ikävää. Tuntuu käsittämättömältä, että aikuiset ihmiset eivät osaa yksinkertaisintakaan netikettiä.

Vähän veikkaan, että en oikeasti kuitenkaan lopeta syringosta kirjoittamista. Tuntuu, että se on tällä hetkellä ainoa keino edes vähän vaikuttaa asiaan. Elättelen toiveita, että jospa edes joku cavalieria harkitseva aina jotakin kautta eksyisi palstalle tai vaikka tänne blogiinkin asti. Voi tosin olla, että palstalle kirjoittelu jää tähän, koska vaivalla mietittyjä kirjoituksia poistetaan ilman eri varoitusta. Ymmärrän moderoinnin ja ketjujen siivoilun, mutta varsinaiseksi sensuroinniksi homma ei saisi mennä.

Marja, ei tuo ole kamalaa. Noin minäkin olen alkanut ajatella – pieni Mörköni on kuitenkin minulle se tärkein. Se olisi ansainnut elämältään niin paljon parempaa. Sen asenteella olisi valloitettu vaikka koko maailma. Tietyllä tapaa en sure Mörkön sairastamista ja pelkää menettämistä enää samalla tavalla päivittäin kuin ennen. Tiedän, että kun aika tulee, olemme taistelumme taistelleet ja on ihan oikeasti oikea aika luovuttaa. Mörkö on kokenut niin paljon pahaa, että yhtään enempää en enää sille soisi. Terkkuja ja sylikaupalla hyvää vointia!

Janni
28.1.2011

Tsemppiä Mörkölle! Mun täytyy nyt kiittää sua siitä, että kerrot niin avoimesti cavojen tilanteesta ja Mörkön sairaudesta. Oon kertonut siitä eteenpäin kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan. Yksi sukulainen harkitsi cavalierin ottamista, mutta olin aiemmin kertonut äidille yhdestä pienestä Mörkö-koirasta, äiti kertoi kyseiselle sukulaiselle samat asiat. Ainakin sen verran blogikirjoituksesi ovat tietoisuutta lisänneet, ko sukulainen ei taida enää cavalieria harkita.

“Viimeisen alamäen alku” kolahti. Meillä on menossa myös eräänlainen viimeisen alamäen alku lonkkavaivaisen Epun kanssa.

“Tietyllä tapaa en sure Mörkön sairastamista ja pelkää menettämistä enää samalla tavalla päivittäin kuin ennen. Tiedän, että kun aika tulee, olemme taistelumme taistelleet ja on ihan oikeasti oikea aika luovuttaa.”

Tiedän ton tunteen ihan täsmälleen. Voisi kuvitella, että kaikki menisi vaikeammaksi ja sitä alkaisi pelätä menettämistä enemmän, kun koiran tila huononee. Itse ainakin toisaalta koen helpottavana sen ajatuksen, että ei tämä jatku näin loputtomiin. Kun se aika tulee, Eppu pääsee pois eikä siihen satu enää ikinä.

Emppu
28.1.2011

Koskettava kirjoitus.

Näiden viattomien koirien toivo on se, että joku ihminen jaksaa ja uskaltaa pitää niiden puolta. Niin kauan on toivoa, kun joku välittää. Ja näethän, vaikutat jo! (Viittaan aiempaan kommenttiin.) Osasi ei varmasti ole helppo - kunnioitan sinua. “Älkää ampuko viestintuojaa!”

Sirkku
29.1.2011

Janni, hienoa kuulla, että näistä on ollut apua!

Suru luopumisen hetkellä ei ole varmasti yhtään helpompi, mutta varmasti siihen sekoittuu myös paljon helpotusta. Niin paljon kuin Mörköä rakastankin, on tämä välillä tosi vaikeaa ja raskasta. Ehkä päällimmäisenä on sellainen tunne, että kun luopumisen aika tulee, ei tarvitse enää harmitella, että “se ja se asia jäi vielä tekemättä ja kokematta”. On hyväksynyt sen, että tämän verran meille annettiin eikä lisää tule, vaikka miten toivoisi.

Tsemppiä myös Epulle!

Emppu, kiitos sanoistasi!

Sari ja Funny
3.2.2011

Olen myös seurannut satunnaisesti blogiasi ja kirjoituksia cavalier-palstalla. Sydäntä särkee lukea elämästä syringosairaan koiran kanssa.

En voi mitenkään ymmärtää joidenkin suhtautumista syringoon ja rodun tilaan. Ja vielä vähemmän sitä, että keskustelu asiasta koetaan mustamaalaukseksi ja sitä täytyy sensuroida?!

Onneksi on ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta jaksavat taistella asian puolesta ja kertovat totuuden kaunistelematta.

Sirkku
3.2.2011

Hei Sari! Kiitos kommentistasi. Aikamoista soutamista ja huopaamista tämä meinaa aina säännöllisin väliajoin olla, mutta pitää vain jaksaa uskoa, että eteenpäinkin mennään edes pienin askelin. Toisaalta tuntuu turhalta, kun tietää, että tavoitteet ovat saavuttamattomissa – cavalier on niin runsaslukuinen rotu ja kasvattajina on niin monenlaista sakkia, että suurempi muutos on oikeastaan mahdoton.

Tiia
3.2.2011

Hienoa, että julkaiset näitä ja olisi kiva saada Mörkön tarina johonkin lehteen, voisit tarjota sitä? En olisi itsekään aiemmin tiennyt tästä sairaudesta. Parhaiten sairauksista jää mieleen tarinat, kuin pelkkää faktaa. Jokaisella on oikeus kertoa koiransa tarinaa ja edistää muiden tietoutta sairaudesta. Aina siinä kärsii koira kuin ihminenkin.

Tiedän itsekin tuon tunteen, että kun ilmaisee mielipiteensä toisaalta heti odottaa niitä vastamielipiteitä. Se on ihme kuinka sellainen voi satuttaa vaikka se olisikin yhden mielipide nimimerkin takaa.

Se on totta, että pidempi aikaisen sairauden kanssa tietää kokoajan, että se luopumisen aika tulee kun on tullakseen. Vaikein tehtävä on omistajalla päättää milloin koira ei voi nauttia elämästään samalla tavalla kuin ennen. Ja toisaalta sille tule sokeeksi, koira huononee pikku hiljaa ja tietyt piirteet omaksuu normaaleiksi. Meilläkin terrierin kanssa, saimme puolen vuoden ennusteen 08 jouluna ja kuitenkin se sinnitteli jouluun 10.

Sirkku
3.2.2011

Olen kyllä miettinyt, saisiko Mörkön tarinaa johonkin lehteen esille, mutta se on jäänyt vielä ajatuksen tasolle. Pitäisi miettiä tarkkaan, mikä lehti se voisi olla ja mitä juttu pitäisi sisällään. Ehkä sitten joskus viimeistään muistokirjoituksen muodossa. Hyvä idea kyllä.

Ihan totta tuo mitä sanoit että yksittäinenkin piikittely voi tuntua tosi pahalta. Siksi olen erityisen iloinen siitä, että blogissa ja privaatistikin laitetut kommentit on pysyneet aina tosi asiallisina ja reiluina ja niistä on ollut pelkkää iloa ja hyötyä. Henkilökohtaisuuksiin ja vittuiluun meneminen kun on aina yhtä ikävää. Erilaiset näkökulmat on sen sijaan on aina hyviä juttuja kunhan vain perustelut ja rohkeus seisoa omien sanojensa takana löytyy.

Sairaudelle sokeutuu niin helposti. Kova paikka päättää tällaisista asioista.

Suvi&Mira
26.2.2011

Puhut taas kyllä niin asiaa! Kiitos siitä :) Itse olen yrittänyt kovasti pitää keskustelua yllä palstalla ja puolustaa omistajien oikeutta kirjoitella sairaista koiristaan. Tuo ensin mainittu meni ns. penkin alle ja alottamani rajukin keskustelunaloitus päätyi romukoppaan kun meni kuulemma niin villiksi meno…joo no pari viestiä olisi ehkä voitu poistaa mutta sinne meni koko ketju. Kuin myös tukiketju nro 1 hävisi kuin tuhka tuuleen :/ Ja myös tuo sairaudesta kirjoittelu halutaan näköjään lakaista maton alle että aiheesta kirjoitettaisiin vain yksityisissä blogeissa ja näköjään meidän kimppuumme on oikeus hyökätä myös henk.koht. vihjailemalla. Aika uskomatonta tuo meininki palstalla taas on. Toivottavasti tästä saataisiin oikeasti juttua johonkin lehteen! Mutta tsemppiä teille Mörön kanssa toivottavat emäntä Suvi ja (syringo)koiransa Mira :)

Sirkku
27.2.2011

Hyvä, että joku jaksaa herätellä keskustelua! Minä olen vähän laiskistunut kirjoittelun suhteen… Lannistaa, kun hyvä ja rakentavakin keskustelu kaatuu useimmiten hiusten halkomiseen ja henkilökohtaisuuksiin menemiseen. Tosin ei cavalierien rotupalsta mikään kummajainen ole – kesympää siellä meno on kuin monilla muilla nettifoorumeilla. Nettikeskustelu aremmista aiheista ilman palkokasvien vetelyä nenään taitaa olla mahdottomuus. Valitettavaa.

Tsemppiä myös Miran kanssa! Kiva, kun kommentoit :)

[…] heikkoja hetkiä mutta onneksi myös paljon täysin huolettomia. Käsite cavalier kuohutti ja minua turhautti. Pohdin paljon lääkityksen kattoa, mutta paikallisen lääkärin suosituksesta päädyin […]

Kommentoi

WP_Big_City