Topi, Mörkö ja Susu

Tällasta se elämä tässä huushollissa on, yli-innokkaiden kääpiöiden seurassa. Parasta vaan sulkea silmänsä ja ristiä varpaansa sen puolesta, että saa yhtä monta raksua kun muutkin. Kaikki aina nauraa mulle kun yritän sulkeutua omaan kuplaani ja olla huomaamatta maailman kauheuksia. Tänäänkin mua heitettiin sellasella piippaavalla lelulla, tai okei se hipaisi mun tassukarvoja, mut silti – eikö maailmassa ole enää mitään oikeudenmukaisuutta? Yritän sinnitellä, terveisin kaikkien herkkien, väärinymmärrettyjen miesten puolestapuhuja Topi Toivorikas (toim. huom. useammin Toivoköyhä)

Tänä aamuna alkoi jo naurattaa tämä surkeiden sattumusten sarja. Ensin usean viikon kestänyt pakkasjakso, sitten kennelyskä ja nyt vielä juoksu! Eikä siinä vielä kaikki – vielä vallattomamman naurun aiheutti Susun tänään irronnut hammas. Ihan totta. Olin juuri saanut ilmoitettua Miimille, että aussie alkoi juosta ihan yllättäen, kun huomasin että yksi Susun pienistä alaetuhampaista heiluu hälyttävästi. Siispä puhelin taas kouraan. Ei mennytkään kauan, että hammas päätti jättää asemapaikkansa lopullisesti, mutta onneksi sain pyydystettyä sen eläinlääkärikäyntiä varten. On kuitenkin varmasti paikallaan käydä vielä vilauttamassa Susun suuta lekurille ja hankkia ihan todistuskin hampaan tapaturmaisesta irtoamisesta tulevaisuutta varten. Tai sitten pitää alkaa kiikuttaa irronnutta hammasta näyttelyissä mukana todistusaineistona – “kyllä se siellä vielä pari kuukautta sitten oli!”. Aussielle kyllä sattuu ja tapahtuu, höpsö koiruus.

Koska treenitaukomme jatkuu yhä eikä loppua sille näy, on meillä hyvin aikaa tarttua arjen haasteisiin kaksin käsin. Susun kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä lenkkeilykäytöksen hiomista. Susua on todella vaivatonta pitää irti missä vain, sillä se ei ole kiinnostunut muista ihmisistä tai koirista eikä jätä milloinkaan korviansa kotiin, mutta remmilenkkeily aiheuttaa ongelmia. Susu ei pahemmin remmissä joudukaan kulkemaan, sillä asumme aivan metsän reunassa, mutta siitä huolimatta ne vähätkin narun päässä riekkumiset täytyy saada kuntoon. Susulla on etenkin alkumatkasta aina tulipalokiire jonnekin – ihan sama minne, jonnekin on vain päästävä – ja tämän seurauksena remmi kiristyy ja samaa tahtia pingottuvat hermonikin. Ohituksissakin on parantamisen varaa, vaikkakin Susu osaa koko ajan näppärämmin jättää ohi viuhahtavat pyörät ja jumittavat, täyttä kurkkua räksyttävät koirat, huomiotta. Kuitenkin niinä päivinä, joina Susulla ei ole ollut muuta ohjelmaa, keskittää se täyden tarmonsa ohikulkijoiden kytistelyyn.

Remmilenkkeily herättää minussa lieviä kammotuksen tunteita, sillä en koe sen tarjoavan koiralle juuri mitään. Etenkään sellaisille, jotka eivät ole tienvarsien hajuista kiinnostuneita, remmin perässä roikkuminen ei tuota juuri mitään hyötyä. Mielestäni koiran pitäisi päästä ehdottomasti kirmaamaan vapaana päivittäin, ihan samalla tavalla kuin sen tulisi saada tasapainoista ravintoa ja raikasta vettä. Pelkkä arjen ulkoilu tuntuu usein olevan aliarvostettua – koirien kanssa kyllä treenataan ja touhutaan paljon kaikenlaista, mutta pitkät, rennot metsälenkit unohtuvat. Ne ovat koiran hyvinvoinnille vähintään yhtä tärkeitä kuin sen kahdenkymmenen esteen agilityradan huhkiminen tai seuraamiskaavion tassutteleminen. Yhtä kaikki, pakotin itseni sen tosiasian eteen, että remmilenkkeilyäkin on harjoiteltava, niin tylsää kuin se onkin.

Topi oppi aikoinaan olemaan vetämättä vain niin, että joka kerta kun remmi kiristyi, loppui matkanteko. Teimme sitä johdonmukaisesti puolisen vuotta ja siitä lähtien remmi löysällä kävely on pysynyt Topin mielessä kristallinkirkkaana. Vain järvi saa Topin kokeilemaan, josko polskimaan pääsisikin vikkelämmin pienellä hihnankiristyksellä. Susun kanssa menemme samalla tekniikalla, sillä se on koiralle todella selkeä ja esittää nätin kävelemisen koiralle itselleen kannattavana toimintana. Susu ei pentuna vetänyt lainkaan ja on keksinyt vetämisen riemun toden teolla vasta aivan viime aikoina. Aluksi, kun Susu vain satunnaisesti venytti remmiä, ärähdin sille muistutukseksi vetämisen ei-toivottavuudesta, mutta kannattavampaa on antaa koiran itse hoksata oikea toiminta.

Niinpä tavallisesta tavasta poiketen kiersimme tänään Susun ja Mörkön kanssa aamumetsäilyn sijasta läheisen metsikön ympäri kulkevan ulkoilureitin. Leuto sää oli herättänyt ihmiset koloistaan ja porukkaa koirinensa oli joka puolella, hyvät mahdollisuudet ohitusharjoitteluun siis. Alkumatkasta stoppailimme parin metrin välein, mutta loppulenkin Susu käveli jo siivosti kuitenkin innostuen aina välillä keulimaan. Ohitukset sujuivat tänään todella hienosti yhtä lukuunottamatta. Hento nainen ei saanut valtavan kokoista noutaajansa pidettyä kurissa ja vaikka Mörkö ei todellakaan ole riidanhaastaja alkuunkaan, ei sekään siedä iholle rynnimistä. Onneksi minulla ei ollut Topi mukana, sillä muuten jälki olisi voinut olla vähän vähemmän kaunista katseltavaa. Susu ja Mörkö pysyivät tilanteeseen nähden hyvin ruodussa ja nainenkin sai koiransa vedettyä pois, joten säästyimme suuremmilta vahingoilta. Taas oli hyötyä siitä, että Mörkö ei ole niitä koiria, jotka jäisivät menneitä murehtimaan – sen huolettomuus palautti Susunkin yllättävän äkkiä vasemmalle puolelleni namia hamuamaan. Usein Susu nimittäin jää kuikuilemaan ohittamiemme koirien perään.

Kesken lenkin Mörkö koki ahaa-elämyksen Susun juoksujen suhteen, kun se kerran törmäsi Susun takapuoleen vahingossa. En voinut olla miettimättä, kuinka hyvä hajuaisti koirilla oikein onkaan, kun pikkukoira huomasi juoksun vasta työnnettyään nenänsä kirjaimellisesti hajuun kiinni Tästä tiedosta riemastuneena Mörkö haastoi kotiin päästyämme Susua hurjasti leikkiin, mitä se harvemmin yleensä tekee. Saa nähdä, milloin Topin lamppu syttyy.