Mietin pitkään, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. En niinkään siksi, että asiasta julkisesti kertominen tekisi kipeää, vaan siksi, että koiramaailmassa monet asiat on tapana sulkea lukkojen taakse. Yritin tämänkin peittää totuutta pakenevilta silmiltä, mutta jostain syystä blogi herjaa salasansuojattuja merkintöjä eikä suostu avaamaan niitä. Kohtalon ivaa? Ehkä.
Tahdoin kuitenkin kirjoittaa tämän kertomuksen pohdintoineen paitsi muistoksi itselleni, myös avuksi muiden syringosairaiden koirien omistajille. Koska menneisyydellä on lisäksi tapana hämärtyä ja vääristyä omien toiveiden mukaiseksi, haluan tallentaa tapahtumat niin totuudenmukaisina kuin se vielä suinkin on mahdollista. Jo nyt huomaan värittäväni vuoden takaisia käänteitä sen sävyisiksi, kuin toivoisin niiden olleen.
Näin ollen surullisena, en tippaakaan ylpeänä, esitän piskuisen arjen ritarin, maailman rakkaimman pikkukoiran Mörkön tarinan juuri niin ahdistavana kuin se todellisuudessakin on. En tiedä, herättääkö Mörkön kivun vuosi ulkopuolisissa sen suurempia tunteita, mutta itseäni sen tapahtumat ahdistavat joka ikinen päivä. Nyt ne antavat jo hengittää, mutta välillä on tuntunut, että keuhkotkin puristuvat niiden paineesta kasaan.
Erehdyin selailemaan Topin ja Mörkön vanhaa blogia. Nurinkurista kyllä, Mörköstä kertovien juttujen lukeminen tuntuu sitä pahemmalta, mitä enemmän niitä lukee. Minulle herää kovin ristiriitaisia ajatuksia menneiden vuosien tapahtumista. Vuoden 2009 alussa Mörköllä, tai ehkä enemmänkin minulla ja Mörköllä parina, oli kaikki edessä. Niin ainakin luulin tai vähintään tahdoin luulla. Tarinoista cavalierkävelyremuamisista, riemuntäyteisistä tokokursseista, ikimuistoisista agilityreissuista ja muista ihanista tapahtumista paistaa niin läpi pikkukoiran onnellisuus. Voi, miten onnellinen Mörkö silloin olikaan! Se ei pelännyt oikeastaan mitään, vaan touhotti joka paikassa häntä viuhuen kaikkia rakastaen. Silloin tuntui, että mitä tahansa eteen tuleekaan, Mörkö vain porskuttaa eteenpäin.
Toisaalta aika kultaa muistot. Oliko koira oikeasti silloin onnellinen? Mörkön kanssa eläminen ei nimittäin ole koskaan ollut lainkaan helppoa. Mörkö oli ja on vieläkin kuin rikkinäinen sähikäinen – hetkessä silmitöntä tulta ja tappuraa, jonka raivo ei laannu millään. Mieleen nousee väkisinkin ajatus, onko Mörkö kärsinyt kroonisesta päänsärystä koko ikänsä tuhansien muiden cavalierien tavoin ja siksi ollut aina niin räjähdysherkkä. Ehkä vain tahdon kuvitella Mörkön eläneen ensimmäiset vuotensa täysillä ilman huolen häivää, koska siten taakka tuntuu edes vähän kevyemmältä kantaa ja voin aina uppoutua vanhoihin rakkaisiin muistoihin. Mitä jos nekin olivat koiran näkökulmasta kauheaa kärsimystä? Jos Mörkön koko persoona onkin muovautunut kivun sallimiin raameihin, määrittänyt koiran elämää syntymästä lähtien?
Aluksi, vuoden 2008 loppupuolella, tuli epämääräinen niskakipu, josta aiheutuvan aggression kuittasimme koiran pullistelulla. Kipu levisi koko selkään ja oli voimakkainta hännän alueella tehden koiran todella tarkaksi omasta alueestaan. Vähän turhankin tarkaksi – aggressiota ei ilmennyt enää vain koiraan koskettaessa, vaan pelkkä sen lähellä liikehtiminen saattoi saada sen silmittömän raivon valtaan, tekemään valehyökkäyksiä ja huutamaan täyttä kurkkua. Joskus Mörkö havahtui äkillisesti kesken unien ja puri, mitä hampaiden ulottuville sattui, oli se sitten sohvatyyny tai koiran oma jalka. Minua suhteeni Mörkön pinna oli kaikkein kestävin ehkä siksi, että en missään vaiheessa alkanut pelätä Mörkön raivoa. Vasta juuri ennen diagnoosia, kesällä 2009, sairauden rajuimmassa vaiheessa, sain minäkin tuntea pienen koiran tikkauksen kädessäni. Saatoin makoilla Mörkön kanssa vieretysten sohvalla, samalla koiraa rapsutellen, ja aivan yhtäkkiä sen silmien eteen vedettiin verho, katse muuttui tyhjäksi, koko koira jäykistyi puolikkaaksi sekunniksi ja sitten se puri järjettömällä raivolla. En antanut koiralle kertaakaan periksi, sillä roikuin vielä ajatuksessa siitä, että se rähinöi dominoivuuttaan. Jos vain olisin tiennyt… Olisihan se ollut mahdollista tietää, mutta en tahtonut taipua tosiasioiden edessä. Mörkön aggressio oli nimittäin täysin epäloogista ja se vuoroin puri, vuoroin pussasi. Tilanteet toistivat samaa kaavaa – koira tikkasi, minä rauhoitin sen tiukkaan otteeseen, koira nuoli naamaani häntä heiluen, ja jälleen, aivan yhtäkkiä, mieletön raivo. Jos inhimillistäisin Mörköä, väittäisin sen pyytäneen anteeksi hallitsematonta käytöstään. Raivomyrskyjen yleistyessä opin kuitenkin tulkitsemaan koiran käytöstä ja tunnistamaan ne puolikkaat hiljaiset sekunnit, jotka edelsivät räjähdystä. Mörköllä esiintyy aggressiokäytöstä yhä, mutta nyt se on loogista ja järjellä perusteltavaa, täysin tilannesidonnaista, turvallisen koiramaista.
Eräällä keväisellä lenkillä Mörkön jalat pettivät alta ensimmäisen kerran. Olimme metsässä, kun huomasimme Mörkön yhtäkkiä jääneen paljon jälkeen eikä se tullut huuteluista huolimatta. Vaikka Mörkö olikin haka uppoutumaan antaumuksella hajujen ihmeelliseen maailmaan, ei se koskaan jättäytynyt kovin kauas taakse, vaan piti visusti huolen mukana pysymisestään. Sitten huomasimme, että koira ei pystynyt liikkumaan – vasen etutassu meni alta, kun koira yritti ottaa askeleita. Lenkkireittiin tuli äkkiä muutos. Kädet puutuneina kannoimme pienen koiran kotiin ja minä vain itkin. Kamalinta oli, kun ei yhtään tiennyt, mitä Mörkölle oli tapahtumassa eikä siten osannut lainkaan suhtautua tilanteeseen. Minun koiraniko sairas? Topi oli aina ollut niin terve, että tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta ja kohtalon ivalta lisäyksenä kaikkien niiden muiden vastoinkäymisteen sarjaan, jota olimme kohdanneet. Kaikki voi muuttua hetkessä eikä mikään ole sitä, mitä odottaa. Tämän ymmärrän onneksi nyt.
Kevät meni vaihdellen. Mörköstä tuli koko ajan epäluuloisempi ja syrjäänvetäytyneempi. Viimeistään silloin, kun koira tuntui muuttuneen sohvatyynyksi pehmeään, lämpöiseen ja pimeään sängynnurkkaan, oli selvää, että kyse ei voinut olla vain kastraation tuomasta rauhoittumisesta. Tuli myös päiviä, jolloin Mörkö ei jaksanut tulla edes tervehtimään minua tullessani kotiin koulusta. Se oli aina, joka ikinen päivä luovutusikäisestä asti, ollut innosta halkeamaisillaan toivottamassa minut tervetulleeksi kotiin ja yhtäkkiä ovella ei ollutkaan ketään vastassa. Muita perheenjäseniämme kohtaan Mörkö kävi päivä päivältä ärtyisämmäksi. Tassujaan se pureskeli pakonomaisesti ja kiljahteli kuin lyötynä.
Kukaan ei osannut kertoa, mikä kauheus oli saamassa yliotetta Mörköstä. Niin lääkärit kuin fysioterapeutit olivat neuvottomia pienen koiran monilukuisten vaivojen edessä, vaikka jo heti ensimmäisestä tutkimuskäynnistä lähtien oli selvää, että niin Mörkö luustoa kuin muutakaan elimistöä ei ole tehty huolettomaan koiranelämään. Kukaan ei vain osannut määrittää, miksi. Selkäsärky, yliliikkuvat ja raksuvat nivelet, kuihtuneet ja muhkuraiset selkälihakset, jäykät liikkeet, kohtauksenomaiset anturoiden refleksit, lapanivelten arkuus, tärisevät takajalat, vinoon käveleminen ja hännäntyven arpikudos olivat kaikki oireita, joita ei millään saatu valutettua saman sairauden muottiin. Huoli koirasta kasvoi viikko viikolta. En tuskin olisi koskaan kyennyt edes kuvittelemaan sitä henkistä tuskaa, jota koiran mysteerinen kärsiminen tuotti.
Kesäkuu oli hyvä kuukausi ja Mörkö jopa innostui usein leikkimään Susun kanssa. Heinäkuussa kaikki pilvilinnat romahtivat jättäen jälkeensä ainoastaan haituvia terveistä päivistä tai edes kivuttomista hetkistä. Eräs mökkireissuistamme jää painajaismaisena mieleeni varmasti ikuisesti. Koirakolmikko oli uinut ja pelannut palloa koko aamupäivän ja kaksijalkaisten lounashetken ajaksi ne rauhoittuvat kukin taholleen päiväunille. Edellisenä päivänä Mörkö oli ontunut lievästi, mutta yön yli nukkuminen oli auttanut vaivaan. Kuistin edustalta, kenkätelineen vierestä Mörkö ei sitten enää noussutkaan. Herättyään se yritti kömpiä sisään lämpimään koisimaan, mutta sen vasen etutassu vain sojotti suorana sivulle ja koko takaosa oli ihan käyttökelvoton. Itkua nieleskellen kannoin koiran sisään ja asettelin sen mukavasti sängylle pehmeän peiton sisään. Illalla Mörkö yritti urheasti tulla mukaan uimaan, mutta sen matkanteko loppui ennen kuin alkoikaan, joten pikkukoira jäi sisään mökkiin torkkumaan tokkurassa.
Ennen nukkumaanmenoa tarjoilin koirille ruokaa, mutta Mörköä ei näkynyt missään. Siellä se oli, samalla paikalla kuin ennen uimareissua, tiukalle kerälle käpertyneenä. Yritin auttaa sen istumaan, mutta koira vain valahti hervottomana takaisin sohvalle. Yksi raksu kerrallaan se söi ruokansa kädestä annettuna. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut: pikkupentuna Mörkö oli ollut toivottoman huono syömään ja ainoa keino saada se koskemaan ruokaansa oli ollut syöttää papanat yksitellen. En voinut olla miettimättä, että siitäkö se alkoi ja siihenkö se loppuu.
Menin nukkumaan kyyneleet silmissä ja valtava ahdistus rinnassa. Yön yli nukkuminen oli ainoa oljenkorsi johon tarttua, viimeinen toivo parempaan. Aamulla heräsin toivonpilkahdus mielessäni. Tuska paiskautui sanoinkuvaamattomalla tavalla koko ruumiin läpi, kun löysin koiran makaamasta samasta paikasta mihin olin sen illalla avustetun pissatuksen jälkeen asetellut. Tassukaan ei ollut liikahtanut. Sillä hetkellä totuus löi vasten kasvoja niin rajusti kuin vain voi. Päähän ei mahtunut mitään muita ajatuksia. Harvoin on täysin varma mistään asiasta, mutta silloin olin – Mörkön tyhjä katse kertoi omaa tarinaansa elämän mielekkyydestä.
Vaan koska Mörkö ei lakkaa koskaan yrittämästä, se ei luovuta koskaan, ei anna tuumaakaan periksi, se nousi jälleen jaloilleen. Rapsutellen, tassujaan nakerrellen, kiljahdellen, ontuen, mutta taistellen. Ajatus Mörkön menettämisestä ei silti jättänyt minua rauhaan. Sanotaan, että rakkautta on luopua, mutta mistä tietää, milloin koiran elämä ei enää ole oikeaa koiran elämää? Niinä useina hetkinä, joina Mörkö touhusi entiseen tapaansa häntä viuhtoen ja nassu loistaen, se pursusi niin paljon elämäniloa ja -halua, ettei voi todeksi uskoa. Saattoi kuitenkin kulua vain hetki ja se muuttui vaivalloisesti raahustavaksi potilaaksi, jonka silmissä oli tuskainen katse. Niinpä olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että Mörkö jäisi Aistiin. Klinikalla tilanne näyttäytyi loisteputkien valossa niin paljaana kuin se oli – pieni koira, joka ennen oli pussannut lääkärin naaman kuolasta märäksi ja viuhuttanut häntäänsä turboteholla, piiloutui jalat täristen tuolin alle.
Useiden vaiheiden jälkeen Mörkön diagnoosiksi varmistui parantumaton neurologinen sairaus syringomyelia. Aisti-käynnistä ja muista tapahtumista voi lukea tarkemmin Mörkö sairastaa -kategorian alta.
Kun nyt mietin, millaisessa kunnossa Mörkö keväällä ja kesällä oli, hartioita painaa valtava taakka koiran elämän mielekkyydestä. Tietenkin muistan nyt vain ne kaikkein kamalimmat hetket, jotka repivät sisintä kaikkein raastavimmin, mutta siltikään en saa ajatuksiani kuriin. Mistä me ihmiset voisimme ikinä tietää, miltä koirasta tuntuu? Vaikka Mörkökin oli suurimman osan ajasta hyvävointinen, oliko se mikään peruste koiran hyvinvoinnille? En tiedä. Näitä kysymyksiä on tietyllä tapaa turhaa pohtia, sillä mennyt on mennyttä, mutta Mörkön tapauksessa vastuu koiran tilasta ei kevene koskaan – jokainen hetki on pidettävä mielessä se, että koira on sairas, ja kyettävä pitämään silmänsä auki huomatakseen koiran voinnissa mahdollisesti tapahtuvat notkahdukset. Jos, ja todennäköisesti kun, niitä notkahduksia tulevien vuosien varrella tulee, on uskallettava katsoa totuutta silmiin, osattava punnita objektiivisesti koiran elämän mielekkyyttä ja, jossain vaiheessa, päästettävä paras ystävä menemään.
On uskomatonta, miten tällaisen tarinan jälkeen ihmiset jaksavat vähätellä sairautta ja rodun tilaa. “Sairaus on vain yksi osa koiraa”, tuntuu olevan yleinen mielipide, mutta entä kun sairaus imee koirasta kokonaan sen oman itsensä? Ei ole enää mitään iloista ja lempeää seuralaista, ei ole enää kiiltävää ja silkkistä turkkia, ei ole enää heiluvaa häntää, ei iloista naamaa – on vain sairaus, joka kuihduttaa koiran kokonaan. Kipu ja ahdistus estävät hännän kestoakkuja latautumasta uudelleen, lääkkeet turvottavat koiran muodottomaksi palloksi ja krooninen särky tekee pirteimmästäkin ilopilleristä arvaamattoman aggressiivisen aikapommin. Jossain vaiheessa sairaus alkaa määrittää koiraa, tahtoi tai ei.
Kukaan ei ole mikään yli-ihminen, mutta ihan oikeasti koiramme ovat ansainneet kunnioitusta ja rakkautta sen verran, että olemme valmiita taipumaan omien mielihalujemme edessä, mikäli niiden toteuttaminen uhkaa koiriemme hyvinvointia. Minusta on käsittämätöntä, miten kukaan voi suhtautua parantumattomaan neurologiseen sairauteen väheksyen, puhumattakaan sen rinnastamisesta johonkin ulkoiseen ominaisuuteen. Se on jotakin aivan sanoinkuvaamattoman raadollista, ei enää edes surullista tai säälittävää – ainoastaan jotakin niin ahdistavaa, mitä mitkään sanat eivät koskaan riitä kertomaan. Suhtautumistavan järkyttävyyttä vain lisää se, että 50% rodun edustajista sairastaa syringomyeliaa. Tai se, että 90% rodun edustajista on kallon rakennevika. Kaikkein kauhistuttavinta on, että näitä edellä mainittuja vammoja on alettu pitää cavalierin normaaleina ominaisuuksina. Ihmiset onnittelevat toisiaan tuloksista, jotka kertovat koiran sairastavan syringomyeliaa, sillä olevan aivokammion laajentuma, erittävä keskikorvan tulehdus ja alentunut kuulo molemmissa korvissa sekä kallossa Chiarin epämuodostuma. Koirahan ei oireile eli se on terve… Voi kuitenkin vain lyödä googleen muutaman hakusanan ja kiduttaa itseään lukemalla esimerkiksi Chiarin epämuodostumaa sairastavien ihmisten kuvailuja kivuistaan. Argumentti, että koira ei välttämättä reagoi sairauteen samalla tavalla kuin ihminen tai että koiran kipukynnys on korkeampi, menettää tehonsa, mikäli suostuu tiedostamaan, että mahdollisuus näiden väitteiden valheellisuuteen on vähintään 50 prosenttia. Yhtä todennäköisesti puolet maailman cavaliereista kärvistelee koko elämänsä kroonisen päänsäryn kourissa.
Olen usein miettinyt, olenko oikeutettu esittämään minkäänlaisia väitteitä cavalierien terveystilanteen suhteen, sillä minulla ei ole ojentaa vastapainoksi minkäänlaista realistista ratkaisuehdotusta ongelmaan. Epäilen, että sellaista oikeasti olisikaan. En tiedä, miten cavalierkasvattajat kykenevät elämään sen tosiasian kanssa, että sairauden ehkäisy on todella hataralla pohjalla. Miten kasvattajat yleensäkään, missään rodussa, uskaltavat ottaa vastuun uusien koiranalkujen teettämisestä? Tai kenelle vastuu ylipäätään kuuluu? Cavalierien parissa sitä tunnutaan pallottelevan osapuolelta toiselle – kasvattajille, rotujärjestöille, lääketieteelle, pennunostajille, jalostusurosten omistajille… Tämä ei ole missään nimessä kritisointia, vaan ahdistusta koiranjalostuksen arpapelistä, jota en itse tällä hetkellä uskaltaisia lähteä pelaamaan. Nostan hattua niille, joilla on kanttia siihen ilman sokeutumista samalla omalle kasvatustyölle. Harvalla tuntuu olevan selkärankaa olla esimerkiksi käyttämättä sijoitusnarttua, joka osoittautuu jollain tavalla epärodunomaiseksi. Onneksi tiedostavia ja rehellisiäkin kasvattajia löytyy, mutta sellaisena pentueesta toiseen pysyminen on kova homma ja kunnioitan todella niitä, jotka siihen pystyvät.
Tässä kohtaa on todettava, että mielestäni niin kutsuttujen epäonnistuneiden yhdistelmien osuminen kohdalle ei tee kenestäkään huonoa kasvattajaa. Niitä sattuu mitä todennäköisimmin jokaisen kohdalle, ainakin notkahduksia on yksittäisten koirien tasolla. Kyse onkin siitä, kuinka epäonnistumisia ja negatiivisia yllätyksiä hyödyntää tulevissa jalostuspäätöksissään – jatkaako sairasta linjaa vai ei, teettääkö seuraavankin pentueen samanlaisista aineksista, käyttääkö tiettävästi epärodunomaisia koiria jalostukseen ja niin edelleen. Minä en tiedä jalostusasioista muuta kuin häviävän pienen nipun eri seikkoja, joten en todennäköisesti osaa muodostaa puoliksikaan totuudenmukaista kokonaiskuvaa kasvattajien työkentästä. Siitä huolimatta ainakin haluan uskoa, että samojen virheiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen kasvatustyön parissa olisi ennaltaehkäistävissä.
Minua ahdistaa kaiken aikaa tätäkin kirjoittaessani valtavasti. Tavallaan en tahtoisi julkaista koko tekstiä, mutta samalla koen Mörkön syringomyeliamatkan kertaamisen ja julkistamisen olevan tärkeää. Minulla on kasakaupalla keskeneräisiä ajatuksia aiheeseen liittyen, enkä tosin kutsuisi näitäkään argumentteja raakiletta arvostavammalla termillä. Blogikirjoittamisessa on aina se ongelma, että koko totuutta on äärimmäisen vaikeaa saada naputeltua tekstikenttään asti. Vaikka ei olisi tarkoituskaan jättää asioita kertomatta, aina jokin tärkeä yksityiskohta jää mainitsematta tai unohtuu tarkistelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen suhteen tiedostan, että se on helppo leimata naiiviksi katkeroituneen omistajan jupinaksi ja ehkä niin onkin. Kuitenkin, kun nyt olen muokkaillut tätä useamman kuukauden ajan sanan sieltä, sanan täältä, ehkä nyt on aika päästää irti ja nähdä, millaisena nämä asiat juuri nyt näyttäytyvät arjessamme. Vuoden päästä tilanne on todennäköisesti taas jo aivan erilainen, korkeimmat kuohut tasoittuneet ja tapahtumia pystyy miettimään taas eri kantilta.
And the tears come streaming down your face
When you lose something you can’t replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?
And I will try to fix you
And high up above earth or down below
When you’re too in love to let it go
But if you never try you’ll never know
Just what you’re worth
18.2.2010
Voi, miten surullista luettavaa. Pitkälle pureskeltuja ajatuksia.
“Ihmisyyttä” on niin ikävä pysähtyä miettimään. Sappikarhut, turkiseläimet (mikä sana itsessään?!), lihateollisuus jne. Ahdistaa ja kuvottaa.
Toivottavasti en ole väärässä siinä, että jotakin heräämistä, eläimille parempaa on tapahtumassa. Ainakin tiedotusvälineissä asioita on esillä, toivottavasti konkreettisia muutoksia tulossa.
Kaikkea hyvää Mörkölle ja teille!