Topi, Mörkö ja Susu

Elämä alkaa asettua viimeinkin hiljalleen taas raiteilleen. Nyt ovat niin kennelyskä kuin juoksukin selätetty ja toivottavasti pian pakkasetkin. Tyhjänpanttina kotona oleskelu ei sovi Susun kaltaiselle aktiiviselle menijälle ja se on näkynyt myös arjessa. Haukkuminen on lisääntynyt hurjasti ja Mörkö on saanut osakseen kohtuutonta kyttäystä. Eiköhän tilanne taas tästä tasaannu, kun Susu saa jälleen vähän muuta mietittävää kotikarjansa paimentamisen sijaan.

Minulla sen sijaan on mietittävää riittänyt, vaikka treenien osalta mitään ihmeellistä ei ole viimeisten viikkojen aikana tapahtunutkaan. Erityisesti Mörkön tarinan julkaisemisen jälkeen syringoasiat ovat pyörineet päässä välillä vähän turhankin tiuhaa tahtia. Kirjoitukseen tulleet kommentit innostivat pohtimaan monia asioita vielä tarkemmin ja auttoivat avaamaan myös uusia puolia juttujen tarkasteluun – kiitos kaikista kommenteista, tuesta ja näkökulmista! Valtavirtaa vasten ei ole aina helppo kulkea, joten oli helpottavaa huomata, että en ole ihan höperöitynyt ja keuhkoa asioista turhan takia. Myös rotupalstalla on kuohunut asian tiimoilta viime päivinä enemmän ja vähemmän, sillä eriäviä kantoja aiheeseen liittyen riittää. Kunpa vain voitaisiin unohtaa turhista asioista vouhkaaminen ja keskittyä olennaiseen eli koiriin ja tässä tapauksessa niiden hyvinvointiin. Ihan liikaa takerrutaan pikkuseikkoihin, luodaan vastakkainasetteluja ja liikutaan teoreettisella tasolla. Kyse on kuitenkin raa’asta todellisuudesta, joka toteuttaa itseään ympäri maailmaa koko ajan. Kiljuvia, itseänsä pakonomaisesti rapsuttavia cavaliereja on aivan liikaa.

Välillä haluaisi itsekin paeta omia ajatuksiaan, sulkeutua siihen vaaleanpunaiseen kuplaan ja kuvitella, että kaikki on hyvin. Sitähän me kaikki toivomme – jaksan kuitenkin vielä uskoa siihen, että kukaan ei pahuuttaan sairaita koiria teetä. Olisi niin mukavaa vähätellä syringoa, sydänvikoja tai muita ongelmia, edes ihan himpun. Sen verran, että kestoahdistus hellittäisi hetkeksi. Samalla tietää, että minkä taakseen jättää, edestään löytää. Totuudelta silmänsä sulkeminen palvelee ehkä ihmisten välisiä suhteita, mutta ei koiria piiruakaan. Välillä on ihan uskomattoman vaikeaa ymmärtää hyssytteleviä ja vähätteleviä ihmisiä. Totuuden vääristely vihastuttaa, itkettää sekä tukahduttaa ja kaiken yllä on jatkuvasti suuri kysymys miksi.

Topi, Mörkö ja Susu ovat onneksi näitä kurjista ja päättymättömistä pohdinnoista autuaan tietämättömiä. Topi kävi tiistaina vuosittaisessa terveystarkastuksessa äidin kanssa;

Ihanteellinen ravitsemustila ikäisekseen

Topi ei siis ole liian lihava lääkärin mielestä. Eivät kaikki koirat opi aikuisinakaan avaamaan jääkaappia eikä kaikille edes pallien poisto tuo tuota arvokasta taitoa.

Topi kävi tiistaina rokotuksilla ja terveystarkastuksessa. Koira on terve, hyväsydäminen, sopivan laiha, puhdaskorvainen, kirkassilmäinen. Patit ovat rasvapatteja. Itse asiassa rasvapatit ovat vähentyneet. Kynnetkään eivät ole lohkeilleet. Voisiko johtua barffauksesta?

Topi loukkaantui lääkärissäkäynnistä niin että murjotti koko kävelymatkan kotiin. Miten voit viedä minut tuollaiseen paikkaan, jossa vieraat ihmiset koskevat minuun? Etkä ottanut edes nakkeja mukaan. Paha nainen!

Barffaus on tehnyt Topille ihmeitä, aivan kuten odotettavissakin oli. Koiran kroppa on ihan muuttunut, kaikki se ylimääräinen pöhötys on kadonnut ja poika on oikein timmissä kunnossa. Ikäviltä kynsien lohkeiluilta ollaan vältytty kokonaan tänä vuonna, vaikka pakkaset ovat paukkuneet kovemmin kuin pitkään aikaan. Kylläpä saa olla kiitollinen täysin terveestä, jo seniori-ikäisestä koirasta.

Susu pääsi eilen pitkästä aikaa agihallille. Voi sitä riemua! Lämmittelylenkillä Susu huusi ilosta ja hepuloi pitkin hankia. Tauon aikana oli loksahtanut monta palaa kohdalleen ja Susu oli, jos mahdollista, entistäkin mukavampi treenikaveri. Muiden suorittaessa rataa se odotteli tyynesti istuskellen entisen jatkuvan piipityksen ja kiljumisen sijaan, ja radalla vaihde kääntyi sekunnissa vietikkääseen draiviin niin kuin pitääkin. Nyt Susu hakee hyppyjä jo todella hyvin itse, vaikka onkin yhä näppärän herkkä kaikille oman liikkeeni muutoksille. Paimentytöllä on agilityssä yllättävän vähän sellaista röyhkeää “mie ite” -asennetta – ainakin vielä tähän mennessä…

Mietin pitkään, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. En niinkään siksi, että asiasta julkisesti kertominen tekisi kipeää, vaan siksi, että koiramaailmassa monet asiat on tapana sulkea lukkojen taakse. Yritin tämänkin peittää totuutta pakenevilta silmiltä, mutta jostain syystä blogi herjaa salasansuojattuja merkintöjä eikä suostu avaamaan niitä. Kohtalon ivaa? Ehkä.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa tämän kertomuksen pohdintoineen paitsi muistoksi itselleni, myös avuksi muiden syringosairaiden koirien omistajille. Koska menneisyydellä on lisäksi tapana hämärtyä ja vääristyä omien toiveiden mukaiseksi, haluan tallentaa tapahtumat niin totuudenmukaisina kuin se vielä suinkin on mahdollista. Jo nyt huomaan värittäväni vuoden takaisia käänteitä sen sävyisiksi, kuin toivoisin niiden olleen.

Näin ollen surullisena, en tippaakaan ylpeänä, esitän piskuisen arjen ritarin, maailman rakkaimman pikkukoiran Mörkön tarinan juuri niin ahdistavana kuin se todellisuudessakin on. En tiedä, herättääkö Mörkön kivun vuosi ulkopuolisissa sen suurempia tunteita, mutta itseäni sen tapahtumat ahdistavat joka ikinen päivä. Nyt ne antavat jo hengittää, mutta välillä on tuntunut, että keuhkotkin puristuvat niiden paineesta kasaan.

Erehdyin selailemaan Topin ja Mörkön vanhaa blogia. Nurinkurista kyllä, Mörköstä kertovien juttujen lukeminen tuntuu sitä pahemmalta, mitä enemmän niitä lukee. Minulle herää kovin ristiriitaisia ajatuksia menneiden vuosien tapahtumista. Vuoden 2009 alussa Mörköllä, tai ehkä enemmänkin minulla ja Mörköllä parina, oli kaikki edessä. Niin ainakin luulin tai vähintään tahdoin luulla. Tarinoista cavalierkävelyremuamisista, riemuntäyteisistä tokokursseista, ikimuistoisista agilityreissuista ja muista ihanista tapahtumista paistaa niin läpi pikkukoiran onnellisuus. Voi, miten onnellinen Mörkö silloin olikaan! Se ei pelännyt oikeastaan mitään, vaan touhotti joka paikassa häntä viuhuen kaikkia rakastaen. Silloin tuntui, että mitä tahansa eteen tuleekaan, Mörkö vain porskuttaa eteenpäin.

Toisaalta aika kultaa muistot. Oliko koira oikeasti silloin onnellinen? Mörkön kanssa eläminen ei nimittäin ole koskaan ollut lainkaan helppoa. Mörkö oli ja on vieläkin kuin rikkinäinen sähikäinen – hetkessä silmitöntä tulta ja tappuraa, jonka raivo ei laannu millään. Mieleen nousee väkisinkin ajatus, onko Mörkö kärsinyt kroonisesta päänsärystä koko ikänsä tuhansien muiden cavalierien tavoin ja siksi ollut aina niin räjähdysherkkä. Ehkä vain tahdon kuvitella Mörkön eläneen ensimmäiset vuotensa täysillä ilman huolen häivää, koska siten taakka tuntuu edes vähän kevyemmältä kantaa ja voin aina uppoutua vanhoihin rakkaisiin muistoihin. Mitä jos nekin olivat koiran näkökulmasta kauheaa kärsimystä? Jos Mörkön koko persoona onkin muovautunut kivun sallimiin raameihin, määrittänyt koiran elämää syntymästä lähtien?

Aluksi, vuoden 2008 loppupuolella, tuli epämääräinen niskakipu, josta aiheutuvan aggression kuittasimme koiran pullistelulla. Kipu levisi koko selkään ja oli voimakkainta hännän alueella tehden koiran todella tarkaksi omasta alueestaan. Vähän turhankin tarkaksi – aggressiota ei ilmennyt enää vain koiraan koskettaessa, vaan pelkkä sen lähellä liikehtiminen saattoi saada sen silmittömän raivon valtaan, tekemään valehyökkäyksiä ja huutamaan täyttä kurkkua. Joskus Mörkö havahtui äkillisesti kesken unien ja puri, mitä hampaiden ulottuville sattui, oli se sitten sohvatyyny tai koiran oma jalka. Minua suhteeni Mörkön pinna oli kaikkein kestävin ehkä siksi, että en missään vaiheessa alkanut pelätä Mörkön raivoa. Vasta juuri ennen diagnoosia, kesällä 2009, sairauden rajuimmassa vaiheessa, sain minäkin tuntea pienen koiran tikkauksen kädessäni. Saatoin makoilla Mörkön kanssa vieretysten sohvalla, samalla koiraa rapsutellen, ja aivan yhtäkkiä sen silmien eteen vedettiin verho, katse muuttui tyhjäksi, koko koira jäykistyi puolikkaaksi sekunniksi ja sitten se puri järjettömällä raivolla. En antanut koiralle kertaakaan periksi, sillä roikuin vielä ajatuksessa siitä, että se rähinöi dominoivuuttaan. Jos vain olisin tiennyt… Olisihan se ollut mahdollista tietää, mutta en tahtonut taipua tosiasioiden edessä. Mörkön aggressio oli nimittäin täysin epäloogista ja se vuoroin puri, vuoroin pussasi. Tilanteet toistivat samaa kaavaa – koira tikkasi, minä rauhoitin sen tiukkaan otteeseen, koira nuoli naamaani häntä heiluen, ja jälleen, aivan yhtäkkiä, mieletön raivo. Jos inhimillistäisin Mörköä, väittäisin sen pyytäneen anteeksi hallitsematonta käytöstään. Raivomyrskyjen yleistyessä opin kuitenkin tulkitsemaan koiran käytöstä ja tunnistamaan ne puolikkaat hiljaiset sekunnit, jotka edelsivät räjähdystä. Mörköllä esiintyy aggressiokäytöstä yhä, mutta nyt se on loogista ja järjellä perusteltavaa, täysin tilannesidonnaista, turvallisen koiramaista.

Eräällä keväisellä lenkillä Mörkön jalat pettivät alta ensimmäisen kerran. Olimme metsässä, kun huomasimme Mörkön yhtäkkiä jääneen paljon jälkeen eikä se tullut huuteluista huolimatta. Vaikka Mörkö olikin haka uppoutumaan antaumuksella hajujen ihmeelliseen maailmaan, ei se koskaan jättäytynyt kovin kauas taakse, vaan piti visusti huolen mukana pysymisestään. Sitten huomasimme, että koira ei pystynyt liikkumaan – vasen etutassu meni alta, kun koira yritti ottaa askeleita. Lenkkireittiin tuli äkkiä muutos. Kädet puutuneina kannoimme pienen koiran kotiin ja minä vain itkin. Kamalinta oli, kun ei yhtään tiennyt, mitä Mörkölle oli tapahtumassa eikä siten osannut lainkaan suhtautua tilanteeseen. Minun koiraniko sairas? Topi oli aina ollut niin terve, että tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta ja kohtalon ivalta lisäyksenä kaikkien niiden muiden vastoinkäymisteen sarjaan, jota olimme kohdanneet. Kaikki voi muuttua hetkessä eikä mikään ole sitä, mitä odottaa. Tämän ymmärrän onneksi nyt.

Kevät meni vaihdellen. Mörköstä tuli koko ajan epäluuloisempi ja syrjäänvetäytyneempi. Viimeistään silloin, kun koira tuntui muuttuneen sohvatyynyksi pehmeään, lämpöiseen ja pimeään sängynnurkkaan, oli selvää, että kyse ei voinut olla vain kastraation tuomasta rauhoittumisesta. Tuli myös päiviä, jolloin Mörkö ei jaksanut tulla edes tervehtimään minua tullessani kotiin koulusta. Se oli aina, joka ikinen päivä luovutusikäisestä asti, ollut innosta halkeamaisillaan toivottamassa minut tervetulleeksi kotiin ja yhtäkkiä ovella ei ollutkaan ketään vastassa. Muita perheenjäseniämme kohtaan Mörkö kävi päivä päivältä ärtyisämmäksi. Tassujaan se pureskeli pakonomaisesti ja kiljahteli kuin lyötynä.

Kukaan ei osannut kertoa, mikä kauheus oli saamassa yliotetta Mörköstä. Niin lääkärit kuin fysioterapeutit olivat neuvottomia pienen koiran monilukuisten vaivojen edessä, vaikka jo heti ensimmäisestä tutkimuskäynnistä lähtien oli selvää, että niin Mörkö luustoa kuin muutakaan elimistöä ei ole tehty huolettomaan koiranelämään. Kukaan ei vain osannut määrittää, miksi. Selkäsärky, yliliikkuvat ja raksuvat nivelet, kuihtuneet ja muhkuraiset selkälihakset, jäykät liikkeet, kohtauksenomaiset anturoiden refleksit, lapanivelten arkuus, tärisevät takajalat, vinoon käveleminen ja hännäntyven arpikudos olivat kaikki oireita, joita ei millään saatu valutettua saman sairauden muottiin. Huoli koirasta kasvoi viikko viikolta. En tuskin olisi koskaan kyennyt edes kuvittelemaan sitä henkistä tuskaa, jota koiran mysteerinen kärsiminen tuotti.

Kesäkuu oli hyvä kuukausi ja Mörkö jopa innostui usein leikkimään Susun kanssa. Heinäkuussa kaikki pilvilinnat romahtivat jättäen jälkeensä ainoastaan haituvia terveistä päivistä tai edes kivuttomista hetkistä. Eräs mökkireissuistamme jää painajaismaisena mieleeni varmasti ikuisesti. Koirakolmikko oli uinut ja pelannut palloa koko aamupäivän ja kaksijalkaisten lounashetken ajaksi ne rauhoittuvat kukin taholleen päiväunille. Edellisenä päivänä Mörkö oli ontunut lievästi, mutta yön yli nukkuminen oli auttanut vaivaan. Kuistin edustalta, kenkätelineen vierestä Mörkö ei sitten enää noussutkaan. Herättyään se yritti kömpiä sisään lämpimään koisimaan, mutta sen vasen etutassu vain sojotti suorana sivulle ja koko takaosa oli ihan käyttökelvoton. Itkua nieleskellen kannoin koiran sisään ja asettelin sen mukavasti sängylle pehmeän peiton sisään. Illalla Mörkö yritti urheasti tulla mukaan uimaan, mutta sen matkanteko loppui ennen kuin alkoikaan, joten pikkukoira jäi sisään mökkiin torkkumaan tokkurassa.

Ennen nukkumaanmenoa tarjoilin koirille ruokaa, mutta Mörköä ei näkynyt missään. Siellä se oli, samalla paikalla kuin ennen uimareissua, tiukalle kerälle käpertyneenä. Yritin auttaa sen istumaan, mutta koira vain valahti hervottomana takaisin sohvalle. Yksi raksu kerrallaan se söi ruokansa kädestä annettuna. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut: pikkupentuna Mörkö oli ollut toivottoman huono syömään ja ainoa keino saada se koskemaan ruokaansa oli ollut syöttää papanat yksitellen. En voinut olla miettimättä, että siitäkö se alkoi ja siihenkö se loppuu.

Menin nukkumaan kyyneleet silmissä ja valtava ahdistus rinnassa. Yön yli nukkuminen oli ainoa oljenkorsi johon tarttua, viimeinen toivo parempaan. Aamulla heräsin toivonpilkahdus mielessäni. Tuska paiskautui sanoinkuvaamattomalla tavalla koko ruumiin läpi, kun löysin koiran makaamasta samasta paikasta mihin olin sen illalla avustetun pissatuksen jälkeen asetellut. Tassukaan ei ollut liikahtanut. Sillä hetkellä totuus löi vasten kasvoja niin rajusti kuin vain voi. Päähän ei mahtunut mitään muita ajatuksia. Harvoin on täysin varma mistään asiasta, mutta silloin olin – Mörkön tyhjä katse kertoi omaa tarinaansa elämän mielekkyydestä.

Vaan koska Mörkö ei lakkaa koskaan yrittämästä, se ei luovuta koskaan, ei anna tuumaakaan periksi, se nousi jälleen jaloilleen. Rapsutellen, tassujaan nakerrellen, kiljahdellen, ontuen, mutta taistellen. Ajatus Mörkön menettämisestä ei silti jättänyt minua rauhaan. Sanotaan, että rakkautta on luopua, mutta mistä tietää, milloin koiran elämä ei enää ole oikeaa koiran elämää? Niinä useina hetkinä, joina Mörkö touhusi entiseen tapaansa häntä viuhtoen ja nassu loistaen, se pursusi niin paljon elämäniloa ja -halua, ettei voi todeksi uskoa. Saattoi kuitenkin kulua vain hetki ja se muuttui vaivalloisesti raahustavaksi potilaaksi, jonka silmissä oli tuskainen katse. Niinpä olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että Mörkö jäisi Aistiin. Klinikalla tilanne näyttäytyi loisteputkien valossa niin paljaana kuin se oli – pieni koira, joka ennen oli pussannut lääkärin naaman kuolasta märäksi ja viuhuttanut häntäänsä turboteholla, piiloutui jalat täristen tuolin alle.

Useiden vaiheiden jälkeen Mörkön diagnoosiksi varmistui parantumaton neurologinen sairaus syringomyelia. Aisti-käynnistä ja muista tapahtumista voi lukea tarkemmin Mörkö sairastaa -kategorian alta.

Kun nyt mietin, millaisessa kunnossa Mörkö keväällä ja kesällä oli, hartioita painaa valtava taakka koiran elämän mielekkyydestä. Tietenkin muistan nyt vain ne kaikkein kamalimmat hetket, jotka repivät sisintä kaikkein raastavimmin, mutta siltikään en saa ajatuksiani kuriin. Mistä me ihmiset voisimme ikinä tietää, miltä koirasta tuntuu? Vaikka Mörkökin oli suurimman osan ajasta hyvävointinen, oliko se mikään peruste koiran hyvinvoinnille? En tiedä. Näitä kysymyksiä on tietyllä tapaa turhaa pohtia, sillä mennyt on mennyttä, mutta Mörkön tapauksessa vastuu koiran tilasta ei kevene koskaan – jokainen hetki on pidettävä mielessä se, että koira on sairas, ja kyettävä pitämään silmänsä auki huomatakseen koiran voinnissa mahdollisesti tapahtuvat notkahdukset. Jos, ja todennäköisesti kun, niitä notkahduksia tulevien vuosien varrella tulee, on uskallettava katsoa totuutta silmiin, osattava punnita objektiivisesti koiran elämän mielekkyyttä ja, jossain vaiheessa, päästettävä paras ystävä menemään.

On uskomatonta, miten tällaisen tarinan jälkeen ihmiset jaksavat vähätellä sairautta ja rodun tilaa. “Sairaus on vain yksi osa koiraa”, tuntuu olevan yleinen mielipide, mutta entä kun sairaus imee koirasta kokonaan sen oman itsensä? Ei ole enää mitään iloista ja lempeää seuralaista, ei ole enää kiiltävää ja silkkistä turkkia, ei ole enää heiluvaa häntää, ei iloista naamaa – on vain sairaus, joka kuihduttaa koiran kokonaan. Kipu ja ahdistus estävät hännän kestoakkuja latautumasta uudelleen, lääkkeet turvottavat koiran muodottomaksi palloksi ja krooninen särky tekee pirteimmästäkin ilopilleristä arvaamattoman aggressiivisen aikapommin. Jossain vaiheessa sairaus alkaa määrittää koiraa, tahtoi tai ei.

Kukaan ei ole mikään yli-ihminen, mutta ihan oikeasti koiramme ovat ansainneet kunnioitusta ja rakkautta sen verran, että olemme valmiita taipumaan omien mielihalujemme edessä, mikäli niiden toteuttaminen uhkaa koiriemme hyvinvointia. Minusta on käsittämätöntä, miten kukaan voi suhtautua parantumattomaan neurologiseen sairauteen väheksyen, puhumattakaan sen rinnastamisesta johonkin ulkoiseen ominaisuuteen. Se on jotakin aivan sanoinkuvaamattoman raadollista, ei enää edes surullista tai säälittävää – ainoastaan jotakin niin ahdistavaa, mitä mitkään sanat eivät koskaan riitä kertomaan. Suhtautumistavan järkyttävyyttä vain lisää se, että 50% rodun edustajista sairastaa syringomyeliaa. Tai se, että 90% rodun edustajista on kallon rakennevika. Kaikkein kauhistuttavinta on, että näitä edellä mainittuja vammoja on alettu pitää cavalierin normaaleina ominaisuuksina. Ihmiset onnittelevat toisiaan tuloksista, jotka kertovat koiran sairastavan syringomyeliaa, sillä olevan aivokammion laajentuma, erittävä keskikorvan tulehdus ja alentunut kuulo molemmissa korvissa sekä kallossa Chiarin epämuodostuma. Koirahan ei oireile eli se on terve… Voi kuitenkin vain lyödä googleen muutaman hakusanan ja kiduttaa itseään lukemalla esimerkiksi Chiarin epämuodostumaa sairastavien ihmisten kuvailuja kivuistaan. Argumentti, että koira ei välttämättä reagoi sairauteen samalla tavalla kuin ihminen tai että koiran kipukynnys on korkeampi, menettää tehonsa, mikäli suostuu tiedostamaan, että mahdollisuus näiden väitteiden valheellisuuteen on vähintään 50 prosenttia. Yhtä todennäköisesti puolet maailman cavaliereista kärvistelee koko elämänsä kroonisen päänsäryn kourissa.

Olen usein miettinyt, olenko oikeutettu esittämään minkäänlaisia väitteitä cavalierien terveystilanteen suhteen, sillä minulla ei ole ojentaa vastapainoksi minkäänlaista realistista ratkaisuehdotusta ongelmaan. Epäilen, että sellaista oikeasti olisikaan. En tiedä, miten cavalierkasvattajat kykenevät elämään sen tosiasian kanssa, että sairauden ehkäisy on todella hataralla pohjalla. Miten kasvattajat yleensäkään, missään rodussa, uskaltavat ottaa vastuun uusien koiranalkujen teettämisestä? Tai kenelle vastuu ylipäätään kuuluu? Cavalierien parissa sitä tunnutaan pallottelevan osapuolelta toiselle – kasvattajille, rotujärjestöille, lääketieteelle, pennunostajille, jalostusurosten omistajille… Tämä ei ole missään nimessä kritisointia, vaan ahdistusta koiranjalostuksen arpapelistä, jota en itse tällä hetkellä uskaltaisia lähteä pelaamaan. Nostan hattua niille, joilla on kanttia siihen ilman sokeutumista samalla omalle kasvatustyölle. Harvalla tuntuu olevan selkärankaa olla esimerkiksi käyttämättä sijoitusnarttua, joka osoittautuu jollain tavalla epärodunomaiseksi. Onneksi tiedostavia ja rehellisiäkin kasvattajia löytyy, mutta sellaisena pentueesta toiseen pysyminen on kova homma ja kunnioitan todella niitä, jotka siihen pystyvät.

Tässä kohtaa on todettava, että mielestäni niin kutsuttujen epäonnistuneiden yhdistelmien osuminen kohdalle ei tee kenestäkään huonoa kasvattajaa. Niitä sattuu mitä todennäköisimmin jokaisen kohdalle, ainakin notkahduksia on yksittäisten koirien tasolla. Kyse onkin siitä, kuinka epäonnistumisia ja negatiivisia yllätyksiä hyödyntää tulevissa jalostuspäätöksissään – jatkaako sairasta linjaa vai ei, teettääkö seuraavankin pentueen samanlaisista aineksista, käyttääkö tiettävästi epärodunomaisia koiria jalostukseen ja niin edelleen. Minä en tiedä jalostusasioista muuta kuin häviävän pienen nipun eri seikkoja, joten en todennäköisesti osaa muodostaa puoliksikaan totuudenmukaista kokonaiskuvaa kasvattajien työkentästä. Siitä huolimatta ainakin haluan uskoa, että samojen virheiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen kasvatustyön parissa olisi ennaltaehkäistävissä.

Minua ahdistaa kaiken aikaa tätäkin kirjoittaessani valtavasti. Tavallaan en tahtoisi julkaista koko tekstiä, mutta samalla koen Mörkön syringomyeliamatkan kertaamisen ja julkistamisen olevan tärkeää. Minulla on kasakaupalla keskeneräisiä ajatuksia aiheeseen liittyen, enkä tosin kutsuisi näitäkään argumentteja raakiletta arvostavammalla termillä. Blogikirjoittamisessa on aina se ongelma, että koko totuutta on äärimmäisen vaikeaa saada naputeltua tekstikenttään asti. Vaikka ei olisi tarkoituskaan jättää asioita kertomatta, aina jokin tärkeä yksityiskohta jää mainitsematta tai unohtuu tarkistelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen suhteen tiedostan, että se on helppo leimata naiiviksi katkeroituneen omistajan jupinaksi ja ehkä niin onkin. Kuitenkin, kun nyt olen muokkaillut tätä useamman kuukauden ajan sanan sieltä, sanan täältä, ehkä nyt on aika päästää irti ja nähdä, millaisena nämä asiat juuri nyt näyttäytyvät arjessamme. Vuoden päästä tilanne on todennäköisesti taas jo aivan erilainen, korkeimmat kuohut tasoittuneet ja tapahtumia pystyy miettimään taas eri kantilta.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can’t replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

And I will try to fix you

And high up above earth or down below
When you’re too in love to let it go
But if you never try you’ll never know
Just what you’re worth

Jotain äksöniä nyt!

t. eräs hyperaktiivinen supervirta-aussie

Sunnuntaipäivän ratoksi hurautimme Jaamankankaalle muita aussiloita tapaamaan. Topi ja Mörkökin saivat luvan pujahtaa mukaan takakonttiin, sillä muita poikia ei ollut tulossa. Pakkasmittarikaan ei paukkunut sen vertaa, että ulkoilma olisi cavalierin tassuja nipistellyt – palttoo vain niskaan ja menoksi.

Juuri, kun olimme saaneet koirat ulos autosta, pölähti paikalle lauma sileäkarvaisia noutajia. Susun ihanan tuoksuisesta peräpäästä oltiin tietenkin enemmän tai vähemmän kiinnostuneita, mutta Susu ei moisista tunkeilevista nenuista takapuolessaan mainittavasti ihastunut. Onneksi flätit olivat lupsakkaa porukkaa eivätkä ottaneet Mörkön “apuakapua kohta iso musta flätti syö pienen cavalierin” -mutinoistakaan nokkiinsa. Mörkö ei nykyään pahemmin muista karvatallaajista välittäisi, vaikka ei koskaan mihinkään muihin toimiin pientä murinaa lukuunottamatta ryhdykään.

Kiersimme mukavan lenkin, joka ei Mörköllekään ollut turhan rankka. Topi nautti metsän tuoksuista ja seurusteli hienovaraisesti Unelman, Pamin, Jatsin ja Kirin kanssa. Susu tavalliseen tapaansa reuhasi ja räyskytti, juoksi pitkin hankia ja elvisteli aarrekepeillänsä. Paimenen mielestä oli tietenkin tosi mälsää, kun kukaan ei innostunut jahtaamaan kepukkaa itselleen, mutta kai Susu on serkkunsa, tätiensä ja mummonsa silmissä vielä melkoinen kakara. Onkin jännä, miten Susu ei juuri koskaan aussitreffeillä leiki kenenkään kanssa, vaikka se muuten aina niin hurjana haastaa kaikkia remuamaan kanssaan.

Treenirintamalle ei kuulu mitään ihmeempiä. Juoksu pitää meidät poissa agilityradoilta vielä hetken aikaa ja saa nähdä, pääsemmekö tokoakaan treenaamaan porukassa lähiviikkoina. En oikein tiedä, mitä sitä yksin kotonakaan tekisi, sillä aina ei jaksa niitä samoja alokkaan tokoliikkeitä hinkata. Susu kyllä tekisi seuraamista ja luoksetuloja vaikka maailman tappiin asti, mutta olisihan se kiva saada jotain monipuolisempaa ohjelmistoa. Kimppalenkkeilytkään eivät onnistu tässä lähimaastossa, sillä suvunjatkamisen suhteen innokkaita uroskoiria löytyy lähiseudulta useammallekin juoksuiselle nartulle jakaa. Siksi en juurikaan viitsi Susua nyt näillä vilkkailla alueilla pitää irti. Harmillista, mutta pian juoksu on taas ohi ja pääsemme palaamaan normaaliin treenirytmiin. Ellei nyt satu jälleen jotain yllättävää, mikä ei tässä sattumusten sarjassa olisi kovinkaan ihmeellistä.

Onneksi on ainakin yksi, jonka mielestä Susun juoksu on tosi kiva juttu…

Aiemmin Topi on näyttänyt kisoissa usein tältä – onks pakko jos ei haluu? Tänään Varkaudessa tollerin ilme oli aivan päinvastainen, sillä nyt Topi tunsi olonsa turvalliseksi maneesissa eikä sen tarvinnut keskittyä vieraiden asioiden hermoilemiseen. Hermostuessaan Topin liikkeet hidastuvat, häntä painuu alas ja korvat menevät luimuun, eikä silloin oikein agilitykään luonnistu, mutta tänään Topi pinkoi radalla iloisena. Koska Topi oli hurjan reipas eikä sitä jännittänyt, oli päivä jo sen takia onnistunut, mutta äiti ja Topi tekivät myös tulosta kaiken muun hyvän lisäksi.

Ensimmäisellä radalla meno oli paikoin hapuilevaa, mutta kuitenkin varmaa ja rentoa. A-esteeltä tuli kielto ja aivan loppusuoran tuntumassa äidin myöhästynyt valssi opasti Topin hypyn sijan putkeen. Toisella radalla Topi oli jo melkein yhtä reipas kuin tutuissa treeniolosuhteissa ja äiti ohjasi hyvin, mistä kiitoksena ensimmäinen ratavirheetön suoritus kakkosista. Yliaikaa tuli harmittavat 0,26 sekuntia, mutta meille sillä ei ole mitään väliä. Topilla ei ole kilpailujen suhteen sen kummempia tavoitteita kuin hauskanpito, ei niinkään tulosten tekeminen. Tänään olikin kiva nähdä, miten Topin, ennen niin aran ja hermostuneen koiran, suuri luottamus äitiin auttaa sitä suuresti selviämään jännittävistä tilanteista. Pitkä matka Topin kanssa on kuljettu parivuotiaan arvaamattomasta pelkoaggressiosta tähän päivään. Topi on super!

Me starttasimme Jonnin kanssa kolmosissa kahden startin verran. Jonni oli huippuvedossa, minä en. Ensimmäinen rata kulki muuten näpsäkästi, mutta jostain syystä Jonni ei päässyt A-estettä ylös. Todennäköisimmin koira tuli liian kovalla vauhdilla esteelle eikä saanut ponnistettua kunnolla ja jäi siten sutimaan ylösmenon puoliväliin. Toisella radalla kapuaminen sujui taas jouhevasti, mutta minä tein äärimmäisen käsittämättömän ja raivostuttavan ohjausvirheen, jonka takia Jonni hyppäsi esteen väärältä puolelta. Olin suunnitellut hankalaan takaakiertoon valssin, mutta jostain aivan ihmeellisestä syystä aloin vääntää sylkkäriä ja takaaleikkausta. Että voi raivostuttaa! Rata oli muilta osin todella sujuva ja sitten pitää mennä sössimään koiran tielle jotain aivan älytöntä… Jospa sitä jossain vaiheessa osaisi taas lopettaa itsensä ruoskimisen ja huomata, että taivas ei edelleenkään pudonnut niskaan ja uusia startteja tulee taas. Puomin kontaktit menivät tänään nappiin, siitä pointsit! Kiitos Outille taas hienosta koirasta, sen kanssa on aina ilo mennä.

Ei se ainakaan tässä kinoksessa ole!

Suuntasimme eilen heti aamusta esittelemään eläinlääkäriin Susun lauantaina irronnutta hammasta tai tarkemmin sanottuna sen puolikasta, jonka sain ainoastaan poimittua talteen. Loppuosan hampaasta Susu oli ilmeisesti nielaissut parempiin suihin tai sitten se pudotessaan humpsahti lumeen, josta en sitä enää löytänyt. Kyse ei lääkärin mukaan ollut mistään vakavasta, vaan todennäköisimmin Susu oli vain rouskauttanut jotain kovaa, minkä seurauksena hammas oli löystynyt ja lopulta irronnut. Yhden hampaan puuttuminen ei Susua haittaa etenkään, kun kyseessä oli pieni yksijuurinen etuhammas. Useampijuuriset hampaat usein halkeavat irrotessaan ja loppuosa jää vaivaamaan suuhun, mutta tästä ei nyt ollut vaaraa. Jos ien alkaa tulehtua, täytyy vain hakea antibioottikuuri, mutta todennäköisesti sitäkään ei tarvita. Ainoa jatkotoimenpide on todistuksen anominen Kennelliitosta – ja siitä(kin) liitto luonnollisesti rahastaa. Eipähän sitten tarvitse kuljetella näyttelyissä todisteita pakasterasiassa mukana, vaan voi vilauttaa lomaketta

Susu oli lääkärissä todella reipas, paljon reippaampi kuin muutama viikko sitten luustokuvissa. Nyt tosin kävimme lähilääkärillämme, jossa tunnelma on paljon kiireettömämpi. Susua ei pelottanut oikeastaan yhtään, ei edes jännittänyt, vaan se häntää iloisesti heilutellen istuskeli odotusaulassa. Lekurin pöydällä paimen oli oikein rauhallinen ja napotti vain paikallaan, vaikka lääkäri kurkki suuhun ja tutkaili sitä pitkiäkin aikoja. Ero silmätippojen laitossa käytyyn taisteluun oli melkoinen, mutta eilinen viimeistään varmisti sen, että Susua ei pelota – se yksinkertaisesti vain inhoaa tippojen tiputtelua simmuihin ja yrittää siksi pyristellä pois tilanteesta. Eilen sain olla hurjan ylpeä mallikkaasti käyttäytyneestä aussiestani! Se vain seisoi ja tuumaili, heilautti häntää hoitajan rapsutuksille ja oli kaiken kaikkiaan niin levollinen kuin koira voi vain olla. Tilanne kyllä muuttui, kun pääsimme pois tutkimushuoneesta… Silloin Susu pisti bileet pystyyn, helikopteroi ja jutteli niin, että hoitajiakin alkoi jo naurattaa.

Susu 4 kuukautta näyttää mallia, miten suurella antaumuksella lelussa tulee roikkua. Paneutuminen asiaan ei ole kokenut inflaatiota vielä tähänkään päivään mennessä – leikkisä aussie tarraa rättiin kiinni tai säntää pallon perään milloin ja missä tahansa.

Koska yskä näyttää hellittäneen tyystin, pääsi Susu tänään aamulenkillä tokoilemaan ihan kunnolla. Remmissä tassuttelu sujui jo heti alkulenkistä paljon hallitummin eikä Susu vaatinutkaan montaa stoppausta napatakseen kannattavan käytöksen ohjenuoran jälleen tohveliinsa. Ohituksissa vastaehdollistaminen on tuottanut tulosta ja Susu hakeutuu aika näppärästi namia kärkkymään, kun vastaantulijoita ilmaantuu näköpiiriin. Vapaana ollessaan paimen kiitää usein ilman erillistä käskyä heti luokse, kun bongaa ihmisiä tai koiria, mutta remmissä homma ei toimi vielä aivan niin sujuvasti.

Treenikenttänämme saivat tänään toimia yliopiston parkkikset – oikeille kentille kun ei nyt juoksun takia ole asiaa. Aluksi pitkä, suora pätkä seuraamista ilman pysähdyksiä ja sitten pelkkiä käännöksiä. En viitsinyt tänään seuruuttaa kokonaista alokkaan kaaviota, ettei käy turhan tavanomaiseksi. Seuraavaksi tehtiin paikallaan istumista ja lopuksi vielä luoksetulo. Susu vaatii istumisissa usein nopeasti vahvistuksen siitä, että se tekee oikein, muuten se kipaisee tiedustelemaan. Pitää seuraavalla kerralla kokeilla pelkkää suullista kehua ja ottaa aluksi ihan helppo harjoitus. Niin helposti ahnehtii, kun tietää, että Susu kuitenkin pystyy tekemään pitkiä paikkaistumisia alkuvahvistuksen jälkeen. Tänään otin aluksi taas vähän turhan vaativan ja koira lähti tulemaan ennen aikojaan, mutta kun virheen uusiutumisen välttämiseksi tein väliin todella helpon ja sitten taas vaikeutin, napotti aussie kuin tatti paikallaan. Loppuun Susun ensimmäinen kokonainen luoksetulo – perusasento, odottaminen, luoksetulo, eteentulo, perusasento – ja sehän sujui näpsäkästi. Nyt täytyy vain hioa palasia erikseen, lähinnä rauhallisuutta odottamiseen ja vauhtia itse luoksetuloon. Eteentulossa ja perusasennoissa ei ole valittamista.

Välissä kävimme vähän kävelemässä, sitten toiselle parkkikselle maahanmenojen pariin. Alkuun yhteensä kolmen minuutin rauhallinen paikallamakuu, jossa oli vire tällä kertaa just eikä melkein kohdallaan. Skarppi mutta levollinen. Kävin palkkaamassa namilla suunnilleen puolentoista minuutin kohdalla ja lopussa tuli lelupalkka. Olen joutunut aika paljon miettimään paikallaolon palkkausta pitkin matkaa kun sitä ollaan treenattu. Nuorempana Susu paineistui paikallaolosta etenkin namipalkalla paljon, istui tai makasi korvat luimussa ja niska kyyryssä. Niinpä vastoin kaikkia ohjeita aloin kiittää sitä onnistuneista suorituksista lelulla, koska se oli kitkattomin tapa markkinoida paikallaan kököttäminen Susulle hauskana asiana. Olen aika yllättynyt, miten vähän kiihdyttävä palkka oikeastaan on loppujen lopuksi näkynyt Susun paikallaolon viretilassa. Ehkä lelupalkkaa ei tulekaan pitää niin suurena mörkönä kun puhutaan malttia vaativista liikkeistä. Kun koira vain osaa hallita viretilojaan ilman jatkuvaa ylikuumenemista, tuntuu lelukin toimivan vähintään kohtalaisesti.

Paikallaolon jälkeen säpäkkää maahanmenoleikkiä ja hurjat riehumiset nopeista suorituksista, minkä jälkeen otin loppuun kokonaisen liikkeestä maahanmenon. Susu painuu maahan vinossa, joten pitää vaihdella palkkaussuuntaa ja jättää vinotukset huomioimatta. Viimeiseksi loppuhauskaksi vielä seuruupätkä, joka saa paimenen silmät aina tuikkimaan.

Susu oli tänään etenkin jälkimmäisellä kerralla todella hiljainen! Tajusin sen vasta jälkikäteen. Susu ei yleensä kuulu tosiaankaan niihin rauhallisimpiin ja hiljaisimpiin tottelijoihin, vaan se antaa korkean vireensä näkyä ja etenkin kuulua. Typy murmattaa, piippaa, haukkuu, kiljuu, mouruaa, vinkuu, röhkii… Tänään se säästeli ääntään taitavasti eikä esimerkiksi takuuvarma haukuttaja, perusasennosta maahanmeno, saanut äänijänteitä pingottumaan.

// muokkaus: äidin kirjoitus lauantaisista hakutreeneistä löytyy pykälää alempaa

Topi ja äiti kävivät hakuilemassa tolleriporukan kanssa. Susu ja Mörkö eivät vielä päässeet mukaan, sillä niiden viimeisistä yskäisyistä ei ollut vielä kylliksi aikaa – eikä kumpikaan niistä tiedä, mitä rauhallisesti oleminen tarkoittaa…

Missä on vähiten järkeä: paukkupakkasagilityssa, ukkosmyrskyvepessä, lumihankihaussa, liejunäyttelyssä, rankkasademejässä vai tokossa?

Näin kyselin aiemmassa kirjoituksessani. Silloin oli vielä umpihankihaku kokeilematta mutta tämä puute on nyt korjattu. Laji ei ollut kovin sopiva tolleriporukan pienimmille tytöille, joista vai nenä pilkisti hangesta. Topi pitkine kinttuineen olisi pärjännyt hieman paremmin mutta toipilas sai tyytyä pelkkään ilmaisutreenin. Ukot olivat vain muutaman metrin päässä keskilinjasta. Ukkojen oli tarkoitus kierrättää Topi itsensä ympäri ennen kuin koira lähtisi tuomaan rullaa. Jälleen pitää todeta, että maailmassa pitäisi olla enemmän heidejä - ei joka ukko viitsi koiraa varten tampata hankeen kiertorataa itsensä ympäri.

Muuten olemme lähinnä laiskotelleet. Paukkupakkasten jälkeen kiusaksemme tuli yskä - Topilla hyvin lyhyt ja lievä, Susu sen sijaan köhi muutaman päivän enemmänkin. Lääkäriin ei ole tarvinnut ainakaan vielä lähteä. Olemme vain relanneet - kauanko tätä relaamista jatkuu?

Tällasta se elämä tässä huushollissa on, yli-innokkaiden kääpiöiden seurassa. Parasta vaan sulkea silmänsä ja ristiä varpaansa sen puolesta, että saa yhtä monta raksua kun muutkin. Kaikki aina nauraa mulle kun yritän sulkeutua omaan kuplaani ja olla huomaamatta maailman kauheuksia. Tänäänkin mua heitettiin sellasella piippaavalla lelulla, tai okei se hipaisi mun tassukarvoja, mut silti – eikö maailmassa ole enää mitään oikeudenmukaisuutta? Yritän sinnitellä, terveisin kaikkien herkkien, väärinymmärrettyjen miesten puolestapuhuja Topi Toivorikas (toim. huom. useammin Toivoköyhä)

Tänä aamuna alkoi jo naurattaa tämä surkeiden sattumusten sarja. Ensin usean viikon kestänyt pakkasjakso, sitten kennelyskä ja nyt vielä juoksu! Eikä siinä vielä kaikki – vielä vallattomamman naurun aiheutti Susun tänään irronnut hammas. Ihan totta. Olin juuri saanut ilmoitettua Miimille, että aussie alkoi juosta ihan yllättäen, kun huomasin että yksi Susun pienistä alaetuhampaista heiluu hälyttävästi. Siispä puhelin taas kouraan. Ei mennytkään kauan, että hammas päätti jättää asemapaikkansa lopullisesti, mutta onneksi sain pyydystettyä sen eläinlääkärikäyntiä varten. On kuitenkin varmasti paikallaan käydä vielä vilauttamassa Susun suuta lekurille ja hankkia ihan todistuskin hampaan tapaturmaisesta irtoamisesta tulevaisuutta varten. Tai sitten pitää alkaa kiikuttaa irronnutta hammasta näyttelyissä mukana todistusaineistona – “kyllä se siellä vielä pari kuukautta sitten oli!”. Aussielle kyllä sattuu ja tapahtuu, höpsö koiruus.

Koska treenitaukomme jatkuu yhä eikä loppua sille näy, on meillä hyvin aikaa tarttua arjen haasteisiin kaksin käsin. Susun kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä lenkkeilykäytöksen hiomista. Susua on todella vaivatonta pitää irti missä vain, sillä se ei ole kiinnostunut muista ihmisistä tai koirista eikä jätä milloinkaan korviansa kotiin, mutta remmilenkkeily aiheuttaa ongelmia. Susu ei pahemmin remmissä joudukaan kulkemaan, sillä asumme aivan metsän reunassa, mutta siitä huolimatta ne vähätkin narun päässä riekkumiset täytyy saada kuntoon. Susulla on etenkin alkumatkasta aina tulipalokiire jonnekin – ihan sama minne, jonnekin on vain päästävä – ja tämän seurauksena remmi kiristyy ja samaa tahtia pingottuvat hermonikin. Ohituksissakin on parantamisen varaa, vaikkakin Susu osaa koko ajan näppärämmin jättää ohi viuhahtavat pyörät ja jumittavat, täyttä kurkkua räksyttävät koirat, huomiotta. Kuitenkin niinä päivinä, joina Susulla ei ole ollut muuta ohjelmaa, keskittää se täyden tarmonsa ohikulkijoiden kytistelyyn.

Remmilenkkeily herättää minussa lieviä kammotuksen tunteita, sillä en koe sen tarjoavan koiralle juuri mitään. Etenkään sellaisille, jotka eivät ole tienvarsien hajuista kiinnostuneita, remmin perässä roikkuminen ei tuota juuri mitään hyötyä. Mielestäni koiran pitäisi päästä ehdottomasti kirmaamaan vapaana päivittäin, ihan samalla tavalla kuin sen tulisi saada tasapainoista ravintoa ja raikasta vettä. Pelkkä arjen ulkoilu tuntuu usein olevan aliarvostettua – koirien kanssa kyllä treenataan ja touhutaan paljon kaikenlaista, mutta pitkät, rennot metsälenkit unohtuvat. Ne ovat koiran hyvinvoinnille vähintään yhtä tärkeitä kuin sen kahdenkymmenen esteen agilityradan huhkiminen tai seuraamiskaavion tassutteleminen. Yhtä kaikki, pakotin itseni sen tosiasian eteen, että remmilenkkeilyäkin on harjoiteltava, niin tylsää kuin se onkin.

Topi oppi aikoinaan olemaan vetämättä vain niin, että joka kerta kun remmi kiristyi, loppui matkanteko. Teimme sitä johdonmukaisesti puolisen vuotta ja siitä lähtien remmi löysällä kävely on pysynyt Topin mielessä kristallinkirkkaana. Vain järvi saa Topin kokeilemaan, josko polskimaan pääsisikin vikkelämmin pienellä hihnankiristyksellä. Susun kanssa menemme samalla tekniikalla, sillä se on koiralle todella selkeä ja esittää nätin kävelemisen koiralle itselleen kannattavana toimintana. Susu ei pentuna vetänyt lainkaan ja on keksinyt vetämisen riemun toden teolla vasta aivan viime aikoina. Aluksi, kun Susu vain satunnaisesti venytti remmiä, ärähdin sille muistutukseksi vetämisen ei-toivottavuudesta, mutta kannattavampaa on antaa koiran itse hoksata oikea toiminta.

Niinpä tavallisesta tavasta poiketen kiersimme tänään Susun ja Mörkön kanssa aamumetsäilyn sijasta läheisen metsikön ympäri kulkevan ulkoilureitin. Leuto sää oli herättänyt ihmiset koloistaan ja porukkaa koirinensa oli joka puolella, hyvät mahdollisuudet ohitusharjoitteluun siis. Alkumatkasta stoppailimme parin metrin välein, mutta loppulenkin Susu käveli jo siivosti kuitenkin innostuen aina välillä keulimaan. Ohitukset sujuivat tänään todella hienosti yhtä lukuunottamatta. Hento nainen ei saanut valtavan kokoista noutaajansa pidettyä kurissa ja vaikka Mörkö ei todellakaan ole riidanhaastaja alkuunkaan, ei sekään siedä iholle rynnimistä. Onneksi minulla ei ollut Topi mukana, sillä muuten jälki olisi voinut olla vähän vähemmän kaunista katseltavaa. Susu ja Mörkö pysyivät tilanteeseen nähden hyvin ruodussa ja nainenkin sai koiransa vedettyä pois, joten säästyimme suuremmilta vahingoilta. Taas oli hyötyä siitä, että Mörkö ei ole niitä koiria, jotka jäisivät menneitä murehtimaan – sen huolettomuus palautti Susunkin yllättävän äkkiä vasemmalle puolelleni namia hamuamaan. Usein Susu nimittäin jää kuikuilemaan ohittamiemme koirien perään.

Kesken lenkin Mörkö koki ahaa-elämyksen Susun juoksujen suhteen, kun se kerran törmäsi Susun takapuoleen vahingossa. En voinut olla miettimättä, kuinka hyvä hajuaisti koirilla oikein onkaan, kun pikkukoira huomasi juoksun vasta työnnettyään nenänsä kirjaimellisesti hajuun kiinni Tästä tiedosta riemastuneena Mörkö haastoi kotiin päästyämme Susua hurjasti leikkiin, mitä se harvemmin yleensä tekee. Saa nähdä, milloin Topin lamppu syttyy.

Tiedusteli Susu tänään minulta.

Susu on pennusta pitäen oppinut viettämään yksinoloaikansa koiraportilla rajatussa kodinhoitohuoneessa ja Topi ja Mörkö pitävät majaa nekin omissa huoneissaan. Tyhmyys tunnetusti tiivistyy kimpassa ja jos koirakopla saisi koko talon omistukseensa meidän poissaollessamme, saattaisi käynnissä olla sellainen sirkus, että parempi jättää testaamatta. Susun aluetta rajaava portti on kaatunut muutamaan otteeseen ja Susu on säikähtänyt kolinaa aina jonkin verran. Kerran ajoitus tosin oli onni onnettomuudessa. Susulla oli nuorempana paha tapa pölläytellä Mörköä todella herkästi ja Mörkö luonnollisesti vastasi haasteeseen kynsin hampain. Vaan johan yhteydenotot loppuivat, kun minun karjaisuni tehosteeksi paikaltaan luiskahtanut portti rämähti jollain kerralla rähinöivän kaksikon niskaan.

Eilen portti jälleen pamahti maahan, kun Susu hyppäsi sitä vasten tähystämään. Seuraavilla kerroilla portista kulkiessaan paimen vähän varoi askeliaan, mutta tänä aamuna viipotti sen ohi jo entiseen malliin. Puolenpäivän aikaan lähdin käväisemään koulussa ja kun tunnin päästä tulin takaisin kotiin, oli Susu sen näköinen, että jotain huisin kamalaa on tapahtunut. Se hipsi varovasti moikkaamaan, lipaisi poskesta ja heilutteli häntää korvat luimussa, mutta paineli sitten sängyn alle piiloon. Pohdin vähän aikaa, mikä olisi paras tapa purkaa tilanne ja päädyin heittelemään nameja lattialle. Haisteleminen ja syöminen rauhoittivat Susua, vaikkakin se yhä liikkui todella varovasti ja eleiltään alistuneena. Seuraavaksi painelimme koko koiralauman voimin pihalle, jossa Susu palautui hiljalleen riekkuessaan poikien kanssa lumihangessa.

Susun käytös taisi olla monen asian summa. Pakkasjakson aikana olemme päässeet treenaamaan vähän ja kotona lojuminen vaivaa turhan paljon pienen aussien pääkoppaa. Lisäksi laumaamme riivaa yskä, joka luonnollisesti vetää koirankin mielen matalaksi niin kuin flunssa ihmisellä. Porttiepisodilla oli varmasti myös näppinsä pelissä. Ennen kuin lähdin, ei Susu olisi halunnut mennä portin taakse, vaikka yleensä jää todella kuuliaisesti kodinhoitohuoneeseen odottamaan jonkun saapumista kotiin. Jouduin huomauttamaan sille aika jämäkästi pelisäännöistä, mutta lähtiessäni se istuskeli portin takana rentona korvat normaaliasennossa, vaikka olikin luimuillen sinne mennyt. Yleensä Susu ei pahemmin ota nokkiinsa napakammastakaan muistutuksesta käytöstapojen suhteen, mutta varmaan pienoinen porttipelko vaikutti asiaan. Tietysti poissaollessani oli saattanut tapahtua jotain, joka vaikutti Susun käytökseen. Onneksi olemme harjoitelleet paljon paineesta vapautumista ihan tietoisesti luodun paineen avulla, joten nyt tositilanteessa Susu ei jäänyt neuvottomaksi kuormansa kanssa vaan osasi pienellä avustuksella purkaa sen.

Näistä hetkistä oppii kyllä niin paljon! Koko ajan oppii tuntemaan koiransa paremmin ja löytää uusia teitä sen kanssa toimimiseen.