Topi, Mörkö ja Susu

Joskus, hyvin harvoin tosin, kiitän pessimististä luonteenlaatuani. Useimmiten siitä on vain haittaa, mutta koirien kanssa touhutessa aika ajoin myös hyötyä. Koiramaailma kun ei ole mikään karkkihylly, josta voisi valkata kuhunkin hetkeen parhaimmalta maistuvat karkit ja punnita tiettyjä asioita haluamansa määrän. Välillä saa, mitä tilaa, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta vähintään usein pussin sisältö on täysi yllätys.

KoiraNetiin olivat eilen paukahtaneet Susun viralliset terveystulokset. Kyynärät oli lausuttu täysin terveiksi (0/0), mutta lonkkien osalta viesti oli hieman toisenlainen, sillä ne tulivat takaisin C/C. Kyse on ilmeisesti kuitenkin vain löysyydestä nivelissä, muutoin lonkat ovat siistit. Kuten jo totesin, olen vuosien varrella saanut karvaasti kokea monta kertaa ikäviä yllätyksiä koirien parissa, joten en osaa löysistä lonkista hermostua. Susu on nuori, kehittyvä koira, joka varmasti vielä kiinteytyy paljon. Pakko myös myöntää, että kun on saanut koiralleen parantumattoman neurologisen sairauden diagnoosin, ei enää niin helposti murehdi turhia tai maalaile kauhukuvia.

Onneksi en missään vaiheessa ehtinyt olettaa kuvanneen lääkärin päätelmän (A tai B) olevan lukkoon lyöty totuus, sillä silloin lausunto olisi voinut olla suurempi yllätys. Topi kävi aikoinaan samalla lääkärillä kuvauksissa ja sai silloin saman tuomion – siistit lonkat, mutta aavistuksen löysyyttä, ja kuvat tulivat liitosta takaisin C/C. Topia eivät ole väljät koivet koskaan vaivanneet, vaikka se on ollut koko ikänsä monessa mukana eikä edes aivan niitä siroimpia tollereita ole. Susunkaan kohdalla en tahdo nähdä C-lonkkia ilonpilaajina, sillä se olisi ihan turhaa.

Suunnitelmissa on käydä uusintakuvauksessa lähempänä kahden vuoden ikää. Susu oli kuitenkin kuvaushetkellä vasta viikko sitten viettänyt yksivuotissynttäreitään ja voi ymmärtääkseni kiinteytyä vielä reilustikin. Oli miten oli, emme liiaksi takerru pariin kirjaimeen, vaan keskitymme jatkossakin olennaiseen – hauskaan, haastavaan ja monipuoliseen koiranelämään.

Vihdoinkin lauhtuu! Pakkasukon otteen höllentymisen kunniaksi pääsimme pitkästä aikaa treenaamaan tokoa ihan kunnolla. Sisällä pystyy kyllä kaikenlaista pientä kivaa kikkailemaan, käännöksiä ja sen sellaista, mutta huomaamatta sisätreenailut hivuttautuvat liike liikkeeltä kohti hupitemppuilua. Kun naksun käteensä kerran ottaa, ei voi olla vähän jumppaamatta koirien aivosoluja… Vaikka ei sillä, etteivätkö oma-aloitteisuutta ja koordinaatiota vahvistavat sheippaushupailut olisi hyödyllisiä, mutta oli jo vaihtelunkin vuoksi mukavaa päästä pitkästä aikaa hiomaan kokonaisia tokoliikkeitä ja nimenomaan lelupalkalla.

Susu teki ensin. Pari päivää sitten kävimme ottamassa muutaman jutun pihalla ja silloin keskityimme liikkeestä maahanmenoon, joten tänään oli seisomispäivä tasapainoksi. Teetin liikkeestä maahanmenon muuten ensimmäistä kertaa kokonaisena liikkeenä niin, että otin alle käskytetyn seuruun ja näpsäkästi sujui eikä seuraamisessa esiintynyt hiipimistä jatkossakaan. Pitää vain paljon vahvistaa seuruuta ja tehdä kokonaisia jääviä harvoin, ettei ennakoinnin asiantuntija Susu ala liimailla palikoita yhteen liian itsenäisesti. Tänään seuruutin aluksi alokasluokan kaavion vähän lyhennettynä, kuitenkin niin että täyskäännöksiä tuli kaksi ja pysähdyksiäkin useampi. Loistavasti pysyy vire, mutta vähän aussie tuppii keulimaan kuumuessaan. Kohta meillä on luvassa ongelmanratkaisua seuruun suhteen, hyvä minä… Toisaalta ihan mielellään kyllä viilailen sitä paikkaa tarkemmaksi, koska nyt seuraamisen treenaaminen on ollut sellaista taitojen ylläpitoa, joka helposti muuttuu puuduttavaksi. Pitkän kaavion jälkeen motivaattoriksi Susun lempparipuuhaa eli käännöstreeniä, jossa perusasennon paikka löytyi joka kerta sujuvasti. Liikkeestä seisomisen sähäköitä pysähdyksiä tehtiin pari avustetusti, minkä jälkeen pelkällä sanallisella käskyllä. Muutamalla kerralla tassut steppailivat käskyn jälkeen vielä pari askelta, joten seisomisia pitää vahvistaa vielä paljon. Täytyy varmaankin harkita namipalkkaa ainakin välipalkaksi seisomisiin, koska lelupalkka kannustaa koiraa liikkumaan turhan paljon. Lopuksi paikkaistumisia kolme, joista yhdestä otin jatkoksi luoksetulon, ja pitkä paikallamakuu. Luoksetuloja pitäisi treenata vauhtiluoksareina, koska nyt koira vaihtaa raville vähän liian aikaisin ennen eteentuloa. Niitä (ja monia muita juttuja) saisi treenattua parhaiten treeniryhmässä, mutta siihen asti, että sellaiseen pääsemme, pitää vain yrittää kehitellä erilaisia häiriöitä kotioloissa, hakeutua vieraisiin paikkoihin treenaamaan ja värvätä muita perheenjäseniä avustajiksi, heidän riemukseen

Mörkö oli tavalliseen tapaansa aivan superhieno. Jäävätkin ovat taas palanneet entiselle salamannopealle tasolleen eivätkä täyskäännökset tänään valuneet niin löysiksi kuin esimerkiksi muutaman viikon takaisessa videossa. En voi väittää, etteikö Mörkön koekielto harmittaisi. Pieni koira suorittaa kaikki alokasluokan liikkeet varsin mallikkaasti ja suurella innolla, tarkkuuden kuitenkaan kärsimättä. Lisäksi sille on viimeisen vuoden aikana tullut sen verran turnauskestävyyttä, että koemittainen suoritus ilman palkkaa ei ole liian suuri pala haukattavaksi. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin mukavinta olisi, ja näillä eväillä, mitä on annettu, on nyt mentävä. Usein on myös hyvä suhteuttaa asioita suurempaan mittakaavaan ja muistuttaa itseään, että koiran elossa oleminen ja hyvä vointi ovat jo suuri onni.

Olinkin unohtanut kirjoittaa blogiin Mörkön kortisoniannoksen puolittamisesta reilut pari viikkoa takaperin. Nyt annos on 2,5 mg / vrk eli puolikas Prednisolon-tabletti. On vaikeaa sanoa, miten lääkityksen muuttaminen on vaikuttanut koiraan vai onko se lainkaan. Kuluneella viikolla Mörkö oli kakannut sisälle koulupäiväni aikana ja muutenkin koiran maha tuntuu olevan jatkuvasti sekaisin tai vaihtoehtoisesti sen pidätyskyky on heikentynyt. Miltei joka yö Mörkö paukuttaa ovea kolmen aikaan päästäkseen pihalle tarpeilleen. Ilmeisesti lääkitys vaikuttaa hiljalleen jollain tavoin koiran aineenvaihduntaan ja pidätyskykyyn. Oli syy mikä tahansa, täytyy Mörkön ruokavaliota selkeyttää ja tarkkailla, että se saa kerralla vain samaan tahtiin sulavia ruokia. Mörkö saa aterioillaan raakaa ruokaa eli barfia, mutta pitkin päivää sen suuhun tipahtelee paitsi teollisia, runsashiilihydraattisia koiranruokia, myös kaikenlaisia tähteitä ruokapöydästä. Totta puhuen en ihmettele, että koiran elimistö on jokseenkin sekaisin. Koko perheen vakuuttaminen tiukan ruokavalion tarpeellisuudesta vain on helpommin sanottu kuin tehty mutta ehdottomasti asiaan on saatava muutos. Muuten Mörkö on ollut kortisonin puolittamisen jälkeen ehkä aavistuksen kärttyisempi, mutta toisaalta viimeisille viikoille ajoittunut pakkasjakso on minimoinut Mörkön ulkoilut ja pelkkä neljän seinän sisällä oleminen vaikuttaa myös varmasti koiran käytökseen. Epäsäännöllinen ulkoilurytmi voi olla osasyy myös massun temppuiluun. Täytyy seurailla tilannetta ja punnita, tulisiko kortisoniannos palauttaa entiselle tasolleen.

Luisteluharrastuksellani on veronsa, sen ovat äiti ja koirat saaneet huomata…

Paukkupakkanen on karsinut ulkohuvit ja -harrastukset. Jäljelle on jäänyt vain välttämätön - työ. Kun eilen illalla, lauantaina yhdeksän aikoihin, parhaaseen sauna-, pitsa- ja tv-aikaan, kävelin Topin ja Susun kanssa 25 asteen pakkasessa synkässä pimeydessä, tajusin että meidän koirat tekevät työtä. (Työ on siis ihmisen käsitteistössä jotain mitä ei tehdä vain huvin vuoksi. Työ on usein - ei aina - pakollista, ei-kivaa ja raskasta…)

Meidän koiriemme työ on olla seurana ja turvana pimeässä, metsässä, autossa aamuyöllä, kun syystä tai toisesta täytyy liikkua muulloin kuin turvallisessa päivänvalossa. Alunperin halusinkin koiran lenkkiseuraksi ja -turvaksi. Sitten Topi tuli meille

Saattaa hyvinkin olla, että Topista on sen koon ja äänen vuoksi turvaa. Oikeastihan se käyttäytyisi kuten luonnetestissä. Kuvasta näkyvät Topin aatokset: “Huitaskoon ensin mammaa, niin minä saatan sitten päästä pakenemaan.” Mörkö on henkivartijaksi turhan pieni, Susun luulisi olevan aivan omiaan. Pikku työläiset.

Susu on kuin kuulas tammikuinen pakkaspäivä – viileä ja hienovarainen mutta tarpeen vaatiessa yhtä kipakka kuin poskia pureva viima. Sinimarmoroitu aussie kuuluu talvimaisemaan yhtä olennaisesti kuin tolleri oranssin eri väreissä hehkuvan ruskan keskelle, aivan kuin se olisi muovattu talven hyytävistä sävyistä. Silmät jääkiteistä, tassut puhtaanvalkeasta lumesta, kuono kuuran kuorruttamasta pajusta, haaleanruskeat merkit viiman piiskaamista talventörröttäjistä. Mikään ei riko harmoniaa.

Vajaa viikko takaperin sunnuntaina kävimme Mörkön kanssa muistelemassa agilitykisatunnelmia mölleissä. Myös Jonni oli mukana. Kummankaan kanssa ei menestystä tullut, sillä minulla on kokonaisten ratojen hallitseminen ihan hakusessa ja aivoni olivat jumittuneet paimenohjaustilaan. Susua voi heitellä esteille laajassa kaaressa, kun taas Mörkö ja Jonni molemmat vaativat selkeää ja tiukkaa käskytystä esteelle asti. Minulla on aika paljon petrattavaa, mikäli aiomme saada Jonnin kanssa SM-nollat kasaan. Koirat osaavat, minä en.

Möllien anti olikin ihan muualla kuin itse radalla. Susukin oli hallilla mukana ja heti ensimmäiseksi se pääsi kävelylle Jonnin kanssa. Pohdin hieman, miten Susu suhtautuu vieri vieressä Jonnin kanssa remmissä kävelemiseen, mutta mallikkaastihan se sujui ilman sinkoiluja tai mutinoita. Jonni on koira, jonka kanssa kaikkien on helppo tulla toimeen. Lämmittelylenkillä tuli paljon sekä tuttuja että tuntemattomia koiria vastaan ja kaikki ohitukset sujuivat hienosti. Ratojen ravaamisen välissä otin Susun aina ulos kisatunnelmaa haistelemaan ja kyllähän siitä huomaa, ettemme ihan hirveästi ole etenkään viime aikoina tuollaisissa kiihdyttävissä tilanteissa aikaa viettäneet. Susu purkaa hermostustaan ja innostustaan aina aluksi ääntelyllä, mutta tasaantuu onneksi nopeasti. Lyhyet tokottelut sujuivat säpäkästi ja keskittyneesti ilman minkäänlaista häiriön ottamista ympärillä liikuskelevista koirista ja ihmisistä.

Kisojen jälkeen lähdimme vielä Elinan ja bortsunarttujen Teslan ja Luxin kanssa lenkille. Susu käyttäytyi todella fiksusti! Kunnioitti vanhempaa Teslaa ja leikki Luxin kanssa nätisti. Mukaan joukkoon liittyivät myös Vivve- ja Ani-bordercolliet, joista jälkimmäisen kanssa Susu viritteli vähän painiakin. Loppumatkasta äiti ja Mörkö tulivat vastaan, ja koko koiraporukka kulki sulassa sovussa eteenpäin. Vaikka tykkään treenaamisesta ja kisaamisesta, voisin väittää nauttivani melkein eniten kimppalenkeistä, joilla koirat saavat leikkien tai muuten lajitovereidensa kanssa seurustellen toteuttaa itseään. Topilla on muutama tuttu koirakaveri, Mörkö kyllä lenkkeilee kaikkien kanssa ilman riidan haastamista vaikkei vieraiden kanssa koskaan leikikään ja Susu taasen rakastaa kaikenlaista leikkimistä. Susu ei varsinaisesti ole mikään riidanhaastaja, mutta nuorempana testasi vähän turhan hanakasti erityisesti vanhempia narttuja, mutta nyt kukkoiluakaan ei ole esiintynyt enää pariin kuukauteen. Toivottavasti yhteiselo toisten koirien kanssa sujuu yhtä kitkattomasti tulevaisuudessakin.

Kulunut viikko on sujunut arkisten asioiden merkeissä. Agilityyn ei olla päästy kovien pakkasten takia, mutta lenkkeilty ollaan sitten treenienkin edestä. Mörköä ei juurikaan viitsi ulkoilemaan viedä yli kahdenkymmenen asteen pakkasilla ja Topikin nostelee tassujaan entistä herkemmin, mutta Susu ei ole kylmyydestä moksiskaan. Onneksi olemme saaneet useana iltana lenkkiseuraa Anniinasta ja Elli-spanielista, sillä pilkkopimeässä ja autiuttaan kumisevassa metsässä yksin harhaileminen ei ole kovin mukavaa. Onneksi on tuollainen suuri ja mahtava aussie turvana, josta kyllä lähtee ääntä tarvittaessa;)

Aussie edestä…

… aussie takaa …

… ja aussie sivusta.

Yksi Susun suosikkitalvikuvistani, mutta harmittavasti horisontti on vinossa. Saisihan sen muokattua suoraksi, mutta silloin lapanen rajautuisi pois kuvasta ja idea katoaisi.. No, aina ei voi onnistua.

Eläinlääkärissä pari viikkoa sitten käydessä tuli muuten punnittua Susu ja korkeutta olen yrittänyt määrittää vertailemalla paimenta muihin koiruuksiin. Strategiset mitat näyttäisivät tällä hetkellä olevan 48-49 cm korkeuden puolella ja painoa on reilut 13 kg. Siro tyttönen.

Minun piti kirjoittaa selostus sunnuntain mölleistä, mutta kuinkas kävikään kun päädyin avaamaan videonmuokkausohjelman…

Pieni musta koira on niin iloinen pompputokoilija, viuhuttaa häntää minkä ehtii ja nassu loistaa kilpaa auringon kanssa. Laattalattia on jokseenkin vaativa alusta Mörkön kaltaiselle tohvelisankarille, mutta onneksi yritystä riittää ja mörkötokossa ei pienistä nipoteta. Kunhan koiralla on kivaa!

Klikkaa!

Vanha mutta niin legendaarinen kuva Topista – pieni piristys talven pimeyden keskelle. Topista agility on vakavaa puuhaa, mennään eikä meinata!

Topin ja äidin loppuviikko oli täynnä agilityä:

Pakkanen lauhtui muutamaksi päiväksi, ja pääsimme - jos ei muihin harrastuksiin - niin edes agilityyn.

Sen sijaan jaakotus puomin jälkeisellä hypyllä onnistui mielestäni tosi hienosti. Näin en myöskään jäänyt Topista niin tavattomasti jälkeen kuin olisin jäänyt sijoittumalla hypyn toiselle puolelle. Kiva rata, jossa sai soveltaa monia oppimiamme asioita. Ja hyvähän radan on olla sellainen, että pitää koko ajan keskittyä; se on hyvää harjoitusta kisoja varten.

Rata ei ollut käytännössä hallin mittasuhteiden vuoksi ihan sellainen kuin kuvassa.

Muutama sananen sunnuntain mölleistä ja Susun sunnuntaiageista tulee vähän viiveellä huomisen puolella.

Lauantaiaamun ratoksi hyppäsimme Susun kanssa auton kyytiin, joka kuljetti meidät keskustaan. Kaupunkikoiran taitoja on hyvä muistella aina välillä, sillä pentuna opitut taidot tuppaavat tuossa kuuluisassa junnuiässä painumaan unholaan turhan vaivattomasti. Kuten nätti hihnakäyttäytyminen…

Susu käyttäytyi suurimman osan ajasta reippaasti – tepotti parkkihallin betonilattialla tottuneesti, odotteli liikennevaloissa malttavaisesti vihreää ukkoa eikä sinkoillut holtittomasti. Susu on tietyllä tavalla niin ihanan hillitty, kun ei tehdä hommia. Vaikka se on hyvin reaktioherkkä ja kiivas käyttämään ääntään, silti se on jotenkin kovin tyyni ikäisekseen. Vaikka sitä jännittäisi, se vain tutkii ja tuumailee, kyselee neuvoja ja miettii, miten toimia. En oikein osaa pukea sanoiksi, mitä haen, mutta joka tapauksessa sen kanssa oleminen on todella erilaista kuin esimerkiksi Mörkön.

Pikkupentuna Susu säikähti kuollakseen kolisevaa siltaa, jonka alla seisoskelimme himpun liian pitkään. Olemme käyneet useaan otteeseen totuttelemassa kyseiseen siltaan ja joka kerta Susu on mennyt lukkoon ja menettänyt toimintakykynsä kokonaan. Piipittänyt korvat luimussa ja palautunut kohtuullisen hitaasti. Olen pohtinut, kannattaako Susua yrittää totuttaa siltaan, sillä sen pelko sitä kohtaan on selvästi traumaperäistä ja kohdistuu vain ja ainoastaan siihen yhteen tiettyyn kovaan ääneen, joka sillasta kuuluu kun autot ajavat sen ylitse. Mihinkään muuhun Susu ei ole koskaan reagoinut yhtä vahvasti ja se on ainoa asia koko maailmassa, joka saa sen lamaantumaan. Ei sen siihen periaatteessa tarvitsisi tottua, mutta toisaalta saattaa olla hyödyllistä valvotuissa olosuhteissa opetella, millä keinoilla Susu pääsee helpoiten pelkotiloista yli ja varmasti sille itsellekin on hyödyllistä huomata, että pelot ovat voitettavissa. Sitten, jos joskus sattuu jotain yllättävää, jota Susu säikähtää, on sillä itselläkin toivottavasti enemmän työkaluja selviytyä tilanteesta.

Siispä tänään otimme kevytversion pelon aiheuttajasta ja kävimme tunnustelemassa, miltä tuntuu seistä erään toisen ison sillan alla. Siitäkin kuuluu samanlainen kolina, mutta ainakin kymmenen kertaa vaimeampana. Heittelin Susulle nameja maahan nuuskuteltavaksi, mutta kovin tarkkaan se ei malttanut nenäänsä käyttää vaan popsi suurpiirteisesti silmiensä eteen sattuneita nappuloita. Paineistui jonkin verran, mutta ei pahasti ja palautui hiljalleen, kun lähdimme taas eteenpäin. Rannassa pieni reipas karhukoplalainen pääsi vielä kirmaamaan vapaana lumihangessa ja sepäs oli lystiä. Taisi jäädä Susullekin hyvä mieli, vaikka yksi jännä juttu kohdattiinkin.

Kotimatkalla tuli paljon koiria vastaan ja ohitukset sujuivat vallan hienosti. Ihmiset Susu malttoi jättää keskustassakin rauhaan, vaikka yksissä liikennevaloissa olikin kova hinku mennä moikkaamaan vieressä seisovaa vanhempaa herraa. Koska mies ojensi kätensä Susua kohti, annoin Susulle luvan käydä tervehtimässä. Kohteliaan ystävällisesti Susu heilutteli häntäänsä ja palasi pian takaisin viereeni. Susulla on usein hirmuinen halu mennä tsekkaamaan ohikulkijat, mutta juuri koskaan se ei kuitenkaan lopulta paijattavaksi jää. Meille kotiin tulevat saavatkin sitten sellaisen intohaukkurepertuaarin vastaansa, että korvatulpat ovat tarpeen, ja löytävät vierestään pian kirjavan kainaloisen kerjäämässä hellyyttä. Susu on myös haka naruttamaan vieraita leikkimään kanssaan. Kaikkein parasta on, kun siskoni poikaystävä Timo pelaa Susun kanssa isolla jalkapallolla – puikkonokka on onnensa kukkuloilla.

Pikkuaussie on jo niin iso, että viikko sitten perjantaina matkasimme eläinlääkäri Jari Ahon vastaanotolle virallisiin terveystarkastuksiin. Susu oli reipas, vaikkakin silmätippojen laittaminen on junnun mielestä edelleen vastenmielistä. Piiruakaan sitä ei pelota, mutta vastaan pitää vängätä kun tuntuu niin ikävältä. Pöydälle Susu rauhoittui hoitajan tiukkaan otteeseen ja silmien tutkiminen kävi kätevästi. Susu kyllä aina testaa, josko pienellä väninällä ja kiemurtelulla pääsisi epämiellyttävistä jutuista eroon, mutta kun sille ilmoittaa, että vempuilu ei onnistu, alistuu se kohtaloonsa. Harjaamiset, kynsienleikkuut ja muut sujuvat kuin ammattilaiselta – Susu seisoo hievahtamatta paikallaan eikä viiksikarvakaan värähdä, kun sitä puunailee. Suihku ei kuulu lempijuttuihin, mutta näppärästi Susu sielläkin napottaa kun käsky käy.

Silmät olivat täysin terveet, samoin luusto näytti hyvältä. Kyynärät olivat puhtaat. Lonkat olivat oikein siistit, mutta niissä on pientä väljyyttä. Niin vähän kuitenkin, etteivät tulee koskaan koiraa vaivaamaan ja A:ta tai B.tä voi odotella Kennelliitosta takaisin. Mielenkiinnolla nyt vain odotellaan virallisia lausuntoja.

Onpa mahtava juttu, että Susu on täysin terve! Mörkön lääkärirumban jälkeen sitä osaa tosiaan arvostaa.

Arki on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin – kiirettä pitää ja hulinaa riittää. Treenirintamalle ei kuulu ihmeempiä eli toisin sanoen Susun ohjelmistoon ovat kuuluneet lähinnä paikallaolojen vahvistaminen, perusasentojen viilaus sekä sähäkät maahanmenot ja seisahtumiset. Pakkasukkokin on hellittänyt otettaan sen verran, että agittamaan on taas päässyt. Pystytin kujakepit pienen tauon jälkeen pihamaalle ja niiden parissa olemme viettäneet päivittäin tovin jos toisenkin. Keskiviikon hallitreeneissä pääsimme hiomaan sulavaa kääntymistä hypyillä ja – koska rohkea rokan syö – tunnustelemaan tilannetta puomille. Ei auta varmaan muu kuin testailla ja kokeilla, mikä olisi paras lähestymistapa kontaktien opetteluun. Susun tassut kyllä löytävät tiensä lätkälle, mutta aika hätäisesti.

Mörkö on riemuissaan lauhtuneesta säästä. Se lenkkeilee aivan uudella ilmeellä ja selvästi nauttii pidemmistäkin kävelyistä. Aivojaan Mörkö on jumpannut aivan omatoimisesti “Kuinka avata ruokaboksi?” -nimeä kantavan dilemman parissa. Vajaa viikko sitten kyseinen probleema vihdoin ratkesi ja nyt nappulalaaria suojelevat monituiset varotoimet ovelan näpistelijän varalta. Ei meinaan ollut pikkukoiran olo kummoinen, kun se ensimmäistä kertaa löysi arvoituksen avaimen ja ahtoi itsensä täyteen papanoita. Mokoma höpsö pallospanieli.

Vihdoin postilaatikkoon kolahtivat kovasti kaivatut uudet kasetit videokameraan. Viimeiset elävät dokumentit Topista, Mörköstä ja Sususta taitavat olla syksyltä, ja nekin ovat jääneet unohduksiin tietokoneen uumeniin, joten johan se on aikakin videoida uusia paloja. Huomasin vanhojen videoiden katselun olevan yllättävän koukuttavaa ja erityisesti opettavaista – pitänee yrittää taltioida treenailuja ahkerammin, jotta on mitä muistella.

Olen jo pitkään tuskastellut, mihin sitä sitten videot netin puolelle lataisi ja muiden hyvien kokemusten kannustamana päädyin YouTubeen. Photobucket pienentää videoita turhan rajulla kädellä ja monet muut latauspaikat eivät pelitä pöytäkoneellamme. Siirsin kaikki vanhat videot muista osoitteista YouTubeen ja sieltä taitaa muistaakseni löytyä myös sellaista edellisten vuosien materiaalia, mitä blogissa ei ole ennen ollut.

Tästä se lähti huhtikuussa…

… tältä se näytti kesällä… (luultavasti toinen kerta kujakepeillä)

… ja tässä ollaan nyt.

Videoilla näkyy aika hyvin se, mitä vuoden mittaan on tapahtunut. Keväällä Susu oli söpö pallero, joka vain tapitti ja tuumaili. Kesällä sen vietit heräilivät, vire heilui välillä pilvissä ja maltti oli tuntematon kaveri. Hiljalleen opin säätelemään Susun virettä ja myös vaatimaan kärsivällisyyttä tekemiseen.

Kesän videon keppiosuus on lähinnä vaivaannuttavaa katseltavaa. Alkuvaiheessa Susu kiihtyi kujan juoksemisesta namipalkallakin tosi paljon enkä silloin huomannut rauhoittaa sitä ennen jokaista lähetystä. Siinä vaiheessa, kun aloin pyytää koiran istumaan joka kerta ennen lupaa juosta kuja, meno rauhoittui huomattavasti ja siten myös keskittymiskyky parani. Onpahan muisto mistä pisteestä oikein aloitettiin, vaikkakin se on vähän nolostuttava sellainen.

Jätin tarkoituksella eilen otettuun videoon ohi ajaneen auton puhisemisen, sillä siinä kuvastuu aika hyvin Susun reaktiotapa asioihin – se ilmoittaa haukulla, mutta kun itse ei reagoi pöhinään tai kuittaa kuulleensa ilmoituksen, koira rauhoittuu ja pystyy taas jatkamaan hommia. Leikkiessä Susu on aika sika kaikkine helikopterointeineen, mutta niin kauan kun se ei tule näpeille ja irroittaa lelun pyydettäessä, en ole ajatellut rauhoittaa riekkumista. Kesän ja eilisen videoista kuuluu myös, miten Susu rakastaa ääntään ja sen käyttöä… Piippaus, mouruaminen ja haukkuminen ovat varmasti niitä asioita, joiden kanssa joudutaan tekemään tulevaisuudessa paljon töitä.

Susu muuten tykkää ihan hirmuisesti peruasentojen viilaamisesta! Hassu koira. Seuraamisessa se innostuu aina välillä keulimaan ja puskemaan, mutta korjaa aika hyvin itse paikkaansa. Toisaalta en ole karsinut liikaa intoilua mitenkään systemaattisesti. Oikealle käännöksissä junnu (ei kai sitä enää pennuksi voi sanoa?) heittää välillä peppuaan vähän hallitsemattomasti ja askellukset yleensäkin aiheuttavat ylimääräistä ääntelyä. En tiedä, pitäisikö vireen nousua vähän hallita, koska nyt Susu selvästikin päästää liikoja höyryjä pihalle piippauksella. Toisaalta haluaisin säilyttää seuruun Susun lempiliikkeenä enkä tiedä, miten onnistuisin laskemaan virettä juuri sopivasti ilman tunnelma latistumista.

Nyt vain ne kaikki muut liikkeet, joita olen laiska treenaamaan…

Kuvassa Topi esittelee Mejän Mestarikokki 2009 -kaulinta, jonka äiti sai kiitokseksi kokkailtuaan susirajan nuuskujen jälkikokeisiin sapuskat. Palkinto on ensimmäinen laatuaan, jonka äiti on koiraharrastusten saralla ansainnut – ja kuulemma tämäkin kunnianosoitus johtuu siitä, että mejätoimikunnan puheenjohtaja ymmärtää puuhastelun päälle. Äiti kun ei niitä kilpailuhenkisimpiä ihmisiä ole.

Kuluneen viikon treenailut jäivät kirjaamatta ylös juhlahumussa ja koska en keksi parempaakaan tapaa kuluttaa viimeistä lomailtaa, muutama sananen Susun keskiviikkoageista.

Koiran astuttua vuoden rajapyykin yli, alkaa kummallinen prosessi agilityharrastajan pääkopassa. Koirahan on nyt täysikasvuinen, yhdessä yössä se hujahti Oikeaksi Koiraksi ja nyt sen kanssa pitää ruveta treenaamaan. Pois hassuttelu ja hulluttelu perusasioiden parissa, tilalle nälkävuoden mittaiset ratatreenit ja niin vaatimustason kuin estekorkeuksien huima nousu. Onhan koira nyt aikuinen isolla aalla, kyllä se sen kestää.

Jokainen tietää, ettei asia todellisuudessa mene näin, mutta jostain syystä moni näkee koiransa ihan eri valossa. On yllättävän vaikeaa pitää mielessä, että treenikaverina on se sama keskenkasvuinen koipeliinijunnu, joka on juuri niin vallaton kuin aina ennenkin. Vielä kun mieleen välähtää salaman lailla, että kisaikään on, kauhistus vieköön, vain kuusi kuukautta aikaa, kiristyy monen pipo ja nuttura. Tätä ilmiötä yrittänemme välttää tulevissakin treeneissä ja jatkaa samalla vanhalla hauskanpitoasenteella.

Keskiviikkona Susu teki kujakeppejä, rengasta ja putki-pöytä-pussi -rallausta. Kujakepit vaativat selkeästi enemmän toistoja, joten lienee paikallaan pystyttää omat kepukat taas pihalle jahka pakkanen vähän hellittää. Oikein päivällä olin ihmetellyt Ninkalle, että “ei meillä ole ollut kujien kanssa mitään ongelmia” ja “eikä se ole koskaan lopettanut kesken tai oikonut välejä”. Nytpä teki molempia, mutta siihenkin oli syynsä. Kuja oli ehkä turhan kapea, palkkaustapa uusi ja energiaa ihan huisisti. Ensimmäistä kertaa tehtiin niin, että heitin koiran putkeen keppien jälkeen ja tämä luonnollisesti aiheutti hienoista kiihkoilua tekemiseen. Uskomattoman määrän Susu kyllä kestää toistoja ilman palkkaa, vaikka hinkkaaminen ei nuoren koiran kanssa koskaan mikään ihannetilanne olekaan.

Renkaalla tuli jumi, jota ei saatu oikein purettua. Koira alkoi olla siinä mielentilassa, että oli parasta jättää solmujen aukominen seuraavaan treenikertaan. Nupissa kiehui sen verran vinhasti, että kohta olisi varmaan keikahtanut koko kuppi nurin. Viretilojen hallintaa…

Pienessä ratatreenissä onnistuivat pimeätkin putkikulmat ja pöydälle löytyi jarruvaihde. Pussiin ei tarvitse enää avustusta, vaan aussie vilahtaa tunnelista läpi reippaasti, ja miniokserin yli paimen lensi komealla kaarella. Kontakteja ei sitten otetukaan, koska en tiedä mitä haluan koiralta vaatia, miten palkkaan sen, mitä apuvälineitä käytän ja niin edelleen. Ja minä kun luulin pysäytyskontakteja helpoksi hommaksi. Hups.