Topi, Mörkö ja Susu

“Huomenta! Meillä on 5 pientä aussievauvaa: 4 tyttöä ja yksi poika. Voi olla vielä joku tulossa.” lähetetty 31.12.2008 klo 8.03.57

“Rauhallisen ja luottavaisen oloinen”, olin tehnyt 21. tammikuuta 2009 havainnon kolmeviikkoisesta Sususta. Viikkoa myöhemmin tuumasin pennun olevan “herttainen, varman oloinen” ja että se “kauhean topakkana ja tärkeänä toimittaa asioita”. Niihin aikoihin Susu oli vielä yksi pesueen rauhallisimmista tapauksista, vaan mitä tapahtuikaan luovutusiän lähestyessä… Miimi kirjoitti seitsenviikkoisesta Sususta seuraavasti: “Susu on tykki. Aineksia on vaikka muille jakaa. Susu ei pienistä hätkähdä, mutta se ottaa helposti asiat haltuun, jos kukaan muu ei ota. Selkeitä, lempeitä sääntöjä ja motivoivaa, haastavaa toimintaa.” Pentutestin tulokset nähtyäni sanoin äidille, että tästä ei välttämättä tule kovin helppoa. Olin alunperinkin hienoisesti harannut pennunhankintaa vastaan, minkä takia minulla ei ollut mitään kovin korkealentoisia odotuksia. Koska lisäksi pelkäsin aavistuksen, kuinka pärjäisimme Susun kanssa, uskalsin vain toivoa, että selvittäisimme ensimmäisen vuoden jotenkuten rämpien. En olisi ikinä arvannut, kuinka ihanan koiran sainkaan.

Susu oli neljän kuukauden ikään saakka todella reipas ja avoin pentu, jolla oli aivan uskomaton keskittymiskyky. Se vain killitti killittämistään eikä välittänyt tippaakaan ympäröivästä maailmasta. Kiinnitin erityistä huomiota sosiaalistamispuoleen ja Susu tapasikin melkoisen kavalkadin erilaisia koiruuksia ja kaksijalkaisia. Kevään taittuessa kesään mörköikä iski päälle ja samaan aikaan myös vahtivietti heräili. Pentu puhkui ja puhisi milloin lepattavalle muovipussille, milloin sauvakävelijöille. Kaikki oli enemmän tai vähemmän jännää ja Susu reagoi kaikkeen sadasosasekunnissa haukulla. Olin jokseenkin valmistunut mörköilyihin ja selvisimme kesästä ilman mitään suurempia aallonpohjien tutkiskeluja, vaikka välillä tulikin puuskaistua Susun reaktioherkkyyttä ja valtoimenaan pirskahtelevaa vahtiviettiä. Vaan kuka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Yritin ja yritän yhä pitää mielessä sen, että kasvava paimen saa ja taitaa hyvin usein ollakin epävarma, ailahtelevainen ja aavistuksen räjähdysherkkä. Kesän aussieleireiltä sai onneksi paljon vertaistukea ja työkaluja aussien kanssa elämiseen, joiden kanssa on ollut hyvä jatkaa taivallusta paimenten ihmeellisessä maailmassa.

On kerrassaan uskomatonta, kuinka hieno koira Sususta on kasvanut. Sillä on kyltymätön palo yhdessä työskentelyyn, se on oppinut suhtautumaan jo paljon rauhallisemmin yllättäviin asioihin ja sen mittava rakkaus omaa laumaa kohtaan on kovin liikuttavaa. Olen ollut välillä ihan hämilläni siitä, kuinka erilainen Susu on Topiin ja Mörköön verrattuna. Paimentytön luottamus ja kiintymys on hellyttävää, mutta toisaalta se saattaa olla myös katoavaista. Se pitää ansaita ja parhaani mukaan olen ollut Susun tukena. Yhdessä tekemisen into ja huomio ohjeilleni tuntuvat kummalliselta Mörkön puuhailuasenteen jälkeen enkä ole oikein vieläkään oppinut pitämään niitä itsestäänselvyyksinä. Nyt palveleekin koira eikä toisinpäin. Vasta viime aikoina olenkin alkanut vaatia Susulta treenitilanteissa enemmän, sillä nyt tiedän, että se kestää myös virheitä ja niiden korjaamista. Paineharjoitukset ovat olleet korvaamattomia siinä suhteessa, kuinka pohjimmiltaan suhteellisen ohjaajapehmeä koira on oppinut käsittelemään painetta.

Usein olen joutunut miettimään, kuinka tasapainotella lempeyden ja jämäkkyyden välillä – Susu vaatii vahvaa ohjausta, mutta toisaalta suhde siihen on varmasti mahdollista rikkoa hetkessä. Hetkittäin on tullut tuumittua, osaanko viedä Susua eteenpäin sen vaatimalla tavalla. Olen joka välissä yrittänyt muistuttaa itselleni, kuinka nuori Susu onkaan ja miten sen tietyllä tavalla kuuluukin olla keskenkasvuinen. Toisaalta vaikka nuorta koiraa pitää yrittää ymmärtää, menee ymmärrykselläkin rajansa ja se rajaviiva on ollut minulle erityisen vaikeaa piirtää. Olen ehkä liiankin paljon pelännyt luottamuksen menettämistä ja arastellut rajumman negatiivisen palautteen antamista koiralle. Kaikkien näiden pohdintojen keskellä en voi olla vielä ihmettelemättä, kuinka eri lailla Susu on kehittynyt Topiin ja Mörköön verrattuna. Susu on aina ollut jollain tapaa hyvin järkevä, suorastaan aikuisen oloinen. En tiedä, johtuuko se sukupuolesta, käyttötarkoituksesta, rodusta vai onko se vain yksilöllinen ominaisuus.

Susun ensimmäisen vuoden aikana on jotenkin kulminoitunut se, kuinka suuri merkitys sillä on, miten asioihin suhtautuu. Minulla on aina ollut tapana murehtia ja märehtiä vastoinkäymisiä koirien kanssa tarpeettoman dramaattisesti, mutta tänä vuonna ja erityisesti loppuvuodesta olen yrittänyt ottaa asiat kevyemmin. Tiedän, että tässä vaiheessa vuotta voisin ihan yhtä hyvin tuskastella vaikkapa Susun haukkuherkkyyttä ja vahtimista, mutta ne ovat Susun ominaisuuksia muiden joukossa ja minun tehtäväni on yrittää vahvistaa toivottuja piirteitä ja toisaalta myös yrittää kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onpahan haastetta!

Vuosi Susun kanssa on ollut suorastaan ihmeellinen. Ei missään mielessä helppo, mutta mielenkiintoinen, haastava ja opettavainen. Kaikki uudet lajit, samanhenkiset rotuihmiset ja höpsöt aussiet ovat taanneet, että tylsää ei ole ollut. En tiedä, voimmeko kylliksi kiittää Miimi-kasvattajaa ja Hannea, jotka luottivat Susun meille ja ovat olleet tukena. Susu on niin loistava koira! Niin rakas pieni puikkonokka. Mitä tahansa sen kanssa keksiikin tehdä, on se aina yhtä innoissaan mukana omppupylly keikkuen. Ja Susu on päivä päivältä ihanampi – millainen se oikein onkaan vuoden päästä? Tai viiden? Emmekä tosiaankaan olisi tässä ilman kaikkien ystävien apua ja kannustusta!

Onni on kolme noin täydellisen hienoa, ihanaa, loistokasta, mahtavaa, taitavaa, upeaa ja rakasta koiraa! Vielä kun itse oppisi olemaan niiden arvoinen.

Topi ja äiti hioivat eilen agilitytaitojaan Sarin opissa:

Topi pääsi Sari Vähäniityn oppiin. Onneksi pakkanen lauhtui eikä koulutusta tarvinnut peruuttaa.

Teimme kaksi rataa. Ensimmäiseen tutustuessamme ajattelin, että nyt lähden kotiin enkä jää tänne munaamaan itseäni enempää. Opin kuin opinkin radan ja keksin meille sopivat ohjauskuviot. Topia taas vähän jänskätti joten vauhti ei ollut lainkaan parasta. Takaaleikkauksia ei juuri kannattanut käyttää, varsinkaan kepeille. Topi kuitenkin taipui hyvin sylkkäriin.

Toinen rata oli juuri sellainen kuin viimeisen radan pitää olla: paljon ensimmäistä helpompi vauhtirata. Koira saa juosta ja ohjaaja onnistua. Sitten voi hyvillä melin lähteä kotiin. Herkkurasia lopussa sai Topin irtoamaan ja liitämään, minkä Sarikin tietysti pani merkille. Topi ei edes huomannut keppien takaaleikkausta eikä loppusuoralla haitannut lainkaan vaikka sivusuunnassa välissämme oli yksi hyppy. Viimeisellä radalla oli kuulemma paras vauhti.

Palautteena sain ainakin sen, että takaakierroissa pitää kiinnittää huomiota siihen, että muistaa saattaa koiran tarpeeksi pitkälle mutta kuitenkin antaa koiralle tilaa hypätä. Kepeille takaaleikkaus ei saa olla liian jyrkkä… Varmasti oli muutakin, joka palaa seuraavissa treeneissä mieleen.

Vaikka miten nuutuneella ja tympeällä mielellä lähtisi harkkoihin, palatessa on tunnelma valoisa ja keveä. Ja parhaita ovat tietysti harkat, joissa on asiantunteva ja kannustava kouluttaja!

Kävimme Susun kanssa tänään Ninkan, Peppi-sprinkun ja Vappu-pyrrin seurassa kiertämässä reilun puolentoistatunnin lenkin lumituiskussa. Voi että miten paimentytöillä oli hauskaa! Susu leikkii mielellään monenlaisten koirien kanssa, mutta kyllä toisen samantyyppisen paimenkoiran kanssa riehuminen on ihan omaa luokkaansa. Muut koirat katsovat aina silmät selällään Susun paimennusvaanimista ja irvistyspainikutsuja, mutta Vapulla tosiaankin riittää ymmärrystä näihinkin leikkeihin. Ovat Susu ja Vappu kyllä kovin samanlaisia. Oli myös tosi kiva jutella kaikenlaista noista koiruuksista. On niin vähän tullut käytyä kisoissa ja muissa tapahtumissa, joissa olisi voinut jakaa ajatuksia muiden kanssa, että on paljon patoutunutta asiaa Lopuksi pistäydyimme vielä eläintarvikeliike Parhaassa Kaverissa sulattelemassa jäisiä jäseniämme ja sielläkin Susu käyttäytyi mallikelpoisesti. Kiltti myyjäsetä antoi makupalatkin hyväkäytöksiselle koirakolmikolle.

Tänään suuntaamme vielä agilitytreeneihin, mutta taitaa olla liian kylmä Mörkölle. Siltä on jäänyt nyt tosi monet treenit väliin pakkasen takia, mutta olen sitten puuhastellut sen kanssa sisällä kaikenlaista. Pikkukoira on niin innoissaan kaikesta, mitä sen kanssa tekee.

Vuosi 2009 oli täynnä yllätyksiä. Harvassa olivat ne asiat, jotka menivät niin kuin oli suunniteltu. Vuodelle 2009 asetetut tavoitteet löytyvät täältä, mutta niihin en tahdo enää palata – Mörkön osuuksia on ihan liian vaikeaa lukea. Pikkukoiran vuodesta jäi käteen vain kasoittain kyyneliä, hampaanjälkiä ja tuskaa, vaikka vuosi olisi voinut olla hienoista hienoin. Onneksi Mörkön tila on nyt vakaa ja toivottavasti seuraavat vuodet parempia. Mörkö rakastaa yhä leikkimistä ja temppuilua yli kaiken, rapsuteltavana köllöttäminen on ykkösjuttu ja ruoka maistuu vähän liiankin hyvin. Toivottavasti sairaus ei saa yliotetta tulevaisuudessakaan.

Topilla oli hauska vuosi, joka oli täynnä kaikkea uutta kivaa. Haku ja vesipelastus ampaisivat heti Topin lajilistan kärkeen, mutta vanhat tutut agility, mejä ja rally eivät nekään pudonneet pois kyydistä. Topi osallistui myös elämänsä ensimmäiselle leirille, lenkkeili uusien ja vanhojen koiratuttavuuksien kanssa irti metsässä (kiitos kärsivällisyydestä Nuusku, Rapsu, Unelma ja Pami!) ja toimi vanhusten terapiakoirana. Kaikki asioita, joihin Topin ei olisi kuvitellut koskaan pystyvän. Heidiä lainatakseni, yksi suurimmista edistyksistä on myös lisääntynyt halimussukkaisuus – Topi aloittaa päivänsä kömpimällä viereeni pötköttelemään ja joskus jopa pyytää rapsutuksia. Tosin tähän ei olla päästy ilman lahjontaa ja joka aamu Topi saa roihetikun urhoollisesta herätyspalvelustaan… Silti jokseenkin läheisyyskammoiselle Topille saavutus on mainitsemisen arvoinen.

Susulle ei vuodelle 2009 ollut minkäänlaisia ylöskirjattuja tavoitteita, kun vuoden alussa oli vasta hatara haisu tulokkaasta. Kun sitten Susun tulo varmistui, toivoin vain, että meille muodostuisi hyvä suhde niin, että Susu pystyy luottamaan minuun. Toiveena oli myös oppia oppimaan ja tekemään hommia yhdessä leikin lomassa, ja nämä tavoitteet ovat toteutuneet erinomaisesti. Lisää mietteitä Susun vuodesta tulee sitten yksivuotispostaukseen parin päivän sisällä. Täytyy kuitenkin tässä yhteydessä mainita, että Susu on ollut enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa enkä voi kylliksi kiittää Miimiä ja Hannea ihanasta koirasta. Unnu-äidille ja Rocky-isällekin kiitos

Pojille ei aseteta ensi vuodelle mitään sen kummempia tavoitteita, kuin että molemmat pysyisivät terveinä ja nauttisivat elämästä. Jos Topi läpäisee vepen soven, pyörähtää Toller Showssa ja käväisee vaikka mejä-kokeessa, on siinä jo näkyviä saavutuksia yllin kyllin. Mörkön ykköstavoite on se, että sairaus ei etene yhtään ja edessä on paljon kaikkea hauskaa.

Entäpä Susu? Olen aika nuuka asettamaan mitään korkeita tavoitteita, ettei tarvitsisi sitten harmitella niiden saavuttamattomuutta, mutta nyt tulee kyllä aika korkealentoista settiä:

• tokon alokasluokasta hyvävireisiä kisasuorituksia, tavoitteena ykköstulos
• agissa kisaamaan ehjillä ratasuorituksilla, tuloksilla ei niin väliä mutta reilut miinusajat ja näppärät kontaktit olisivat toiveissa
• haussa olisi tavoitteena saada ilmaisu vähintäänkin alulle (tosin ensin olisi varmaan kätevää päättää se ilmaisutapakin… ) ja nenänkäytön parantuminen, eikä hallinnan lisääntyminenkään olisi pahasta
• vepeä aloitellaan mahdollisuuksien mukaan
• paimennusta vähintään kerran kesän aikana
• näyttelyissä hyviä arvosteluja ja mallikasta kehäkäytöstä

Yleisesti ottaen tärkein tavoite on kasvaminen reippaaksi ja yhteistyöhaluiseksi koiraksi, muut jutut ovat vain ja ainoastaan plussaa. Huolellisesti rakennetulta pohjalta on sitten parempi ponnistaa myöhemmin kisoihinkin, joten ohjaajalle voisi asettaa tavoitteeksi pysyä uskollisena “hiljaa hyvä tulee” -sanonnalle. Ei siis keskeneräisellä koiralla kisoihin teettämään turhan haastavia ja pitkäkestoisia rupeamia niin, että motivaatiota saa huudella takaisin. Kiva vuosi varmasti tulossa, Susun kanssa kun on niin hurjan mukavaa tehdä hommia.

Itselleni vuosi oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen. Tutustuin todella moniin uusiin lajeihin, uusiin ihmisiin ja uusiin koiriin, sain paljon uusia ystäviä ja ymmärrän koirista taas vähän enemmän. Erityisesti kesän Patchcoat-leiri Kuttukuussa amerikkalaisen aussieasiantuntijan Linda S. Bellin opissa antoi paljon ajattelemisen aihetta ja auttoi ymmärtämään Susua ja koiria yleensäkin paremmin. Olen huomannut, että paineharjoitusten myötä Susu on alkanut kestää minulta esimerkiksi treenitilanteissa paremmin painetta ja eritoten se osaa käsitellä sitä eikä alistu sen alle. Oli äärimmäisen hyödyllistä nähdä aussieita myös paimennustehtävissä ja hienoa huomata Susullakin olevan intoa työskentelyyn. Aussiet omistajineen ovat aivan ihania ja odotan erityisen innolla ensi vuoden leirejä ja muita yhteistapahtumia.

Vuosi oli myös hyvin rankka ja suruntäyteinen. Huoli Mörköstä on ollut käsittämättömän suurta ja olen monta kertaa luullut joutuvani jättämään sille viimeiset hyvästit. Toisaalta sairaus on tietyllä tavalla opettanutkin paljon – koiria ei pidä enää itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut iloitsemaan pienistäkin edistysaskelista ja yrittänyt olla surematta vastoinkäymisistä, vaikka se on itselleni usein todella vaikeaa. Oikeasti ei ole mitään väliä, jos koira seuraa viisi senttiä liian kaukana tai rähjää remmissä, sillä ne ovat niin pieniä asioita ja kalpenevat menetyksen pelon rinnalla merkityksettömiksi. Niin kauan kuin koirat ovat terveitä, iloisia ja hyvinvoivia, tulee niiden kanssa elämisestä ja olosta nauttia. Koiran elämä on niin lyhyt eikä koskaan tiedä, mitä eteen tulee. Asetankin ensi vuodelle itselleni tavoitteen suhtautua positiivisesti ongelmiinkin ja tehdä koirien kanssa sitä, mistä ne todella nauttivat.

Tänään kiersimme paimenen kanssa reilun tunnin lenkin Coody- ja Decla-snautsereiden seurassa. Kulhon polkuja ei oltu aurattu, joten rämmimme umpihangessa mäkisessä maastossa. Tulipa kunnon kuntoilua! Susu oli ihan innoissaan ja leikki partasuiden kanssa iloisella mielellä. Huomiseksi suunnitelmissa on leikkihetki Susun sielunsiskon Vappu-pyrrin kanssa. On niin mukavaa, että Susu ryhtyy hippasille niin monenlaisten koirien kanssa ja näyttää päässeen yli juoksujen aikaisesta uroskammostaankin.

Koin tonttukuvia alkuviikosta ottaessani yllättävän neronleimauksen – Susuhan osaa olla kuvattavana kuin vuosia treenanneet Topi ja Mörkö konsanaan. Topin tyyppivirhe mallina on kokemuksen mukanaan tuoma välinpitämättömyys tehtäväänsä kohtaan, kun taas Mörkön pinna on poseeraamiseen turhan lyhyt ja silmät lurpsahtelevat kiinni alituiseen. Komeat kasvot ja atleettinen olemus tosin ovat molempien puolella, mikä edesauttaa niiden buukkaamista sesonki sesongin perään. Susu sen sijaan on osoittanut suorastaan hämmästyttäviä katalogimallin kykyjä nuoresta iästään huolimatta, sillä se onnistuu kuvassa kuin kuvassa ja noudattaa kuuliaisesti ohjeita. Tämä selittänee paimenen tiiviin liimautumisen kainaloon, kun telkkarissa etsitään huippumalleja.

Vaan kukaan ei tietenkään voi onnistua kuvissa aina…

Mitä pienemmät edellä…

… sitä isommat perässä.

Joulu tuli ja meni jättäen jälkeensä koirillekin lahjoja. Paketeista paljastuneista pehmoista on käyty äärettömän hienovaraista ja korrektia kamppailua – eihän pörröistä plyysihauvaa pinkistä virtahevosta puhumattakaan sovi säikyttää rettelöinnillä! Koirat tahtovat kiittää myös Unelmaa ja Pamia maistuvista namupaloista.

Topi suoriutui jouluporon tehtävästään hurraa-huutojen arvoisesti. Tämä harvinainen oranssikarvaista ja punanenäistä porolajiketta oleva sarvipää nimittäin paitsi veti reen ovelle asti, myös jakoi lahjat lapsille (lisäten niihin terveisiksi seitsemän millin paksuisen kuolakuorrutuksen) ja haukkui hyvästeiksi. Aika pätevä tapaus! Topi oli toimeksiannostaan superinnoissaan ja touhotti ponnarisarvissaan ja joulukauluksessaan kuin paraskin poro. Kyllä oli vepetreeneistä hyötyä pulkanvedossa, sillä kantti kesti vaikka muovihirviö kolisi ja poukkoili. Topi oli hurjan reipas ja sai kaikkien silmät hämmästyksestä pyöreiksi.

Susu antoi joululahjansa minulle jo aatonaattona keskiviikon agitreeneissä. Matkasimme hallille Tuomaksen kyydillä ja parivuotias Enzo-sheltti jakoi takakontin anteliaasti Susun kanssa. Sikaosastosta ei hämmästyksekseni kuulunut pihahdustakaan. Perillä lämmittelylenkillä törmäsimme Jumpe-pihikseen, Casper-shelttiin ja Kepa-borterriin ihmisineen. Jumpella oli kaulassaan punaista valoa välkkyvä lamppu, mutta Susu hetken kummasteltuaan ihastui Jumpeen lamppuineen ihan täysin ja tahtoi hirmuisesti leikkiä. Enzollekin se oli jo aiemmin esitellyt leikkiinkutsuja. Kesätreeneissä kävimme lähes viikottain saman porukan kanssa jäähdyttelylenkillä, mutta etenkin loppukesästä juoksujen kolkutellessa ovella Susu alkoi olla aika jäyhä poikia kohtaan, joten vähän epäilin sen käytöstapoja. Jo ennen treenejä minulla siis oli tosi hyvä fiilis ja olin niin tyytyväinen Susuun, että paimen saisi seisoa treeneissä vaikka päällään eikä haittaisi tippaakaan. Niin Susu ei tietenkään tehnyt vaan teki hommia mahdottoman hyvin niin kuin tapoihinsa poikkeuksetta kuuluu. Vauhti oli huima ja into katossa. Testailimme myös ensimmäistä kertaa kosketusalustaa puomille, mutta sen kanssa on vielä mietittävää. Pitää saada omat sävelet selväksi niin, että vaatimukset ja palkkaukset pysyvät johdonmukaisina.

Eilisissä tolleriageissa Susu teki taas hienosti töitä paitsi agipuolella, myös tokojen suhteen. Mahdottomin tapahtui – teetin ensimmäistä kertaa täysimittaisen alokasluokan seurauskaavion eikä siitä ollut mitään valittamista. Vire oli korkea eikä ainakaan laskenut seuruun aikana, päinvastoin. Tunnelmat ovat aika huikeat, sillä en olisi koskaan uskonut onnistuvani rakentamaan noin mainiota seuruuta. Muulla saralla onkin sitten hommia tehtävänä ja niihin keskitytään nyt. Vaan kuka tahtoo hioa paikallamakuuta kun tarjolla on sata ja yksi triplasti vauhdikkaampaa ja hauskempaa liikettä? Eipä siitä silti mihinkään pääse, että hyvällä tokokoiralla (ja ohjaajalla) on oltava myös malttia vähintään yhtä paljon kuin räjähtävää draivia.

Aamulla tuumasin, että eiköhän tänään oteta tonttukuvia joulukorttia varten. Vaan mitä olivatkaan pääesiintyjät asiasta mieltä?

Klo 10.28

Yritys nro 1. Pojat löytyivät kodinhoitohuoneen lämmitetyltä lattialta viettämässä aamu-unien jatkoja. Mörkö sentään viitsi silmäänsä raottaa, kun asettelin tonttulakin sen päähän, mutta Topi vain käänsi kylkeään ja tunki nenunsa syvemmälle viltin uumeniin. Turha toivo! Tyttötonttu taasen sähelsi mukana imurointipuuhissa eikä paljoa korvaansa kameran raksutukselle lotkauttanut.

Klo 11.13

Yritys nro 2. Topi raahautui vaivoin olohuoneeseen, kun käsky kävi, vaan mitä se sitten tekeekään: lysähtää kaikkensa antaneena sohvannurkkaan ja painaa päänsä pehmoiselle tyynylle. Ota vaan kuvia, mutta minähän en liiku! Syvästi huokaisten Topi vastaanotti siskoni rapsutukset – on se hurmuripojan elämä sitten rankkaa.

Klo 12.00

Yritys nro 3. Kolmas kerta toden sanoo? Kyllä vain!

Mörkökin on päässyt käyntiin ja jopa Susu viettää siivousapupalvelunsa ruokatuntia. Kääpiötonttu haluaa varmistaa näkyvyytensä kuvasta ja häikäilettömästi asettuu Topin eteen.

Etuilua ei kuitenkaan sallita, vaan kääpiö palautetaan omalle paikalleen Topin kainaloon (Topin riemuksi… “mistä näitä riehuvia pygmejä tulee?”).

Yhtäkkiä tapahtuu jotakin ennenkuulumatonta – pojat ihan vapaaehtoisesti asettavat posken poskea vasten! Siinä ne sitten vain nököttävät liikkumatta niin kauan, että alan epäillä niiden henkistä hyvinvointia. Pistetään joulumielen piikkiin tuollainen läheisyyspuuska.

Tyttötonttukin pääsi studioon. Uskaltaakohan sitä edes silmiään avata..

Susu osasi olla kuvattavana todella hienosti – ei yhtään vempuloinut tai yrittänyt pyydystää tonttulakkia suuhunsa. Taisi ottaa pojista tarkkaan mallia.

Projektin tuloksena syntyi… ta-daa! Ruostuneet photoshoptaidot latistavat tunnelmaa, mutta söpöt tonttunassut antavat kaiken tuplana takaisin.

Loppukevennykseksi vielä Joensuun Seudun Palveluskoirien jäsenlehden joulunumerossa julkaistu juttu, jossa Susu, Topi ja vähän Mörkökin esiintyvät. Upeat kuvat ovat Susun Jatsi-tädin omistajan Hannan käsialaa. Klikkaa! Jutussa pohditaan yhtälöä agility + pk-lajit = x.

Yllättävää kyllä, se on mahdollista. Toivottu vaikutus saavutetaan tosin ehkä noin kolmeksikymmeneksi minuutiksi, mutta tätäkin voidaan kutsua saavutukseksi. Tarvitaan vain riehakasta pikkujouluilua, rautatieasemalla odottelua, hyytävää pakkasagilityä ja uusien tuttavuuksien kanssa lenkkeilyä, joiden kokonaiskestoksi tulee muodostua noin seitsemän tuntia. Helppo homma, eikö?

Eilen hurautimme Susun lapsuudenkotiin Liperiin Miimin, Unskin ja Pamin luokse viettämään aussieväen pikkujouluja. Kyseessä oli tosin taas sukukokous, kun aussiet saivat tonttuilla tätiensä, äitiensä, lapsiensa, lapsenlapsiensa ja mummiensa seurassa. Mukana olivat siis Unelma, Pami, Jatsi, Kiri ja Susu kaksijalkaisineen, minkä lisäksi Wallun porukka oli liittynyt seuraan meidän jo lähdettyä. Heti aluksi pikkujouluissa nähtiin vapaudenriisto, kun Jatsi armoa antamatta raahattiin pois talolle jääneiden Hannan ja poikien luota muiden mukaan lenkille. Voi Jatsi-poloista! Susu iloitsi tuttujen sukulaisten kanssa ulkoilemisesta ja oikein tarjosi itseään Pamin kurmotettavaksi. Kirin kanssa Susulla on aina aluksi vähän alkukankeutta, mutta lenkin lopussa Susu esitti jo varovaisia leikkiinkutsuja. Eksymisestäkään ei ollut vaaraa, sillä Jatsi otti opastajan tehtävänsä tosissaan ja huolehti, että kaikki pääsivät ehjinä talolle takaisin. Hauska poppoo.

Seuraavaksi vuorossa oli ihanien itsetehtyjen jouluherkkujen nauttimista. Susulle teki todella hyvää oleskella toisten koirien kanssa sisätiloissa, sillä kun on taipumusta esimerkiksi ruokapöytien omimiseen valtapiiriinsä kuuluviksi. Ihmisiä se ei koe uhkaksi ollenkaan eikä ole perheenjäsenilleen kertaakaan poikkipuolista sanaa sanonut, mutta toiset koirat ovat tuhdimpi pala purtavaksi lelujen ja ruokien suhteen. Siivosti aussieviisikko osasi kuitenkin viettää pikkujoulua myös neljän seinän sisällä. Päivän kruunasi niiden oma herkkuhetki.

Hannan pojat olivat myös mukana pikkujouluissa ja oli ilahduttavaa huomata, miten nätisti Susu osasi käyttäytyä pikkuväen seurassa. Lasten vallattomuus saa helposti aussiepoliisi palveluksessanne -vaihteen pennulle päälle, mutta selvästikin siedätys on tehonnut. Susun mielestä lauman pitäisi olla siististi koossa (Unelmako se oli, joka kokojärjestystä toivoi ;) ja lapset kutkuttavat tarttumaan laumankokoamistoimiin. Paikallaan hiljaa istuvat lapset ovat vapaita paijaamaan ja taputtelemaan Susua, joten kauhuntunteita lapset eivät herätä, vaan kontrollointitarve nostaa päätään. Eri asia sitten on, mistä paikallaan hiljaa istuvia lapsia löytää…

Pikkujoulut olivat todella mukavat, iso kiitos hyvästä seurasta ja ruoasta! On se vaan kivaa olla joensuulainen aussisti.

Vaan niin on myös mukavaa olla joensuulainen tolleristi, mikä tuli todistettua taas kerran eilisessä tolleriagissa. Pakkanen nipisteli poskia sen verran tuntuvasti, että Mörkö sai jäädä loikoilemaan takkatulen ääreen kotiin kun Susu ja Topi lähtivät liitelemään. Mörkö tuntuu palelevan paljon herkemmin kuin aikaisempina talvina eikä oikein edes tahdo kävellä tällaisilla ilmoilla. Ennen pikkukoira puski vaikka läpi kolmemetrisen lumikinoksen häntä vipattaen, mutta sairauden myötä sen sisukkuus on huvennut eikä sillä riitä tahto taivaltaa pakkasella. On se kyllä aivan eri koira nykyään, sairauden kuva vain mutta toisaalta onnellinen sellainen, mikä tärkeintä onkin. Niin kauan kun häntä heiluu ja naama loistaa, saa Mörkö jatkaa iloista touhotustaan.

Tolleriagilityssä oli huisin kylmä, joten teimme vain lyhyitä pätkiä rimat maanrajassa. Susu paineistui aluksi muista koirista vähän turhan paljon, joten pidimme breikin ja palasimme entistä ehompina maneesiin. Susu on kyllä kätevä, kun se vaan liimautuu tiukemmin jalkaan kiinni, kun kuormaa kertyy pääkoppaan eikä lähde purkamaan tilannetta rähinällä. Kivempi kuitenkin tehdä vähän rennommalla otteella. Sususta ei voi muuta sanoa kuin että se on ihan loistava treenikaveri – aina valmis ja tahtoo tehdä nimenomaan yhdessä. Kestää toistoja, huomautuksia ja palkkautuu saalistamisella, taistelemisella, namujen natustamisella, iloisilla kehuilla ja rapsutuksilla sekä ylipäänsä sillä, että pääsee tekemään lisää. Ei ole yhtään vaikeaa ymmärtää paimenten suosiota. Vielä kun kyseessä on tuollainen pidättyväisempi tapaus, ei se ole kiinnostunut edes ympärillä liikuskelevista ihmisistä ja koirista treenitilanteessa. Tietenkään ei pidä unohtaa kaikkia haasteellisia piirteitä, joita niitäkin riittää, mutta ehkä joskus voi hehkuttaakin.

Topikin treenaili kaikenlaista ja oli käsittämättömän täpinöissään pakkasen pakottaman treenitauon takia. Vauhtia ja yritystä siis riitti.

Treenien päätteeksi kävimme kävelemässä Nuuskun, Rapsun ja Siirin kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat tuttuja tyttöjä, mutta Siiriä Susu ei ollut tainnut tavata aiemmin. Päivän aktiviteettien tuoman väsymyksen takia lähtökohdat uuden tuttavuuden tapaamisen eivät olleet ehkä kaikkein parhaat, mutta onneksi Siiri ei korvaansa lotkauttanut Susun kukkoilulle. Minä taas yritin muistutella Susua mahdollisimman painavasti (lue: ärjyin) korrektista käyttäytymisestä ja paimen rentoutuikin hipsimään vierelläni lauhkeasti kuin lammas.

Päivän aikana ehdimme käydä myös hakemassa isän rautatieasemalta. Susu on mainio, kun se oikein riemastuu kuullessaan junan äänen – kohta tuosta meluhirviöstä ilmestyy joku kiva tyyppi tai ehkä pääsen itse kyytiin namuja syömään. Topi ja Mörkökin rakastavat junia.

Tänään kävimme vielä tekemässä päivälenkin Susun lempikaveri Elli-spanielin kanssa. Tytöt ovat tyytyneet viime aikoina lähinnä hengailemaan ja tutkimaan yhdessä hajuja, mutta tänään ne leikkivät villisti koko puolitoistatuntisen kierroksen ajan. On mukavaa, että Susulla on tuollainen leikkikaveri, jonka kanssa pääsee päivittäin remuamaan.

Luistelu ja työnteko ovat jälleen haitanneet koiraharrastusta ja siitä raportointia. Onneksi muiden blogeissa on elävästi kirjoitettuja kuvauksia tekemisistä, joihin mekin osallistuimme.

Viime viikonlopun aussietreffeistä on juttua Jatsin blogissa Hannan pistämättömään tyyliin kirjoitettuna.

Nuuskun ja Rapsun blogissa on kerrottu torstain agitreeneistä, lauantain tolleriagista ja sunnuntain tollerihausta.

Luvassa on sekalainen kokoelma Sirkun ja Satun kirjoittamia palasia, jotka on nivottu yhteen. Kursivoidut ovat Sirkun.

Topin torstaitreeneissä teimme Heinin ohjaustekniikkaharjoituksia. Takaakierrot ja välistävedot sujuivat hyvin mutta flippi(?) alkanee onnistua noin tuhannen harjoituskerran jälkeen. Kiva, taas uusi opeteltava asia!

Opeteltavaa oli myös lauantain jaakotuksissa ja saksalaisessa. Jaakotuksessa aivoni menevät vieläkin solmuun. Jos solmu aukeaa, sekä Topi että Mörkö kääntyvät hienosti. Mörkölläkin oli mahtava vauhti - jota lisäävät sujuvat juoksukontaktit - mutta tietysti kumpaakin karvanassua hidastaa epävarma ohjaus.

Sunnuntain hakuharkat onnistuivat erinomaisesti kiristyvästä pakkasesta huolimatta. Olimme jyrkässä maastossa, vaihtelun vuoksi.

Mörkölle kaksi maalimiestä näytti, miten he pakenevat namien kanssa. Aivan takalinjalle asti Mörkö kiisi vauhdilla. Ihan pelotti, millä hetkellä pikkukoira kompastuu korviinsa, niin kovaa se paineli menemään alas rotkon rinnettä.

Topilla oli kulmissa valmiina neljä maalimiestä piilossa, kaksi oli pressun alla. Kaikki löytyivät hyvin. Kolmannella ja neljännellä lähetyksellä vihdoin käytännössä näin ja ymmärsin kunnollisen, rauhallisen, keskittyneen lähettämisen ja lähdön merkityksen. Kolmannella lähetin rauhattoman koiran huitaisemalla matkaan ja koira meni minne sattui. Juostuaan koko alueen Topi kekkasi ukon. Neljännellä - Sirkun antaman rakentavan palautteen innoittamana:) - lähetin keskittyneen koiran huolellisesti matkaan ja suoralla pistolla maalimies löytyi heti hankalammastakin paikasta.

Topilla oli suorapalkka pitkästä aikaa. Seuraavaksi tehdään rullailmaisua helpoilla piiloilla, keskilinjalla tai kentällä. Tai sitten vaikeita piiloja maastossa. Katsotaan, tuleeko lunta ja miten paljon.

Susulla oli neljä valmiiksi piiloissaan odottelevaa maalimiestä etsittävänään. Treeni oli onnistunein pitkään aikaan! Ykkösellä ja kolmosella oli ääniapu kirittämässä, mutta kakkosen ja nelosen Susu sai selvittää oman nenänsä varassa. Kaikki pistot olivat vauhdikkaita ja koira meni tismalleen sinne, minne sen lähetin. Piiloilla keitetty pässinliha teki kauppansa eikä Susu kärkkynyt seuraavaa etsintää ennen aikojaan. Oikein hienoa, kyllä siitä hyvä tulee.

Lopuksi lenkkeilimme hetken. Aluksi Topi ja minä lähdimme eri suuntaan kuin muut mutta onneksemme Nuusku ja Rapsu liittyivät kohta seuraan, ja lopuksi vielä Susu ja Mörkökin. Mukavaa, että on tuollaista seuraa, joiden kanssa kaikki karvaturrit viihtyvät.

Ennen tutun porukan kanssa lenkkeilyä Susu pääsi leikkimään parivuotiaiden Neelan ja Zorron kanssa. Viikon takaisilla aussietreffeillä Susu ärhenteli vanhoja kaunojaan Wallulle (joka kyllä kovasti yritti vakuuttaa olevansa täysin muuttunut mies ;), joten oli hepottavaa huomata, miten mallikelpoisesti Susu tänään käyttäytyi. Tänään se olikin aivan eri koira, tuttu leikkisä paimentyttö. Susulla kestää aina hetki, ennen kuin se pystyy heittäytymään leikin tiimellykseen ja tänään se viisaasti pysytteli epävarmuuden hetkensä lähelläni. Täytyy pyrkiä siihen, että käyttöohjeet sosiaalisiin tilanteisiin tulevat minulta, sillä noissa murkkuilumyrskyissään se ei aina oikein tiedä, mikä on oikeaa käytöstä eikä varmasti osaakaan ratkaista kaikkia tilanteita itsenäisesti. Napakoita kieltoja sikailusta ja kehuja nätistä käytöksestä siis. Susun, Neelan ja Zorron leikit sujuivat hienosti, vaikkeivät punaturkit ihan paimenen vaanimisleikkejä ymmärtäneetkään. Paini ja ralli sen sijaan sujuivat mutkattomasti. Mörkökin kipitti joukon jatkona pakkasmetsän tuoksuja tutkien.

Vielä viikko sitten tuijotin juuri alkaneen jakson lukujärjestystäni silmät tapilla – joka päivä pänttäämistä kahdeksasta neljään. Viime päivinä minulle on kuitenkin onnekkaasti valjennut, että kolmena päivänä keskellä päivää koittaa hyppytunti, joka sijoittuu juuri mukavasti ruokailun ja pitkän välitunnin väliin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että minulla on suorastaan ruhtinaallisesti aikaa kipaista kotiin koiria viihdyttämään. Kahdeksan aamut kutistavat Susun aamulenkkien pituudet melko onnettomiksi, joten keskipäivän puuhastelut ovat enemmän kuin tervetulleita. Pojatkin ovat haljeta riemusta yllättävästä vierailusta keskellä päikkäreiden koisimista.

Tänään laitettiin harmaat aivosolut töihin – toisin sanoen viljelin nappuloita pihamaalle mitä erilaisimpiin kätköihin. Nenät kävivät niin että röhkintä kuului, kun etsijäkoirat suorittivat tehtäväänsä. Kaikkien herkkujen kadottua parempiin suihin karvaväen ilmeet olivat niin hämmästyksestä pyöreät “joko ne loppui?”, että otimme uusintakierroksen. Hauskoja kaveruksia.

Nuuskuttelujen jälkeen pojat painuivat sisälle possunsaparoitaan natustamaan, kun taas Susu treenasi kepittelyä. Kavensin kujaa aavistuksen, mutta se ei aussien menoa hidastanut. Nyt onnistuu jo sekin, että palkka on minulla kädessä eikä aina enää maassa keppien päässä. Tosin viretilan kohotessa kohti korkeuksia on palkan pakko napottaa rivistön päässä, sillä muuten Susulla keikahtaa kuppi nurin. Paljon se on kyllä oppinut hallitsemaan virettään ja minä taas säätelemään sitä. Nyt alan olla vakuuttunut siitä, että hienot Susun kepeistä tulee eli kujakepit ovat tosiaankin olleet kannattava ostos. Suosittelen!

Pujottelun jälkeen muutamat seuruut, paikallaolot ja jäävät liikkeet. Olen nyt alkanut liimailla liikkeiden paloja yhteen. Saa nähdä, onko perusjuttujen kärsivällinen treenaaminen tuottanut tulosta ja mitä tapahtuu, kun aletaan työstää niistä kokonaisia liikkeitä.

Asia, jonka en olisi koskaan uskonut tapahtuvan, on nyt käynyt toteen: olen päättänyt puomin opetustavan! Päädyin kosketusalustan avulla rakennettaviin pysäytyskontakteihin, syinä lähinnä kehnot olot juoksareiden vaatimien toistomäärien toteuttamiseen. A-esteelle tulee juoksarit, mutta puomia lähdetään nyt sitten opettelemaan kosketusalustan kanssa. Varmaankin keskiviikkona tai sunnuntaina aletaan tutustua puomiin. Jännää.

Neiti Piipillä ei tässä tapauksessa suinkaan tarkoiteta Susua, vaikka sekin melkoinen mölynvuotaja on, vaan erästä henkilöä, joka on noussut erittäin korkeaan asemaan perheessämme. Neiti Piippi on kylläkin hyvin samankaltainen kuin esikuvansa Susu – silläkin on kirjaimellisesti omppupeppu sekä varsin pitkä nokka. Värityskin käy yksiin paremmin kuin hyvin, sillä sekä nti Piipin että Susun nassu on kellertävä ja takapuoli iloisen mustavalkoisenkirjava. Molempien ilme on nauravainen ja, täytyy myöntää, ääntelytapakin on melko samankaltainen.

Piippi on Hyvin Rakas. Piippiä ei pureskella eikä lyödä kovaa, vaan sille annetaan pusuja, tuupitaan hellästi nenulla ja taputellaan tassulla. Piipin kanssa voi myös jutella, sillä osaahan se vastatakin sanomalla tomerasti “piip!”. Välillä Piippi juttelee pitkiäkin pätkiä, kun taas välillä se tyytyy piipittämään lyhyen ja kimakan reaktionsa asioihin. Yhtä kaikki, Susu vastaa aina vähintään yhtä innokkaasti takaisin ja onkin omaksunut enenevissä määrin Piipin korkealentoista ääntelyä sanavarastoonsa. Ehkä tietynlainen puheliaisuus ja eritoten kovaäänisyys saavat kaverukset viihtymään keskenään niin mainiosti.

Muut eivät saa koskea Piippiin tai mikäli heille lupa siihen annetaan, tulee kohtaamisen tapahtua aussien valvovien silmien alla. Topi ja Mörkö kyllä saavat tervehtiä Piippiä vaihtamalla kohteliaasti neniä sen kanssa, mutta tämän läheisempää kontaktia ei ole suotavaa luoda. Väkivalloin Susu ei puolusta Piippiä milloinkaan, sillä voisihan Piippi moisesta käytöksestä järkyttyä, mutta paimenen vaativa mouruaminen ja tarkkaileva katse pitävät huolen siitä, että jokainen kohtelee Piippiä kuin kukkaa kämmenellä.

Hymyä!

(Susussa ja neiti Piipissä on oikeasti suorastaan pelottavan paljon samoja piirteitä.. Seura tekee kaltaisekseen)