Topi, Mörkö ja Susu

Viikonloppu oli täynnä tolleritoimintaa: hakua, agilitya ja nomea. Topin lämppärinä oli torstain lintukoirien agivuoro, jossa Kaisa ex tempore suunnitteli vauhdikkaat treenit. Sylkkäriä väänsimme taas useamman kerran mutta muuten sujui mutkattomasti.

Lauantaina oli “PK”-hakuharkat, joihin osallistui viisi tolleria, cavalier ja aussie (arvaa ketkä!). Maasto oli keskilinjan toisella puolella tasaista mäntykangasta, toisella puolen oli alamäki ja tiheää näreikköä. Sää oli lähes tyyni. Kaikille paitsi Mörkölle oli neljä ukkoa.

Mörkön kanssa palasimme alkuun (jos olimme sieltä lähteneetkään) eli sille pitää näyttää, että namirasia karkaa metsään. Sitten riittää intoa etsiä maalimies.

Susulla ja Sirkulla oli teemana suorat pistot. Kaksi näkölähtöä ja kaksi haamua. Mainiosti onnistui.

Topilla oli liikaa teemoja eli harjoitus oli liian vaikea. Ukot olivat kulmissa. Kaksi maalimiestä oli makuulla kokonaan pressun alla, kaksi näkymättömissä näreikössä. Ukot löytyivät tosi hienosti mutta rullat meinasivat unohtua tuoda minulle. Topi tunki pressun alle pusimaan maalimiestä kissanruuan toivossa. Eli seuraava harkkaa emme tee näin! Miten pitäisi tehdä?

Lopuksi lenkkeilimme juoksuisten tyttöjen Nuuskun ja Rapsun kanssa. Rapsukaan ei innostunut Susun kanssa leikkimisestä, vaikka Susu yritti houkutella. Onneksi Susulle ei jäänyt tollerityttökammoa viimeviikkoisesta! Eunukkimme Mörkö ja Topi antoivat tyttöjen olla rauhassa.

Lauantai-iltana koko sakki pääsi vielä tolleriagilityyn. Susu tosin vain siivosi maneesia ja juoksenteli ympäriinsä, kun esteitä kannettiin. Treenin teemana olivat takaakierrot ja vastaanottovalssit, ja oli radalla yksi jaakotuksen paikkakin. Mörkö teki radan hyvin mutta meidän yhteistyössämme on vielä kehittymisen varaa:) Ja Mörkön pitää treenata keppejä.

Myös Topin pitää treenata keppejä, nimittäin takaaleikkausta kepeillä. Näin sanoi Heidi. Topin pääsi Heidin kanssa radalle, ja meno oli mainiota. Ohjaus oli niin varmaa ja taitavaa, että kaarrokset olivat olemattoman pienet eikä rimoja kuitenkaan putoillut. (Treenasimme kepeillä takaaleikkausta heti sunnuntai-iltana, ja toisella kerralla alkoi jo sujua - eli totuttelua vain).

Viikonlopun kruunasivat sunnuntain nomeharkat. Tätä todellista noutajalajia olemme harrastaneet hyvin vähän. Topia eivät kuolleet pakastetut linnut eivätkä puput juuri kiinnosta.

Nyt Topi tutustui kuolleeseen kaniin. Topi nuuskutteli kania hetken, kunnes spottasi Hannelen glögi- ja piparikassin. Elukan kantaminen on Topille pikemminkin tokosuoritus kuin osoitus taipumuksista. Topi muisti hyvin äkkiä vastauksen kysymykseen “onks pakko jos ei haluu” ja kanniskeli pupua kuuliaisesti. Toki iso juustopalanenkin auttoi kiinnostuksen herättämisessä.

Kaksi muuta osiota oli paljon enemmän Topin mieleen:

Markkeeraus: Avustaja heitti damin ilmaan n. 40 m päässä koirasta ja ohjaajasta. Ohjaaja lähettää koiran noutamaan, koiran pitää noutaa dami ja palauttaa se ohjaajalle. Topi toimi innokkaasti ja yllättävän hallitusti. Ensimmäisessä noudossa Topia piti muistuttaa siitä, että damilta ei ravistella niskoja nurin eikä karata tappamaan sitä. Onneksi pieni muistutus auttoi ja seuraavalla kerralla ei tarvinnut ääntä korottaa.

Hakuruutu tehtin Topille pääosin dameilla, muille koirille taveilla ja sorsilla. Topilla oli kuusi damia ja yksi lintu. Topi sai katsella, kun treenikaverit sirottelivat damit hakualueelle. Tarkoitus ei ole välttämättä hakea kaikkia dameja/lintuja. Emme olleet hakuruutua tehneet ennen, joten odotukseni eivät olleet suuret. Olinkin melkoisen ällistynyt, kun Topi määrätietoisesti ja innokkaasti etsi ja palautti kaksi damia. Sitten iski väsy eikä Topi enää kehotuksista huolimatta alkanut etsiä kunnolla. Jotta saataisiin onnistunut suoritus loppuun, Hannele kävi viskaamassa yhden damin ilmaan ja hetken päästä Topi haki damin reippaasti.

Topi on siis noutaja! Meillä molemmilla oli todella kivaa.

- Satu

Lauantaisten hakuharkkojen lisäksi Susun viikonloppuun kuului tokoilua ja agia. Sunnuntaina pystytin pitkästä aikaa omat kujakeppimme pihalle, kun talvi antaa sittenkin odottaa tuloaan, joten pujottelua ollaan treenailtu taas ahkerammin. Kuja on jo melko kapea, mutta se ei Susun menoa hidasta, vaan paimen kepittää salamannopeasti meloen. Toivottavasti mallikas tekniikka säilyy! Seuraava kujan kavennus taitaa olla edessä vasta sitten, kun kaikki kulmat ja minun vapaa liikkumiseni ovat hallussa. Pätevästi Susu kyllä tähtäilee ekaan väliin, mutta kulmatreeniä ei voi olla koskaan liikaa.

Mörkökin on päässyt kotikepittämään, kun äiti vinkkasi, ettei taida olla tiukka suljettu kulma ihan käpälässä. Tuntuu, että pikkukoira ei vain käänny ekaan väliin, vaan luonnollinen liikerata sujahtaa kakkosväliin. Notkeusjumppaa siis luvassa Mörkölle. Muuten kepeillä on havaittavissa huomattavaa edistystä – missä välissä pitkäkorva on takaaleikkauksenkin oppinut? Nyt se sujuu vaivatta, samoin minun sivuetäisyyden kasvattaminen.

Susun sunnuntain ohjatuissa ageissa hiottiin rengasta ja muuria, ja väännettiin takaaleikkaustreeniä. Pirpana on kyllä mahtava työpari!

Tunnelmia parin viikon takaa ensimmäisestä tollerihausta: Nuusku sai piilolta palkaksi lypsykumin, Rapsu palaa maalimiehen kanssa ja Topi kyllä tietää, mistä kissanruoka löytyy. Lisää kuvia.

Tollereiden hakuharkkoihin hakeutui sunnuntaina vain kaksi koiraa Topin ja Susun lisäksi. Onneksi maalimiehiä oli kuitenkin enemmän. Paikka oli sama kuin tollereilla viimeksi, avointa mäntykangasta. Tallasimme lyhyen ja normaalisyvyisen alueen.

Susun treenissä oli tavoitteena hauskanpito ja innokkuus: Susulla oli kaksi haamua. Hienot suorat pistot, hieno into.

Topi harjoitteli pressuja ja rullia: Kaksi maalimiestä oli osittain pressun alla ja kolmas oli haamu. Ilmaisu oli irtorullilla. Upeasti meni myös Topilla.

Toisetkin tollerit hakivat erinomaisesti näkölähtöjä ja haamuja. Ensi kerralla voidaan tehdä vaikeampaa.

Lopuksi menimme kävelylle mutta tytöt eivät tykänneet toisistaan, eivät remmissä eivätkä vapaina. Jälkiä ei onneksi tullut, paitsi minun käteeni ja siihenkin vain pieni.

Viime aikoina on ollut sen verran työ-, näyttely- ja synttärireissuja, että matkustus on haitannut harrastamista. Agilityyn Topi on kuitenkin noin kerran viikossa päässyt. Uudessa ryhmässä on entistä enemmän haastetta, toivottavasti ei liikaa:)

- Satu

Suuntasimme eilen aamulla junalla kohti Jyväskylän KV-näyttelyä. Susu osoitti viime viikon tapaan loistavia reissukoiran ominaisuuksia ja veteli pitkät pätkät sikeitä kolisevassa kiskobussissa. Pieksämäellä vaihdoimme Jyväskylän junaan, jossa saimmekin vaunukaveriksi kymmenvuotiaan belgirouvan omistajineen. Koiraseurasta huolimatta Susu malttoi käyttäytyä kunnon koirakansalaisen tavoin. Näyttelyhalli ja rautatieasema olivat onnekkaasti vieretysten, joten pääsimme sujuvasti päätepisteeseen asti. Aussiekehältä löytyi paljon tuttuja. Erityisesti Annen ja Aijan tapaaminen sai Susun riemastumaan. Talan ja isoksi venähtäneen Jaton edessä Susu kiemurteli, Lilli-siskon kanssa nuuskutteli kohteliaasti ja suurimmasta osasta muista pysytteli neitimäisesti kauempana. Susu ei mainittavasti perusta uroksien nenuista takapuolessaan, mutta on tähän asti tyytynyt huomauttamaan epäherrasmiesmäisestä käytöksestä terävällä haukahduksella ja minun jalkojeni taakse turvaan tulemisella. Narttujen kanssa riittää pikanuuskaisu, minkä jälkeen Susulla ei remmissä sen kummemmin ole välttämättä toiseen koiraan kiinnostusta. Vapaana remuaminen onkin sitten eri juttu.

Itse kehä sujui kerrassaan loistavasti. Junnunarttuja oli pitkälle yli kymmenen, joukossa monia paljon Susua valmiimpia neitokaisia. Brittituomari Meg Purnell-Carpenter oli aivan ihana, käsitteli koiria todella kauniisti ja oli myös esittäjälle ystävällinen. Yksittäisarvostelussa Susu oli varsin pätevä, ravasi pomppimatta ja suhtautui kopelointiin avoimesti. Hampaat tuomari pyysi näyttämään itse, mitä en siinä kuolasuiden määrässä yhtään ihmettele. Suureksi yllätyksekseni käteeni lätkäistiin vaaleanpunainen nauha! Suorastaan historiallinen hetki, montakohan kymmentä näyttelyä minulla on takana ilman ainoatakaan erinomaista… ;) Susullehan näyttely oli ensimmäinen sitten pentuluokan. Tässä hieno arvostelu:

10 months, nice head and expression, well angulated throughout, good topline, extremely sound tulos JUN ERI/2

Eikä siinä vielä kaikki. Yksittäisarvostelun jälkeen oli vuorossa kilpailuluokka, jossa tuomari osoitti Susun toiseksi! Olin ihan häkellyksissäni, omppupyllyinen puikkonokka propellikorvineenko sijoittui? Susu on siis muidenkin mielestä kaunis ja sulavaliikkeinen. Junnukehän jälkeen olin jo ehtinyt laittaa Susun häkkiin luuta mutustamaan, kun minulle valkeni, että vielä paras narttu -kehässäkin pitäisi pyörähtää. On tämä näyttelyissä pärjääminen vaan niin uutta ja ihmeellistä, täytyy todeta.

Paluumatka kului junan kyydissä unisissa tunnelmissa. Pieksämäen junassa oli monta näyttelystä palaajaa ja siinäpä sitä nökötettiin pienessä hytissä aussien, collien, belgin ja bokserin voimin. Yhtään rähinää ei tiiviistä tunnelmasta huolimatta syntynyt, vaan kaikki neljä koiruutta matkasivat harvinaisen nätisti. Päivä oli kaiken kaikkiaan todella antoisa ja oli oikein hauskaa nähdä kaikkia tuttuja pitkästä aikaa. Se onkin yksi näyttelyiden parhaasta annista, tuloksilla nyt ei niinkään ole loppujen lopuksi väliä. Susu käyttäytyi koko päivän käsittämättömän hienosti ilman turhanpäiväisiä rähinöitä, säikähdyksiä tai muita kiihkoiluja. Valtavaan koira- ja ihmismassaan se suhtautui rauhallisesti tuumaillen ja ainoastaan herkkukojujen luut taisivat aiheuttaa pennussa vähän suurempia tunteita ;)

Kaikkien kolmen koiran piti viettää lepoviikonloppu Joensuussa isän kanssa, kun minä ja äiti lähdimme mummun 80-vuotissyntymäpäiville Vantaalle, vaan toisin kävi – Susu pääsi mukaan matkalle. Kyseessä oli Susun ensimmäinen junareissu, joten ilmassa oli pientä jännitystä, kuinka viisituntinen matka sujuisi. Luvassa oli myös yhteiseloa mummun ja isokummi Sirkan kanssa, jotka molemmat liikkuvat melko huonosti.

Susu käyttäytyi koko viikonlopun ajan kerrassaan loistavasti. Olin suorastaan pakahtua ylpeydestä – miten minulla voi olla noin reipas, fiksu ja kärsivällinen koira? Susu matkasi junassa rauhallisesti makoillen, käveli rautatieasemilla vouhkaamatta ja, mikä mukavinta, ilahdutti vanhuksia suunnattomasti. Kävimme myös koirapuistossa, jossa ei tosin kummallakaan kerralla ollut muita, sekä sorsia ruokkimassa. Ainoa hankala asia Susulle oli jyrkkäportaisiin paikallisjuniin kapuaminen, mutta muuten se kohtasi kaikki kymmenet uudet asiat reippaasti. On hienoa huomata, kuinka se on oppinut hillitsemään vahtitaipumustaan eikä siten ilmoita enää kaikkea liikkuvaa haukulla.

Mummu ja Sirkka ihastuivat Susuun aivan täysin. Susu sai kuulla olevansa maailman ihanin, älykkäin ja kaunein koira, mitä se tosiaankin on (ainakin tyttökoirista, sillä eihän Topia ja Mörköä sovi unohtaa). Menomatkalla samassa vaunussa istunut nainen tuntui menettäneensä sydämensä Susulle täysin, se kun oli niin “sievä, kaunisjalkainen, hyväntahtoinen, ihmisläheinen ja rauhallinen”. Tällä naisella riitti juttua ja hän tarinoi monenlaista, muun muassa sanoi Susulla olevan pesukarhun häntä ja että Susu on jalompi kuin borzoi. Kaikenlaista sitä kuulee :)

Yllä olevat kuvat tekevät muuten historiaa, sillä ne ovat ensimmäiset kamerakännykkäkuvat tässä blogissa. Kännykän linssi varmaankin vääristää hieman mittasuhteita, mutta ihan totta, Susun nenä ON aika suuri noin muuhun päähän verrattuna. On se vain niin höpsö koiruus, ei voi muuta sanoa.

Pikkukoira ei voi järin hyvin. Eilen se oli todella ahdistunut, vaikka oli saanut aamulääkkeet normaalisti. Aiemmin se ei ole noin oireillut, mutta selvästi samanlaista käytöstä kuin monilla syringosairailla rotutovereilla. Mörkö säntäili huoneesta toiseen, tunki päätään joka paikkaan, kaivautui pieniin ja pimeisiin paikkoihin, ravisteli korviaan jatkuvasti, raaputti niskaansa ja raapi maanisesti pesää vaatemytyille. Etenkin oikean korvan alue oli selvästi kosketusarka – koira oikein vavahti ja sykäisi karkuun, jos pään tai niskan alueelle koski. Tilanne rauhoittui vasta, kun annoin Mörkölle illan Gabapentin-annoksen (150 mg) reilusti etuajassa ja lähdimme ulkoilemaan, jotta se saisi muuta ajateltavaa.

Yöllä Mörkö oli herättänyt äidin hädissään ja käyttäytynyt pitkälti samalla tavalla kuin päivällä. Vasta Rimadyl-kipulääke sai koiran rauhoittumaan sen verran, että se pystyi nukkumaan.

Tänään Mörkö on voinut entiseen malliin eli hyvin. Päällekkäin vaikuttaneet Rimadyl, Gabapentin ja Prednisolon ovat todennäköisesti olleet tehokkaita kivunkarkoittajia, mutta toivottavasti tilanne on muutenkin parempi. Täytyy seurata tilannetta vielä huomiseen ja sitten ottaa yhteyttä Aistiin, mikäli kohtauksen jatkuvat. Toiveissa olisi, että lääkeannoksia saataisiin säädettyä sopiviksi. Huoli pienestä hampurilaisnassusta on kova.

Topi ja äiti suorituivat hienosti kisadebyytistään lauantaina:

Topin kanssa kisasimme Pieksämäellä 7.11. Kisat olivat minulle ensimmäiset kilpailijana ja Topille kahdeksannet.

Tavoitteena oli, että muistaisin radat enkä hermoilisi turhia ja että Topilla olisi mukavaa. Muistin radat - opettelin niitä radanrakennuksesta alkaen. Mutta vaikka hoin mielessäni “Ohjaa, älä oleta!”, unohdin ohjeen kuitenkin muutamaksi sekunniksi: toisen radan hylky johtui siitä, että olin hetken ohjaamatta. Topi meni puomille, joka oli suoraan Topin edessä - kumma juttu;-) Ekan radan hylkäys johtui liian aikaisesta ennakoinnista, jonka seurauksena Topi hyppäsi hypyn väärältä puolelta.

Tuomari Sisko Pulkkisen radat olivat ihanan selkeitä. Eka ratamme oli kuitenkin järkyttävää säntäilyä ja sähläystä; sääliksi käy Sirkkua, joka on joutunut useissa kisoissa ohjaamaan tuollaista Topia, joka ei juuri ohjausta seuraa. Ihan eri koira kuin harkoissa. Toinen rata meni hienosti lukuun ottamatta tuota lyhyttä hetkeä, jolloin jätin kertomatta missä olen ja minne olisi tarkoitus mennä. Kontaktivirheitä ei tullut eikä toisella radalla pudonnut yksikään rima.

Entä toinen tavoite: oliko Topilla mukavaa? Taisi olla, vaikka vauhti ei ollutkaan parhaimmillaan. Mutta jos en olisi sössinyt, luulen että ajat olisivat vallan hyvin riittäneet.

Ikävästi juuri ennen toista rataa aussiepoika tuli liian lähelle ja rähinähän siitä tuli (Topi ei kuulemma aloittanut). Lähdettiin ihan täpinöissämme radalle ja Topi vain pälyili silmät punaisina ympärilleen, missä olisi häädettäviä hyökkääjiä. Pyysin seuraavaa koirakkoa pysyttelemään poissa radalta, kunnes olisimme poistuneet, mutta ohjaaja ei tästä pyynnöstäni oikein tykännyt. Selvitin asian sitten radan jälkeen hänen kanssaan. Aussieuroksen emäntä oli niin fiksu, että itse ehdotti poistumista.

Ottaa päähän, että pääsi välikohtaus sattumaan. Olen vuosikausia yrittänyt vakuuttaa Topille, että “suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä” ja sitten ratkaisevalla hetkellä suljen selässäni olevat silmät. Valoisalta puolelta katsottuna rähinästä tuli sekä koiralle että ohjaajalle hyvä adrenaliinisuihkaus rataa varten.

Oliko minulla mukavaa? Yllättävän vähän jännitti, kisapaikalle päästyämme ei juuri lainkaan. Tämähän on ihan tuttua! Ylellistä, kun koko iso kenttä väljästi sijoiteltuine esteineen on hetken vain meitä varten.

Tämän kilpailun perusteella vakuutuin siitä, että jos vain viitsii ajella pimeässä räntäsateessa Varkauden tietä piittaamatta ilmastonmuutoksesta, kolmosiin nousu on ajan kysymys. Viitsiikö? Sitten ei Topin enää tarvitsisi viettää unettomia öitä pohtien “kauheaa, olen jo 7 v ja vasta kakkosissa vaikka olen harrastanut agilitya yli neljä vuotta”;-)

Kotiin ajellessamme Vornasen Heidi soitti ilouutisen: Sanista oli Kajaanin kisoissa tullut AVA.

Pitkä agilitypäivä päättyi talvikauden ensimmäiseen tolleriagilityyn. Mukana olivat tosin meiltä vain epätollerit. Susu sai juoksennella, käydä pussissa ja malttaa pöydällä. Susu oli myös kisoissa turistina mukana. Mörkö oli taas vallan mainio.

Topi oli päässyt Tuomaksenkin koulutukseen:

Topi ja Tohelo Tuomaan takaakiertoradalla

Isänpäivänä osallistuimme Topin kanssa Tuomas Haverilan koulutukseen JoAn hallilla. Tuomas toivotti tervetulleiksi koulutukseen Topin ja Tohelon ja olinkin sitten nimeni mukainen. Oikeasti Tuomas oli tapansa mukaan oikein kannustava ja opin taas uutta ohjaamisesta. Vanhat valssit voittivat taas pussillisen uusia tekniikoita. Viimeiseltä radalta otettiin aikaa, kipitin minkä persjaloista pääsin ja valssasin kuin väkkärä. Pääsimme runsaaseen 47 sekuntiin, joka kouluttajan mielestä oli parasta, mihin pystymme.

Lajivalikoima tuntuu jo näin alkutalvesta niin suppealta, kun treenit koostuvat lähinnä vain agilitystä ja tokosta. Onneksi vepeliikkeitä voi kuivaharjoitella talvella ja Susulle pitäisi alkaa hakuilmaisuakin rakentaa. Näyttelyynkin on enää pari viikkoa, mutta lahjattomathan niihin treenaa vai miten se meni. Totta puhuen juurikin näytelmäkoukerot vaatisivat ehkä eniten hiomista, mikäli mielii esitellä kehässä jotain muuta kuin helikopteripomppuista vieteripyllyaussieta. Vaan vielähän tässä ehtii.

Susun tokokurssilla on keskitytty viimeisen viikon aikana jääviin liikkeisiin ja hyppyyn. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että Susu on syntymätokovalio, koska se omaksuu kaiken niin nopeasti. Minun pitää vain ohjelmoida koira oikein. Tokokurssin aikana minulle on alkanut kuitenkin valjeta myös ne heikkoudet, joiden kanssa tulemme painimaan tulevaisuudessa. Varmaan suurimpana on Susun tietynlainen ohjaajaherkkyys. Se peilaa tuntojani tosi tarkasti itseensä, joten jos minua jännittää himpunkaan, huomaa sen koirassa heti. Susu alkaa heti rauhoitella ja terävin draivi laimenee. Hermojen hallintaa siis tiedossa ohjaajalle. Meitä pyydettiin näyttämään yhdellä tokokurssin kerralla liikkeestä maahanmeno, vaan mitä käykään – seuruun lähtö oli huono ja jouduin ottamaan sen uudestaan. Uusinta oli jo paljon säpäkämpi, mutta koira joka ei ole kertaakaan ennen jätättänyt seuraamisessa milliäkään, oli nyt vähän varuillaan, kiitos oman miniminijännitykseni. Saa nähdä, miten Susu reagoi kunnon jännittämiseen jos ja kun mennään kokeisiin.

Toinen asia, johon on syytä kiinnittää treenatessa huomiota, on Susun taipumus ennakointiin. Kerralla, jolla treenattiin liikkeestä seisomista ilman edes mitään kunnon seuruuta alla, alkoi Susun ilme muuttua toistojen kasvaessa “saako täällä nyt liikkua ollenkaan” -moodiin. Esimerkiksi jäävien kanssa pitää olla siis äärimmäisen tarkka sen suhteen, että ei anna niiden vaikuttaa seuruuseen. Pitää miettiä, miten niitä pystyy tulevaisuudessa treenaamaan.

Ilman noita kahta “pikkujuttua” tekeminen näyttää tosi hyvältä! Seuruu on juuri sellaista kun haluankin – tiivistä, korkeavireistä ja intensiivistä. Välillä Susu innostuu puskemaan, mutta en ole siitä huomauttanut, koska kokeissa kaikki on todennäköisesti vähän hillitympää niin onpa sitten mistä ottaa pois. Suurin osa tokotuomareista ei suinkaan pidä sellaisesta seuruusta, millaista yritän Susulle saada rakennettua, mutta tärkeintä on, että itse tietää mikä on tavoite ja ihanne sen suhteen.

Keskiviikkona kävimme kaupungilla seikkailemassa tokokurssin kanssa. Voiko hienompaa pikkuaussieta ollakaan? Olin kehitellyt aikamoiset kauhuskenaariot mieleeni (yllätys, yllätys), joten olin todella iloisesti yllättynyt siitä, miten mallikelpoisesti Susu käyttäytyi. Se ei aukonut päätään kenellekään eikä mennyt lukkoon mistään. Noutajien vanavedessä kulkiessaan se kyllä erottuu – muiden häntä viuhtoo kymmenen kertaa sekunnissa ja joka paikkaan on hirveä hinku, kun taas Susu kipittää lähellä minua korvat takana ja häntä alhaalla. Hirmu reipas se kyllä on ja pahin mörköikä alkaa hiljalleen mennä ohi. Muutama kuukausi sitten se metelöi koko ajan yhtään vilkkaamassa ympäristössä, joten muutos on huikaiseva. Pentu oli nyt myös paljon rauhallisempi noin muutenkin eikä reagoinut yllättäviin asioihin niin vahvasti kuin ennen. Kaikkein hienointa on se, että Susu hakee turvaa minusta ja nyt alkaa jo usein näkyä sitä, että jos sitä jokin epäilyttää, se tulee kysymään mitä tehdä. Naapuriparkojen kontrolloimisen suhteen tässä on kyllä vielä tekemistä…

Agilityssä Susu edistyy pikavauhtia. Nyt se osaa jo hakea aitoja itse. 90 asteen kulmat, irtoaminen ja tiukat käännökset ovat kuuluneet treeniohjelmaamme viimeisen viikon sisällä ja hyvältä näyttää. Putkiin Susu irtoaa edelleenkin loistavasti ja kujakeppienkään kanssa ei ole suurempaa ongelmaa. Puomin suhteen alan kallistua pysäytyksiin, mutta A-esteelle yritän saada koiran askeleet sopimaan alastulolle ilman pysähdyksiä. Pitäisi vain se muovikehikko askarrella.

Mörköstä on kyllä ollut kovin vähän juttua blogissa viime aikoina. Pitää yrittää korjata tilanne!

Luppakorvat liitelevät

Topin torstain agitreeneissä oli kaksi Sonjan suunnittelemaa kivaa pientä pätkää. Ekaa kertaa näin kaksi U-putkea sisäkkäin, siis kolme mahdollisuutta mennä väärään päähän. Kumma kyllä Topi meni aina sinne minne pitikin ja muutenkin treeni meni huippuhyvin. Topi jopa juoksi viimeisellä jackpot-radalla niin kovaa, että luisteli kurveissa (oliko syynä vauhti vai huono ohjaus?). Jackpot tarkoittaa sitä, että ennen rataa (yleensä viimeistä), näytän Topille megapalkan ja se tietää saavansa sen vasta radan päätteeksi. Tämä vie Topin vauhdin ja motivaation aivan uusille lukemille. Toivon, että radan lopun huippupalkan opettamisella saataisiin kisoihin lisää vauhtia. Jackpot on yleensä kissanruokaa tai nakkeja tms. pakasterasiassa.

Mörkökin pääsi baanalle perjantaina, ensin Sirkun, sitten minun kanssani. Vaikka ohjauksen taso laski kuin lehmän häntä, Mörkön häntä jaksoi vispata pystyssä. Ihmeiden ihme, Mörkö oli porukan paras sylkkäriin taipuja. Vornasen Heidin radalla oli välistävetoja ja takaakiertoja mutta varsinainen haasteen paikka oli hyppy, jossa koira piti sylkkärillä kääntää takaisin tulosuuntaan. Topi taipui nitisten mutta Mörkö kuin rasvattu. Nyt kun Topi on taas löytänyt sisäisen agisalamansa, ehkä uskallettaisiin pitkästä aikaa joskus hinkata vaikeita kuvioita ilman pelkoa motivaation katoamisesta.

Lisäksi kumpanakin päivänä treenattiin näitä Topin ja minun vaikeita eli puomin ylösmenoa ja okseria. Mörkö taas on kontaktimestari.

Punaturkit syöksyilevät

Lauantaina oli tollereiden leikkimielinen PK-hakuun tutustuminen. Sirkku ja minä kerroime, mitä olemme hausta kesän ja syksyn aikana oppineet. Teimme kyllä heti selväksi, ettemme ole mitää hakuguruja ja jos oikeasti halua harrastaa, kannattaa hakeutua Josepan ryhmiin. Josepassa on ollut todella ystävällisiä ja asiantuntevia ja neuvovia treenikavereita, jotka ovat auliisti auttaneet myös Topin ja minun kaltaisia sählääviä harrastelijoita.

Koiria oli paikalla yhteensä yhdeksän, meidän koiramme mukaanluettuina. Aluksi Sirkku ja Susu demosivat pistolle lähettämistä ja Sirkku saikin tehdä lähetyksiä useamman kerran. Jostain syystä Susu kääntyi ekalta pistolta takaisin kesken kaiken. Topi esitteli, mitä oli oppinut ilmaisusta. Tällä kertaa Topi ilmaisi hienosti tuomalla rullan eikä nostamalla koipea. Kolme ukkoa helpoista piiloista löytyi heti.

Kaikki tollerit innostuivat hakemisesta. Hyvin nopeasti punaturkit hoksasivat, mistä on kyse. Käytimme erilaisia apuja, näkölähtöjä lähelle ja kauemmas, ääniä ja haamuja. Ujoimmalle koiralle kokeilimme ensin makkararinkiä mutta se oli virhe. Koirasta rinki (tai ei se ollut mikään ympyrä) oli enemmänkin pelottava. Koira kyllä ringissäkin reipastui alun jälkeen, mutta paljon paremmin toimi tutuimpien ihmisten näkölähtö.

Nyt hoksasin uudella tavalla, miten tärkeitä maalimiehet ja heidän käytöksensä on. En ollut ymmärtänytkään, miten taitavien maalimiesten kanssa Susu ja Topi ovat saaneet olla tekemisissä. On suuria eroja siinä, miten maalimies osaa olla koiran kanssa ja miten paljon maalimies panee itseään peliin palkatessaan koiraa ja pitäessään sen luonaan. Myös tätä voimme itsessämme kehittää.

- Satu