Topi, Mörkö ja Susu

Terppa vaan! Mä oon Susu ja oon aussie, semmonen tosi fiksu koira, tiiättehän. Ajattelin nyt jakaa vähän viisauttani teidän tavan tallaajien kanssa, eli pysykää mukana matkassa kohti victoryä (huomaattehan, me aussiet olemme tämmösiä monikulturelleja koiria!) 

No niin, aloitetaan. Ota oikein tukeva ote saaliistasi. Se voi rimpuilla tai muuten pyristellä, mutta pysy lujana. Etenkään usein saaliin toisessa päässä riippuvasta viisipiikkisestä ei kannata välittää.

Vastustajan vakuuttaminen on ensiarvoisen tärkeää. C’mon kaverit, mä handlaan tän homman, turha tulla mulle ryppyileen. 

Sitten ei muuta kuin kunnon kiskaisu ennalta arvaamattomalla hetkellä ja…

… tadaa! Saalis on nyt sinun. Pidä siitä kynsin ja hampain kiinni, aivan kuten esimerkkikuvassa.

Näillä ohjeilla jokaisesta voi tulla mestari. Tärkeintä on tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää.

Mörköllä oli maanantaina pesupäivä. Kylpytakissa oli kiva hepuloida ja painia Susun kanssa.

Sunnuntau oli varsinainen touhupäivä. Puolenpäivän aikaan hurautimme kentälle treenaamaan agia Hannan ja Jatsin kanssa. Lupauduin naputtelemaan palveluskoiraseuran jäsenlehteen agilitystä, joten pitihän sitä kuviakin juttuun saada. Hanna uhmasi urheasti välillä sakeaakin lumisadetta ja otti Sususta ja Topista hyppyesteiltä, kepeiltä, renkaalta, putkelta ja puomilta kuvia. Onneksi olen menettänyt kasvoni esiintymällä vähän vähemmän edustavana jo niin monessa koira-alan julkaisussa, että tuleva kuvakavalkadi tuskin voi esimerkiksi taannoista Koiramme-lehteä peitota… Toivottavasti.

Susu teki tosiaan hyppysuoraa ja putkea. Lisäksi lavastimme puomikuvan, jossa Susu kapuaa kaksi askelta lankkua ylös. Ei, en siis vieläkään ole päättänyt puomin opetustapaa. Kepit sen sijaan etenevät hienosti! Vetisten kelien takia en ole viitsinyt pystyttää keppejä joka päivä uudelleen pystyyn ja toistojen määrä ei siten ole ollut viime aikoina niin päätä huimaava kuin alkuvaiheessa, mutta hyvältä näyttää silti. Kujan leveys on noin 15 cm eli koira pääsee jo pujottelemaan. Pidän tuon leveyden nyt jonkin aikaa niin, että kaikki lähetykset ovat 80% varmat. Susu tosin tekee melko virheetöntä työtä ja olen itsekin oppinut nostamaan kriteereitä sopivalla tempolla.

Takaisin sunnuntaihin. Valokuvaamisurakan jälkeen kokeilin ohjata Jatsia. Se oli ihan höperönä innosta! Ihana koira. Niin ihana, etten oikein raaskinut aluksi sitä kunnolla komentaa… Hannan patistuksella sain asennetta ohjaamiseen ja johan alkoi sujua. Kontakteissa Jatsi vähän lintsasi, mutta muuten varsin taitava koiruus. Kiitos vain lainasta! Mielenkiintoista huomata, miten kaikissa Susun sukulaisissa on jotain samaa – ilmeitä, eleitä, ääntelystä nyt puhumattakaan ;) Kaikki ovat niin täpinöissään yhdessä tekemisestä.

Agilitystä suhahdimme Susun tokokurssille, jossa aiheena oli tällä kertaa luoksetulo. Susun luoksetulo on vielä ihan paloissa ja olen ehtinyt ketjuttaa vasta eteentulon ja perusasennon. Jos eteentuloa ei tarvitsisi pk-puolta varten, olisi kaikki kyllä paljon helpompaa… Alokasluokan vaikein liike, sitä pitää hioa, hioa ja vielä keran hioa, jotta saa tarpeeksi tiiviin ja suoran.

Illaksi menimme vielä Susun omaan agiryhmään treenaamaan. Monelaista juttua tehtiin ja Susu oli loistava. Aamulla se ei kentällä jostain kumman syystä pysynyt millään aloillaan, mutta nyt pentu napotti ikuisuuksia lähdössä. Kumma juttu.

Eilen taas tokoilimme paikallaolon ja peruskäskyjen merkeissä. Sain tällä kertaa säädeltyä Susun viretilaa näppärästi niin, että koira oli tyynen rauhallinen paikkamakuissa ja varsinainen sähikäinen seuruissa. Kouluttaja kehui Susun upeaa kontaktia, jota se pitää yllä koko ajan. Lopuksi Katja vielä kopeloi Susun, sillä ilmoitin junnun Jyväskylän KV-näyttelyyn kun kuulin, että Lilli-siskokin tulee. Pääsevät neitoset taas hepuloimaan yhdessä.

Susun tokokurssi pyörähti käyntiin keskiviikkona. Ensimmäisen kerran aiheita olivat kontakti, mukana kulkeminen ja seuraaminen. Ryhmämme on kovin noutajapainotteinen, mutta mainiosti puolipitkäkarvainen wannabe-kääpiölassie joukkoon sopii. Kurssi pidetään Kapasen maneesilla Puntarikoskella eli samassa paikassa kuin toisen agilityseuramme talvitreenit. Susu taisi muistaa paikan keväältä pikkupentuajaltaan, koska ei jännittänyt pimeää ja hevoisenhajuista hallia.

Heti alkuun otettiin luoksepäästävyys. Ideana oli, että koirat saavat itse mennä moikkaamaan kouluttajia, mutta mitä tekeekään pieni aussie - napottaa hievahtamatta paikallaan valetuomaria vilkaisemattakaan, juuri niin kuin on opetettu. Niinpä Susulta katsottiin vain suoraan hampaat ja se sujui hienosti. Vieraista piittaamaton koira on kyllä melkoisen kätevä!

Lopputunti hiottiin perusasentoja, käännöksiä ja itse seuruuta. Tein Susun kanssa lyhyet seurauspätkät piilossa olevalla lelupalkalla ja pidemmät kaaviot nami-imutuksella. En halua vielä vaatia Susulta turhan pitkiä seuruita ilman imutusta, koska minulla on pahanlaatuinen väljän ja innottoman seuruun fobia ;) Pentu oli oikein pätevänä ja suoritti kaiken just eikä melkein. Seuraaminen on nyt niin hyvällä mallilla, että jännityksellä odotan ensimmäistä takapakkia sen suhteen. Ongelmaton seuruu kuulostaa nimittäin niin utopistiselta käsitteeltä.

Keskiviikkona kävimme myös kaverini Anniinan ja Elli-fieldspanielin kanssa lenkillä. Tällä kertaa otin Mörkönkin mukaan moikkaamaan maailman kilteintä spanielineitosta, joka on yhä yksi Susun parhaista leikkikamuista. Susun ja Ellin leikki oli jostain syystä vähän laimeaa, mutta tytöillä oli oikein mukavaa yhdessä. Mörköstäkin on hauskaa vaihtaa kuulumisia Ellin kanssa, vaikkei se leikkiin koskaan innostukaan. Tänään lenkkeilimme taas samalla kokoonpanolla yhtä rattoisissa merkeissä kuin toissapäivänä. Mörkö, Susu ja Elli osaavat käyttäytyä kolmestaan uskomattoman hienosti.

Viime päivinä olemme puuhastelleet paljon muutakin, tässä äidin koonti:

Miksi helpotkin asiat ovat vaikeita?

EVO - en vaan osaa.

Tehtiin Airan treeneissä klassista puolenvaihtotreeniä, jossa koira hyppelee risteillen hyppysuorasta toiseen ja käy päädyssä putkessa kääntymässä. Tehtiin tätä valssaten, persjätöin, takaaleikkauksin ja myös peruuttaen. Kyllä oli vaikeaa takaaleikkaukset pitkästä aikaa - pitäiskö treenata?

Myös toisen pätkän piti olla helppo. Mutta en millään saanut ajoitettua ennakoivaa valssia niin, että olisin saanut Topin nätisti kääntymään pienellä kaarroksella kesken hyppysuoran. Tavallisella valssilla onnistui paljon paremmin.

Onneksi joskus vaikeat asiat ovat helppoja kun niitä on useampi vuosi treenattu

Saara oli piirtänyt perjantaiharkkoihin takaakiertoja sisältävän radan. Lisänä oli hyppypyörityksiä, putki, kepit ja keinu. Eli ihan Topin rata - tosin rimoja tippui. Topin pitää antaa hypätä rauhassa. Myös Mörkö juoksi sekä suoraviivaisen verryttelyradan että varsinaisen radan. Mörkö teki innoissaan emmekä jääneet mitään kohtaa hinkkaamaan. Mörkö on mainio!

Parasta Mörkölle oli kuitenkin ihan alussa ollut huippumukava yllätys. Kun saavuimme kentälle - mitä silmäni näkivätkään - ainakin kuusi pitkäkorvaista huiskuhäntää. Mannan lisäksi kentällä oli Moona ja Sadun (kennel Kallioluodon) koirat. Kuusi cavatyttöä! Ei kun häntä pystyyn, korvat eteen, jalat mahdollisimman suoriksi ja levälleen, hyvä ryhti - Olen iso ja komea Mörkö!

Totuuden nimessä täytyy sanoa, että entisenlainen Casanova Mörkö ei ollut mutta kyllä siitä oli hauska tytöt tavata.

Simo Hurtta herättää pelkoa Ilosaaressa ensi talvena

Lauantaina Susu ja Topi kävivät kaupunkikävelyllä. Molempien kanssa oli ilo kävellä, koska kumpikin käyttäytyi hienosti (muita koiria emme tosin kohdanneet). Susukaan ei vedä remmissä. Hienosti se on tämänkin asian oppinut. Pikkupojat isänsä kanssa kysyivät saako silittää. Kumpikin koirista käyttäytyi rauhallisen pidättyväisesti, Susu tosin esitteli äänivarojaan. Samoin kumppanukset kohtasivat Sirkun luistelujoukkueen, nuuskutellen ja haukahdellen.

Sirkun joukkue oli Koivuniemen kentällä harjoittelemassa helmikuista Hurtta-näytöstä varten. Kyse ei ole koirista vaan Simo Hurtasta: Hurtta kertoo ruotsalaisesta veromajurista Simo Hurtasta, joka oli kansan keskuudessa vihattu mies. Tarinan runkona ovat historialliset tapahtumat 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa Pohjois-Karjalassa isovihan aikana. (tämä oli sivulta http://yle.fi/alueet/pohjois-karjala/article574845.ece) Sirkun joukkue osallistuu esitykseen Hurtan joukkoina 5. - 6.2.2010.

Nuuskujen tiistaitreeneissä oli tänään rally-toko- ja näyttelyspecial Takkusen Pian johdolla. En raaskinut jättää ketään yksin kotiin, joten koko Salpakangas kuuli, kun Koukin kööri saapui varikolle. Peräkontin kalterijoukossa tyhmyys tosiaan tiivistyy.

Topi ja Mörkö pääsivät vuoronperään rallyilemaan ja kivaa oli. Mörkön kanssa tosin haittasi, etten muistanut oikeita käskyjä - mikä ihme on seiso-käsky Mörkölle? Tulppaani- ja valkovuokkoliikkeissä on Topillekin haastetta.

Sitten Topi aloitti valmistautumisen Toller Showhun. Topi-veteraanin ensimmäinen näyttely tulee olemaan ensi kesän Toller Show 2010 Joensuussa. Siellä on pallittomille, värivirheellisille ym. oma X-luokka. Topi antoi ilman ongelmia Pian katsoa hampaat ja kopeloida olemattomat pallit. Aluksi Susu veti ja pompahteli ravatessaan ja pakitti hampaiden katsomisessa. Namilla sekin onnistui ja Sirkun kanssa Susu esiintyy paljon paremmin.

(äidin kertomaa, minä vietin tiistai-iltani jäähallilla kuten melkein kaikki muutkin illat…)

Äiti kertoo Topin hakutreenistä:

Josepan hakutreeneissä Selkiellä oli taas hyvä - ja meidän ryhmässämme pentupainotteinen - porukka. Topi oli monta kertaa vanhempi kuin muut yhteensä. Ja Topin harjoitus oli monta kertaa vaikeampi kuin sillä on koskaan ollut. Olin miettinyt, ovatko tekemämme harkat liian helppoja. Ehkä, mutta tämä oli ihan äärirajoilla! Topilla oli neljä maalimiestä (enemmän kuin ennen), mitään apuja ei ollut (usein on ollut), suurin osa maalimiehistä oli oikeasti piilossa, ja yksi oli kokonaan pressun alla (eka kerta), maalimiehet olivat takarajalla (alue oli kyllä melko pieni) ja irtorullat olivat käytössä (ensimmäistä kertaa “kaukana” metsässä piilossa olevilla ukoilla ei ollutkaan suorapalkkaa).

Kaikki ukot löytyivät mutta kolmosta ja nelosta etsiessä piti Topin häntää heilutellen juosta lähes koko alue. Rullien tuominen vaati sekä maalimieheltä “Vie”-muistutuksen ja minulta “Täällä”-huudon. Näytölle lähteminenkin saattoi vaatia toisen kehotuksen, kun Sirkku seisoskeli vieressä namirasiapino sylissä. Heikoin lenkki taisivat kuitenkin taas olla minun onnettomat lähetykseni ja yleinen sählääminen.

Nyt Topi tosiaan teki töitä ja oli lopuksi väsyneen tuntuinen. Lisäksi se teki törkeän tempun, jonka tulkinnasta Sirkku ja minä olimme eri mieltä. Kolmannen ja neljännen piilon luona Topi merkkasi eli siis kusi. Minun mielestäni kyse oli hämmentyneen pikkuraukan sijaistoiminnasta liian vaikeassa ja sekavasti ohjatussa treenissä, kun taas Sirkun mielestä Topin grandioosi ego halusi julistaa kaikille olevansa King of the Universe…

Tästä tuli mieleen, että Vilanderin testissä oli samantapainen tilanne - ja Vilander tulkitsi sen keskisormen näyttämiseksi ja minä sijaistoiminnoksi. Kuka on oikeassa - minä vai Sirkku ja Vilander?

+ vielä muutama sana Susun treenistä:

Kiinnitimme erityistä huomiota siihen, että pentu pysyisi maalimiehellä eikä karkaisi etsimään seuraavaa. Maalimiehet hoitivat tehtävänsä suorastaan täydellisesti ja harjoitus oli oikein onnistunut. Molemmissa etukulmissa oli ukot ilman apuja. Ensimmäinen löytyi hyvin, mutta toisella Susu lähti vähän sooloilemaan – suorasta pistosta ei ollut tietoakaan. Kuuliaisesti se kuitenkin palasi takaisin keskilinjalle ja lopulta ukko löytyi pressun alta maakuopasta. Tuuli olikin aika olematon. Kolmas ukko oli pakeneva eikä siinä ollut ongelmia. Susulle pitää alkaa nyt käyttää vielä enemmän pressuja ja peittoja niin, ettei vähinkin silmillä bongailu jää pois. Se kuitenkin osaa käyttää nenuaankin, jos tuuli on suotuisa. Ilmaisun suhteen tilanne on vielä auki, mutta itseäni on alkanut houkuttaa haukkuilmaisu miltei enemmän kuin rullien kanssa pelailu. Äidin mielestä Susulla ei riitä kanttia haukkuilmaisuun, mutta toisaalta sillä on ääni niin herkässä, että se voisi sopia sille hyvin. Täytyy vielä pohtia asiaa.

Tähän alkuun olisi kuulunut kuvasarja koskien aussien älykkyyttä, mutta kone päätti, että sitä ei nyt julkaistakaan… Uusi yritys myöhemmin!

Onpahan tullut taas agitettua juoksutauon jälkeen! Sunnuntaina pääsimme ensimmäistä kertaa uuteen koirajunnuille tarkoitettuun ryhmäämme, jossa on ihan kouluttaja eli todellista luksusta näillä leveysasteilla. Ryhmämme on vähän sekalainen seurakunta – on kisavalmista bortsua ja taaperoikäistä vauvakoikkeria. Susu on sitten siinä jossain välissä. Susun kanssa tehtiin kahden hypyn ja putken pätkää, hyppysuoraa, pussia ja rengasta. Kaikki sujui hienosti ja lähdössä pentu pysyi uskomattoman hyvin siihen nähden, että viikko sitten Susun paikallaolo oli aikamoista vieteripeppumeininkiä. Nyt se on kuitenkin hoksannut paikallaan kököttämisen idean, kiitos paineharjoitusten. Paikkamakuuseenkaan en ole ottanut erillistä käskyä, vaan maassa ollaan ja pysytään tasan niin kauan kuin vapautussana kuuluu. Taisi muuten olla melkein ensimmäisiä kertoja, kun joku kehaisi Susun luonnetta näin vähän vanhemmalla iällä – Marian mielestä Susu oli kivan oloinen, kun ei tunkenut itseään liki mutta oli kuitenkin avoin. Ihmetyksekseni Susu leikkikin Marian kanssa ilman mitään ongelmaa! Alkukesästä vieraat yrittivät kovasti leikittää Susua hakupalkkausta varten, mutta leikki oli silloin aina kuitenkin hieman tahmeaa. Elinakin totesi Susun menon näyttävän mukavalta ja sanoi Susulla olevan hyvä asenne tekemiseen, eli ehkä tytöstä vielä hyvä akilitikoira tulee. Nyt pitäisi vain se puomin opetustapa lyödä lukkoon, vaikka eihän tässä tosiaankaan mikään kiire ole.

Eilen kävimme kentällä ottamassa muutaman esteen itsenäisesti. Koska Susu hakee hyppyjä aika onnettomasti ilman esteen takana napottavaa palloa näkökentässään, harjoittelimme enimmäkseen itsenäistä irtoamista hypyille. Treenin lopussa pentu pinkoi jo kaksi ysikymppistä hyppyä, mutkaputken ja vielä loppuhypyn varsin sujuvasti, mistä olin oikein tyytyväinen. Hieman ehkä ylimääräistä sähläystä ja itse kiirehdin treenin vaikeustason kanssa, mutta kaiken kaikkiaan hyvä harjoitus. Yksittäisinä harkattiin vielä keinua ja rengasta, jossa tuli ihmeellinen jumi. Saatiin se kuitenkin lopulta purettua.

Tänään saimme Susun kanssa autokyydin rautatieasemalle, josta kävelimme keskustan läpi kotiin. Yritin valita mahdollisimman tapahtumarikkaan reitin, mutta lopulta päädyin koukkaamaan ydinkeskustan (mikäli Joensuussa sellainen edes on) vierestä, sillä Susulla tuntui olevan jo ihan tarpeeksi kuormaa pääkopassaan. Tyttö oli tosi rauhallinen ja vastaanottavainen koko lenkin ajan, haki kontaktia ja suhtautui tuumaillen vilkkaaseen liikenteeseen, mutta silti se oli koko ajan vähän varuillaan. Häntä oli alhaalla ja korvat takana. Kaiken aikaa se kuitenkin kysyi minulta neuvoa ja kun kehuin sitä vierellä kävelemisestä, tyytyi se pysyttelemään vasemmalla puolellani reagoimatta juuri mihinkään ääniin tai ohikulkijoihin. Noin sen pitää mennäkin – kaupunkielämää ei tarvitse rakastaa, mutta sietää ja kestää. Tärkeintä on, että Susun mielestä minun kanssani on turvallista liikkua ja että se saa tarvittaessa tukea minusta.

Susun kanssa kävellessäni mietiskelin syntyjä syviä. Susun kanssa on sujunut tähän mennessä oikeastaan tosi hyvin. Minulla on ehkä koko ajan ollut turhan pessimistinen asenne siihen, mitä tästä oikein tuleekaan, mutta toisaalta se on ollut onnikin. Jos minulla olisi ollut kovin korkeat odotukset ja tavoitteet, keskittyisin vain ongelmien märehtimiseen niiden ratkaisemisen sijaan. Nyt olen onnistunut pysymään aika rentona ja suhtautumaan Susuun kasvavana koirana, joka saa olla epävarma ja ailahtelevainen. Vaikka olenkin oppinut viime aikoina myös vaatimaan Susulta enemmän erityisesti treenitilanteissa, olen yrittänyt keskittyä ennen kaikkea hyvän suhteen luomiseen ja pitänyt tehtävien kriteerit aika alhaisina.

Paimenkoiran ja seurakoiran välillä on niin suuri ero siinä, millainen merkitys koiran ja ohjaajan välillä on. Mörkö ei hae ihmisten hyväksyntää oikeastaan ollenkaan. Sille on ihan sama, olenko tyytyväinen sen perusasentopaikkaan vai en – se pohtii lähinnä sitä, miten se saisi haalittua mahdollisimman paljon namuja kitaansa. Tämän takia Mörköä on äärimmäisen vaikea myös rankaista minulta tulevalla negatiivisella palautteella, koska se ei yksinkertaisesti välitä. Se, että minä olen vihainen, ei ole sille mikään rangaistus. Niinpä sen kanssa pitää pohtia toisenlaisia keinoja ja vahvistaa oikeaa toimintaa, niin että se ei edes ajaudu väärille teille. Susu on aivan eri maata. Sen ilme alkaa loistaa joka kerta, kun se huomaa, että olen tyytyväinen sen tekemiseen ja se haluaa työskennellä ihan vain yhdessä tekemisen ilosta. Siksi sen kanssa on niin ihana tehdä yhdessä hommia.

Mörköön pitää suhtautua eri tavalla – sehän onkin palveltava koira eikä suinkaan palveleva koira ja hyvä niin! Molemmissa on omat haasteensa. Mörkön kanssa on aina ollut äärimmäisen vaikeaa saavuttaa edes jonkinlainen yhteys; yhdessä tekemisen meininki ja molemminpuoleinen kunnioitus. Nyt, neljän vuoden yhteisen taipaleen jälkeen, Mörkön kanssa on mukava olla. Se ei palvo minua eikä tule koskaan palvomaankaan, mutta ensimmästä kertaa luotan siihen ja se minuun. Viime kuukausina olen myös alkanut arvostaa Mörköä enemmän. Kovaäänisen ja reaktioherkän Susun jälkeen Mörkön tohottava hälläväliä-asenne on varsinaista hermolepoa. Mitä tahansa tapahtuu, Mörkö vain puksuttaa eteenpäin häntä viuhtoen.

Siihen, miksi Mörkön kanssa on nyt paljon mutkattomampaa elää, on vaikuttanut varmasti myös se, että olin varma ettei se edes elä syksyyn asti. Nyt jo se, että koira on elossa, on voitto. En enää vaadi siltä niin paljoa kuin ennen ja ne jotka Mörkön tuntevat, tietävät, että Mörkö ottaa kaiken irti oloneuvoksen asemastaan…

Kun minä lähdin Helsinkiin viikonlopuksi sukuloimaan, jäivät koirat viettämään aktiiviviikonloppua Pohjois-Karjalaan. Tässä karvakavereiden viikonloppu äidin kertomana:

Topin viikonloppu alkoi perjantaisilla PoKS:n mölleillä. Osanotto oli ennennäkemättömän runsasta, joten pimeys ehti laskeutua ennen epävirallista rataa. Heidi-tuomari oli suunnitellut radan niin, että se oli kentän lamppujen valossa mahdollisimman näkyvä ja turvallinen suoritettava. Maailmassa pitäisi olla enemmän heidejä! Kisan jälkeen tuomari, tuomarin sihteeri ja kellottaja juoksivat radan koiriensa kanssa. Enää en hämmästellyt hylkyjen määrää. Vornasen Heidin rata näytti helpolta mutta oli vaikea varsinkin silloin kun koira oli ohjaajaa nopeampi. Ja meillä vaikeutta lisäsi se, että koiralle ei ole opetettu kontaktien itsenäistä suorittamista. Mahtavaa juoksemista!

Seuraavana päivänä suuntasimme Jarin, Satu-kaiman ja koirasirkuksen kanssa Kolille. Noin puolet Pohjois-Karjalan ihmisistä ja neljännes koirista oli myös lähtenyt nauttimaan upeista maisemista ja loistavasta säästä. Lisänä olivat vielä 250 Vaarojen maratonille osallistujaa. Mörkö ja Susukin joutuivat olemaan melkoisen osan taipaleesta remmissä. Satu-rukka joutui pitelemään pientä mustaa nelivetomaasturia.

Kapusimme Mäkrävaaralle. Henkeä salpasivat paitsi nousu, erityisesti maisemat. Taukoa pidimme Ikolanahon nuotiopaikalla; siellä oli meidän koirien lisäksi neljä berniä, yksi porokoira ja yksi tolleri.

Sunnuntaina lähdimme katsomaan, olisiko Patvinsuolla Soiden triathlon. Emme kuitenkaan joutuneet väistelemään maastopyöriä pitkospuilla eikä kukaan muu kuin Mörkö uinut suon silmässä. Varsinkin aamusta oli sen verran pakkasta, että suo kantoi Mörköä ja Susua. Topi pysytteli suurimman osan matkaa turvallisesti pitkospuilla polvitaipeessa. Välillä se rohkaistui muiden perässä menemään suolle latkimaan ihanan raikasta vettä, joka ei maistunut Mörkön korville (kuten kotivesi). Teretin taukopaikalla Topi oli ensimmäisenä kiipeämässä näköalatorniin; onneksi Jari sai liinasta kiinni.

Kiva on tarkkailla koirien luonteiden erilaisuutta. Pitkospuilla kun kuljetaan jonossa, Mörkö haluaa johtaa koko joukkoa, Susu haluaa olla koirien ensimmäinen ja Topi ei missään nimessä halua olla joukon eikä edes koirien ensimmäinen (mutta ei myöskään ole mielellään ihan joukon viimeinen). No, kumpi on eka – Mörkö vai Susu?

Voiko kurjempaa ilmaa enää ollakaan? Tänään kouluun polkiessani taivaalta satoi melkein kaikkia veden olomuotoja niskaan – sadetta, räntää, rakeita ja lunta. Keppejäkään ei olla voitu Susun kanssa treenailla juurikaan, sillä en viitsi viedä sitä märälle nurtsille liukastelemaan. Jos vetiset kelit jatkuvat, pitää raahata ainakin keppien toinen puolisko hiekalle, että aussie pääsee kepittämään.

Susun ensimmäiset juoksut ovat nyt ohi. Yllättävän helppoa elämä oli, vaikka talossa oli kaksi aikuisiällä leikattua urosta ja tärppipäiväinen narttu. Topi ja Mörkö olivat melko rauhallisia koko pariviikkoisen ajan. Topi jätti Susun nätisti rauhaan viimeistään silloin, kun “sillä silmällä” katselusta sille huomautti ja Mörkö esitti mahtavia casanovan taitojaan roikkumalla Susun etupäässä… Poikaparka oli niin kovasti jatkamassa sukua ilman palleja ja taitoa erottaa etupää takapäästä.

Mörkön maanisuus ruoan kanssa on aivan mahdotonta, kiitos valtavan kortisonin päiväannoksen. Se syö ihan kaiken, minkä voi syötäväksi laskea ja on kaiken lisäksi todella röyhkeä, mitä sapuskan anastamiseen tulee. Omatoimisuudestaan tunnettu pieni mustiainen keskittyy nyt täysillä ruoanhankintaan – se dyykkaa kertaalleen pureskeltuja purukumeja roskiksista, kapuaa astianpesukoneeseen niin sinnikkäästi, että portin taakse eristäminen on ainoa keino päästä eroon innokkaasta aputiskaajasta, hyppii kahdella jalalla ylettyäkseen pöydällä napottaviin juustoleipiin, varastelee tumppuja ja villasukkia vaihtokauppanamun toivossa… Eräänä aamuna heräsin siihen, kun Mörkö tiputteli kirjoja hyllystä otettuaan projektikseen kirjahyllyn ylimmälle hyllylle kiipeämisen. Olin epähuomiossa jättänyt sinne purutikunpätkän yön ajaksi. Koira on jopa niin epätoivoinen ruoan perään, että syö ruokansa vaikka käsittämättömän pahanmakuiseksi hakuttu Gabapentin-kipulääke on sotkettu sen sekaan. Moni syringosairas cavalier on kieltäytynyt syömästä kokonaan, kun niiden kupeista on löytynyt Gabapentinia, mikä kertoo ehkä jotain lääkkeen vastenmielisyydestä ja Mörkön ruokahulluudesta.

Onneksi ei ole enää pitkä aika kortisoniannoksen puolittamiseen. Toivottavasti se tuo jotain helpotusta pikkukoiran loputtomaan nälkään! Mörkön kekseliäitä tempauksia on tiettyyn pisteeseen asti huvittavaa seurata, mutta ruoka on sille niin paha pakkomielle, ettei koiran itsensä olo mahda olla hääppöinen.

Tänään Susu pääsee pitkästä aikaan treenaamaan muitakin esteitä kuin omia keppejä, kun naistenvaivat ovat ohi ja lähdemme hallille treenaamaan. Tai no, kaksi viikkoahan me ollaan vasta taukoiltu, mutta minkäs teet – agility on vain niin parhautta! Mörkökin pääsee liitelemään. Sen kanssa on niin hirmu kivaa treenata nykyään.

Jos edellisessä blogikirjoituksessa puhuttiin nostalgiasta, pitäisi nyt varmaan puhua esihistoriallisista tapahtumista. Agilitykenttien oranssi raketti, tokokehän vetrein vieteripylly, ja vesipelastusveneen ahkerin kitalaen tuulettaja, Topi Töttöröövi, täyttää tänään vuosia! Seitsemän auringonympärysmatkaa on nyt takana ja yhtä monta varmasti vielä edessä. Ruokapussien kylkien mukaan Topi on nyt seniori, ja mätsäreissäkin vanhusten rinkien kehänauhat aukeavat, mutta muuten ikä ei näy missään.

Kuvissa Topi on juuri ylittänyt vuoden rajapyykin. Ensimmäisenä kesänään Topi tallasi lasinsiruun, josta on ollut vielä marraskuussakin töppönen muistona. Muistan ikuisesti, kuinka tossu kerran katosi metsään – yhdeksänvuotiaalle tytölle oli paha paikka huomata tassuhaavaisen parhaan kaverin kulkevan paljasjalkaisena. Tohvelia etsittiin sitten antaumuksella ja lopulta se löytyikin.

Kun otimme Topin, ajattelimme sen olevan lasten väsymätön leikkitoveri (lukihan se sentään koirakirjassakin), iloinen ja reipas kaikkien kaveri. Totuus oli toinen, mutta nyt, seitsemän vuoden jälkeen, Topi on se koira, joka aikoinaan oli haavekuvitelmanamme. On uskomatonta huomata se muutos, joka Topissa on tapahtunut. Sitä ei tosiaan uskoisi samaksi koiraksi kuin parivuotiaana. Kaikki työnteko tosiaan on kannattanut eikä sovi unohtaa terapiakoira Mörköä, jonka tulon jälkeen Topin elämästä on tullut kosolti parempaa. Susun tulon jälkeen positiivinen kehityssuunta on vain kiihtynyt.

Vain yksi voi olla ensimmäinen ja sitä Topi tosiaan on, kaikissa suhteissa.

Susun kanssa tismalleen samanikäisen bordercollie Islan blogista bongasin seuraavaa: pennut ovat saavuttaneet junnuiän rajapyykin! Yhdeksän kuukautta on jo siis rapsahtanut mittariin. Hassua. Susu on kyllä vallan mainio pakkaus – aivan yhtä vallaton kuin ylläolevien kuvien kuvaushetkellä nelikuisena.

Kujakeppien treenailu on jatkunut ahkerasti. Olen vaatinut viimeisimmissä harjoituksissa entistä tiukemmin rauhoittumista ennen suoritusta ja se on auttanut – onnistumisprosentti on ollut tänään sata. Kuumuessaan Susu sählää eikä keskity lainkaan ykkösvälin etsimiseen. Eilen sain vedettyä yhden treenisession kokonaan pallopalkalla ilman, että koiran kuppi keikahti nurin innosta, eli lelupalkkakin on todennäköisesti vielä joskus mahdollinen pujottelun yhteydessä. Tällä hetkellä taitaa kuitenkin olla parasta suosia vielä namikippoa, koska sen kanssa viretaso pysyy aisoissa.