Topi, Mörkö ja Susu

Hurmataanko tällä älykkäällä ja sielukkaalla katsella tuomari huomenna? Toivottavasti! Totta puhuen en vieläkään osaa suhtautua näyttelyihin sillä odotuksella, että sieltä voisi saada jopa jotain muuta kuin sinisen tai punaisen muovinauhan kotiinviemisiksi.

Keskiviikon agilityissä emme tehneet paljoa. Keppien lähetyksessä onnistuin survaisemaan Susua tassulle, minkä jälkeen paimen oli varovasti sitä mieltä, että uusi tallominen voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Nätisti kieputteli putkihässäkän, mutta edelleen asennetta kuulutetaan saapuvaksi myös agikentälle. Lopuksi teimme puomin kontaktia patukkapalkalla, ensin avustajan kanssa ja sitten ensimmäistä kertaa pari toistoa niin, että patukka lensikin minulta. Tosi hienosti Susulla oli tähtäin eteenpäin eikä kuikuillut jälkimmäiselläkään toistolla perääni, vaan keskittyi alustan täppäämiseen.

Torstaina tokoilimme Kaisan, Lauran ja Katjan kanssa pesiskentällä. Susun kanssa emme tehneet ihmeempiä, ainoastaan vauhtiluoksareita (se loppuosa..) ja oikein urakalla luoksepäästävyyttä. Jälkimmäistä lähinnä vain oman mielenrauhani takaamiseksi, joka on kyllä tällä hetkellä karannut jonnekin kauas horisonttiin. Tänään nimittäin iski ihan järkyttävä paniikki kokeen takia. Ei siis mikään pieni positiivinen kutkutus, vaan kunnollinen kauhu. Nyt pitäisi oikeasti pystyä rauhoittumaan ja tehdä vain oikein onnistuneita mielikuvasuorituksia, ei maalailla taukoamatta kauhuskenaarioita siitä kaikesta, mikä kokeessa voi mennä pieleen. Erityisesti paikallaolon suhteen olen ihan hysteerinen ja tänäänkin olemme tehneet neljä paikallaoloa superpalkalla – aamulenkillä kaksi, kauppareissulla yhden ja vielä iltalenkin päätteeksi viimeisen. Voi Susu-parka, pilaan sen fiiliksen vielä tällä panikoinnillani.

Mörkökin oli torstain treeneissä mukana. Se oli niin hellyttävän taitava ja reipas, että taas piti palata sen suuren kysymyksen äärelle eli miksi. Jalat täristen ja leuka väpättäen pieni koira teki kaiken niin täydellisesti kuin vain voi tehdä. On niin väärin, niin hirveän kamalan väärin, että Mörköltä voidaan ottaa elämä pois milloin vain. Tiedän, että näitä asioita ei pitäisi ajatella, vaan yrittää elää täysillä hetkessä, mutta en pysty siihen. En vain pysty. En tiedä, pystyykö kukaan oikeasti.

Tällä viikolla on tuntunut melkein kuin olisi kaksi koirasosiaalista elukkaa. Torstaina lenkkeilimme porukalla, mukana oli lauma eri-ikäisiä narttuja ja yksi juoksuinenkin. Mörkö oli onnesta soikeana ja viipotti iloisesti muiden perässä, ja Susukin oli varsin riemuissaan. Aussie hippasteli pikkuisen Vonka-kelpien kanssa tuhatta ja sataa, eikä muidenkaan kanssa ollut ongelmia. Tänään heitimme mukavan lenkin lauantai-illan päätteeksi Heidin ja tollerien sekä Ninkan, Peppi-sprinkun ja Vappu-pyrrin seurassa. Susu ja Vappu räpättivät neitimäisesti alkulenkistä kahdestaan pusikossa eikä Vappu sen jälkeen oikein lämmennyt Susun sinnikkäille leikkiinkutsuyrityksille. Varsinainen ihme kuitenkin tapahtui, kun Susu höpelönä koikkelehtiessaan sai Nuuskun innostumaan muutamaan leikkispurttiin! Se oli suuri saavutus, sillä Heidin kertoman mukaan harvassa ovat ne kerrat, kun Nuuskis on vanhemmalla iällä laittanut tassua toisen eteen vieraan koiran kanssa leikkimielessä. Hyvä tytöt!  

Onko kummempaa kuultu? Topi, pian kahdeksan vuotta, palloili eilen vappumätsärissä kuin vanha tekijä. Vielä punanuttu ei kehään asti päässyt, mutta ehkä jo seuraavalla kerralla sitten. Topin matkaa seuranneet tietävät, että Topille tämä ei ole mikään pikkujuttu. Entisensä Topi yhä kaiken koulutuksen alla on – hetkeksi kun valvova silmä välttää, onnistuu Topi bongaamaan koko paikan ainoan tervun ja kertomaan kauhistuneen mielipiteensä tästä –, mutta kelpo koira siitä on tullut. En olisi koskaan uskonut, että Topi voisi joskus osallistua mihinkään näyttelyä muistuttavaankaan, mutta niin vain on käynyt. Kesällä palliton koipijalka pääsee Toller Shown x-luokkaan esiintymään. Turkinhoitotalkoot siis edessä!

Susu osallistui mätsäriin. Kehässä sujui mainiosti ja voisin melkein sanoa Susua luontaiseksi esiintyjäksi, mutta siltä puuttuu sellainen valovoimaisuus, efekti, josta tulisi vau-olo. Sususta kehässä on vähän tylsää ja se napittaa koko ajan “voitaisko jo tehä jotain järkevää?” -tyyliin. Nätisti se ravaa, seisoo kärsivällisesti niin kauan kuin pyydetään ja suhtautuu kopelointiin ihanan tyynesti, mutta Mörkön kaltainen kehäkettu se ei ole. Pikkumusta saapasteli kehään aina häntä iloisesti viuhuen ja todella yleisöstä nauttien, ja hurmasikin tuomarin jos toisenkin. On uskomatonta, että siitä on jo neljä vuotta, kun Mörkö osallistui samaiseen vappumätsäriin yhdeksänkuisena junnuna heti suoraan bis-kehään porskuttaen. Harmi, että syringo toi mukanaan epäluulon vieraita kohtaan – muutoin mätsärit sopisivat sairaseläkeläiselle kuin nenu kirsuun. Kevyttä ja hauskaa puuhaa, jossa saa paljon nameja ja huomiota. Kovasti kutkuttaisi osallistua Mörkön kanssa tokomölleihinkin, koska sen homman se tosiaankin handlaa, mutta en alkuunkaan tiedä, mitä pikkukoira tuumaisi luoksepäästävyyden rapsutteluosuudesta. Ei ole tullut sitä pahemmin sairastumisen jälkeen harjoiteltua.

Mätsäri oli taas hyvä herätys siihen, että minun täytyy olla reilu Susulle ja olla viemättä sitä hermostuttaviin tilanteisiin. Mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että Susun ei tarvitse moikata puolituttujakaan koiria erinäisissä koirakarkeloissa. Helmikuisista Lappeenrannan agikisoista lähtien olen pitänyt Susun erossa muista kisapaikoilla ja sille oli ehtinyt alkaa rakentua vahva luotto siihen, että muut eivät tule iholle. Piip, lähtöpisteeseen vain kun eilen tyrkkäsin sen muiden aussieiden sekaan. Että voi ihminen olla hölmö. Ei mitään ihmeempää käynyt, mutta hermostumiskäyrä hujahti korkealle ja meni pitkään, että Susu rauhoittui taas. Haukkukin on heti herkemmässä, jos se kerran pääsee kytkeytymään kunnolla päälle. Pöhinävuoristorata menee muutenkin pitkästä aikaa hienoista alamäkeä eli töitä riittää. Tokossa olen onneksi saanut kitkettyä haukkumisen oikeastaan kokonaan pois, mutta pitää tässäkin asiassa koputtaa puuta ja olla tarkkana.

Paikallaolo alkaa olla koekuosissa vain viilailua vailla. Reilu pariminuuttinen onnistuu häiriössä ilman liikehdintää tai piippaamista, mutta varsinaisia ryhmäpaikkamakuita olisi hyvä saada enemmän alle. Kaikenkarvainen treeniseura kelpaa siis enemmän kuin hyvin!

Kaikki kuvat on ottanut Virpi Nieminen, kiitos! Lisää löytyy täältä.

Takana on hauska ja opettavainen viikonloppu Patchcoat-päivillä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Mia Skogster oli tulossa koulimaan meitä tottiksen merkeissä, mutta koska eräs nimeltä mainitsematon kukkula päätti purkautua juuri nyt, jäi Mia jumiin Wieniin ja me siten vaille kouluttajaa. Onneksi saimme sunnuntaille tuuraajan kouluttamaan ja lauantaikin sujui mukavasti keskenämme treenaillessa.

Susu sai matkaseurakseen iki-ihanan Unelma-mummon, sillä hyppäsimme Miimin kyytiin. Unelma ja Miimi ovat molemmat Sususta hykerryttävän huippuja ja tervehdysrituaaleihin kuuluvat joka ikinen kerta leveät aussiehymyt ja kauniit lurittelut. Mäyräkoiran jalkoja unohtamatta… Sususta tulee ihan hylje, kun se yrittää olla niin pieni ja söpö. Yrittää vissiin taantua fyysisestikin tälle tasolle Aika paljon se on kasvanut, vai mitä? Sievä sirppana.

Matka Vihtiin sujui hyvin ja perillä olimme joskus seitsemän aikaan. Ei ehkä ollut niitä viisaimpia tekoja rykäistä koko narttuporukkaa kerralla samaan kasaan. Täpäköitä nuoria narttuja oli liikenteessä useampikin, joten yhteenottoja sattui siellä täällä ja Susukin pääsi hetkeksi narun päähän jolkottelemaan. Sisarrakkaus ei tällä kertaa kukoistanut Minan kanssa. Jatkoimme vielä lenkkiä Pirjon, Virpin, Susun Elsa-tädin ja parivuotiaan Kitsin kanssa. Susu ja Kitsi innostuivat loppulenkistä hippastelemaan, mutta sen verran veitsenterällä liikuttiin yhä, että saimme lopulta irrotella koiria toisistaan.

Majoituimme samassa huoneessa Eevan ja Sannin kanssa, joten Susu sai kämppäkavereikseen siskonsa Minan ja Lillin. Kaikki kolme osasivat onneksi nukkua rauhassa omissa häkeissään, joten molemmat yöt sujuivat levollisesti.

Lauantaina oli aika tarttua toimeen eli ruveta treenaamaan. Susu teki ensimmäisellä kierroksella henkilöryhmää ja ruudun alkeita. Paimen oli aluksi ihan selvästi sitä mieltä, että nyt etsitään satavarmasti ukkoja ja tähysti pätevänä kohti pellonreunaa. Kunhan vain Susu hoksasi, mitä lajia nyt tehdäänkään, oli se innolla mukana. Henkilöryhmää teimme toista kertaa, ensimmäisestä kerrasta oli muutama viikko aikaa. Tein ensin imuttamalla, sitten lelupalkalla ihan lyhyitä pyörähdyksiä ihmisten lomassa. Sen kummempia ongelmia ei henkilöryhmässä ole, lisää toistoja vain. Ruutua aloimme nyt tehdä kosketusalustalla ja lelupalkalla. Aamutreenit päättyivät kahden minuutin ryhmäpaikallaoloon, joka sujui entiseen malliin eli pientä pepun heiluttelua ja etutassujen liikuttelua. Ääntelyä ei lainkaan.

Iltapäivän toisella kierroksella treenailimme monenlaista. Aluksi kapulan pitoja, joiden kehitys on vauhdittunut sen jälkeen, kun olen ottanut Topin avuksi noutotreeneihin. Koirat saavat vuorotellen pitää kapulaa ja oman vuoron menettää, jos pelleilee. Kateus on Susulle hyvä vauhdittaja ja vaikka Topi ei nyt ollutkaan vieressä kirittämässä, alkaa jutun juoni löytyä. Kapulalle huutamista oli paljon vähemmän kuin aiemmin ja yritin itsekin olla mahdollisimman rauhallinen. Pitoharjoitusten jälkeen harjoittelimme ensimmäistä kertaa metrin estettä. Ihan täysikorkuiseen esteeseen ei vielä päästy, mutta olisikohan hypättävää ollut viimeisillä kerroilla sellaiset 80 senttimetriä. Kevyesti liiteli Susu moisen hökötyksen yli, kun vain ensin karisti tyypillisen alkujumituksen kannoiltaan. Pk-esteen jälkeen jatkoimme hyppyteemalla ja teimme pari toistoa tokon alokasluokan hyppyä. Se sujuu mainiosti. Loppuun vielä paikallaolo ja vauhtiluoksetulo. Paikkamakuu oli ihan älytöntä huutamista, vaikka tässä liikkeessä haukkumista ei ole ennen ollut. Luoksetulo sen sijaan oikein hieno!

Majapaikkaan palattuamme lähdimme lenkille Maridan ja Eija-Riitan kanssa. Susu tuli Roosa- ja Vaapu-serkkutyttöjen kanssa hyvin juttuun, vaikka joka kerta ujostus iski parin leikkiliikkeen jälkeen. Vähän sai Roosa kuitenkin Susua leikitettyä ja hyvillä mielin päätimme lenkin ilman yhtäkään rähinää. Päivän touhujen jälkeen Susu oli ihan sippi, mikä alkoi näkyä korostuneena vahtimisena. Niinpä neiti sai suosiolla kömpiä omaan koppaansa koisimaan.

Sunnuntaiaamuna Sanni ja Lilli-sisko lähtivät kanssamme lenkkeilemään. Tyttöset aloittivat hurjan leikin heti päästyään vapaaksi ja nujuamista riitti koko lenkin ajan. Susu varmasti muisti Lillin, koska heittäytyi leikkiin heti niin varauksetta. Todella kivaa, että siskoksilla oli niin hauskaa keskenään ja Susu ei jännittänyt tippaakaan.

Sunnuntaina Susun treeniääntelyyn puututtiin kovalla kädellä. En nyt kirjoita treeneistä sen enempää, sillä ajattelin laittaa ääntelypohdinnat kokonaisuudessaan ihan eri kirjoitukseen. Muuten tämä venähtää liian tuhdiksi ja laajaksi paketiksi. Siitä siis lisää myöhemmin!

Treenailujen jälkeen viikonloppu alkoikin olla pulkassa. Kotimatkalla kiepautimme vielä Hannan ja Jatsin kautta nappaamassa masuaan kasvattelevan Pamin takaisin kotiin. Koirien riemu oli ylimmillään ja Jatsi ilmeisen tottuneesti esitteli kotiaan pöhköinä mouruaville sukulaisilleen. Susulla oli kova työ häärätä vuoroin Unelman, Pamin, Jatsin, Miimin ja Hannan luona kertomassa, miten kivaa sillä oli.

Tiivistettynä oli ihan mahtavaa! On niin hienoa, että tällaisia järjestetään, siitä kiitos Miimille ja kaikille muille mukana olleille. Eittämättä aivan parhaita koiria ja omistajia   Jos saisin päättää, tuollaista elämä voisi olla vaikka joka päivä.

Huomaa ulostyöntyneet kynnet! Mikä lie pitkänokkainen kissaelukka, aussie sen kyllä piti olla…

Huh, taas on niin paljon asiaa, ettei oikein edes tiedä, mistä aloittaa. Susun treenit viikon ajalta ovat ihan jääneet purkamatta, mutta pikakelauksena viikko sitten sunnuntaina treenailtiin hakua, tiistaina tottista Josepan treeneissä ja keskiviikkona agilitya. Hakuhommat olivat hyvin Susun mielessä, ja tottistelutkin sujuivat mainiosti. Taitaa olla ohjaaja eikä koira, joka tarvitsee häiriötreeniä… Lisäksi sain noottia pilkunviilauksesta – enkä yhtään epäile, etteikö se olisi ollut aiheesta. Keskiviikon ageissa keskityimme kontakteihin. Nyt lelupalkka toimi puomilla loistavasti, näin sen olla pitää. Lisäksi paikkamakuusulkeisia ollaan tehty joka päivä, samoin kapulan pitoa, haukuttamista ja luoksetulon loppuosaa. Sieltä ne tullee.

Sunnuntaina treffailtiin lenkkeilyn merkeissä Miimiä, Unelmaa ja Pamia sekä Heidiä ja tollerityttöjä, minkä lisäksi keskiviikon treeneissä mukana ollut Jonni sai Susun intoutumaan taas hippasteluun. Loistavasti pikkuaussinen on nyt pitänyt huolen käytöksestään toisten koirien seurassa ja minäkin olen aika paljon sitä toisaalta vahdannut, myös yrittänyt merkata oikeaa käytöstä.

Eilen pakkasimme Topin ja Susun autoon, nappasimme Jonninkin naapurikadulta kyytiin ja lähdimme huristelemaan kohti Pieksämäkeä. Kisapäivä oli tosi pitkä ja uuvuttava, mutta ei kuitenkaan mikään turha reissu.

Topi jännäili vähän ekalla radalla ja loppusuoran lähentyessä tiputti riman, minkä jälkeen hyllytti. Äiti oli sen verran flunssainen, että myönnyin ohjaamaan Topia toisen radan. Taitavaa Topia on hauska ohjata, mutta koen että sillä on paljon turvallisempi ja varmempi olo äidin kanssa, minkä takia en aina ole ollut ideasta niin innoissani. Eilen Topi oli kuitenkin oikein vauhdikas ja reipas minunkin kanssani, vaikka vielä lähdössä tuntui, että kohta se luikkii takaisin äidin helmoihin kissanruokarasian luokse. Äidin perään kuikuileminen kostautui kakkoshypyllä, josta lävähti rima alas. Muuten rata sujui jouhevasti, aikakin oli Topille hyvä ja punanuttu taisi olla ihan oikeasti innoissaan radalla. Se taitaa kuitenkin olla vieläkin Topin päätavoite vieraissa halleissa, yhtään hyviä tuloksia väheksymättä.

Jonnin kanssa starttasimme kahden radan verran kolmosissa ja, kappas vain, saimme kuin saimmekin tuplanollan kasaan! Nyt alkoi olla oma asenne kohdallaan ja jatkoa ajatellen eilinen palautti luottoa tekemiseen.

Susu käyttäytyi kisapaikalla enkelin lailla ja sai palkinnoksi uuden nahkapatukan, joka saavutti heti suuren suosion. Seuraamisen vire ampaisi patukan siivittämänä ihan uusiin sfääreihin (jos se nyt edes enää on mahdollista…). Käyttäytymismalli hermostuttavien koirien ohittamiseen alkaa nyt muovautua mallilleen eikä eilen tarvinnut puuttua yhteen ainoaankaan ylireagointiin. Sai olla kovin ylpeä pienestä paimentimesta. Tekeminen ja oleminen Susun kanssa alkaa olla pitkän tauon jälkeen taas varovasti nousujohteista.

Tänään vasta riemu ratkesi, kun porhalsimme Ninkaa ja Vappu-pyrriä tapaamaan. Huippua, kun Susu on taas oma itsensä ainakin tuttujen otusten seurassa. Vappua vähän meinasi juoksujen takia tätiyttää, mutta leikki sujui silti riehakkaasti. Myöhemmin myös Heidi ja Susulle uusi tuttavuus Elsa liittyivät mukaan joukkoon. Vain väri taisi erottaa Susun tummanpuhuvista pyrreistä, sen verran sujuvasti ne osasivat luovia keskenään. Elsa ei oikein olisi välittänyt Susun leikkiyrityksistä ja mallikkaasti aussiepenska osasikin kunnioittaa itseään vanhempaa narttua. Ei voi kuin ihastella sitä, miten hyvin kaksi samanhenkistä paimenkoiraa lukee toisiaan ihan pienistäkin eleistä. Sai kyllä taas myös huomata, että vaikka Susu kuuluukin tukevasti vanhana syntyneiden kategoriaan, on se siitä huolimatta vielä melkoinen keskenkasvuinen kakara, hyvässä mielessä toki. Vähän tuppaa itseltäni unohtumaan, kuinka nuori se oikeasti onkaan.

Kävelimme raviradan parkkikselle ottamaan muutamia tokojuttuja. Mainiosti sujui paikallamakuu häiriössäkin ja varmistelin pomminvarmaa onnistumista tiheällä palkkauksella. Askelsiirtymissä kommentaattori oli vauhdissa taas ensimmäisen lelupalkkauksen jälkeen jatkuvasti, mutta toistoilla hiljeni. Luoksetuloissa aussie on niin epävarma kuin vain pieni koira voi olla, joten niihin pitää hakea nyt systemaattisesti varmuutta ja selkeyttä. Treenailujen jälkeen koukkasimme vielä keskustan kautta kotiin ja kaupunkikäyttäytymisessäkin on tapahtunut aivan huikeaa petrausta. Ei siinä nyt oikein mitään valitettavaa olekaan.

Oli tosi kiva lenkkeillä ja treenata, kiitos seurasta!

Viikonloppu on tullut vietettyä pitkästä aikaa tiiviisti agilityn parissa. Lieneekö se varma kevään merkki, sillä lueskelin tuossa vanhoja blogimerkintöjä ja viime vuonnakin juuri kevät oli yhtä agilityä. En valita! Kesä menee sitten taas haku- ja jälkimetsissä sekä veperannoilla palloillessa. Susulle on ihan alkeiskurssipaikkakin vesipelleilyn osalta – toivottavasti uiminen on paimenella hyvässä muistissa viime kesästä, ettei uimataitotesti mene repuiksi.

Lauantaina starttasimme heti aamusta Kantelesärkkään Joan kisoja järjestelemään Susu takakontissa. Olimme paikalla todella varhain, joten ehdin pyöritellä Susua verkkaesteillä ja ottaa muutamia tokojuttujakin ennen kuin porukkaa alkoi kunnolla valua sisälle. Aussie oli oikein täpäkkänä eikä hermoillut häiriöistä, vaikka aika kylmiltään maneesiin joutuikin. Loppupäivä oli Susulle pitkälti autossa torkkumista, mutta aina töiltä ehtiessäni kipaisin koiran autosta kisoja katselemaan. Täytyy taas sanoa, että se on kyllä aivan eri otus kuin silloin muutama viikko sitten Lappeenrannan kisoissa. Ei mitään rähjäämistä tai ylilyöntejä muutenkaan. Nyt alkaa jo näkyä oikeita reaktioita hermostuttavissa tilanteissa – eilen Susu sävähti isoa partacollieta ja liimautui siinä samassa vasempaan jalkaani kiinni korvat takana. Vähän aikaa sitten se olisi pistänyt täydet uhkauseleet päälle, hypännyt minua vasten ja huutanut huoltaan. Susu oppii ja sopeutuu ihan uskomattoman nopeasti, kun vain minä onnistuisin vahvistamaan aina oikeita asioita. Välillä sillä eilenkin meni yleinen haukkumisvaihe päälle, mutta se varmaan vain purkaa sillä painetta ja pääsee kuitenkin nopeasti yli.

Iltapäivällä kisasimme Jonnin kanssa kaksi rataa kolmosissa. Koira kävi melkoisen kuumana eikä ohjauskaan mitään priimaa ollut. Virhepisteitä ropisi ekalla radalla 20, toisella viisi. Toisen radan kielto oli kyllä ihan täysin oma moka… Niin kaukana mutta niin lähellä oli taas nolla.

Lauantaina tuli takkiin, mutta sunnuntaina meni sitten ihan nappiin Osallistuimme Jonnin kanssa lauantain kisat tuomaroineen Rauno Virran koulutukseen, jossa pyörähdeltiin tämän näköistä rataa (näpistetty Heidiltä). Hyppy 15 tosin kiepautettiin vielä takaakiertona eli vähän lisähaastetta. Tykkäsin kyllä tosi paljon koulutuksesta! Taas tuli muistutus siitä, että linjat ja käännökset ovat ne, mistä kello tykkää, eikä komeisiin miinusaikoihin aina tarvita mitään räjähtävää tykittäjää. Raunon vinkit olivat näppäriä ja toimivat Jonnin kanssa erinomaisesti. Jonni kulki mainiosti ja sai aploditkin kouluttajalta. Vaikka Jonni ei esimerkiksi eilisissä kisoissakaan mitään suuria lenkkejä kaarrellut, huomasin taas miten paljon ohjaajana pystyisin vielä käännöksistä ja siten myös ajasta nipistämään. Jonni kun kääntyy vaikka mistä, kun sen vaan kääntää.

Topi ja äitikin osallistuivat koulutukseen ja olivat myös kovin tyytyväisiä. Ensimmäisellä kierroksella herkkis-Topi pelkäsi sateen ropinaa katossa, mutta toisella kierroksella meni jo reippaasti. Jopa leikki Raunon kanssa! Ihmeellistä se on siksi, että Topi leikki ensimmäistä kertaa vieraan kanssa viime kesänä aussieleirillä ja nyt jo leikki mutkitta tuntemattoman miehen kanssa. Mari taisi olla silloin niin hyvä leikittäjä, että sai Topin leikkilukot avattua. Topi ja äiti saivat erityisesti vinkkejä ohjaajan vauhtiin ja koiran palkkaamiseen.

Susukin oli mukana hallilla, sillä Raunon koulutuksen jälkeen meillä oli oman penturyhmämme treenit. Niitä ennen sattui kuitenkin yksi iloinen juttu, kun kävimme kolmestaan Jonnin ja Susun kanssa lenkillä. Jonni ja Susu ovat kulkeneet useaan kertaan kylki kyljessä remmeissä, mutta tällä kertaa Susu oli sattumalta irti. Yhdessä vaiheessa huomasin sen esittävän leikkiinkutsuja Jonnille, joten päästin Jonninkin irti. Kaksikko leikki ihan höpelönä ja Sususta oli tietenkin tosi hauskaa, kun se pitkien koipiensa ansiosta vei Jonnia ihan 6-0. Olisikohan tämä nyt osoitus siitä, että juoksun ärhäkät jälkimainingit olisivat nyt tasoittuneet? Uroksen kanssa rennosti leikkiminen ei nimittäin ole koskaan ollut Susulle mikään läpihuutojuttu. Toivon niin kovasti, että tämä nyt osoitti menneiden ärinöiden johtuneen vain hormonihyrräilyistä.

Kokosin kerrankin videon Susun agitreeneistä. Laajempi koonti löytyy täältä, mikäli jollain on tylsää ja jaksaa katsoa valssinviilailuja. Huomasin näin jälkikäteen, että tuossa koko radalla eli ensimmäisellä videolla, jonka juoksimme treenien päätteeksi, Susu hyppää aivan eri tavalla kuin jälkimmäisellä videolla. Ei se edes melkein hyppää, koikkelehtii vain rimojen yli verrattuna ensimmäisten pätkien lennokkaisiin leiskauksiin. Muuten kyllä näyttäisi hyppäävän ihan hyvällä tekniikalla, vaikkakin aika vähän asiaan olen perehtynyt tehdäkseni mitään luotettavia analyyseja. Nätisti se noin yleisesti kulkee – vähän liiankin nätisti omasta mielestäni.

Loppuun kokeilimme puomia Raunon vinkkaamalla lelutekniikalla, mutta ainakin näin ensiyrittämällä näkyvillä ollut lelu sai Susu ihan liikaa saaliille. Mielelläni kyllä lelupalkkaa käyttäisin puomilla, vaikka ei Susu mikään toivottomin viettialueelta toiselle siirtyjä namipalkan kannalta olekaan. Pitää miettiä asiaa ja kuivaharjoitella kotona.

Lauantain Varkauden agilitykilpailuissa nähtiin jo aivan erilainen pieni paimentyttö verrattuna viikon takaisiin pilvissä huidelleisiin stressitasoihin Lappeenrannassa. Lieneekö Susu ujuttaneen jännityksensä vaivihkaa äidille, koska tämä oli kauhusta kankeana ennen ensimmäistä starttia. Luottamuspula koiraan ja turvamiehistöön radan reunoilla palautui toiseen starttiin, jossa meno oli jo paljon rennompaa. Topi tosin jännitti jälleen eikä päässyt Lappeenrannan kaltaisiin supersfääreihin. Huonot hermot ovat ja pysyvät, ja onkin lähinnä tuurista kiinni, milloin Topi saa viimeisen nollansa kakkosista. Pelätessään Topi vaihtaa lennokkaasta laukasta pieneen kipitykseen, mikä tietysti vaikuttaa aikaan. Lauantaina Topi ja äiti saivat tuloksekseen hylyn ja yliaikanollan (+2,56). Helppoja radat eivät olleet ja Topi sijoittuikin toisella radalla toiseksi. Topi oli itse varsin tyytyväinen kisapäiväänsä ja herkutteli ansaitusti kissanruualla molempien starttien jälkeen. Lämmittely- ja jäähdyttelylenkit ihanien Nuuskun ja Rapsun seurassa kruunasivat karkelot. Edellä mainitut punanenät muuten liitelivät samaisena päivänä aivan mahdottoman upeasti! Eittämättä maailman mahtavimmat tolleritytöt.

Jonni-göötin kanssa juoksimme kaksi starttia kolmosissa. Ensimmäinen rata oli epämääräistä hiipparointia omalta osaltani, mutta toiselle radalle sain koottua itseni ja saimme yhden SM-nollan lisää. Josko ne sieltä nyt tippuisivat, omasta asenteestahan se vain on kiinni.

Susu-turisti ei ollut enää niin kovasti lisänimikkeensä veroinen, mikä tässä tapauksessa on siis vain ja ainoastaan plusmerkkinen kehityssuunta. Nakkimaatti oli ahkerassa käytössä ja vaikka koiran jatkuva syöttäminen ei ehkä ole se ideaalisin toimintatapa, rauhoittaa se Susua todella hyvin ja saa positiivisen vaihteen päälle. Säästyimme ainoaltakaan huolihuutamiselta syliin kapuamisineen enkä muutenkaan voi tällä kertaa moittia Susua äänenkäytöstä. Nyt sen kanssa oli ilo oleskella maneesissa ja sen ympäristössä, vaikka ei se itselleni vieläkään mitään rentoa hengailua ollut. Koko ajan pitää yrittää bongata Susun mielestä mahdolliset uhat ennen kuin se itse ehtii sitä tehdä. Minun murto-osaiset aistitarkkuuteni koiraan verrattuna eivät mainittavasti auta tässä pestissä, mutta toivon vastaehdollistamisen lunastavan paikkansa. Kehut toisten koirien ja muiden juttujen rauhallisesta katselusta johtivat jo viime lauantaina parempaan lopputulokseen. Vieraista koirista päätin pysyä tällä kertaa erossa, jotta Susu oppisi, että sen ei tarvitse narun päässä huolehtia ympäröivistä tassuttelijoista. Tahdon sen luottavan siihen, että silloin kukaan ei tule sen iholle. Lämmittelylenkit Susu tepotti rinta rinnan Jonnin ja jo mainittujen tollerityttöjen kanssa. Kumma kyllä, tuollaisilla remmilenkeillä Susun on kaikkein helpoin rentoutua, vaikka se kulkisi toisten kanssa kirjaimellisesti peppu vasten peppua.

Tästä päästäänkin sujuvasti aiheeseen, mikä on aiheuttanut huolta viimeisen viikon aikana – Susun koirasosiaalisuus tai pikemminkin sen puute. Juoksujen aikana on tapahtunut jotain ja tutuistakin koirista on tullut uhkia. Viime perjantaina lenkkeilimme Coody- ja Decla-snautsereiden seurassa, mutta entisestä rennosta leikkimeiningistä ei ollut merkkiäkään. Sain kahteen otteeseen kiskoa ärisevän aussien Declan niskasta. Suurimman osan ajasta koirakolmikko jolkotteli hyväntahtoisissa merkeissä, mutta jokin laukaisi rähinätilanteet. Ensimmäisessä tilanteessa ei ollut mukana kukaan meistä kolmesta ihmisestä enkä ainakaan huomannut kiistakapulana mitään keppiä tai muuta aarretta. Toinen välikohtaus sattui aivan lopussa. Silloin Susu oli poiminut lumesta jonkin kaarnanpalasen, jota Decla erehtyi katselemaan kiinnostuneena. Susu nosti huulta ja kun Decla ei välittömästi perääntynyt, sai se paimenen niskaansa. Tässä vaiheessa Coodykin jo hermostui, jolloin Susu huomasi menneensä liian pitkälle ja jäi korvat luimussa hankeen istumaan.

Sunnuntaina hurautimme maalaismaisemiin Ninkan, Lassen, Peppi-sprinkun ja Vappu-pyrrin luokse. Vappu on valepyrri Susun sielunsisko, herkkyyttä ja tiukkuutta samassa paketissa, ja ajattelin, että jos niille tulee riitaa niin on todella syytä huoleen. Ei hätää, tyttöset leikkivät sovussa eikä sisätiloissakaan oleskelu ollut minkäänlainen ongelma. Lenkin keskivaiheilla Vappu juoksi Ninkan ohi läheltä, jolloin pyrrisen pää kolahti Ninkan kantamaan remmiin. Susu oli sopivasti rikospaikalla ja Vappu murahti pienesti Susulle, kun luuli sen napauttaneen. Siitäkös aussie herkistyi eikä uskaltanut vastata Vapun leikkiinkutsuihin ennen kuin päästiin takaisin pihamaalle, mistä leikki jatkui sitten sisällekin.

Susun kaino ja äärimmäisen kohtelias käytös Vapun ja Pepin seurassa antoi lisävahvistusta pohdinnalleni ärinöiden syystä. Aussien rähinät eivät ole mitään narttuilua, osaksi vahtimista kyllä, mutta aggressio kumpuaa pelosta. Moni kokenut nartunomistaja on sanonut minulle, että voin huoleti laittaa ärhäkkyyden vielä juoksujen piikkiin, mutta silti mietin varmaan liikaakin, mistä tällainen täyskäännös nyt voisi johtua. Alkutalvesta Susu tuli suorastaan loistavasti kaikkien kanssa juttuun eikä harrastanut uroksienkaan härnäystä. Leikkikutsuihin se vastasi riemuissaan ja telmi oikein paineettomasti. Remmikäytös taasen on aina ollut asia erikseen ja siinä on mukana aimo annos kontrollointihalua vahtivietin voimistamana, mikä tietää minulle paljon parantamisen varaa.

Nyt mietin, mitä tehdä tästä eteenpäin. Jos Susu on noin räjähdysherkkä käyttämään hampaitaan kuin tuttujen snautsereiden seurassa oli, en uskalla käyttää muita koiria koekaniineina. Jokainen kiistatilanne on liikaa. Selvää on, että päätä ei saa nyt laittaa pensaaseen, vaan olisi tärkeää tavata säännöllisesti muita koiria. Luulen, että tapaamme tuikituttuja kavereita nyt muutaman viikon sisällä useaan kertaan ja kuulostelen vähän tilannetta. Onhan hyvinkin todennäköistä, että kyse oli Declan kanssa yksittäistapauksesta tai juoksut kummittelevat yhä. Mikään rauhan ruhtinatar Susu ei ole koskaan ollut, mutta tuollainen harkitsematon ärhäkkyys ei kuulu asiaan.

Vähän on sellainen olo, että nyt sitä mennään – Susun ensimmäinen vuosi kun oli hämmästyttävän tasainen.

Nyt on etelänmatka tehty, tosin tällainen koiraversio. Muut suihkauttavat lentokoneella Thaimaahan grillaamaan itseään, mutta me tyydyimme edellisvuosien tapaan turvallisesti kotimaan rajojen sisällä autoiluun. Onhan se 500 kilometriäkin jo aika paljon etelään… Topi jäi kotiin nautiskelemaan ylhäisestä yksinäisyydestä ja siskoni ylenpalttisesta ruokatarjoiluista, mutta Mörkö ja Susu pääsivät mukaan matkaan.

Maanantai meni matkustaessa. Lahden kohdalla eläinsairaala Aistista soitettiin, että cavalierien syringoasiantuntija Sigitas ei olisikaan huomenna paikalla, vaikka olimme nimenomaan varanneet hänelle ajan. Kieltämättä kismitti, sillä vaikka Aistin muutkin neurologit osaavat asiansa, olisi ollut kaikkein hyödyllisintä keskustella asioista Sigitaksen kanssa. No, ei siinä vaiheessa enää tosiaankaan viitsinyt takaisinkaan kääntyä, joten en perunut Mörkön aikaa.

Hyvinkään mummola on majapaikkana kummallekin karvakaverille tuttu, joten taloksi asettumiseen ei palanut aikaa. Heti ensimmäiseksi Mörkö esitteli huikeiksi jalostuneita ruokavarkaan taitojaan kipuamalla vartioimatta jätetylle päivällispöydälle ja imuroimalla yhden kerroksen Pandan juhlakonvehteja. Suklaa on ollut aina Mörkön suurin unelmaherkku ja kylläpä sillä nyt oli tyytyväinen ilme. Vihdoin ja viimein, neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen suklaaryöstö onnistui kuin onnistuikin. Onneksi konvehdeissa suurin osa on jotain muuta kuin suklaata eikä herkkujen popsimisesta ei aiheutunut Mörkölle edes mahanpuruja.

Tiistaiaamuna köröttelimme Aistiin Vantaalle. Mörkö viipotti Virtatietä häntä polleasti pystyssä, mutta heti kun haistoi ulko-oven raosta tutut hajut, alkoi koiraa epäilyttää. Sisällä jo pelotti ja Mörkö piiloutuikin penkin alle. Hilse humahti turkin pintaan hetkessä. Vaa’alla pikkukoira painoi 9,3 kg eli vain sata grammaa on tullut kesästä lisää. Mörköä kesällä hoitaneen neurologi Janis Jeserevics sai kauhistuneen mulkaisun osakseen, mutta kiltisti Mörkö kuitenkin tuli tutkimushuoneeseen. Janis kyseli Mörkön voinnista ja oli sitä mieltä, että lääkitystä ei ole tarpeen muuttaa ja voimme jatkaa eloa entiseen malliin. Mikäli oireet palaavat lääkkeistä huolimatta ja pahenevat, on vain yksi vaihtoehto, “then they go to heaven”. Gabapentinin annostusta ei tarvitse edes yrittää laskea, mutta kortisonia tulee antaa niin vähän kuin mahdollista. Koiran elämänlaadun pitää kuitenkin pysyä hyvänä eli Mörköllä se tarkoittaa 2,5 mg Prednisolonia vuorokaudessa. Vaikka kortisonin pitkäaikaisella käytöllä on vaikutusta esimerkiksi munuaisiin, estää se ainakin jossain määrin taudin etenemistä. Jotenkin vaikuttaa aivonesteeseen.

Niinä muutamina kivuliaina hetkinä, joita viimeisen puolen vuoden aikana Mörköllä on ollut, olemme antaneet sille helpotukseksi Rimadyliä. Onneksi se tuli puheeksi, sillä Rimadyliä ei missään nimessä saa antaa kortisonin kanssa. Seuraukset voisivat olla tuhoisia, joten onni onnettomuudessa ettemme ole antaneet Rimadyliä kuin ne muutamat kerrat. Agilityä Janis ei heikentyneen koordinaatiokyvyn takia suositellut emmekä sitä ole viime aikoina juuri tehneetkään, mutta kaikenlaista muuta pientä puuhastelua on hyvä harrastaa. Ulkoisesti Mörkö vaikutti hyväkuntoiselta eikä ole liian pulleakaan. Hyvä niin, sillä Mörköä on todella vaikeaa pitää sutjakkaana – se kuluttaa äärimmäisen vähän mutta on kuitenkin lääkityksen takia aivan maanisen ahne eikä kaihda ilman lupaa ottamista. Janis ei sen kummemmin Mörkö tutkinut, mutta sen vähän Mörkö antoi kiltisti kopeloida itsensä. Taisi pelottaa niin paljon, että ei riittänyt kanttia murista.

Lääkärireissun jälkeen suuntasimme toiseen mummulaan. Susu suhtautuu vanhuksiin ihailtavan hyväntahtoisesti eikä yhtään tarvitse pelätä, että se käyttäytyisi arvaamattomasti. Paimenen maltti ei vain oikein riitä istuskella paijattavana, mutta se ilahdutti mummuani ja isokummiani suuresti leikkimällä heidän kanssaan pehmopossulla.

Kävimme myös kauppareissulla. Äitiä odotellessamme palloilimme Myyrmannin ympäristössä, mutta ei sieltä mitään jännää tainnut löytyä. Oikein kauniisti molemmat koirat kävelivät löysällä remmillä muista ihmisistä ja koirista välittämättä eivätkä katusoittajatkaan aiheuttanut suuria tunteita, mikä Susun kohdalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollista. Hampurilaiset puistonpenkillä syötyämme hurautimme viereiseen Kaivokselaan Hannaa, Susun Mai-serkkua ja Pinja-seropia tapaamaan. Tunnelma koirien kesken oli vähän unelias eivätkä ne intoutuneet leikkimään keskenään, mutta sulassa sovussa olivat kuitenkin. Kiersimme parin tunnin lenkin mukavissa metsämaisemissa Silvolan tekoaltaan ympärillä. Mörkö oli erityisen pirteä ja jaksoi kävellä todella reippaasti koko lenkin. Lenkkeilyn jälkeen käväisimme Hannalla sisällä, mutta kauan emme ehtineet istuskella ennen kuin Sarianne ja Susun Aksel-veli tulivat moikkaamaan. Aksu-parka sai kipakat häädöt Susulta useaan otteeseen, mutta onneksi Mai sentään leikki Aksun kanssa. Taidamme olla Susun kanssa taas lähtöruudussa toisiin koiriin luottamisen suhteen… Todennäköisin syy tähän ovat juoksut, jotka nyt siis pari viikkoa sitten päättyivät. Toivon mukaan tilanne rauhoittuu taas, kun hormonit tasaantuvat ja käymme ahkerasti lenkkeilemässä koiraporukalla. Ikävää, jos tuollainen räjähdysherkkyys olisi pysyvää. Sori Aksel! Toivottavasti Susu on vähän myötämielisempi seuraavalla kerralla.

Oli todella mukavaa nähdä Hannaa ja Sariannea koirineen, kiitos seurasta

Yhteen päivään saa mahdutettua yllättävän paljon asioita ja kun lopulta pääsimme iltakahdeksan jälkeen takaisin Hyvinkäälle, maistui uni yhdelle jos toisellekin. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään, minkä jälkeen lähdimme takaisin kohti kotia. Ennen sitä oli kuitenkin käytävä terrieri.netin myymälässä, kun sellainen kerta vierestä löytyi. Mörkö sai uuden 3-in-1 -haalarin, pikkuruisen narupallon ja punaisen spanielikupin, Susu yhden wuban lisää, Topi suuren oranssin vesiwuban ja koko lauma ravintolisiä, herkkuja ja uuden kelluvan mokkulan. Mitä sitä nyt ei koirilleen ostaisi?

Topi löysi Lappeenrannan agikisoissa eilen sisäisen ferrarinsa, joka on tähän asti pysytellyt piilossa kisakentillä. Etenkin kolmesta radasta keskimmäisellä Topi kirmasi erityisen rennosti, mutta myös ensimmäinen ja viimeinen olivat kivaa katsottavaa. Salme Mujusen tuomaroimat radat eivät olleet vaikeita, mutta vauhdin kasvaessa moni koira ohitti putkenpään, roiski kontaktit tai leiskautteli ylimääräisiä esteitä. Topi ja äiti tekivät huolellista työtä, josta palkintona kaksi luokanvaihtonollaa sijoituksin 3. ja 4. Kolmosluokka häämöttää! Se ei siis olekaan mahdoton projekti, kuten äiti alkoi jo epäillä.

Susu oli turistina mukana ja sanaa turisti voi tässä yhteydessä kyllä painottaa ihan erityisesti. Totisesti huomaa, että paimen on palloillut koiratapahtumissa hävettävän vähän. Se on todella huolissaan ympäröivistä koirista, mikä näkyy ylenpalttisena haukkumisena ja kuumumisena. Eilen huomasin myös, että Susu syöksyy kahdella jalalla minua vasten, jos toisia koiria tulee liian lähelle eikä se koe hallitsevansa tilannetta. Vähän kuin olisi aikeissa kivuta syliin, samalla haukkuu korvat päätä myöten minuun katsoen. Aika holtitonta menoa oli vaiheittain etenkin aluksi. Kuitenkin sitten, kun Susu paineettomasti remmissä pääsee moikkaamaan muita, se osaa kyllä käyttäytyä vaikka kovin varovainen ja epävarma on silloinkin. Rapsun kanssa virittelivät leikkiäkin lämmittely- ja jäähdyttelylenkeillä, sekä Bean pienen Sara-cavalierin kanssa Susu seurusteli todella nätisti. Oli siinä kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun Susu silmäkulmastaan havaitsi Saran – mistä Mörkö on tänne tupsahtanut? Oli hirmu kiva nähdä Beaa koirineen vihdoinkin ihan oikeasti! Sara oli ihana, tuli niin Mörkö mieleen. Herttainen ja reipas cavaliertyttö, joka hienosti viipotti radalla.

Ei auta muu kuin kiertää nyt ahkerasti kaikkia koiratapahtumia. Luulen, että Susu siedättyy koirahälinnään hyvinkin nopeasti, vaikkakin se on varmaan lopun ikäänsä uusissa paikoissa aluksi todella herkästi kuumuvaa sorttia. Reaktiot ovat aina aluksi turhan kiivaita enkä oikein ole itse saanut vielä selkiytettyä johdonmukaista toimintasuunnitelmaa niihin tilanteisiin. Eilen Susu tottui nakkiautomaatin vauhdittamana nopeasti ja oli loppuajasta jo aivan levollinen. Käskyn alla se on missä tahansa mitä kuuliaisin tyttönen, mutta tahtoisin että se pystyisi ottamaan rennosti myös odotteluaikoina, olemaan omillaan ilman suurta huolta ympäröivistä koirista.

Positiivista eilisessä oli ehdottomasti Susun suhtautuminen ihmisiin. Pentuajan pöhinät ovat jääneet pois ja Susun suhtautuminen vieraisiin on mukavan maltillista mutta samalla ehdottoman hyväntahtoista. Eilen testailimme myös hampaiden tarkistelua Susulle ennestään tuiki tuntemattomien ihmisten avustuksella ja mittauspöytäänkin Susu pääsi tutustumaan. Hienosti sujuivat molemmat, mutta valitettavasti mitta jumittui… Eiköhän Susu jossain 48 sentin hujakoilla ole.

Tänään oli tollereiden ilmaisuharkat, joihin Topi ja Susu osallistuivat. Sususta tulee nyt mitä ilmeisimmin haukkuva hakukoira, kun äänenkäyttö sille kerta niin kovin luontaista on. Ilmaisujen hiomisen jälkeen lenkkeilimme aussieporukalla – mukana olivat Miimi koirineen, Hanna ja Jatsi sekä Mari ja hurmaava uusi tulokas Lili. Topikin pääsi mukaan ja oli tietenkin aivan tohkeissaan Pamin juoksuista. Alkureuhaamisen jälkeen Susu rentoutui ja leikkikin vähän Lilin kanssa. Niistä voi tulla vielä hyvät kaverit, kunhan pääsevät kahdestaan remuamaan ilman järjestyksenvalvojatätejä

Illaksi suuntaamme vielä agilitytreeneihin ja huomenna käännetäänkin sitten auton nokka kohti etelää. Susu pääsee tapaamaan sukulaisia ja Mörkö kontrollikäynnille eläinsairaala Aistiin. 

Jotain äksöniä nyt!

t. eräs hyperaktiivinen supervirta-aussie

Sunnuntaipäivän ratoksi hurautimme Jaamankankaalle muita aussiloita tapaamaan. Topi ja Mörkökin saivat luvan pujahtaa mukaan takakonttiin, sillä muita poikia ei ollut tulossa. Pakkasmittarikaan ei paukkunut sen vertaa, että ulkoilma olisi cavalierin tassuja nipistellyt – palttoo vain niskaan ja menoksi.

Juuri, kun olimme saaneet koirat ulos autosta, pölähti paikalle lauma sileäkarvaisia noutajia. Susun ihanan tuoksuisesta peräpäästä oltiin tietenkin enemmän tai vähemmän kiinnostuneita, mutta Susu ei moisista tunkeilevista nenuista takapuolessaan mainittavasti ihastunut. Onneksi flätit olivat lupsakkaa porukkaa eivätkä ottaneet Mörkön “apuakapua kohta iso musta flätti syö pienen cavalierin” -mutinoistakaan nokkiinsa. Mörkö ei nykyään pahemmin muista karvatallaajista välittäisi, vaikka ei koskaan mihinkään muihin toimiin pientä murinaa lukuunottamatta ryhdykään.

Kiersimme mukavan lenkin, joka ei Mörköllekään ollut turhan rankka. Topi nautti metsän tuoksuista ja seurusteli hienovaraisesti Unelman, Pamin, Jatsin ja Kirin kanssa. Susu tavalliseen tapaansa reuhasi ja räyskytti, juoksi pitkin hankia ja elvisteli aarrekepeillänsä. Paimenen mielestä oli tietenkin tosi mälsää, kun kukaan ei innostunut jahtaamaan kepukkaa itselleen, mutta kai Susu on serkkunsa, tätiensä ja mummonsa silmissä vielä melkoinen kakara. Onkin jännä, miten Susu ei juuri koskaan aussitreffeillä leiki kenenkään kanssa, vaikka se muuten aina niin hurjana haastaa kaikkia remuamaan kanssaan.

Treenirintamalle ei kuulu mitään ihmeempiä. Juoksu pitää meidät poissa agilityradoilta vielä hetken aikaa ja saa nähdä, pääsemmekö tokoakaan treenaamaan porukassa lähiviikkoina. En oikein tiedä, mitä sitä yksin kotonakaan tekisi, sillä aina ei jaksa niitä samoja alokkaan tokoliikkeitä hinkata. Susu kyllä tekisi seuraamista ja luoksetuloja vaikka maailman tappiin asti, mutta olisihan se kiva saada jotain monipuolisempaa ohjelmistoa. Kimppalenkkeilytkään eivät onnistu tässä lähimaastossa, sillä suvunjatkamisen suhteen innokkaita uroskoiria löytyy lähiseudulta useammallekin juoksuiselle nartulle jakaa. Siksi en juurikaan viitsi Susua nyt näillä vilkkailla alueilla pitää irti. Harmillista, mutta pian juoksu on taas ohi ja pääsemme palaamaan normaaliin treenirytmiin. Ellei nyt satu jälleen jotain yllättävää, mikä ei tässä sattumusten sarjassa olisi kovinkaan ihmeellistä.

Onneksi on ainakin yksi, jonka mielestä Susun juoksu on tosi kiva juttu…

Susu on kuin kuulas tammikuinen pakkaspäivä – viileä ja hienovarainen mutta tarpeen vaatiessa yhtä kipakka kuin poskia pureva viima. Sinimarmoroitu aussie kuuluu talvimaisemaan yhtä olennaisesti kuin tolleri oranssin eri väreissä hehkuvan ruskan keskelle, aivan kuin se olisi muovattu talven hyytävistä sävyistä. Silmät jääkiteistä, tassut puhtaanvalkeasta lumesta, kuono kuuran kuorruttamasta pajusta, haaleanruskeat merkit viiman piiskaamista talventörröttäjistä. Mikään ei riko harmoniaa.

Vajaa viikko takaperin sunnuntaina kävimme Mörkön kanssa muistelemassa agilitykisatunnelmia mölleissä. Myös Jonni oli mukana. Kummankaan kanssa ei menestystä tullut, sillä minulla on kokonaisten ratojen hallitseminen ihan hakusessa ja aivoni olivat jumittuneet paimenohjaustilaan. Susua voi heitellä esteille laajassa kaaressa, kun taas Mörkö ja Jonni molemmat vaativat selkeää ja tiukkaa käskytystä esteelle asti. Minulla on aika paljon petrattavaa, mikäli aiomme saada Jonnin kanssa SM-nollat kasaan. Koirat osaavat, minä en.

Möllien anti olikin ihan muualla kuin itse radalla. Susukin oli hallilla mukana ja heti ensimmäiseksi se pääsi kävelylle Jonnin kanssa. Pohdin hieman, miten Susu suhtautuu vieri vieressä Jonnin kanssa remmissä kävelemiseen, mutta mallikkaastihan se sujui ilman sinkoiluja tai mutinoita. Jonni on koira, jonka kanssa kaikkien on helppo tulla toimeen. Lämmittelylenkillä tuli paljon sekä tuttuja että tuntemattomia koiria vastaan ja kaikki ohitukset sujuivat hienosti. Ratojen ravaamisen välissä otin Susun aina ulos kisatunnelmaa haistelemaan ja kyllähän siitä huomaa, ettemme ihan hirveästi ole etenkään viime aikoina tuollaisissa kiihdyttävissä tilanteissa aikaa viettäneet. Susu purkaa hermostustaan ja innostustaan aina aluksi ääntelyllä, mutta tasaantuu onneksi nopeasti. Lyhyet tokottelut sujuivat säpäkästi ja keskittyneesti ilman minkäänlaista häiriön ottamista ympärillä liikuskelevista koirista ja ihmisistä.

Kisojen jälkeen lähdimme vielä Elinan ja bortsunarttujen Teslan ja Luxin kanssa lenkille. Susu käyttäytyi todella fiksusti! Kunnioitti vanhempaa Teslaa ja leikki Luxin kanssa nätisti. Mukaan joukkoon liittyivät myös Vivve- ja Ani-bordercolliet, joista jälkimmäisen kanssa Susu viritteli vähän painiakin. Loppumatkasta äiti ja Mörkö tulivat vastaan, ja koko koiraporukka kulki sulassa sovussa eteenpäin. Vaikka tykkään treenaamisesta ja kisaamisesta, voisin väittää nauttivani melkein eniten kimppalenkeistä, joilla koirat saavat leikkien tai muuten lajitovereidensa kanssa seurustellen toteuttaa itseään. Topilla on muutama tuttu koirakaveri, Mörkö kyllä lenkkeilee kaikkien kanssa ilman riidan haastamista vaikkei vieraiden kanssa koskaan leikikään ja Susu taasen rakastaa kaikenlaista leikkimistä. Susu ei varsinaisesti ole mikään riidanhaastaja, mutta nuorempana testasi vähän turhan hanakasti erityisesti vanhempia narttuja, mutta nyt kukkoiluakaan ei ole esiintynyt enää pariin kuukauteen. Toivottavasti yhteiselo toisten koirien kanssa sujuu yhtä kitkattomasti tulevaisuudessakin.

Kulunut viikko on sujunut arkisten asioiden merkeissä. Agilityyn ei olla päästy kovien pakkasten takia, mutta lenkkeilty ollaan sitten treenienkin edestä. Mörköä ei juurikaan viitsi ulkoilemaan viedä yli kahdenkymmenen asteen pakkasilla ja Topikin nostelee tassujaan entistä herkemmin, mutta Susu ei ole kylmyydestä moksiskaan. Onneksi olemme saaneet useana iltana lenkkiseuraa Anniinasta ja Elli-spanielista, sillä pilkkopimeässä ja autiuttaan kumisevassa metsässä yksin harhaileminen ei ole kovin mukavaa. Onneksi on tuollainen suuri ja mahtava aussie turvana, josta kyllä lähtee ääntä tarvittaessa;)

Aussie edestä…

… aussie takaa …

… ja aussie sivusta.

Yksi Susun suosikkitalvikuvistani, mutta harmittavasti horisontti on vinossa. Saisihan sen muokattua suoraksi, mutta silloin lapanen rajautuisi pois kuvasta ja idea katoaisi.. No, aina ei voi onnistua.

Eläinlääkärissä pari viikkoa sitten käydessä tuli muuten punnittua Susu ja korkeutta olen yrittänyt määrittää vertailemalla paimenta muihin koiruuksiin. Strategiset mitat näyttäisivät tällä hetkellä olevan 48-49 cm korkeuden puolella ja painoa on reilut 13 kg. Siro tyttönen.