Susun tokoille kuuluu oikein hyvää. Eilen ehdin jo varovaisesti tosissani ajatella, että kyllä sitä vielä tämän vuoden puolella voittajaan päästään. Avain tähän ainakin hetkelliseen onneen on ollut yksinkertaistakin yksinkertaisempi – olen alkanut suunnitella treenit. Joka treeniä ennen olen vähäksi aikaa istunut pöydän ääreen ja kirjannut tulevat toistomäärät sekä palkkaustavat pienelle lapulle ylös. Yhtään huonoa treeniä ei tämän jälkeen ole ollut! Ei tule jäätyä hinkkaamaan jumeja “pakko sen nyt on onnistua”-fiiliksellä, vaan pikkulapun sana on laki ja kotona vasta sitten mietin, pitääkö jotain muuttaa ja mikä meni väärin. Ihmeellistä, mutta tämä todella toimii. Moni asia on mennyt paljon eteenpäin. Ainoa, mitä ei voisi vielä kuvitellakaan tehtävän kokonaisena liikkeenä, on kaukot. Haluan saada ne nyt niin huolellisesti harkattua, ettei tarvitse pohjien kanssa enää myöhemmin tapella. Varvaskaan ei saa värähtää. Raastavan nipoilua mutta elämä (lue: toko) on. Seuruu, istuminen, tunnari, metsku, hyppynouto ja luoksari alkavat olla sellaisessa kunnossa, että niiden kanssa voisi jo melkein lähteä koetilanteeseen kokeilemaan. Huom – melkein. Ruudussa ei sinänsä ole mitään isompaa häikkää mutta se on vielä ihan palasissa. Lopun seuraamaan tulo on Supelle vinouma, tulee siihen hillumaan ja vasta useamman askeleen jälkeen tulee seuruupaikalle kunnolla. Pitää ehkä kehitellä tähän jotain imutussysteemiä.
Agilityssä on tullut muutamia kannustavia ohjausonnistumisia, mikä meidän kohdalla tarkoittaa sitä, että ollaan saatu jopa pieniä radanpätkiä menemään oikein. Heh. Notta ei voi meitä ainakaan liian nopeasta etenemisestä syyttää… Yritämme selkeästi Suppilon kanssa rantauttaa agilityajatteluun nykyajan slow-liikettä.
…
Tuli pieni tauko kirjoittamiseen. Mörkö yleensä aina osallistuu kauppakassien purkamiseen – toheltaa ympäriinsä ja yrittää varastaa tavaroita ruokakasseista – mutta äsken se vain nökötti pöydän alla. Kun tuollaisina hetkinä menee kyykkyyn, Mörkö tulee häntä alhaalla heiluen luokse ja tunkee päätään syliin mutta kun siihen koskee, se murisee. Varmaan päätä kihelmöi ja kutittaa, ja selkää särkee. Haluaisi, että rapsutettaisiin mutta sitten kuitenkin koskeminen tekee kipeää. On vain niin kauheaa, kun ei voi mitenkään auttaa tai lohduttaa toista… Mörkö sietää kipunsa jotenkin niin yksin. Yhtenä iltana Mörkö ei millään rauhoittunut nukkumaan. Istuin sen kanssa lattialla mutta silloinkin se hetken päästä meni omaan koppaansa yksin kyhjöttämään ja odottamaan, että lisälääke alkaisi vaikuttaa.
Oli paljon muuta iloista asiaa, mutta nyt en pysty kirjoittamaan enempää. Pelkään, että tunne siitä, että elämme Mörkön kanssa nyt lopun alkua, todella on oikea. Otsikko viittaa siis Susun treeneihin hupimielellä eikä Mörkön vointiin, valitettavasti. Pahinta on tämä epävarmuus ja pelko kituuttamisesta. Nostin kuitenkin kortisonia pari päivää sitten viiteen milligrammaan neurologi Sigitaksen ohjeen mukaan. En tiedä, milloin mahdollisen vaikutuksen pitäisi näkyä.