Toko

Lahjattomat treenaa

Posted by SirkkuKou on Maaliskuu 16, 2012
Toko / 12 Comments

… eli treenattu on Edellisistä tokokuulumisista alkaakin olla jo luvattoman pitkä aika, joten nyt on paikallaan korjata tilanne. Aloin pari viikkoa sitten olla jo vähän epätoivoinen, kun Susun ääntely ei tuntunut etenevän ainakaan positiiviseen suuntaan. Tuntui, että se piippasi kaikista mahdollisista syistä eikä oikein saatu treenattua mitään, koska mitään ei nykyään tapahdu ennen kuin aussie sulkee suppilonokkansa ja keskittyy hiljaa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kärsivällisyys on kannattanut, koska takana on kolme ihan hipihiljaista treeniä ja vielä häiriössä. Voi jee, että olen iloinen! Susun kanssa on huippua treenata tokoa, mutta koko tämän vuoden se ääntely on ollut kitkana. Olisi niin kiva tehdä kaikkia hauskoja liikkeitä ja antaa jodlailujen vain olla, mutta se hiljaisuus on nyt aina ensimmäinen asia, mikä pitää vaatia. Ei kovin hauskaa etenkään, kun tuntui ettei Susu ihan oikeasti ymmärtänyt, mitä sen pitää tehdä – tai siis mitä sen ei pidä tehdä. Nyt kuitenkin tämän kirjoitettuani se laulaa seuraavissa treeneissä tauotta… Toivottavasti ei.

Viikko sitten perjantaina kävimme treenamassa hallilla aussietripletin voimin eli Susu, Viiru ja Kida Marin kanssa olivat treeneissä mukana. Alkuun tehtiin paikkis, Suppilolle ihan hyvää häiriötä että vierustovereita käydään palkkaamassa ja muutenkin tilanteessa on elämää. Se on kyllä tehnyt hurjan hyviä makuita viime aikoina: on hiljaa eikä liikuttele etutassujaan. Nyt en oikeastaan enää jännitä, että se nousisi, mikä on ihan aiheellinen juttu, koska Susu ei ole varmaan näiden aikojen jälkeen pahemmin mihinkään hiipparoinut. Aina pitää silti varautua pahimpaan, krhm…

Paikkiksen jälkeen Susu sai tehdä kontaktiharkkaa niin, että äiti ja Mari juoksentelivat, taputtelivat, suhisivat, kolistelivat ja lopuksi jopa heittelivät leluja samalla kun Susun piti napottaa perusasennossa. Tiputuksista tuli sanallinen huomautus ja pari kertaa myös remmipakote – näistä en oikein osaa päättää, tahdonko käyttää vain ääntä vai myös fyysistä korjausta. Susulle on remmipaine opetettu jo pienenä, joten sinänsä en koe sen käyttöä vääränä, vaikka muuten tykkäänkin kukkistella. Lisäksi sen jälkeen tulee toki aina positiivinen palaute, kun käytös korjaantuu. Mutta pitäisiköhän huomautuksen olla aina samanlainen?

Tällaisia treenejä (ja kontaktiharkkoja yleensäkin!) on tehty Susulle ihan tosi vähän pikkupentuajan jälkeen, koska se on ollut niin synnynnäinen tapittaja ja tavallaan sellainen henkinen kontakti sillä on aina ollut tosi hyvä eikä se treenikentällä milloinkaan haikaile muualle. Nyt haluan kuitenkin sille tehdä näitä, koska toivon varovasti, että siitä voisi olla apua arkeenkin niin pelkoreaktioihin kuin päksähtelyihin. Ylipäätään siis vahvemmaksi sellaista ajatusta, että kaikkiin ärsykkeisiin ei tarvitse reagoida ollenkaan. Jos tämä idea olisi treeneissä tosi vahva, ehkä se yleistyisi paremmin muuallekin? Noissa viikon takaisissa treeneissä yhtenä häiriönä oli myös Susun mittapuulla kovaa metallista kolinaa, jota se selvästi säikähti mutta ei yhtään jäänyt päälle. Uskon, että näistä ns. valvotuista tilanteista on hyötyä ja ne aina himpun vahvistavat Susun luottoa selvitä jännistä jutuista.

Häiriköintien jälkeen Susu teki lisää maltti- ja hiljaisuustreenejä: liikkuroituna noudon alkuja kapulan heittoon saakka (josta tehtiinkin sitten yllärinä seuraamista tai muuta) sekä luoksarin alkuja. Nämä käskytetyt alut ovat Susulle kaikkein vaikeimpia, kun se omasta mielestään tietää tasan, mitä seuraavana tapahtuu. Nyt viime viikkoina olen rikkonut kaavoja oikein urakalla ja ainakin viime viikkoisen perusteella juttu näyttää toimivan. Susu oli kaikki nämä treenit ihan hiljaa. Siis hiljaa. Vertauskohdaksi pitää kertoa niistä treeneistä, joissa oikeasti olen joutunut tuomaan koiran halliin neljä kertaa ennen kuin se on pysynyt hiljaa alun liikkuroinnin ajan ja vielä yhden seuruuaskeleenkin. Mahtava Suppe! Paljoa mitään erikoista ei siis tehty, mutta silti oli ihan loistavat treenit. Luulen, että tuollainen kontaktitreeni alkuun auttaa myös ääntelyyn: siinä koiralle tehdään selväksi, mitä lajia nyt ollaan tekemässä ja millä tavalla. Etenkin agihallissa treeni nimittäin usein on mennyt siihen, että koira sinkoilee ruutu-käskystä kepeille tai muuta vastaavaa. Ehkä tuon saman kontaktitreenin pystyisi siirtämään sitten kisoihinkin? Loisi tietyn rutiinin aina alkuun?

Toiset kertomisen arvoiset tokottelut olivat viime sunnuntaina. Ehdimme nyt ensimmäistä kertaa osallistumaan Poksin tokon kilpailevien ryhmään eli tarjolla oli siis paitsi uusia treenikavereita, myös Susulle vieras paikka. Tämän halusin käyttää hyödyksi, joten yritimme huijata Susulle koetilannetta. Alkuun tehtiin kehääntulotarkistus ja sitten seuruun alku liikkuroituna. Sain hyvin yllätyspalkattua, ja siitä sitten jatkettiin vielä pidempi käskytetty seuruu, mikä oli myös hieno. Tällaiset treenit on kyllä ihan korvaamattomia, koska niitä koetilanteita ei oikeasti ihan helposti valehdella koiralle. Nyt Susu oli kuitenkin aika saman oloinen kuin se on kokeissa ollut, eli tällä kertaa narutus onnistui ja onneksi pääsin palkkaamaan. Seuruiden jälkeen Suippis teki vielä tötsien ohi luoksareita käskytettynä ilman stoppeja. Hoksasin vähän aikaa sitten, että Susulla menee pakka ihan sekaisin merkkitötsistä kentällä, sillä eihän niiden ohi voi juosta, kun niitä on ollut yleensä vain kokeissa ja siellä aina pysäytetään. Nyt se alkaa jo olla välittämättä niistä. Taas yksi juttu, minkä todellakin voisi tehdä seuraavan koiran kanssa uudestaan eli tötsiä heti alusta asti pitkin kenttää.

Seuraavilla rundeilla tehtiin vielä noutoa, ruutua ja ryhmäpaikallaolo. Noudossa tehtiin ensin liikkuroituja alkuja heittelyiden kanssa, sitten yksi vauhtinouto lennosta ja loppuun kokonainen nouto liikkuroituna. Oikein hyvä ja vielä vieraalla kapulalla! Pikkuisen pitää vielä saada rauhaa alkuihin. Ruutuun löytyi uusi treenattava juttu – käskytys siihenkin aina alkuun. Nyt jokainen liikkuroitu lähetys oli tosi tahmea, Susu hipsutteli ruutuun korvat luimussa etanavauhtia. Vähän harmittaa, etten aiemmin ole tajunnut kiinnittää niin paljoa huomiota käskytettyihin treeneihin, mutta onneksi edes tässä vaiheessa sen hoksasin. Nyt Susu ei kuitenkaan ole vielä ehtinyt kehittää mitään pahaa kisasyndroomaa, jossa se alkaisi laamailla heti kun joku käskyttää. Paikallaolossa oli pikkuinen patsaspaimen eli varsin mainio suoritus vieraiden koirien seurassa. Nämäkin oli ihan tosi hyvät ja hiljaiset treenit! Ja Susun kanssa on niin mukavaa tehdä.

Viirukin on ollut mukana treeneissä ja on tehnyt kaikenlaisia alon juttuja. Se on niin hassu hörökorva! Intoa on huimasti ja yritystä vähintään yhtään paljon. Viime viikolla koottiin luoksari ja kahden minuutin alo-paikkiksia se on tehnyt lenkeillä Susun vieressä. Tällainen sunnuntaiprojekti on oikeastaan tosi kiva ihan jo siksi, että tulee treenattua aina niin rennolla mielellä. Jos jokin ei onnistu, sitä voi treenata seuraavan kerran vaikka puolen vuoden päästä, jos ei aiemmin satu huvittamaan. Yleensä niin ei kyllä käy, koska Viips on niin hupaisa tokokaveri. Vaikka sen alokas onkin tosi hyvässä vaiheessa, minua vähän epäilyttää kokeisiin ehtiminen. Ainakin väliaikainen muutto on minulla ja Susulla edessä jo ihan lähitulevaisuudessa, ja samasta syystä myös Suppilon koesuunnitelmat on siirretty jonnekin varastoon. On niin isoja muutoksia ja haasteita edessä, etten nyt oikein osaa edes ajatella, mikä olisi realistinen suunnitelma. Vaan mikäs tässä on treenaillessa.

Nyt muistin taas, miksi niin harvoin kirjoitan treeneistä tarkemmin. Vaikka miten yritän tiivistää, silti aina vähän venähtää niin pituuden kuin ajankin puolesta. Jaksaako näitä perustreenipäivityksiä edes lukea?

Viiru vihdoin videolla

Posted by SirkkuKouk on Helmikuu 11, 2012
Videot, Toko / 13 Comments

För Pettson är Findus mer som ett barn som gillar att busa och leka.

Kuvat © visitsweden.com ja tvprogramm.sf.tv

Tänään karautimme lämmenneen kelin (vain -8!) kunniaksi hallille tekemään pienet tokot. Susu sai aloittaa kehääntulotarkistuksella, lyhyellä paikkamakuulla ja seuruun alulla. Jokunen viikko sitten kokeenomaisen treenin alku meni ihan hölmöilyksi, kun Suppilo-paran aivosolut eivät kohdanneet toisiaan sitten millään. Agia, tokoa, hyppimistä, ruutua, seuraamista, jääviä, namipalkkaa, lelupalkkaa, mitähäh mikä maa mikä planeetta? Vai Hesariko tässä pitäisi hakea ja lukea? Pomppia nenällään ja jodlata Maamme-laulua? Kutsutaan myös huonoiksi virittelyiksi. Tänään oli verrattain onnistuneempi yritys. Lyhyen palkattoman pätkän jatkoksi Susulle vielä yksi hyppynouto leluun kiinni, toinen kokeenomaisesti. Lopuksi vielä muutama siirtely ruudussa ruokapalkalla. Toiseen settiin käskytettynä kokonainen ruutu ilman palkkaa ja perään luoksetulon alku.

Piippaus agilityhallilla on pahempaa kuin missään muualla, ja niinpä iso osa treenistä siellä menee siihen, että haetaan hiljaisuutta. Seuraavaksi yritän rikkoa kaavat kaikista liikkeistä eli esimerkiksi noudossa käskytetään alku, heitetään kapula mutta sitten lähdetäänkin vaikkapa täysin vastakkaiseen suuntaan seuraamaan. Pyrkimyksenä siis ravistaa Susu ulos malttamattomuuden “minä tiiän!”-kuplasta eli että se joutuu oikeasti kuuntelemaan eikä kärky seuraavaa liikettä niin pingotettuna. Yksi ongelma tässä kuitenkin on – ne liikkeet, joihin on virittely. Tuskin on reilua viritellä koiraa ruutuun ja sitten laittaakin se nuuskuttamaan tunnaria. Pitää yrittää keksiä keinoja järkätä pienempiä yllätyksiä, kuten vaikka ruudun tapauksessa tehdä paikallaan täyskäännös ja sitten vasta lähettää ruutuun. Toimisikohan se? Kaikkiaan tämä vähän sotii vastaan ajatusta opettaa liikkeistä teknisesti Susulle niin vahvat ja selkeät, että sillä ei ole kokeessa epävarmuuksia, mutta toisaalta tällä hetkellä ääntely on pahinta liikkeiden aloituksissa ja sitä on myös liikkeissä, jotka ovat Susulle ehdottoman helppoja.

Tapaus sunnuntaiprojekti eli Viiru on oppinut seuraamaan! Ainakin jotenkuten ja oikeastaan ihan näppärästi treenimäärään verrattuna Treenattu on tasan silloin, kun on ollut aikaa ja fiilistä, ja ainoastaan silloin. Suoraan seuraamisen lisäksi tämä utelias, lapsenkaltainen otus (Sven Nordqvistia lainaten) osaa askelsiirtymissä jo vähän tehdä yhteistyötä takamuksensa kanssa, jäävät paloina, odottaa sekä kiitää superturboteholla luokse. Sekä vauhtinoutaa ja tehdä avoimen kaukoja lähellä. Juuri sopivan verran hörökorvaiselle ikipennulle, kai? Katsotaan, ehditäänkö tällä tahdilla alokkaaseen tänä vuonna ennen kuin muutan muualle. Aiheesta hieman sivuten: kyllä kirpaisee jo ajatuskin siitä, että Susu ja Viiru joutuvat eroamaan. Kuka nyt ilman omaa peppuaan tai paitaansa selviää? Äh.

Älä katso tulevaan silmät suljettuina

Posted by SirkkuKou on Tammikuu 31, 2012
Haku, Vepe, Toko, Agility, Yleinen / 6 Comments

Vihdoin ja viimein, koirablogien klassikko ja jokavuotinen perinne – toteutumat ja tavoitteet yhteen postaukseen niputettuna.

  • tokossa AVO1 mielellään ennen kesää, hyvä kisavire, pitkäjänteinen ääntelyn kitkeminen, voittajaa kasaan

Ykkönen avosta tuli heti huhtikuussa iloisella ilmeellä. Ääntelyä kitkettiin enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Voittajaa saimme sen verran kasaan, että Susu kävi jodlaamassa kokeilemassa yhdessä kokeessa lokakuussa. Ampumaradan paukuttelut ja turhan hatara tekniikkaosaaminen takasivat sen, että hyvä kisavire jäi tällä kertaa melkoisen kauas, ja peruutimme nöyrin mielin takaisin treenikentille. Ohjaaja oppi vuoden aikana suunnittelemaan treenit aina etukäteen, mikä paransi treenien laatua huimasti.

  • agissa kontaktit lopulta kuntoon (nopeus, varmuus, !keinu!), hyppytekniikka paremmaksi, ohjaaja opettelee ohjaamaan, kisoihin mennään jos mennään

Voi keinu vieköön! Että siitä tulikin hieno! Toimi treeneissä, toimi kisoissa. Omilla esteillä, vierailla esteillä. Radan alussa, radan lopussa. Keskelläkin. Muuta ei onnistuneeseen agilityvuoteen tarvitakaan. Kovin harvoiksi jäivät kisakäynnit, vaan tulihan sinne muutaman kerran eksyttyä – nyt uupuu enää yksi nolla kuninkuusluokkaan. Agivuoden kohokohtia olivat ne pari kesän kisarataa, joilla fiilis kuljetti ja flow virtasi. Muutenkin kisareissut lähikaupunkeihin olivat mukavia. Muutoinkin asenteen kanssa yritettiin paiskia paljon töitä ja alkutalven ahdistusaallonpohjien jälkeen vuoteen mahtui iso nipullinen tosi hauskoja treenejä. Suppilo oppi esimerkiksi räyskyttämään lähdössä ja tulemaan jopa pari kertaa puomista läpi! Hyppytekniikkaa tuli tehtyä säälittävän vähän, mutta käytiin kuitenkin hyppyseminaarin jatkokurssilla, jolla Susu sai positiivista palautetta.

  • haussa ilmaisu ensin kuntoon kentällä ja sitten siirto metsään, motivaation säilyttäminen huipussaan (taidan siirtää hallintaa vielä yhdellä kesällä eteenpäin )

Haussa otettiin sunnitelmien mukaisesti ilmaisu mukaan, mutta ihan mutkattomasti se ei käynyt. Apu löytyi kesän aussieleiriltä, jolta saatujen kikkojen avulla Susu teki loppukesästä jo mainioita rullailmaisuja. Etsintää ei ilmaisuväännön takia tullut niin paljoa tälle kaudelle, mutta ne mitä ehdittiin tehdä, olivat pääsääntöisesti hyviä. Intoa piisaa ja Suppe uppoaa haastavampaankin maastoon nokka auki. Motivaatio säilyi siis huipussaan niin ohjaajalla kuin koirallakin, ja jopa vähän hienoista hallintaa otettiin mukaan siirtymiin.

  • vesipelastuksessa soven liikkeitä pakettiin ja jos hyvältä näyttää ja aikaa riittää, käydään kokeilemassa soveltuvuuskoetta ja toivottavasti saadaan se heti ekalla yrittämällä hyväksytysti läpi

Soveen ei ihan ehditty, mutta Susu yllätti positiivisesti vetämällä paatit ja hukkuvat urheasti rantaan neljäntoista kilon elopainollaan ilman mitään mutku mie en pysty, ahisttaa -väninöitä. Sisukas hinaaja! Yhdessä möllivepessä käytiin toteamassa, että vientiä pitää tapailla koekaavalla ja mietiskellä siihen parempi palkkaustapa.

  • muutama näyttelykäynti hyvällä arvostelulla ja reippaalla käytöksellä

Aussie Openissa käytiin kuulemassa, että Suppilo on tasapainoinen kirppu – oho, tätä kukaan ei etukäteen arvannutkaan. Mitään ihmeellistä siltä reissulta ei siis irronnut, mutta sukulaisten ja muiden tuttujen näkeminen lieneekin showtouhun pääasia meidän kohdallamme. Reippaustavoite kehässä toteutui mainiosti.

Muita mainitsemisen arvoisia juttuja vuodelta 2011 ovat luuston uusintaläpivalaisu sekä luonnetesti. Tuomittiin yhä löysälonkkaiseksi (C/C) ja täräkäksi (+157 pojoa) – molemmat täysin odotusten mukaisia arvioita. Lisäksi Suppilo siirtyi kokonaan omistukseeni eli sijoitussoppari raukesi ja sitä myötä aussie sai heittää hyvästit hormonihölmöilyille. Vuoden kohokohtiin laskettaneen myös Viirun tulo meille, sillä tuskin mistään on ollut Susulle niin paljoa iloa kuin huolettoman höntistä pikkusiskosta. Melkein uskallan väittää, että parasta mitä merlen elämässä on kolmen vuoden aikana tapahtunut. Siispä: Kiitospusut Miimi ja Hilkka! On kivaa kun on ihan oma kaveri! t. Suppilo

Pikkukoiralle toivottiin seuraavaa: Mörkölle ensi vuodelle siis hyvää vointia, hupaisia uimareissuja, makoisia herkkuhetkiä ja rentoa yhdessäoloa, ja pakko on myöntää, että olen erittäin iloisesti yllättynyt tavoitteen toteutumisesta näinkin mahtavasti! Oli heikkoja hetkiä mutta onneksi myös paljon täysin huolettomia. Käsite cavalier kuohutti ja minua turhautti. Pohdin paljon lääkityksen kattoa, mutta paikallisen lääkärin suosituksesta päädyin kuitenkin lopulta tuplaamaan kortisonin eli alkukesästä asti se on ollut taas 5 mg vuorokaudessa. Mörkö itse on ihan yhtä raivostuttavan rakas räkimisineen ja rähinöineen kuin aina ennenkin. Sama tanakasti omilla tossuillaan seisova pienisuuri elukka kuin vuosi sitten. Yksi pitkä miinus vuoteen kuitenkin kuului: siinä missä Susu alkukankeuden jälkeen riemastui Viirun saapumisesta, Mörkölle tapahtumasta ei koitunut mitään kivaa. Aussieiden silmissä cavalier on kutistettu minilehmä, jota ne täydellä tarmolla pitävät tarkkailun alaisena, jos asiaan ei puutu. Ja nyt paimenia on siis kaksi. Onneksi Mörkö on sitkeää tekoa ja osaa keskittyä elämässä olennaiseen (= synonyymi sapuskalle).

Mitä ensi vuonna? Huh, vaikka mitä. Minä saan toivon mukaan asettaa kesän kynnyksellä valkolakin nuppiin, mikä merkitsee paitsi tiivistä kaveruutta kirjapinon kanssa maaliskuun ajan, myös paljon muuta. Suuret on suunnitelmat, toteutus vähän vielä ontuu. Toiveissa on lähteä luistelemaan isompiin piireihin pääkaupunkiseudulle ja jotenkin sovittaa tähän kuvioon koko muu elämä: opiskelu, työt ja Susu – nämä nyt ainakin. Mahdotonta? Melkoisen, kun ottaa huomioon luistelun treenimäärät. Kysymysmerkkejä riittää, mutta eivätköhän asiat aina jotenkin selkiydy. Jos jollakin on hyviä (tai vähemmän hyviä) kokemuksia yhdistelmästä aktiiviturre + opiskelijaelämä, niistä olisi paljon apua! Harrastustavoitteiden asettaminen on tässä tilanteessa siis himpun hankalaa, koska en yhtään tiedä, missä olemme ja milloin. Jos oletetaan, että pystymme asumaan Joensuussa loppukesään asti, tavoitteet voisivat näyttää tältä:

  • toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
  • agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
  • haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
  • vepe: SOVE, ALO1

Ensimmäistä kertaa tavoitteet, jotka eivät ihan itsestään toteudu. Pitää treenata! Ja kisata. Jos taas palloilemme keväästä lähtien vähän siellä täällä, on selvää, että agin vika kakkosten nolla, BH ja ehkä tokon ykkönen ovat ainoita realistisia tavoiteltavia. Mörkön tavoitteet näyttävät samalta kuin tällekin vuodelle: terveyttä, iloa ja iisiä elämää. Sekä ainakin kymmenen uutta temppua tietty! Naksuttelu on edelleen pop pikkukoiran mielestä.

Tunnustan napsivani blogitekstien otsikot yleensä sieltä täältä netistä, aforismivarastoista ja lyriikoista, mutta tällä kertaa en sitä tehnyt. Älä katso tulevaan silmät suljettuina on minulle muistutus kahdellakin tapaa. Älä oleta ja maalaile liikoja – avaa silmät ja ole realistinen. Koira on aina koira. Toinen on silmien ummistaminen pessimismistä, kaikkien mahdollisuuksien blokkaaminen negatiivisilla fiiliksillä. Se huolella huspois.

ps. Topin ja Viirun toteutumat ja tavoitteet löytyvät Sadun kirjaamina täältä. Viipon tavoitteisiin ympätään vielä tokon ALO1 – siis tämäkin siinä tapauksessa, että asutaan samassa taloudessa vielä jonkin aikaa

Oivalluksia ja huolia

Posted by . on Tammikuu 26, 2012
Toko, Agility, Yleinen / 17 Comments
Tultuani Intiasta päätin, että nyt loppuu Susun vouhotus ja keuhkoaminen lenkeillä. Aussie siis paukkaa ovesta ulos mummot matalaksi -mentaliteetilla, skannaa heti naapuruston eikä vaadi kuin pienen ärsykkeen päksähdykseen. Eikä usein sitäkään, vaan kyttäystila on niin vahva, että kaikki olematonkin on pöhähtelyn arvoista uhkaa. Naru kireällä kiihkoilee joka suuntaan. Kohellus jatkuu autotien ja metsäpolun verran, kunnes päästään metsään kävelytielle ja Susu pääsee irti. Tämä yhden paimenen taistelu ulkomaailmaa vastaan tapahtuu (tai tapahtuisi, jos koira saisi päättää…), vaikka koiran joka ikinen kerta täytyy rauhoittua istumaan ennen oven avausta ja istua myös heti ovesta päästyään. Miksi lenkkikäytös on yhä suurin ongelma? Tilanne on ollut aiemmin parempi, mutta viime syksyn aikana se pääsi tulehtumaan tarpeettomasti. Jotenkin sitä aina tuudittuu siihen, että taidot ovat ja pysyvät ilman säännöllistä ylläpitoakin. Siltikään ei pitäisi olla niin, että koira kulkee vapaana kuin ajatus ja pysyy hallussa kaikkialla muualla, mutta lenkkien aloitus on kaukana minkäänlaisesta harmoniasta. Nauraisin, jos ei enemmänkin olisi itkettänyt. Sisuunnuin ja päätin, että tilanne ei voi olla tämä. Koirassa on energiaa, virtaa ja paljon puolustushalua, mutta niistä ei saa nyhtää oikeutusta. Nyt pitää tsempata ja saada reaktiot ja ennen kaikkea tunnetilat haltuun.Sitten se ikuinen ristiriita: Miten ratkaista pulma? Kovistelulla vai kukkahattuilulla? Mielentilasta ei ehkä kuitenkaan oikein auta kieltää – Susu reagoi ärähdykseen todella hyvin, painuu korvat luimussa matalaksi ja näyttää juuri niin piestyltä kuin paimenkoira vain voi näyttää, mutta ärhentely ei tee ketään rennoksi. Ei minua eikä koiraa. Kokeiltu on. Hermostuminen on ikävä ketjureaktio, ja jos minä en ole rauhallinen, on turha haaveilla huolettomasta koirastakaan. Kenties siis kukkakuvioinen lakki päähän, ainakin puoliksi. Viimeisen viikon aikana avaimet onneen ovat löytyneet erityisesti mielentilasta. Rauha, herkkunameja ja kehuja. Tärkeänä myös löysä remmi, sillä hihnasta tuleva paine tuntuu vain kiihdyttävän Susua ja jotenkin blokkaavan kaiken kommunikaation. Pitäisi ajatella, että koko narunpätkää ei olekaan. Tämä viikko on ollut hyvä muistutus siitä, että ei pidä vain lannistua ongelmista ja antaa niiden lojua. Vaatii vain sitä kuuluisaa kouluttamista.

Myös agilityssä aloitimme asenneprojektin. Miksi minusta tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat aiemminkin? Se sama vanha litania: koira tekee kivalla ilmeellä, sillä on hauskaa, se tulee hyvin ohjauksiin, on teknisesti jo vallan etevä. Mutkun. Se jokin puuttuu. Nyt ei tosin ole enää kyse epätoivosta ja pettymyksestä, vaan mielenkiinnosta löytää ratkaisu. On todellinen haaste saada Susun draivi ja voima suuntautumaan itse tekemiseen, rakentaa sille intohimo juoksemista, kiipeilyä ja hyppimistä kohtaan. Tiedättehän – se on vähän kuin kertoisi pessimistille, että riskien ottaminen onkin se tosi jees juttu. Helppoa, eikö? Siitähän agilityssä on kyse: huimapäisyydestä, bensasta suonissa, salamannopeista ratkaisuista, jatkuvasta pienestä hataruudesta. Sadasosasekunneista ja tassunmitoista. Nyt tehdään kolmen esteen toistorundeja kunnon taistelupalkalla ja katsotaan, tapahtuuko mitään. Jos ei, mietitään ehkä uudestaan tai sitten ei. Näinkin on hyvä mutta aina voisi olla parempi.

Tokoja on tehty jonkin verran. Kokeenomaista, tekniikkaa ja hulluttelua. Kaukot olivat ihan unohtuneet reissuni aikana, joten niitä on puuhailtu aina iltaisin. Ruutu on nyt oikein hyvä, samoin luoksari. Metskun ja tunnarin tilanne pitäisi tarkistaa.

Topin tilanne on huolestuttanut hieman. Se liikkui notkeasti ja venytellen kokonaisen viikon kipulääkekuurin aloittamisesta lähtien, mutta alkuviikosta nouseminen kävi jälleen vaivalloiseksi. Muu ei auttanut kuin nakata vieläkin ahkerammin BoT-loimea koiran niskaan ja jatkaa tunnollisesti kuuri loppuun. Nyt liike on ollut onneksi jo taas sujuvampaa. Lääkekuuri kuitenkin loppuu huomenna, ja jännityksellä odotamme, mitä sitten käy. Kunpa vaiva nyt helpottaisi eikä tarvitsisi hipsiä takaisin lekurin vastaanotolle. Topi itse on ollut episodista myös mielissään, sillä se on päässyt väliaikaiseksi jäseneksi kalkkunaklubiin, joka kokoontuu joka aamu ja ilta. Kokouksissa tarjoillaan erilaisia tabuja ohuen ohuisiin kalkkunaleikkeisiin kiedottuna: vakiojäsen Mörkölle tuplanyytti Gabapentiinilla ja kortisonilla, kuokkija-Topille peruspaketti kipulääkepillerillä. Minun puolestani Topi saisi erota moisesta kerhosta kiireesti. Yksi jäsen riittää ja sekin on vähän liikaa.

Joulukuun joutsenet

Posted by __ on Joulukuu 17, 2011
Toko, Agility, Yleinen / 2 Comments

Toissapäivän iltalenkkiä sai tallustaa joutsenten laulun säestämänä. Niilläkään ei ole kiire pakkasta pakoon, kun ei sitä kerta ole. Lunta on maassa sen verran, että joillain kohdilla voi hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella nähdä talvimaiseman. Ei tällainen loskassa kahlaaminen nyt oikein ole mistään kotoisin. Jos jotain hyvää pitää yrittää löytää, niin leudompi keli on armollisempi namipalkkausnäpeilla, mutta siihen se sitten jääkin. Tahdon talven, kunnon talven. Lunta, pakkasta, viimaa ja jäätä, kiitos!

Tiistain agilitytreenien alkuun tehtiin vähän tokoa. Susulle ensin kokonainen ruutu käskytettynä, häiriönä putkia ympärillä. Saisi lähteä varmemmin ja räjähtävämmin lähetyksessä, mutta meni kuitenkin reipasta laukkaa ja suoraan keskelle. Käskytin ensin seisomaan ja sitten maahan, eikä Suppe nyt alkanut hölmöillä pomppuloikkakieppimissäkosketuslätkä-tanssiaan käskyistä, vaan teki tosi nätisti. Lopun seuraamiseen tupla, mutta se oli vain ja ainoastaan muminakäskyn syy. Olin tyytyväinen ruutuun, koska nyt se pysyy kokonaisenakin liikkeenä kasassa ja kaikki ylimääräinen sälä on jäänyt pois. Kohti onnistunutta voittajaa osa 1/256. Ruudun jälkeen otettiin metskuja, ensin pari hetsattuna ja aika nopeasti nostosta naksu, sitten käskytettynä kokonaisena liikkeenä. Näissä on ollut nyt viime viikkoina tosi hyvä ilme mutta kun lisättiin käskytys, ravasi Susu koko palautusmatkan. Höh! Pitää siis muistaa nakittaa joku käskyttämään aina kun vain mahdollista. Lisäksi lelu aina hetsatessakin piiloon, ettei käy niin, että Susu nostaa laukan vain lelun ollessa näkyvissä. Pitää saada se uskomaan, että palautuksesta voi tulla naksautus milloin tahansa. Oli myös puhetta palkan sijainnista eli lelu voisi pikemminkin lentää pidemmälle taakseni kuin niin, että Susu saa ampua kädessä olevaan leluun kiinni.

Tokojen jälkeen oli vuorossa valikoituja paloja itsenäisyyspäivän kisojen kolmosten radoista. Jo rataantutustuessa lumia suhahteli hallin katolta hyvään tahtiin, mutta en ajatellut Susun niistä kummemmin välittävän – olin oikeasti harvinaisen optimistinen. Se vähän kostautui, kun hetken aikaa treenattuamme Susu meni ihan tilttiin: vain vonkui ja jodlasi eikä millään mennyt putkeen. Vasta, kun putki laitettiin melkein suoraksi ja palkka oli valmiina toisessa päässä, pystyi Suppe taas menemään sen ilman, että kääntyi heti suuaukolta pois. Noo, näitä aina tulee ja menee. Toisella kierroksella Susu sai sitten tehdä vähän helpompia ja tiheäpalkkaisia juttuja eikä nyt enää reagoinut erityisesti. Onneksi ei jäänyt päälle.

Keskiviikkona oli tarkoitus tehdä Susulle lähiparkkiksella kokeenomaisesti paikkis, liikkeestä istu, kaukot ja seuruu, mutta köpelösti kävi. Olisin halunnut päästä superpalkkaamaan Susun seuruusta niin, että alla olisi jo pidempi palkaton pätkä. Yleensä seuruu kun tulee tehtyä kokeenomaisten alussa ja ketju katkeaa vasta jonkin muun vaikeamman liikkeen kohdalta. Paikkis oli hyvä ja alussa kävin palkkaamassa pari jättöä. Liikkeestä istumisessa jäi vähän takamus märästä maasta ylös, joten tähän korjaus ja sitten uudestaan. Kaukoihin helppoja vaihtoja useampi, nämä tosi näppärät. Sitten seuruu. Voi mälsää. Susulla on kaivokammo, se pelkää niitä eikä halua kulkea niiden läheltä, päältä kävelemisestä puhumattakaan. En aluksi tajunnut, miksi koira jätättää ja on ihan lapanen, joten sanoin sille että nyt meni vähän huonosti ja lähdin kävelemään pois. Yleensä heti helpotan ja muutan harjoitusta, jos koira tekee virheitä, mutta koska Susu oikeasti osaa seurata vaikka nenällään silmät kiinni, voi sille siitä antaa myös negatiivista palautetta ja vaatia oikeaa suoritusta. Pyysin hetken päästä uudelleen sivulle ja koira kiepahti siihen normaalin innokkaasti mutta ei taaskaan liikkunut mihinkään. Tuumaustauko. Mietin, mistä ihmeestä nyt tuulee – suppiloeläimen mielestä seuraaminen on parasta maailmassa eikä mikään mahti saa sitä treeneissä jätättämään. Jos ei tule palkkaa, se vain tsemppaa ja tiivistää seuruuasentoa. Sitten yhtäkkiä tajusin, että olin yrittänyt seurauttaa Susua kahden kaivon välissä, minkä lisäksi parkkis oli tosi liukas. Ei kiva. Tuli paha mieli koiran puolesta – eihän se tahallaan pelkäa ja sitten vielä annetaan negatiivista palautetta. Tulipahan epähuomiossa kokeiltua, mitä tapahtuu, jos koiraa kieltää pelkokäyttäytymisestä. Ei mitään hyvää ainakaan.

Loppuun tehtiin lelun kanssa lyhyitä seuraamisia ja palauteltiin kaukoja, ja Susu teki tavallisella iloisella ilmeellä piparminttusilmät loistaen. Heittelin palkatessa lelua kaivojen päälle ja kyllä Susu sen sieltä käy hakemassa, mutta puntit tutisten ja mahdollisimman kaukaa kurottaen. En ole nähnyt tarpeelliseksi siedättää Suppea kaivoihin, koska eivät kauhukaivot meitä arjessa piinaa ja samalla vaivalla alkaisin naksutella vähän sitä sun tätä arkista asiaa, mutta keskiviikkona hetken mietin, pitäisikö sittenkin. Toisaalta minkään lajin pakolliseen oppimäärään ei kuulu kaivokävelyä tai vastaavaa, joten ehkä asian voi antaa olla. Katsellaan. Kolisevista alustoista ja muista kauhistuksista puheen ollen Susu on harjoitellut käsilläseisontaa kaikkia haastavia alustoja kuten peiliovea, ritiläkoria ja tyynypinoa vasten, ja huipun sinnikkäästi se jaksaa yrittää.

Lisäsin sivupalkkiin mahdollisuuden liittyä blogin lukijaksi. Ensin piti latailla ties mitä zip.-paketteja ennen kuin hoksasin, että yhden koodin lisääminen olisi riittänyt Mahtaakohan se edes toimia?

Voi Suppilo!

Posted by SirkkuI on Lokakuu 09, 2011
Kisaraportit, Toko / 15 Comments

Kävimme tänään kokeilemassa Suppilon kanssa tokon voittajaluokkaa. Parina viime viikkona oltiin kyllä treenattu pilkunviilausaivosolut kovilla, mutta sitä ennen oli musta aukko treenipäiväkirjassa koulukiireiden takia. Viikko sitten havaitsin metallinoudon salakavalasti hajonneen alkutekijöihinsä mutta saatiin korjattua sitä ihan hyvin etenkin tiistaina, kun laitettiin Suppe noutamaan inhokkia agilityputken kautta. Lisäksi kaukoja oli tullut junnattua liian vähän, mutta kaikkien muiden liikkeiden piti olla kohtuullisella tolalla.

Tavallisesta poiketen isä heitti meidät koepaikalle ja Susu tahtoi olla sitä mieltä, että perheenjäsentä pitää vahdata järjestyksenvalvojan antaumuksella. Niinpä hätistin isän takaisin kotiin, ettei Susun esimerkiksi paikallaolossa tarvitsisi pyöritellä laumankokoamisajatuksia. Paikkis sujui onneksi hyvin, samoin sitä edeltänyt juoksutarkastus ja koirat irti jonossa makuupaikoille kävely, yhtään ei Suppe murrannut kilpakumppaneille. Paikallaolosta kymppi, oli siis pötkötellyt ilmeisen sievästi ilman ryömimisiä tai piippailuja. Tosi taitava!

Yksilöliikkeet tehtiin kahdessa osassa, ja meillä oli kunnia aloittaa numerolla yksi. Susu seurasi hienosti, pari kertaa kontakti nopeasti tippui ja täykkärit eivät olleet niin näyttäviä kuin treeneissä. Askelsiirtymissä kuului ääntä, piru vie, mutta muuten ei onneksi. Seuraamisesta 9 ja samoin liikkeestä istumisesta, vähän hitaasti istui. Siihen ne taidot, tai pitäisikö sanoa pystymiset, sitten loppuivatkin. Ruutu meni vielä ihan puhtaasti omien mokien piikkiin, sillä en jostain ihmeen syystä viritellyt koiraa kunnolla siihen ja lisäksi ollaan tehty melkein pelkästään ruudun palasia treeneissä. Niinpä aussie kävi matkalla ruutuun hyppäämässä tokoesteen ja tsekkaamassa maassa olleen merkin. Ruudussa meni nopeasti maahan, mutta sitten pomppasi istumaan, käskin takaisin maahan, meni, sitten pyörähti ympäri ja etsi (varmaankin) kosketusalustaa ja lopulta koikkaloikkaili luokseni. Käskin läheltä vielä takaisin ruutuun ja maahan, josta sitten vapautin. Tämä oli oikeastaan vain hauska, ihan luovaa kai sinänsä… Pöhöö. Sitten luoksari. Tässä vaiheessa piippaus oli jo, noh, aikamoista. Ei lähtenyt tulemaan ekalla, ennakoi seisomista, ei taaskaan meinannut tulla käskystä, maahanmenoja teki itsenäisesti varmaan kolme ja vasta usealla käskyllä sain sen luokse.

Tässä välissä tajusin, että läheiseltä ampumaradalta kuului jonkin verran pauketta. Ääni ei ollut niin kova, että siihen normaalisti koira saati ihminen reagoisi mutta riittävän kova ääniherkemmälle kaverille. Koetilanne on muutenkin vähän haastava koiralle, joka haluaa tehdä kaiken juuri niin kuin pyydetään, ja silloin Susu on on äänienkin suhteen paljon haavoittuvaisempi. Ei ihme, että rentous ei varsinaisesti lunastanut paikkaansa kehässä… Susu kun loppujen lopuksi hyvin harvoin väistää kuormittuneena passiivisuuteen, vaan uhan alla se repii toimintakykyä hyökkäykseen asti ja sitten treeneissä ilman uhkaa paine-Suppilo on häsläävä, piippaava ja taitonsa menettänyt pyörremyrsky. Päätin kuitenkin mennä tekemään vielä toisen osan liikkeet. En halunnut luovuttaa ja menettää uskoa Susuun, tahdoin lujasti uskoa, että kyllä se pystyy, se on etevä ja reipas pieni paimen.

Kerrankin olisin voinut antaa sen pessimistin päästä vallalle. Toisessa osassa oli siis hyppynouto, metsku, tunnari ja kaukot. Koko tämän osan ajan Susu jodlasi sellaista “en ymmärrä, kerro pliis olenko hyvä ja mitä pitää tehdä, yritän kyllä vaikka en oikein pysty” -piippausta korvat enemmän tai vähemmän luimussa. Kun se tunnarissa kiikutti väärän, sanoin tuomarille, että nyt ei taida olla koiralle reilua laittaa sitä tekemään vielä kaukoja. Susu ei ikinä tee tunnarissa virheitä, joten siinä vaiheessa pikkuotus oli jo ihan solmussa ja toimintakyky jossain hyvin kaukana kehästä. Viivaa siis paperiin kaukojen ja kokonaisvaikutuksen osalta.

Ihan ohikiitävän hetken kokeen jälkeen ajattelin, että antaa olla. Tehdään jotain muuta. Ei kiusata enää koiraa tällaisella. Seuraavassa hetkessä jo moitin itseäni – Susu pystyy. Me pystytään yhdessä. Se vain vaatii vähän enemmän töitä. Niin paljon tekniikkatreeniä, että liikkeet tulevat selkäytimestä eikä koiran tarvitse ollenkaan miettiä, menikö oikein. Suppilon kanssa ei ole fiilistä, jos ei ole tekniikkaa. Ei asennetta ilman ehdotonta varmuutta. Kaikista liikkeistä pitäisi saada samanlaisia kuin seuraamisesta, joka on opetettu suurella huolellisuudella ja kärsivällisyydellä. Sen Susu pystyy tekemään vähän paineistuneenakin. Vielä tämän päivän seuraaminen videolla, kiitos Marille kuvaamisesta! Ja Maijalle ja Focukselle tätäkin kautta hurjat onnittelut ykkösestä!

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Posted by SS on Elokuu 25, 2011
Toko, Agility, Yleinen / 5 Comments

He kävelivät kadulla rinnakkain, rinnakkain
Niin että vastaantulijat joutuivat väistämään

He huusivat kadulla toisilleen, toisilleen
Niin että ohikulkijat kääntyivät katsomaan

Tuskin on viisasta kiipeillä katolle loikoilemaan

Susu ja Viiru, pöhköt paimenet, hupsut hiirisiskot.

Lilli ja Milli ovat melkein kuusivuotiaita hiirityttöjä ja parhaat ystävät. He asuvat toistensa naapureina ja leikkivät yhdessä joka päivä. Joskus tulee vähän riitaa, eikä ole helppoa pyytää anteeksi jos on loukannut toista. Onneksi hupsut hiirisiskot keksivät hauskan tavan sopia riitansa, ja lempileikit yhdessä voivat taas jatkua.

Tuskin olisin arvannut, miten paljon iloa tytöistä tulee toisilleen olemaan. Ne sopivat täydellisesti yhteen, ovat kuin ne kuuluisat paita ja peppu. Viirua parempaa valintaa ei olisi voinut Susun kamuksi olla, sillä se ei varmaan edes osaa rähinöidä saati kiihkoilla olemattomuuksista. Minun ei tarvitsee yhtään valehdella sanoessani, että pikkusiskon saaminen on ollut yksi parhaita Suppilon elämässä tapahtuneita asioita. Aamusta iltaan ne temuavat, leluilla ja ilman, ulkona ja sisällä. Putsaavat yhdessä ruokakuppinsa omppupylly omppupyllyä vasten ja kainaloonkin tunkee tuplasti puikkonokkaa entiseen verrattuna. Suppe kirputtaa Viipua kainaloista ja nyppii roskat pois sen turkkia sotkemasta. Enemmän tai vähemmän erakkoluonteisten äijäkoirien jälkeen tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiriensa masentuvan jos laumatoveri syystä tai toisesta yhtäkkiä katoaa kuvioista. Ehdoitta sosiaalinen Susu ei missään nimessä ole, mutta seurallinen ja leikkisä huolella alleviivattuna kyllä.

Mistä tietää, että syksy on todellakin tullut? Muu elämä alkaa haitata koiraharrastuksia. Pirun lukio, äh. Melkein jo muistan, miksi aloin alkuvuodesta kiikuttaa naksua joka lenkillä mukana ja klikkailla jokaisen vastaantulijan, äänen ja alustan paimenelle. Heti, kun tekeminen yhtään vähenee, Susulle jää päivät pitkät aikaa hautoa vahtifirmansa toimeksiantoja, joita se sitten yrittää kadehdittavalla virkainnolla toteuttaa lenkkipolkujen varrella. Ei se mitään älyttömyyksiä edes yritä vouhkata, mutta hermoja kiristää jo se kyttäysmoodi… Mutta ymmärtäähän sen. Kenties se tuolla tarmolla voisi opiskella pinon kirjoja läpi ja sitten käydä minun puolestani raaputtamassa 21.9. ruutupaperit täyteen biologisia totuuksia. Onneksi kirjoitukset ovat jo kohta ohi. Jos sitten vähän helpottaisi. Ollaan me nytkin treenattu agilityä, tokoa ja jälkeä, mutta palo etenkin hakumetsään olisi suuri. Luistelu kun nimittäin täyttää illat varsin tehokkaasti. Olen ihmeissäni, kuinka olen yllättänyt itseni toden teolla haaveilemasta osallistumisesta hakukokeeseen. Niin, tiedän – pieni askel suurimmalle osalle pk-harrastajista, mutta valtava askel minulle ja Susulle. Kuuluu nimittäin sarjaan “ei me nyt sentään, ne huiput siellä vain” Samaan kategoriaan voidaan niputtaa myös voittaja-sarakkeen ruksaaminen tokoilmoon. Vaan ihan pian täytyy sekin tehdä! Tokotreenit ovat menneet pääsääntöisesti oikein hyvin ja etenkin noutoihin on löytynyt ihan uusi ilme. Ennen koetta täytyy vielä erityisesti treenata tunnaria kokeenomaisesti, ryhmäpaikallaoloa, ruudun merkkaamisia ja hinkuttaa niitä maailman vaikeimpia kaukoja. Tokon treenaaminen Susun kanssa on kyllä niin mukavaa, että teettää töitä jättää aina se yksi vapaapäivä viikkoon.

Sellaista tänne itään. Minä karkaan huomenna kauas pois täältä rännivesien ääreltä ihan oikeaan saaristoon siskovisiitille mutta pian se on taas palattava takaisin. Pitäkää peukkuja, että koulukirjat alkavat kiinnostaa junassa aikaa tappaessa… Kröh.

Aussieleiri 2011

Posted by SS on Elokuu 18, 2011
Haku, Toko / 7 Comments

Vihdoin ja viimein – raportti yhdestä kesän kohokohdasta eli aussieleiristä, joka pidettiin 10.-15.7. Leirielämää vietimme tänä kesänä melkein naapurissa, kun paikkana oli toimintakeskus Raukku tunnin ajomatkan päässä Kaavilla. Edelliselle leirille uskolliseen tapaan kirjasin joka ilta kuluneen päivän treenit lyhyesti muistiin, jotta muistaisin vähän myöhemminkin, mitä sitä oikein tuli tai ei tullut tehtyä. Maastotreeneistä tulee muutenkin kirjoitettua niin vähän, että lienee hyödyllistä edes kerran kesässä naputella jotakin muisteltavaksi.

Kuvia tuli otettua vino pino ja niitä pääsee katselemaan täältä – otoksia löytyy niin hakumetsästä kuin tokokentältäkin. Tässä kirjoituksessa olevista räpsyistä löytyy lisätietoa, kun pitää hiirtä hetken kuvan päällä. Susun haku- ja jälkikuvat on ottanut Virpi Salmela, kiitos niistä hänelle! Hakukuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Sunnuntai – saapuminen

Saimme huonekavereiksemme Even ja Astan. Erään merleaussien antisosiaalisuudesta huolimatta yhteisen mökkihuoneen asuttaminen sujui ongelmitta, kun paimenet pakattiin kumpikin omiin kevythäkkeihinsä unia näkemään. Illalla kävimme lisäksi yhdessä lenkillä niin, että Susu ja Asta olivat vuorotellen irti. Viisaasti väistelivät toisiaan.

Maanantai – helppoja juttuja

Komea sukulaispoika Paco (P. Ragtimer)

Tiistaiaamuna suuntasimme pellolle jälkiä polkemaan. Tästä voisi kirjoittaa laajemmankin jutun aiheesta “kuinka monta naista tarvitaan jälkien suunnitteluun pellolle” , mutta lopulta kaikki koirat saivat kuin saivatkin omat jälkensä haisteltaviksi. Susulle tallasin melko lyhyen pätkän, jolla oli kuivanappuloita joka kolmannella askeleella. Helppo juttu, tuumasi puikkonokka ja nuuskutteli jäljen rauhalliseen tahtiin läpi. Hyvin siis oli homma muistissa viime kesän metsäjälkivirityksiltä. Jälkien jälkeen suuntasimme vielä viereiseen rantaan uittamaan koiria.

Susun Mina-sisko (P. Shangri La) rannalla

Lounaan jälkeen Susu sai lähteä etsimään esineitä ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Ensin Susu sai nähdä, kun hanska tiputettiin metsään, ja sitten pääsi etsimään sen. Seuraavat kaksi esinettä, kenkä ja lompakko, vietiin yhtä aikaa. Susu etsi hyvin ja sinnikkäästi mutta ei nostanut löytöjä. Vähän oli siis hakusessa jutun juju. Kun vain tajusi, että tavarat täytyy tuodakin, nousivat ne hyvin. Kengän Susu luovutti huonosti ja jouduin vähän painostamaan sitä, mutta lompakko palautuikin sitten onneksi loistavasti!

Sukulaispoika Tala (P. Red Cloud) pelaa

Illalla Tytti (kennel Särkivaaran) neuvoi meitä kaukojen kanssa. Etenkin käsimerkkejä vähän viilailtiin ja sekös oli haastavaa kun piti käskyttää ja liikuttaa vasenta (!!) kättä samaan aikaan tietyllä tavalla ;) Lisäksi seiso-maahan-hissiin Tytti opasti opettamaan Susulle tosi hitaan liikkeen. Oli myös hyödyllinen oivallus, että yleensä vaihtojen väärä tekniikka johtuu edellisen vaihdon huonoudesta, esimerkiksi Susulle hissimaahanmeno ja takamukselle istuutuminen ovat vaikeita, koska se nousee seisomaan niin etupainoisesti. Oikein ponkaisee pystyyn. Minun pitäisi varmaan saada itseni tosi pelottavaksi aina kaukoja tehdessä, koska kun Susu vähän jännitti Tyttiä, se teki vaihdot hirmu huolellisesti ja varovasti – siis siististi. Heh.

Tiistai – tokoa ja hakua

Kylli (Särkivaaran Yllin Kyllin) ja kapula

Aamun Tytin vetämissä tokoissa Suppilo-parka joutui kärsimään jälleen kerran puupääohjaajastaan, kun treenasimme luoksetulon stoppeja. Ensin näytin Susun tavanomaisen stopin pitkältä matkalta ja sitten kerran niin, että Susu ehti juuri ja juuri kiihdyttää paikaltaan ja sitten käskin sen heti stopata. Nyt se kyllä pysähtyi mutta saisi olla napakampi ja tahtoisin myös takapainoisemman pysähtymisen. Harjoittelimme tätä niin, että jätin Susun maahan, kävelin itse poispäin, kutsuin koiraa samalla kun kävelin ja kun se juoksi kohti, käännyin ja heitin äkkiä pallon. Varmasti ihan toimiva treeni, ellei ohjaaja sinkoisi kovaa kumipalloa suoraan turrensa nokkaan… Plopsahdus vain kuului, kun pallo kimposi pahaa aavistamattoman aussien nenusta. Tässä vaiheessa Susu ei vielä vaikuttanut kovin järkyttyneeltä ja pystyi tekemään vielä toisen samanlaisen toiston perää, mutta sen jälkeen se joka kerta, kun yritin kääntää sille selkäni, hipsi se laidalla olleiden katsojien jalkoihin piiloon. On se pehmeä! Onneksi kuitenkin leikki narulelulla ja lopulta tuli luoksekin leluun kiinni. Vähän myöhemmin tein muutaman jätön niin, että ruokakuppi odotti Susun vieressä. Tämä onnistui ja paimenta varmasti helpotti, kun se pystyi keskittymään kuppiin eikä tarvinnut miettiä niin paljon sitä, milloin taas yritän pahoinpidellä pahaa-aavistamatonta pikkuaussieta.

Samppa ja Töpö (Särkivaaran Tuskim-pa) lähdössä näytölle

Iltapäivällä Samulin (kennel Särkivaaran) vetämä hakuryhmämme starttasi ensimmäistä kertaa. Tarkoitus oli tehdä sellainen treeni kuin yleensä kotimetsissäkin ja sitten katsoa, mikä toimii ja mikä ei. No, ei ainakaan meidän ilmaisumme! Susulle tehtiin ykkönen ja kakkonen mielikuvina, kolmonen oli valmiina piilossa. Ykkösellä Susu tiputti rullan aiemmin, joten vaadin sen nostamaan sen uudestaan ja sitten se sai keskilinjalla kissanruokaa. Sitten näyttö. Kakkosella ja kolmosella syljeskeli taas rullaa maansa myyneenä, vaadin taas palautuksen mutta näistä palkka vasta näytöllä. Kolmosella näytölle meno oli nihkeä. Ongelmat tuli siis ainakin hyvin esiteltyä. Etsinnässä Susulla ei ole mitään ihmeellistä – se on sisukas nenänkäyttäjä, joka irtoaa pimeillekin piiloille – mutta ilmaisu takkuaa. Samppa ehdotti, että Susu voisi rullan palautuksessa hypätä minua vasten ja vaikka vähän revittää rullaa. Nöyränä ja pehmona kun se ei varmasti ala liikaa sikailla, vaikka vähän saisikin taistella ja loikkia vasten. Epäilin aluksi, että Susu muka edes suostuisi tuollaiseen epäkunnioittavaan possuiluun mutta kun varsinaisen treenin jälkeen jäimme äidin kanssa testaamaan muutaman toiston rullan hakuja, niin tekniikkahan toimi! Innoissaan Susu pomppasi päin ja leikki rullalla ennen näytölle lähtöä. Ihmeellistä, miten pienet asiat voivat korjata isoja ongelmia. Lisäksi sain palautetta näytölle lähdöstä, jossa ei saa käännellä koiraa tai osoittaa sille suuntaa. Jos koira ei ekalla kehotuksella lähde, ei aleta hätäisenä toistaa näyttökäskyä vaan vedetään syvään henkeä ja sitten ihan rauhassa uudestaan.

Iltaruualla Susu sai tehdä kaukoja. Myös aamun luoksarihölmöilyn korjaus jatkui.

Keskiviikko – liikaa lajeja

Paljon sitä ehtiikin yhdessä päivässä! Keskiviikkona Susu ajoi jäljen, etsi esineitä, hioi ilmaisua, treenasi tokoa ja vieläpä osallistui hulvattomaan leirikisaan.

Susu lähdössä jäljelle

Aamun jälki oli todella paljon vaikeampi kuin Susun aiemmin jäljestämät. Paljon pidempi, ei nameja ja kepit. Kovin hyvin ei Susulla lamppu välkkynyt, vaan ensin se tähysteli ukkoja metsiköstä, sitten mussutti mansikoita ja keksi muutakin omaa kivaa. Kepit suureksi ihmetyksekseni bongasi mainiosti ja kyllä se nokkakin aina välillä maahan etsiytyi. Vähän helpompaa silti Susulle jatkossa.

Pipsa (Bywater Obsession) esineruudussa

Esinetreeni sen sijaan oli oikein onnistunut. Ensin Suppe tosin luuli Marrua ukoksi mutta sitten hoksasi etsiä esineitä. Hyvin nenä toimi ja palautus ihan mahtava! Kakkosesine näytettiin taas Susulle mutta lopulta se löysikin eri paikasta valmiina olleen esineen. Palautus taas super, jee! Kolmas esine oli sitten se, joka oikeasti kakkosena vietiin. Se nousi samaten nätisti. Vähän vielä Susu meinaa sekoittaa eri tehtäviä, vaikka olen yrittänyt tehdä mahdollisimman selkeät virittelyt niihin. Esineitä tosin on ylipäätään etsitty tänä kesänä niin vähän, että ei ihme, jos on vain ukot mielessä.

Tähän väliin jälleen (ohjaajalle) ruokatankkaus ja sitten mini-ilmaisutreeniin sateiseen metsään. Susulla oli kaksi ukkoa ihan keskilinjan lähellä eli rullantuonti oli harjoituksen pääidea, ei etsiminen ollenkaan. Ilmaisut toimivat taas uudella tekniikalla mainiosti, mutta jostain kumman syystä Suppe ei ensin lähtenyt kunnolla kakkoselle, joka oli vielä Miimi! Rata oli jo moneen kertaa käytetty, joten luulen, että juuri siinä kohtaa keskilinjalla oli jonkin inhan uroksen pissit tai muuta epämiellyttävää. Eihän hienostunut pieni aussieneito voi astua sellaisen päälle, yh!

Hakuilun jälkeen ja sateen tauottua lähdin polkemaan Astalle pellolle jäljen. Jäljen vanhenemista odotellessamme juoksutimme koiria pellolla, kuvasatoa siitä alla. Voi hitsi, miten pidänkään tuosta uudesta kamerasta! En vieläkään voi lakata ihastelemasta sitä. On täyttänyt odotukset satakymmenprosenttisesti.

Topi pelaa

Suppilo pellolla

Viipo ja jättiläiskorvat

Asta ja pallo

Illalla erehdyin ottamaan Susun kanssa pitkän päivän jatkoksi vielä tokoa. Kentällä, joka samalla toimi parkkipaikkana, oli parhaillaan vilkas hulina käynnissä ja siis ihan kohtuuton häiriö etenkin johonkin ruututreeniin… Fiksu ohjaaja ja sitä rataa! Ei tee mieli edes kerrata sitä treeniä, kaameaa pöllöilyä. Susu keskitti kaiken inhonsa hajustettuun maahan (ne pissat, ne pissat) ja minä häiriöin ihan liikaa kaikesta. Plääh. Seuraamiset sentään onnistuivat.

Kovin hohdokkaasti ei sujunut Susun loppuiltakaan, kun vuorossa oli leirikisa. Suppe oli ihan paineessa toisista koirista sekä metelistä ja yritti luikkia reunalla istuskelijoiden jalkoihin piiloon. Kaiken huipuksi joukkuekamut Mina ja Susu pääsivät ärähtämään toisilleen, mistä jouduin komentamaan Susua. Siskorakkaus leimuaa… Viimeistään komentamisen jälkeen aussien maailma oli ihan mytyssä. Ei siis mikään ihme, että ensimmäinen tehtävä eli erilaisten esineiden haku ei oikein sujunut. Toisena tehtävänä olivat “rauniot” ja ne menivät jo paremmin. Urhea pikkarainen hienosti haki verkköhäkkyränkin sisältä noutokapulan! Viimeinen osio oli agility, joka helposta, hmm, radasta huolimatta osoittautui kaikkein vaikeimmaksi tehtäväksi. Lopulta kuitenkin meidän joukkueemme (Mina, Jatsi, Mai ja Susu) sai hopeaa nopean agiajan perusteella, jihuu! Hauska kisa oli kyllä, aika kekseliäitä juttuja Sannilta ja Jenniltä :D Etenkin maalimies, joka otti osumaa useammankin kerran…

Torstai – onnistumisia

Aamulla lähdimme toista kertaa Sampan vetämään hakuryhmään. Susulle seuraavanlainen treeni: haamu, valmis, haamu, haamu. Kaikki pistot syviä ja suoria, nenä oikein hyvin auki. Ilmaisut todella hyviä. Kolmosella Susu ei heti löytänyt minua keskilinjalla ja pudotti rullan kauemmaksi mutta haki sen itsenäisesti uudelleen ja palautti hyvin. Loppua kohden rullan revitysinto ennen näytölle lähtöä vähän laantui, mutta muuten ei mitään kauneusvirheitä. Näytöt eivät menneet ihan nappiin, sillä kakkosella onnistuin säheltämään liinan kanssa niin, että Susu luuli, ettei saakaan lähteä hipattamaan takaisin ukolle. Kolmoselle otettiin sitten ääniapu näytölle lähtöön. Kokonaisuudessaan hirmu kiva treeni ja Susukin sai vielä lopuksi leikkiä wuballa eli mukava mieli jäi sillekin. Mahtava tunne, kun rullan tuonti alkoi vihdoin toimia.

Asta tankkaa hakuradalla

Iltapäivällä lähdimme Even kanssa jälkimetsään. Meikäläisen huimat suunnistustaidot pääsivät oikeuksiinsa, kun tallasin (lue: harhailin) Astalle jäljen pöpelikköön. Yhdessä vaiheessa luulin ihan oikeasti eksyneeni ja luuri kourassa linjat kuumina yritin ilmoittaa, että nyt täällä olisi sitten ihan todellinen pelastustilanne koiralle tarjolla… Lopulta sisuunnuin ja päätin, että jos olen tänne korpeen jotenkin päässyt niin on se myös pois päästävä. Onnistuin kuin onnistuinkin selvittämään itseni kaiken maailman heinikkojen ja louhikkojen läpi oikealle reitille ja tiekin löytyi vihdoin! Lopputuloksena hieman pidempi jälki kuin oli tarkoitus ja vannotus siitä, että seuraavan kerran keskityn vähän tarkemmin suuntiin ja kulmien suuruuksiin  Asta onneksi selvitti jäljen töppäilyistäni huolimatta todella hienosti.

Sillä aikaa kun minä järjestin lisäjännitystä elämääni, Eve oli käynyt tekemässä Susulle jäljen. Nameja oli siellä täällä ja kepit namirasioiden päällä. Nyt Susu jäljesti oikein tarkasti ja keskittyneesti, hieno juttu.

Perjantai – hakua ja hyvästit

Keskilinjalla  Lähetys

Perjantaiaamuna kävimme puristamassa vielä viimeisen hakutreenin. Susulle tehtiin norjalaista sekametsää, mikä ei lopulta ollut kovin hyvä idea. Sillä ei vielä pää kestä sitä, että molemmilla takalinjoilla kulkee ukkoja ja silti pitäisi malttaa tehdä ilmaisut huolella. Mielikuvat voisi muutenkin jättää nyt pois, ainakin useamman ukon. Ilmaisussa oli tämän takia taas enemmän haparointeja mutta nyt siitä ei tehty suurta numeroa ja alettu painostaa koiralta kunnollista palautusta, vaan siirryttiin eteenpäin näytölle. Ihan turha Susua on hiillostaa kesken etsinnän – mieluummin tehdään kotona koko ajan ylläpitävää tekniikkatreeniä ilmaisuun ja jos metsässä tulee virheitä, niin mietitään niitä sitten treenin jälkeen. Ainakin siis hedelmällinen treeni sen suhteen, että nyt tiedän taas tarkemmin mitä ei pidä tehdä Susun kanssa. Muutenkin leiri oli haun osalta korvaamattoman hyödyllinen. Sen jälkeen palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja olen tosissani alkanut haaveilla osallistumisesta hakukokeeseen vielä joskus. Kiitos Samppa! Ilman kaikkia neuvoja ja vinkkejä olisin vieläkin ihan pulassa ja varmaan jo luovuttamassa koko harrastuksen suhteen.

Rullan palautus  Loppuleikki

Siinä se sitten taas oli, yksi vuoden parhaista viikoista. Kiitos kaikille mukana olleille hyvästä seurasta ja kaikesta avusta! Erityiskiitokset vielä Miimille järkkäämisestä, Evelle ja Astalle mukavasta mökkiseurasta sekä Juntoille treenivinkeistä. Oli ihanaa nähdä kaikkia tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Kyllä aussiet on mainioita ja kaksijalkaisensa myös! Susukin sopeutui vallan näppärästi leirikoiraksi ja aina öisin osasi moitteetta rauhoittua kopperoonsa koisimaan. Huippu pieni nokkaelukka.

Superkoirat viipottavat

Posted by SS on Elokuu 09, 2011
Sadun jutut, Haku, Vepe, Toko, Agility / 2 Comments

Topin ja Viirun kuulumisia Sadun kirjaamana:

Viiru on kyllä ihan huippu… Ehkä siitä tosiaan tulee superkoira niin kuin Eve kirjoitti yhdessä kommentissaan;) Eilen hakuharkoissa Viirulla oli kaksi yhtäaikaa lähtenyttä mielikuvaukkoa etukulmissa, ilman muita apuja. Viiru pinkaisi vauhtiin ja eteni ukoille ilman mitään epäröintiä.

Topilla on edelleenkin huipussaan motivaatio, jos ei mikään muu. “Virallisten” treenien jälkeen Mari ja Sirkku menivät ukoiksi Topille. Mika päivitteli: “Yhdeksän vuotta ja tuollainen into”. Treeni ei mennyt kovin tyylikkäästi, koska kun lähetin Topin ykkösukolle, se melko lähellä piiloa kadotti hajun ja alkoi kaahottaa omiaan. Emme olleet tallanneet aluetta, joten Topi juoksenteli hetken missä sattui, kunnes törmäsi kakkosena olleen Sirkun hajuun. Varminta tietysti pelastaa perheenjäsenet ensin. Marikin löytyi uuden, paremman lähetyksen jälkeen suoraan. Ja kotona Topi pötkähti heti kuorsaamaan eteisen matolle. Ilmaisu irtorullilla sujuu Topilla nykyään hyvin. Mutta mikä ilmaisu Viirulle?

Topilla on ollut melko tylsä kesä, kun mökilläkään ei ole saanut olla vapaana. Kuuro ukkeli kipittää nimittäin naapurin grillille eikä tietenkään kuule kutsuhuutoja. Uidessa ja noutaessa nuoremmat hyppivät kuonolle ja vievät lelut. Treenejä on ollut turhan vähän, koska olen parannellut polvea. Viime viikolla pitkästä aikaa mentiin vepeilemään. Topi vielä kotiin tultuakin seuraili minua: tehdään vielä jotain, edes vaikka tokoa. Seuraavana iltana rampa ja kuuro suuntasivatkin sitten agilityyn. Yllättävän pitkiä radanpätkiä saa tehtyä kävellen ja hosuen.

Viiru on ihan hieman vain tehnyt agilityä: tänään rankkasateessa Sirkku juoksi Viipottimen kanssa kolmen-neljän esteen pätkiä (siivekkeitä ja putkia). Vepessä Viiru on hypännyt veneestä ja noutanut lelua veneestä. Viipovaapo on kova uimaan, kiva!

Viime perjantaina Viiru matkasi Valo- ja Viia-siskojen kanssa Max-veljeä tapaamaan Juukaan. Miimin blogissa on kuvia ja kertomusta. Sisarusten leikit sujuivat mainiosti. Pihapiirissä oli kanoja häkissä. Viiru katseli kanoja hyvin, hyvin kiinnostuneena. Joudun siis ryhdistäytymään ja pyörtämään ajatukseni siitä, että Viiru ei tutustuisi lampaisiin ja paimentamiseen. Jospa paimentaminen on se Viirun juttu, niin kuin noutaminen Topin.

Viirun treeneistä mainittakoon vielä, että tokossa pentu on tehnyt seuraamista imuttamalla, perusasentonaksutteluja, jääviä, vauhtinoutoja (metalli kelpaa yhtä lailla!), paikallaoloa sekä eteentuloa. Lisäksi olen naksutellut sille kosketusalustaa agilityn kontakteja varten. Viipo vain tykkää tarjota maahanmenoa vähän joka väliin, mutta alkaa se lätkäkin sieltä jo löytyä. Ihanasti se kyllä keskittyy kaikkeen tekemiseen.

Kesäistä arkea

Posted by SS on Elokuu 04, 2011
Haku, Vepe, Mörkö sairastaa, Toko, Agility / 4 Comments

Viimeisiä lomaviikkoja viedään. Parin kuukauden päästä pitäisi olla urakoituna yksi kolmasosa valkolakista, joten turhan rennoksi ei ole kouluun paluuta tänä syksynä tehty. Onneksi on näitä stressiä lievittäviä tassuterapeutteja tarjolla useampikin kipale Veikkaan kuitenkin, että tokopuolella voittajan korkkaus jää syyskuuta myöhemmälle, koska jos pitäisi vielä sitäkin jännittää niin eihän tästä mitään tulisi. Lauantaina Suppe teki superkivan kokeenomaisen treenin loistavalla vireellä mutta kuitenkin ilman ääntelyä. Alan koko ajan arvostaa enemmän Susun hyviä ominaisuuksia etenkin motivoinnin ja palkkaamisen kannalta, kun olen tehnyt Viirun kanssa tokoa. Ihan mikä vain, minkä sille esittää palkkana, kelpaa kympillä. Viirukin on ahne ja tykkää leikkiä, mutta sillä ei ole samanlaista hulluutta tekemisessä. Ehkä Susussa sen arjessa normaalisti hankalan ailahtelevuuden ja epätasapainoisuuden alkaa hiljalleen saada takaisin treenikentillä, kun sillä virekin menee nostettaessa aina pikkuisen yli. Aina pitää mennä äärilaidasta äärilaitaan. Ja onhan se pienestä asti ollut älyttömän täpäkkä ja siihen sitä on höpönä kannustettukin. Nyt kun on tottunut tokokoirana Susuun, kaikki muu tuntuu vähän laimealta. Lähtökohtaisesti Viirulla tosin on varmasti paremmat ainekset myös tokoelukaksi, koska sillä on enemmän malttia eikä kuppi kyllä millään mene nurin.

Viipolla on korville siunaantunut vähän enemmänkin tuota kokoa…

Maanantaina meillä oli niin hyvä hakutreeni, että sen voimalla jaksan rämpiä kaiken maailman metsiköissä vaikka pari vuotta eteenpäin ihan innolla. Susulle oli molemmissa etukulmissa pimeät ukot ja kolmonen pakeneva. Vieraita maalimiehiä kaikki. Susu oli niin taitava! Nyt kun ilmaisu on saatu aussieleirin neuvojen myötä (kaikki kiitos tästä autuudesta kuuluu Sampalle!) kuntoon, ei tarvitse enää senkään kanssa tapella. Pistoille Susu lähtee innoissaan ja uppoaa hyvin takarajalle nokka auki. Niin innokas pieni pelastaja. Jostain joskus luin, että vaikka hakukoiran koulutusta voidaan useimmissa tapauksissa pitää vaikeampana ja aikaavievämpänä kuin jälkikoiran, hakumetsässä onnistumisista saa sitten niin hyvät kiksit, että sen takia se on myös palkitseva harrastus. Ihan totta! Ei niitä mahtavia, nappiin menneitä treenejä välttämättä kovin montaa yhteen kesään mahdu, mutta sitten kun kaikki osuu kohdalleen, on fiilis huippu!

Tiistaina oli vuorossa agilityä. Teimme agi.fi-lehdestä napattua brittirataa, jossa oli pari hankalampaa kohtaa. Aussie oli alussa ihan liekeissä ja jaksoi mainiosti, vaikka ohjaaja nyt ei ihan kauheasti loistanutkaan… Oli siellä ainakin pari onnistumista kuitenkin. A-este pitää palautella nyt ihan kunnolla mieleen, koska Susu ei ole varma, pitääkö stopata vai juosta läpi. Hienoa, olen onnistunut erinomaisesti haasteessa “näin pilaat koirasi pomminvarmat kontaktit.” Helpostihan tuon kai korjaa (kopkop). Toisella rundilla Susu teki keinulla ja kepeillä vauhtiympyrää huimalla asenteella räkä roiskuen. Olipas hauskaa! On kannustavaa huomata, että kyllä se vain eteenpäin on mennyt. Kestää paljon enemmän toistoja ja nykyään joka treeneissä vähintään alussa räkyttää raivona ja taistelee lelusta ihan tosissaan. Vielä keväällä se oli harvinaista. Hiphei! Treenin jälkeen kävimme vielä Kuhasalossa jäähylenkillä kelpojen ja tollereiden kanssa. Neiti antisosiaalisuus kulkee kimppalenkeillä näppärästi narun nokassa eikä vaikuta kovinkaan tympäistyneeltä osaansa. Viirun kanssa niillä on aina sellaiset 24/7 rallit ja painit käynnissä, että tuskin Susu kummemmin muita leikkikamuja osaa enää kaivatakaan.

Keskiviikkona vepeiltiin viiden viennin ja yhden veneestä hypyn verran. Nyt Susun veteenmenemislukko on loksahtanut auki eikä sen enää tarvitse ruikuttaa rannalla minuuttia ennen veteen uskaltautumista. Eilenkin se oikein syöksyi vasten aaltoja viennissä. Palautukseen tarvitsee tarkkuutta, mutta muuten oikein hieno. Hypyssä ei ongelmaa pitkältäkään matkalta. Veneen hakua ja hukkuvaa tehtiin viime viikolla ja Susu on niin korkeassa vireessä veden äärellä, että ei varmana irrota saalistaan ennen rantahiekkaa. Vepe tekee varmasti hyvää sen itsetunnolle ja taistelutahdolle.

Jotain ikävääkin kirjoitettavaa on ja kuinka sattuikaan, että se liittyy pikkukoiraan. Yöllä Mörkö tahtoi tapansa mukaan aamuneljän aikaan ulos. Ihmettelin, että miten sillä noin kauan pikapissillä kestää ja lopulta lähdin katsomaan, että mihin se oikein on jäänyt. Sitä ei näkynyt missään ja minä jo ajattelin, että nyt se varmaan lähti lätkimään ja metsästämään naapureiden kukkapenkkien kanankakkoja tai muuta murua rinnan alle. Kurkkasin onneksi kuitenkin vielä auton alle ja sinnehän Mörkö oli majoittunut. Patistelin sen sieltä pois ja suureksi kauhukseni koira ontui tosi pahasti oikeaa etujalkaansa! Pari julkaiskelvotonta sanaa ja “nyt se kuolee”-ajatusta myöhemmin kaivoin Mörkön varpaiden välistä helpottuneena terävän orapihlajapiikin. Ilo jäi lyhyeksi, kun Mörkö siltikin vain kyyhötti lysyssä ja tärisi. Menimme takaisin nukkumaan ja Mörkökin rauhoittui nopeasti unille. En ollutkaan uskoa silmiäni, kun aamulla Mörkö ontui yhä… ja sama jatkuu siis vieläkin. Järkikin sanoo, että siitä piikistä tämä johtuu, mutta kai sen pitäisi jo helpottaa? Hälyttävintä on, että aina kun Mörkö nousee makuulta, ontuu se paljon pahemmin, mikä taas ei sovi piikkiteoriaan. Olen tutkinut tassua, leikannut sieltä pisimmät karvat ja puhdistanut sen eikä siinä ainakaan mitään haavaa näy, mikä voisi olla kivulias. Nyt ei kai auta muu kuin vetää syvään henkeä, yrittää olla poraamatta ja seurata tilanteen kehittymistä.