Topi, Mörkö ja Susu

Topi on hyvä kaikissa lajeissa:

Haku
Palveluskoirien haku sujuu hyvin, kunhan lajin nimeksi vaihdetaan “noutajan ilmavainulla jäljestys ja takarajalla säntäily”. Rullailmaisua voidaan joskus kutsua rulla- ja kuseskelu-puolimatkassa-ilmaisuksi; toisinaan koira tosin ilmaisee maalimiehen olemassaolon tälle itselleen. Metsässä olemme siis elämän eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä.

Toko
Eilen kokeilimme pitkästä aikaa tokoa ja siinä Topi suoritti hienosti seuraavat liikkeet:

• melkein-paikallaolo ryömien 3 min
• luoksetulo ennen ohjaajan kutsua lopussa puoli volttia kerien
• perusasento vinossa läsöttäen
• perusasento ohjaajan takana sivuttain
• liikkeestä möllöttämään jääminen
• liikkeestä seisominen
• seuraaminen metrin etäisyydellä yrittäen selvittää, onko ohjaajalla nakinpala suussa vai ei

Vesipelastus
Kokeessa vepe muuttuu muotoon “Pelastakaa kastumiselta edes tollerit!”. Vienti on köydenpätkän viemistä sinne sun tänne rannalla, kesto 30 s. Jos puoli minuuttia sinnittelee rannalla, pelastuu tämän liikkeen aikana varpaiden kastumiselta. Veneen haku käy seuraavasti: “Mamma, tule tänne, otetaan tämä toinen vene, ja soudat sillä hakemaan namit ja apuohjaajan tuolla kaukana olevasta veneestä”. Hukkuvan pelastuksen Topi suorittaa kieputtelemalla patukan lenkin ensin oman kaulansa ympäri ja sen jälkeen kiipeämällä hukkuvan päälle.

Muista lajeista nyt viis mutta onhan selvää että agility ei näytä aivan nimensä mukaiselta kun tämä koirakko on radalla. Mejä on kuin vetomaastojuoksua mutta sehän saa näyttää miltä vain, kunhan kaadolle päästään.

(kokosi äiti)

Saako hehkuttaa, saahan? Tässä blogissa hypetetään niin harvoin, että selvästikin se purkautuu säännöllisin väliajoin ylisuurina annoksina. On perusmasispostauksia ja sitten aina välillä pilvissähyppelypostauksia.

Susu oli tänään tokoa treenatessa niin ♥ Ja oikeastaan myös eilen hakumetsässä. Ja toissapäivänä agikentällä. En tiedä, onko Susu ollut koko kesän helteestä hyytynyt ja herkistynyt vai olenko minä ollut henkisessä koomassa vai mistä lienee kyse, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Tänään Susu hillui ja hullutteli ihan höpsönä joka ilmansuuntaan. Onnistuin hajottamaan luoksarin stopin, ja kaukot ovat jälleen leviämispisteessä, mutta se asenne, se fiilis! Susu oli ihan pelle ja meinasin jo menettää hermoni siihen, mikä on yleensä varma keino heittää hyvästit hyvälle treenille. Mutta mitä vielä! Murahdin koiran maahan jäähdyttelemään luoksarisikailun jälkeen ja kun sen siitä kutsuin pois, pingahti se pikavauhtia pystyyn niin tyytyväinen ilme naamallaan. Ihan parhautta! Olen niin odottanut tätä, tuollaista hölmöä röyhkeyttä, ja kyllä sitä on sieltä kaiveltukin ja vahvistaminen näyttää tuottavan tulosta. Voi olla, että seuraava treeni on taas jotain ihan toista, mutta se on sen ajan murhe. Onhan Susu tokokoirana normaalitasollakin pirskahteleva ja huippuinnokas tekemään vaikka viittä asiaa yhtä aikaa, mutta tänään sitä jotain oli ihan erityisen paljon. (Treenin sisällöstä tai saavutuksista ei sitten puhutakaan… Paitsi nouto oli ihan super!)

Jos tämä meno jatkuu, en ollenkaan tiedä, millainen sirkusnumero on luvassa kokeessa muutaman viikon kuluttua. Täytyy ottaa koitos videolle, voi olla hauskoihin kotivideoihin kelpuutettavaa materiaalia tulossa

Tuntuu hassulta kirjoittaa, sillä emme ole saaneet mitään ihmeellistä aikaan. Ainakaan liittyen ilmaisuun ja noutoon… Ilmaisuun saimme taas lisää uusia, kokeilemisen arvoisia vinkkejä ja eiköhän se sieltä ala muotoutua sujuvaksi, mutta nouto junnaa paikoillaan. Olen nyt ilmoittanut Susun tokokokeeseen avoimeen luokkaan ja toivon kovasti, että saamme sieltä ykkösen hitaalla noudolla. Sitten alan fiksata liikettä. Tämä siksi, että korjausliikkeet voivat mahdollisesti tuoda takapakkia liikkeeseen muutenkin enkä nyt halua pitkittää kokeeseen menemistä. Viime viikolla olin töissä tokokokeessa kaikki luokat ja kieltämättä karkelot herättivät paitsi melkoisen paljon ajatuksia, myös kasvattivat hurjasti treeni-intoa. Tahtoo niin kovasti päästä treenaamaan kaikkia siistejä voivoin juttuja!

Viikko sitten sunnuntaina helle piinasi sen verran pahasti, että saimme treenailla omassa rauhassamme. Edellisenä päivänä olimme käyneet harjoittelemassa pelottavaa keinua toisella kentällä, jossa hiekka on pehmeää ja keinu natisematon. Nyt äänimörkö oli kaikonnut ja lopussa päästin Susun uhkarohkeasti tekemään kaksi kertaa keinun ihan kokonaisena ilman liikkeen hidastusta tai äänen vaimentamista. En halua tehdä keinusta Susulle suurta juttua, jonka ympärillä häärii viisi ihmistä hidastamassa ja vaimentamassa kaikkea mahdollista. Jos ärsykkeitä tarvitsee laimentaa, tehdään se muuten eli tyynyillä ja pöydillä. Sunnuntaina kiikutinkin mukaan vanhan sohvatyynyn, sillä Joan keinu rämisee, nitisee ja paukkuu joka suuntaan. Aluksi Susu sai vain pamautella keinun toista päätä etutassuillaan ja sitten laitoin tyynyn ääntä hävittämään ja teimme koko estettä. Olisi pitänyt vaihtaa nami palloon jo heti aluksi, koska nyt Susu alkoi hädissään kiiruhtaa liikaa ja pelätä. Kuitenkin kun saatiin äiti avuksi ja pallo palkaksi, ilmekin muuttui taas iloisemmaksi ja saimme rentoja suorituksia useamman. Hirmu paljon tässä on tehtävää ja pitää edetä maltilla.

Jos on keinussa tehtävää, niin on sitä kyllä A-esteenkin kanssa.

Hmm… Jos naksauttelee vääristä suorituksista ja vastaavasti jättää priimat palkkaamatta, koirallehan syntyy nopeasti kirkas käsitys siitä, kuinka jutun kuuluisi toimia? Jaa-a, noinkohan olisi. Ensi kerralla pitää kyllä ottaa avustaja mukaan, jos haluaa edetäkin. Videolta on vielä sensuroitu kaikkein pahimmat tapaukset. Ennen boksia on kaksi hyppyä, joiden on tarkoitus saada koira tekemään samanlaiset loikat kuin A-esteellä.

Helteen takia maanantain hakuharkat jäivät toiseen kertaan. Illaksi ilma viileni ja oli oikein hyvä lenkkisää. Ninkan ja koiruuksien kanssa kiersimme monipuolisen luontopolun ja paimentyttöset innostuivat ihan vähän leikkimäänkin heinikossa. Lopuksi otimme piilopaikallaoloa useamman minuutin ajan. Pieni aussie taitavasti ihan tattina makasi. Paikallamakuita on tullut otettua enemmänkin siellä täällä lenkkien lomassa eikä niissä ole ongelmaa. Ainoa viilattava asia on se, että Susu tiputtaa helposti lonkalle, jos poistun tosi paljon sivuun piiloon.

Keskiviikon ageissa saavutin jonkin ihmeellisen mielenrauhan ja nyt tajusin, että treenin jälkeen ei ollut ollenkaan turhan tutuiksi käyneitä “äh, miksi se nyt tuollainen on” -ajatuksia. Ei kaikessa tarvitse loistaa, riittää että on paras kolmessa muussa lajissa Toivottavasti tänään jää agitreeneistä yhtä hyvä fiilis eikä tämä ole vain tilapäinen häiriö. Melkein olen jo ilmoittamassa Susu hyppyradalle syyskuulle, mutta saa nähdä, kuinka hurjaksi alan. Kun vain nyt saisi keinun ja A-esteen kuntoon! Olisi hauskempaa mennä agiradoille, koska tuo ohjauspuoli hyppypyörityksissä ei ole kovin hyvin hanskassa… Pian pitäisi ainakin hyppyjen olla kohdallaan, koska osallistumme viikon päästä Ulla Kaukosen hyppyseminaariin. Tosi kivaa ja toivottavasti myös hyödyllistä saada asiantuntijan arvio Susun pompuista. Kallista lystiä mutta eiköhän se ole sen arvoista. Tässä vaiheessa nuorelta koiralta pystyy vielä korjaamaan vääriä tekniikoita helpommin kuin konkarilta.

Asiasta kiinnostuneille kokosin Susun kepeistä videon aiheesta kujan leveys, koiran vauhti ja pujottelutekniikka. Ei tullut keksittyä pyörää uudelleen ja vaikka en tarkasti laskenutkaan, ei vauhti suoralla keppirivistollä näytä ainakaan huomattavasti hidastuvan tekniikan vaihtamisen myötä. Näillä mennään.

Meidän piti Susun kanssa junailla tänään Turkuun katsomaan siskoni uutta asuntoa, mutta kesäflunssa iski jo toistamiseen, joten täällä sitä nyt kökötetään kotona. En ole saanut Susun keppitekniikoitakaan dokumentoitua, koska helteessä kipeänä hyppely ei ole mitään herkkua. Mutta josko tämä tästä.

Sunnuntaina kävimme tokomölleissä ajatuksena tarjota Mörkölle mukavaa puuhaa ja Susulle tilannekartoitusta avoimen liikkeiden tilasta. Ensimmäinen tavoite ei täyttynyt mainittavasti… Mörkö oli aivan erilainen kuin yleensä ja kun se alkoi vain koko ajan lysähdellä maahan nameilla houkuttelusta huolimatta, en vain pystynyt enää jatkamaan. Ei ollut enää väliä, vaikka kyse olisikin ollut sitten kuumuudesta tai ihan mistä tahansa mitättömästä jutusta. Se huoli ja suru on niin käsittämätöntä, se pienikin mahdollisuus, että koira on taas kipeä. Itkua nieleskellen kiikutin Mörkön pois kehästä.

Hetken aikaa olin sitä mieltä, että jätämme Susun kanssa väliin. Ei olisi ollut alkuunkaan reilua mennä kehään tunneanturi-Susun kanssa testailemaan, josko saisi itsensä koottua. Susun vuoroon oli kuitenkin vielä aikaa ja kun emme osallistuneet paikallaoloonkaan (se vaatii vielä treeniä), niin ehdin hyvin asennoitua uudelleen. Susu oli hieno! Seuraaminen ja liikkeestä maahanmeno ok, seisomisessa vähän siirtelee tassujaan, luoksetulon stopissa annoin väärissä luuloissani sekä käsi- että äänimerkin, nouto hidas ja epävarma, estehyppy nappisuoritus. Mutta. Se yksi iso mutta. Kaukot. Jumii, jumii, jumii. Varmaan odotteli pallopalkkaa niin kovasti, että ei taas pystynyt toimimaan. Uskaltaisikohan mennä kokeeseen sen teorian varassa, että liikeiden aikana koira hyytyy sen verran, että ei odota palkkaa niin kovasti ja tekee nätit siirrot? Tai sitten se hyytyy niin pahasti, että ei siitä syystä nouse. Siinä kuitenkin häviää 30 pistettä ilmaan, jos kaukot eivät onnistu. Tilanne on täydellinen joko-tai: Susun kaukot ovat joko täyden kympin tai nollan arvoiset. Kun se tekee, suoritus on mainio.

Olin iloinen siitä, että jokseenkin valmiita liikkeitä on niin monta: seuraaminen, jäävät, luoksetulo ja hyppy. Seisomista pitää vielä hioa, mutta se on helppo homma, ja luoksetulon stoppi toimii myös pelkällä käsimerkillä. Noutoon Susu tarvitsee hurjasti varmuutta, koska nyt se hipsi kapulalle henkistä arpapeliä käyden ja myös palautti hitaasti. En haluaisi hinkata pelkkää perusnoutoa, joten kaikki kivat noutoharjoitusvinkit ovat tervetulleita! Ei ole niinkään väliä, mihin noudon osaan harjoituksen keskittyvät, koska meillä on petrattavaa joka vaiheessa ja kunhan vain saataisiin vaihtelua.

Tiistain noutajatokoissa Utran koulun kentällä yritin saada kehiteltyä sunnuntaisen kaukojumitilanteen, jotta pääsisin korjaamaan sitä. Alkuun seuraaminen ja luoksetulo pallopalkalla, sitten muutamia edestä perusasentoon siirtymisiä erikseen. Näiden jälkeen vaihdoin pallon namiin ja tein kaukojen alun koemaisesti – siihen asti, että Susu ei noussut. Jumitti siis jälleen. Alkukesästä kävin nostamassa Susun ylös, jos se ei itse noussut, mutta siitä ei ollut mainittavaa hyötyä, joten nyt vain sanoin hups ja otimme uudestaan. Kaksoiskäskyjä en ole koskaan kaukoissa käyttänyt, vaan ekalla on noustava. En muista, nousiko se toisellakaan yrityksellä, mutta lopulta saimme homman pelittämään. Mitäköhän tähän nyt keksisi? Voisi seuraavalla kerralla tehdä taas jonkun hauskan lelupalkkasetin alkuun ja sitten yhden kaukojen istumaannousun niin, että joku muistutukseksi nappaa vähän remmistä, jos Susu ei reagoi käskyyn. Voisi myös antaa kaukojen nyt olla pari viikkoa, sitten testata, ja jos toimivat, jättää niiden treenaaminen kokeeseen asti. Sitten sormet ja varpaat ristissä toivon, että se nousee tai vaihtoehtoisesti saamme kaikista muista liikkeistä kympit (krhm…)

Treenien loppuun teimme paikallaolon, kaksi minuuttia piilossa. Susu oli oikein rauhallinen eikä heilutellut tassujaan tai keikutellut peppuaan.

Maanantaina hakuilimme. Miksi maalimiesten palkkarasioissa olevat nakit ovat parempia kuin minun taskussani olevat? Ilmaisu sujuu lyhyellä matkalla hyvin, mutta heti ukkojen ollessa kauempana Susulla on liian kiire takaisin näytölle eikä se malta luovuttaa rullaa, vaan tiputtaa joko kesken matkan tai hutiloi eteentulon kanssa. Pakko myöntää, että edessä luovuttaminen on huono tapa, mutta pelkkä käteen luovutus on liian epäselvä ja sivulle Susu ei osaa tulla rulla suussa. Noo, ainakin Susulla on ihan mahdottoman suuri palo maalimiehille, mikä lienee koko homman perusta.

Nimittäin jokin geenimuunneltu jättiläismansikka ja sellainen söpö pieni metsämansikka – eli toisin sanoen Topi ja Topin puolisisko Nuusku. Topi on valehtelematta tuplanuuskis painonsa puolesta ja korkeudessakin on eroa parikymmentä senttiä. Mutta samaakin niissä on, kun tarkemmin katsoo ja tutustuu. Ilmeet, kerjäystuijotus ja vesipetoisuus, näin muutaman mainitakseni.

Triplatollerikopla Nuusku, Topi ja ulkopuolinen Rapsu.

Kun nyt sukulaisten piirissä liikutaan, niin täytyy vielä linkittää tähän Susun ja Akselin poseerauskuvat. Tsekatkaa ilmeet! Kerrassaan hupaisaa.

Jotakin olemme saaneet kuluneella viikolla aikaan mökillä löhöämisen lisäksi. Tiistaina kävimme Miimin ja koirien kanssa tsekkaamassa Susun siltareaktioita. Eihän se mukavaa katseltavaa ole, mutta tästä pitää yrittää vain saada käännettyä suunta vakaasti ylöspäin. Unohdamme nyt sillat ja haussa on paljon kivoja äänikokemuksia, koska Susu on alkanut yleistää pelkoaan hälyttävän nopeasti ja säikkyi viikko sitten elämänsä ensimmäistä kertaa agilitykeinun kolahdusta.

Pamahduskartoituksen jälkeen suuntasimme vepeilemään ihanaan Kaunislahteen. Susu teki ensimmäisellä kierroksella vientiä ja veneen hakua, toisella hukkuvaa. Vepe sujuu hyvin vähäisestä treenimäärästä huolimatta ja Susukin tykkää, kun saa vain kiikutella kivoja leluja paikasta toiseen ja matkata aavalla ulapalla kumiveneessä. Treenien jälkeen kävimme lenkkeilemässä Heidin, Nuuskun ja Rapsun kanssa helteisessä metsässä, josta kuvatkin ovat. Törmäsimme kuolleeseen käärmeeseen ja Mörkö hyppäsi oikein ilmaan sen huomattuaan eli lieneekö se ainoa, jolla on jokin alkukantainen käärmekammo tallella? Mörköhän on niin alkukantainen muutenkin… Varsinainen hassu sohvaperuna.

Keskiviikkona tokoilimme aamusta Kaisan kanssa pesiskentällä. Olipa harvinaisen hyvät treenit! Nyt alkaa olla taas mukavampaa treenata, kun avoimen liikkeet rupeavat hahmottumaan selkeämmin ja niitä voi ihan jopa hioa. Alkuun paikallaolo näkyvissä, jossa ei huomauttamista. Sitten luoksetuloa, muistaakseni yksi stoppi suoralla pallonheitolla, sitten suora ja vielä yksi pelkällä käsimerkillä ja pysähtymisestä lensi pallo. Luoksari on ihan hyvä, luullakseni menettelee avoimessa ja uskon tekniikkavarmuuden tuovan siihen lisää napakkuutta. Sitten namilla kaukoja, näissä puhaltaa taas positiiviset tuulet ja sain tehtyä pidemmältä matkalta useita vaihtoja. Tässä välissä otettiin toinen paikallaolo. Toisessa setissä Susulle jäävien loppuosia namilla ja vähän seuraamista pallolla. Hienosti sujui.

Eilen lenkkeilimme Heidin ja tollerien sekä Ninkan, Pepin ja Vapun kanssa Jaamankankaalla. Tällä kertaa eteemme sattui ihan oikea kyy! Minä fiksuna vain kysäisin “onko tuo kyy?” ja koirat olivat jo nelistäneet ties minne polkua pitkin. Saimme kaikki koirat haalittua kokoon mutta erästä omatoimista pikkuvipeltäjää ei näkynyt missään… Viimein Mörkö viiletti polkua pitkin ja juoksi varmaan suoraan inhan luikertelijan ylitse – taisi olla vain silkkaa onnea, että käärme ei iskenyt. Se siitä alkukantaisesta käärmekammosta.

muokkaus 

Topi oli tänään elämänsä ensimmäisessä ja viimeisessä näyttelyssä tollereiden erikoisnäyttelyissä Toller Showssa. Lisääntymiskyvyttömänä ja  jumbokokoisena Topi osallistui suvaitsevaan x-luokkaan, jonka tuomaroi Saija Juutilainen. Topin esiintyminen sujui yli odotusten ja arvostelu oli loistava:

8 vuotta. Hyväluustoinen, erinomaisen jäntevä uros. Urosmainen pää ja ilme. Hyvin hoidettu purenta. Vahva kuono. Riittävät kulmaukset. Hyvät käpälät. Oikea karvanlaatu, kaunis syvä väri. Hyvä hännänpituus. Liikkuu hieman kapeasti ja askelpituus voisi olla parempi. Ikäisekseen hienossa kunnossa.

Olemme samaa mieltä – timmillä Topilla on säihkyvät hampaat, iso nenä, hapsuiset tohvelit ja juuri optimaalisen mittainen häntä. Lisää juttua, kuvia ja kenties videoitakin näyttelysankarista luvassa myöhemmin.

Plääh. Agility ahdistaa, edelleen. Kolmen viikon juoksutauko ei näkynyt eilisissa helletreeneissä mitenkään eli motivaatiosta tai sen puutteesta juttu ei kinnaa. Eilen treeneihin lähtiessäni päätin, että tänään onnistumme ja nappaamme kiinni siitä fiiliksestä. En enää tiedä, miksi joka ikisestä harjoituskerrasta jää aina niin paha maku suuhun ja pettymys päällimmäisenä mieleen. Videolta yritin etsiä jokaisen iloisen osaamisemme ja onnistumisemme – jos vaikka systemaattisen listauksen kautta ne nousisivat sieltä. Vaikkakin nyt tuntuu, että ottaisin mieluummin lähdöstä karkaavan kontaktiräiskijän tai keppiavuttoman; aivan kuin ne sen mukavampia ongelmia olisivat.

On tekemisessä paljon hyvää: kepit ovat jokseenkin onnistuneesti valmiit, puomille on tullut vauhtia ja rengas sujuu lähes poikkeuksetta nappiin. Videolla Susu menee ensimmäistä kertaa “kiinteää” keppiriviä. Tekniikkaa se on nyt vaihtanut ja ihan niin vikkelästi se ei siten enää pujottele kuin pienellä kujalla. Täytyy katsoa, josko melontatekniikan saisi suorillekin kepeille, mutta voi olla, että Susun rintakehän leveys ei riitä siihen.

Tänään hakuharkoissa Susulle tehtiin metsässä ilmaisua naruleluilla ja damilla lyhyellä matkalla. Se sujui! Teimme vain yhtä osaa eli “rullan” tuontia ilman näyttöä. Susu alkoi kahdella viimeisellä kerralla tarjota itse luovutusta edessä istuen eli sillä jatketaan. Nyt pitää yrittää saada paljon seuraavien päivien aikana toistoja harjoitukseen, jotta varmuus kasvaa. Tosi kiva, kun tämä etenee. Liian vähän tulee kirjoitettua näistä hienoista onnistumisista – tokossakin moni juttu on mennyt huimasti eteenpäin ja avoimen koe alkaa kuulostaa varsin hyvältä idealta.

Nyt on luistelulomat lomailtu ja rokit rokattu. Harrastukset ovat jälleen pyörähtäneet hiljalleen käyntiin ratas kerrallaan. Lauantaina hakuilimme heti aamusta inhottavat mäkäräiset seuranamme Selkien maastoissa. Susulle kaksi pimeää ja haamu. Mainiosti sujui – täytyy vain iloisesti ihmetellä aussien sinnikkyyttä ja kykyä yhteistyöhön. Ensimmäinen pimeä ukko löytyi nopsaan, samoin haamukakkonen, mutta vikalla etsintä kesti kauan. Heli oli piilossa katajapuskan keskellä eikä Susu sisukkaasta haravoinnista huolimatta löytänyt ukkoa ensimmäisellä yrityksellä. Kutsuin koiran pois ja lähetin uudestaan, jolloin Susu sai hajun ja bongasi Helin. Nyt vain enää se ilmaisu, niin alkaa näyttää hyvältä. Pelkkää rullan kantamista olemmekin nyt viime päivinä hioneet ja siinä ongelmana näyttää olevan ihan liian löysä ote, sillä rulla vain tipahtaa kesken matkanteon. Kapulan kanssa auttaneet kikat eivät ole tehneet rullaotetta paremmaksi. Mikä neuvoksi?

Tokoilut ovat sujuneet näppärästi eikä kaukojumeista ole tietoakaan. Paikallaoloja olen teettänyt taas ahkerammin ja helpotuksekseni rauhallinen makuu ei ollut tilapäinen mielenhäiriö. Mitäs muuta… Muutama nouto, joissa kapulalle meno on ollut ravia, palautus laukalla. Susu menee kapulalle korvat takana eli vähän mietiskelee, pitikö nyt mennäkään ja sujuuko juttu oikein. Varmuutta vain, niin eiköhän se menovauhtikin sieltä tule. Ai, meinasi unohtua: luoksetulon stopin treenaaminen on onnistunut ilman turhaa kitkaa! Nyt koiralla on alun odotuksessa parempi, odottava ja innokas ilme entisen lösötyksen sijaan.

Agilityä emme ole juoksujen takia päässeet treenaamaan ja hyvä niin, mutta pihan kepit ovat olleet ahkerassa käytössä viime päivinä. Rykäisin kujan rohkeasti kiinni ja tähän mennessä se vaikuttaa olleen oikea ratkaisu, sillä virheitä ei ole tullut ja vauhti on säilynyt. Nyt on siis enää keinun ja A-esteen kanssa urakointi jäljellä.

Sitten siihen sateeseen. Eilen kävimme Susun kanssa kaupungilla cityjuttuja muistelemassa. Aluksi Susu oli edelliskertoja reippaampi, mutta jonkin verran se taitaa kaiken aikaa hälinästä kuormittua, koska elekieli muuttui hiljalleen. Jotta emme olisi viettäneet keskustassa liian pitkää aikaa, ajattelin pistäytyä joen toisella puolella eli edessä oli sillan ylitys. Sillan aluset ovat olleet Susulle aina kaikkein suurin kauhistus koko maailmassa, mutta sillalla kulkemista se ei ole koskaan pelännyt. Vaan kuinka kävi nyt… Suvantosilta kolisee aika paljon, minkä lisäksi se on hyvin pitkä, ja nämä kaksi seikkaa yhdistettyinä olivat liikaa Susulle. Se alkoi pelätä ihan tosissaan. Vaikka pysyin itse rauhallisena enkä reagoinut koiraan, Susu panikoitui koko ajan enemmän. Takaisin oli yhtä pitkä matka, joten olin puun ja kuoren välissä – pakko jatkaa ja kuormittaa koiraa. Sietokyky loppui jossain vaiheessa, jolloin Susu alkoi aiemman hätäisen sinkoilun lisäksi piipata (tätä se on tehnyt aiemmin kaksi kertaa pelätessään ja silloin on ollut äärimmäinen tosi kyseessä) ja haikailla syliin. Mietin kuumeisesti, miten toimisin parhaiten tukeakseni panikoivaa koiraa pelkoa vahvistamatta ja päätin vain hihkaista iloisesti “mennään!” ja jatkaa kulkua muuten neutraalisti. En tiedä, oliko omalla käytökselläni enää paljoakaan merkitystä, sillä Susu oli niin kauhuissaan korvat rusetilla niskassa ja häntä koipien välissä. Päästyämme joen toiselle puolelle minun oli soitettava autokyyti takaisin sillan yli, koska en olisi millään voinut viedä Susua enää samaan tilanteeseen.

Tänään lenkkeilimme Ninkan, Vapun ja Pepin kanssa. Kun alitimme samalla lailla kolisevan Itäsillan, Susu alkoi kiljua kuin fyysisestä kivusta ja syöksähti niin kauas kuin remmi antoi myöten. Harmikseni se alkoi palautua vasta pitkän aikaa käveltyämme – se piippasi, ei syönyt ja läähätti. Oli aika lukossa ja otti kontaktia vasta pitkän ajan päästä. Tällä kertaa en reagoinut mitenkään (eivätkä Vappu tai Peppikään), vaan jatkoimme juttelua Ninkan kanssa ja toiset koiratkin jatkoivat menoaan rentoina. Ylitimme vielä junasillan, joka ei kolissut ja jonka kulkuväylä oli aidattu molemmin puolin. Se sujui suhteellisen hyvin, joskin korvat luimussa ja häntä alhaalla. Loppumatkasta alitimme yhden hiljaisen ja aika korkean sillan. Susu oli vapaana. Se vipelsi kiireellä puoleenväliin, odotteli hetken siinä ja juoksi äkkiä turvaan puskan taakse kauemmas sillasta tähystämään kapistusta.

Sellaista tällä kertaa. Mahtaakohan liittyä lopuillaan oleviin juoksuihin? Toisaalta Susu on muutenkin tuntunut taantuvan paljon tämän kevään ja kesän aikana. Kunhan nyt ei vain yleistäisi pelkoaan laukauksiin. Siltoja ei onneksi juurikaan vakioreittiemme varrella ole.

Eilen kirjoitettuani agilityahdistuksesta jatkoin asian pyörittelyä vielä päässäni ja päätin, että nyt ei vain auta surkutella. Joko muutan oman asenteeni vaikka väkisin tai sitten annamme agilityn olla. Lienee turha sanoakaan, että jälkimmäinen ei agilityaddiktille ole oikeasti varteenotettava vaihtoehto, joten niinpä jää jäljelle yksi ratkaisu. Olen nyt ajatellut, että katsotaan uudestaan puolentoista vuoden päästä – kolmevuotiaana koirasta ehkä voi jo sanoa jotakin. Nyt Susu on kaikin puolin niin kesken, että täytyy vain itse malttaa ja katsoa, miten tilanne etenee.

Muiden antamien vinkkien ja neuvojen pohjalta keksin myös pari juttua lisää, jotka voisivat helpottaa harrastustamme. Yksi kaikkein yksinkertaisimmista: haltuunottokäsky. Jota en siis vieläkään ole saanut aikaiseksi opettaa Susulle, niin yksinkertainen ja muiden juttujen ohella opetettava taito kuin onkin. Nyt kun käskytykseni on epämääräistä täällätässäSusutule-puuroa, ei ole ihmekään, että koiran on vaikea hahmottaa, milloin saa päästellä menemään täysiä ja milloin pitää olla kunnolla kuulolla. Toinen juttu on se, että Susun kanssa pitäisi yrittää rakentaa vankat pohjat tekniikkapuolelle vaikka namipalkalla, koska esimerkiksi tokossakin vasta vahvalle tekniikkaperustalle olen pystynyt lisäämään virettä. Muuten tekemisessä yhdistyvät epävarmuus ja viettien perässä hilluminen – ei hyvä. Tokon puolella seuraava askel kyseisestä yhdistelmästä on huutaminen, mutta agilityssä tämä vaihe taidetaan hypätä suoraan yli luimuiluun. Niinpä olisi vielä tärkeämpää tsekata, että koira oikeasti teknisesti osaa asian ennen kuin siltä aletaan vaatia huimapäisyyttä sen suhteen. Yhdellä esteellä tehtävät pyöritykset juurikin vaikka sillä namipalkalla voisivat toimia tähän hätään (kiitos vinkistä sen antajalle )

Uudesta noususta innostuneena kaivoin jälleen A-esteen kontaktin treenaamiseen väkerretyn muoviboksin pihan perältä. Sain Heidiltä koulutusmetodiin liittyvän dvd:n lainaan, joten jospa nyt onnistuisi paremmin kuin ensimmäisellä hakuammuntayrityksellä. Myös keppejä olemme tehneet eilen ja tänään, vaikka montaa toistoa niitä ei tällä helteellä viitsikään teettää. Tänään vetäisin kujan kokonaan kiinni, jotta emme jumittuisi maagiseen melkein kiinni -vaiheeseen yhtään enempää. Vähän meinasi Susulta ensimmäisellä kerralla usko loppua, mutta toisella toistolla se kepitti koko neljäntoista kepin sarjan loppua kohti tsempaten. Palkaksi pitkä palloleikki ja siihen lopetus.

Tänään ja eilen tokoilimme vähän. Tunnaria, kaukoja, noutoa, luoksetuloa (myös stoppia!) ja seuraamisen täyskäännöstä vasempaan. Tunnareissa etsii rauhallisesti ja enkä ole onnistunut sumuttamaan Susua millään vaikeutuksella. Kaukojen istumaannousussa fuskaa jälleen eli ne vaativat päivittäistä ylläpitoja ja hirmuisen määrän toistoja jatkuvasti. Nouto oli tämänpäiväinen ilonaihe, sillä teetin helpompien harjoitusten jälkeen alokkaan noudon loppuperusasentoa lukuunottamatta. Aussiessa oli virtaa kuin pienessä kylässä ja menopaluu mentiin reippaalla laukalla, joten ehkä noutojen palautusvauhdista ei tarvitsekaan vielä olla kovin huolissaan. Lopetin yhteen onnistuneeseen toistoon, sillä tämä on ollut niin suuren työn ja tuskan takana enkä halunnut edes kokeilla, oliko hieno suoritus tuuria. Luoksetulot olivat ihan erinäköisiä kuin viikko sitten jumitustreenissä eikä Susu nyt alkanut pahemmin ennakoida pysähdystä. Seuruun täyskäännöksen olen nyt vaihtanut pk-tottiksen takia vasempaan ja se alkaa hiljalleen sujua. Luulen, että saatan hyvinkin varata meille paikan syksyn kokeeseen avoimeen, kiitos onnistuneen noudon.

Eiliset ja tämänpäiväiset treenailut sujuivat rennolla ja iloisella mielellä. Olen vähän löysännyt tahtia treenien suhteen ja ainakin minulle se on tehnyt hyvää – vaikkakin ilmaisu ja vepejutut ovat jääneet nyt treenaamatta. Jostain on pakko välillä luopua ja varmasti tekee hyvää antaa asioiden hautua.

Alkuviikosta treenitahti vain kiihtyi keskiviikon triplatreenien merkeissä. Järkyttävää vai ilahduttavaa, että koiralla on näin paljon ohjelmaa? En tiedä. Treeneissä ravatessani mietin, onko meillä liikaa harrastuksia, mutta tunnen heti piston sydämessäni, kun vain hengaamme kotiympyröissä. Jonkinlainen tasapaino pitäisi löytää ja taitaa olla vain pakko nöyrtyä sen tosiseikan edessä, että neljän lajin yhtäaikainen täysipainoinen ja tavoitteellinen treenaaminen ei vain onnistu. Puuhailla tietenkin voi aina, mutta en pysty innostumaan ajatuksesta tehdä jotain hutiloiden tai puoliteholla.

Keskiviikkona aloitimme aamusta ilmaisutreeneillä kentällä Seijan, Minnan ja Annin kanssa. Sissy oli hurjan taitava, mutta meidän treenimme meni vähän pipariksi. Ahnehdimme treenin vaikeudessa ja kun harjoitus oli liian haastava ja matkat pitkiä, alkoi Susu syljeskellä rullaa. Sen tietää, mitä yhdestäkin epäonnistuneesta suorituksesta seuraa – koira menee epävarmaksi, sen ajatus jumiutuu eikä pysty nollautumaan virheestä. Nämä taitavat vain olla sellaisia juttuja, joita tulee nuoren tottumattoman koiran kanssa eteen ja joihin ei auta muu kuin opetella selviämään vaikeuksista yhdessä tekemällä ja olemalla. Kieltämättä koin pienoisia epätoivon tuntemuksia tämän koko jutun suhteen: montako virhettä tämän(kin) uuden asian opettamisessa täytyy tehdä? Nyt en itse ollut tarpeeksi selkeä luovutuksen suhteen eikä Susulla ollut kirkasta käsitystä siitä, mihin asti rulla kuuluukaan kiikuttaa. En voi vaatia sitä istumaan tai tulemaan edes sivulle seisomaan rulla suussa, koska se ei sitä vielä osaa muissakaan ympyröissä ja ilmaisuharjoittelussa ylimääräinen sähellys hämärtää uutta palkkauskuviota. En ole oikein varma, mitkä ovat jäljellä olevat vaihtoehdot ja pystymmekö tällä hetkellä etenemään ilmaisun kanssa. Pahimmassa tapauksessa Susu yleistää asian tokohommiin ja pilaan siltä koko orastavan noudon. Saimme kuitenkin lopulta muutaman onnistuneen rullakuvion aikaiseksi ihan lyhyeltä matkalta ja onnistumisista Susu sai paljon palkkaa. On hauskaa, miten Susu on oppinut jo kahdessa kerrassa tykkäämään hurjasti Annista ja tahtoi koko ajan mennä tämän luokse. Kiva, että Susu saa pienemmistäkin ihmisistä mukavia kokemuksia ja kavereita.

Illalla hurautimme vepeilemään Marjalan hyttysrantaan. Ohjelmassa oli pelkkää vientiä, joskin loppukivaksi koirat saivat vielä hypätä veneestä. Nyt on paikallaan antaa hehkutusvaroitus. Susu oli nimittäin ihan huikean taitava! Pystyin jo siirtämään lähetyksen rannalle ja niin vain aussie hilasi köyden tasaisesti kuin höyryveturi veneeseen aina Heidin käteen asti. Susu tarvitsee vielä lähetyksessä rohkaisutuuppaisun mutta aivan mahtavan upeasti ja varmasti se muuten suorittaa liikkeen. Aivan kertakaikkisen huippu! Aaltoja! Ehkä vepe onkin Susun omin laji? Voi hitsi, kyllä on kivaa kun jokin onnistuu näin kivuttomasti ja vielä vepen alokasluokan vaikeimpana pidetty liike. Koputan puuta.

Illan agilityssä pikku-Mörkö sai olla pääosassa. Hippulat vinkuen se vipelsi radalla, ohjaajasta nyt ei voi sanoa samaa… Pakko myöntää, että ei siitä välttämättä agilitykoiraa olisi tullut ilman sairastumistakaan, mutta hauskaa sillä oli. Puomin juoksari on mennyt ylpeydenaihe, mutta sillä nyt ei ole enää mitään väliä. Loikkikoot, jos loikituttaa Tulipa osoitettua, että juoksukontakti ei pysy matalalentoisella kääpiökoirallakaan kuosissa ilman sen säännöllistä huoltoa. Susun kanssa teimme lähinnä puomin kontaktia, jossa pari aivan superhienoa ja -nopeaa toistoa. Ei sitä fiilistä, mutta läheltä liippasi. Seuraava koetinkivemme agilityn saralla on huominen Sami Topran koulutus. Mietin pitkään, menemmekö sinne mutta uteliaisuus voitti – tahdon selvittää, pystyykö Susu toimimaan vieraskoulutuksissa vai onko juttu niiden osalta munattu. Myös aussieagilitaajan neuvot yleensäkin ovat tervetulleita. Toivon niin kovasti, että huominen menisi hyvin eikä tarvitsisi palata parin viikon takaisiin tunnelmiin.

Torstaina olimme ahkeria ja lähdimme heti aamusta treenaamaan tokoa Katjan ja Lauran kanssa Pataluodon koulun kentälle. Susulle ruutua, noutoa ja kaukoja. Loppuun paikallaolo. Ruutu rullaa mainiosti, noudot kituuttavat kirjamellisesti hitaasti mutta varmasti ja kaukot vaativat pientä säätöä. Muutamia juttuja täytyy miettiä jatkon kannalta. Täytyisi päättää, menemmekö “hakemaan” sen räpellysykkösen avoimesta elo- tai syyskuussa vai passaammeko syksyn kokeet ja hoidamme perustavanlaatuiset probleemat ensin kuntoon. Luulen, että kiusaus on liian suuri ja yritämme selvitä avoimesta muutaman kuukauden sisällä. Pääsee siirtymään elämässä eteenpäin. Treenien päätteeksi Susu pääsi hillumaan kelpityttöjen kanssa ja pururata villitsi paimenet taas kunnon hepuleihin. Hauskoja tyyppejä nuo kelpiet!

Tänään lenkkeilimme paahteessa Heidin ja juoksuisten tollerityttöjen seurassa. Onneksi koiruudet pääsivät pulahtamaan Pyhäselkään, joten lenkki ei käynyt liian helteiseksi. Mörkö sai varastettua hauenpään jostain rantapusikosta ja jouduttuaan luopumaan aarteesta sisuuntui niin, että teki monta uimareissua aavalle ulapalle. Ohhoh! Äiti epäili, että se oli aikeissa polskia vastarannalle ravinnonhankintapuuhiin…

Mistäköhän sitä aloittaisi… Viime viikolta jäivät raportoimatta tiistain noutajatokot. Olen ilmoittanut Susun Nuuskujen kesätokoryhmään, jossa on aika vaihtuvasti porukkaa ja treenipaikkojenkin osalta kirjoa. Lähinnä ryhmässä treenaillaan alokkaan juttuja, mutta sekin on oikein hyvää häiriötreeniä perusasioihin ja mikä tärkeintä, saamme paikkamakuuseuraa. Viime viikolla teimme kaksi ryhmäpaikallaoloa, jotka molemmat aivan priimoja. Ei tiputellut lonkalle, piipannut tai vatkannut etutassuilla. Vaikea uskoa, miten koko liike oli ihan hajalla vielä reilu kuukausi sitten ja nyt, ihan ilman treeniä, on jo varsin varma. Taisimme vain treenata sitä silloin toukokuussa ennen koetta liikaa. Toisen paikkamakuukerran alussa Susun luokse yritti hipsiä kiharauros, mutta se ei ehtinyt metriä lähemmäksi. Se oli tosi hyvä treeni Susulle – valvottu ja hallittu toisen koiran karkaaminen ihan vierestä. Ei sitten kokeessa tule yllätyksenä, jos sattuu huono tuuri ja vieressä on joku vieteripylly. Kuuliainen pikkupaimen vain livautti korvat luimuun ja piti katseensa tiukasti minussa. Teimme myös luoksetuloa, erityisesti sen loppuosaa. Pomppomppomp sanoi aussie kun perusasentoon loikkasi. Päivällä sattuneen kaukojumin purkamista myös aloittelin.

Takaisin loppuviikkoon. Perjantaina suuntasimme viettämään mökkijuhannusta. Heti perjantai-iltana vepeilimme äidin hankkimalla jättimäisellä lasten kumiveneellä ja lauantaina jatkoimme haun ilmaisuharkoilla. Tallasin Susulle myös lyhyen jäljen lauantaina ja nyt oli nenätyöskentely kohdallaan. Ei puhettakaan viimekesäisestä älyttömästä hinkumisesta ja säheltämisestä! Itseoppiva tapaus tuo typy. Rullailua saimme hyvin alulle ja vepen liikkeet sujuivat nekin sutjakkaasti. Veneestä hyppy ei ole enää alkuunkaan jännä ja vientiin Susu lähtee innoissaan. Hukkuvan pelastusta otimme muutaman eikä siinä ollut ongelmaa – kai aussie nyt osaa loiskuvan patukan hakea! Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun perässä roikkuukin ihminen Koko viikonlopun yritin vimmaisesti korjata Susun kaukopelleilyjä ja lopulta kymmenien siellä täällä tehtyjen toistojen jälkeen oikea tekniikka alkoi taas löytyä. Tänään aamulla oli juhlallinen tunnelma, kun Susu poukkoili virheettömän ja napakan (istu)-maahan-istu-sarjan jo ihan hyvän näköisellä varmuudella viidestä metristä. Jipii! Koirien juhannukseen kuului toki paljon muutakin kuin treenaamista: makkaraa, uimista, veneilyä, mokkulan perässä kirmaamista, piiloleikkiä ja sitä rataa. Mörkö pysyi menossa mukana kaikki kolme päivää ja vaikka se onkin ollut nyt tavallista väsyneempi, painajaismaiset liikuntäkyvyttömyydet ja ontumiset eivät palanneet. Helpotus.

Sunnuntai-iltana kävimme vielä tuplatreeneissä, ensin agilityssä ja viimeiseksi illalla ilmaisutreeneissä kentällä. Agilityssä välähti kaksi kertaa ihan nanosekunnin ajaksi se fiilis. Arvatkaa vain, kuka oli niistä melkein olemattomista hetkistä enemmän kuin innoissaan ja jaksaa niiden avulla taas vääntää ja kääntää pari viikkoa seuraavien samanlaisten eteen? Nyt taas tuntuu, että kyllä se tästä. Minun asenteeni, nimittäin. Ilmaisuharkoissa Susulle otettiin kuusi ukkoa ihan lähelle. Fiksu aussie alkaa jo hoksata kuviota, mutta tietenkin rullan kanssa pelaaminen vaatii vielä paljon treeniä.

Sitten tapaus luoksetulo… Eilen aamulla päätin, että tänään on se päivä, kun liitän stopin varsinaiseen luoksariliikkeeseen. Heti ensimmäinen pysähdys oli ihan nappi, joten ajattelin jättää homman siihen yhteen ja tehdä muutaman vauhdikkaan läpijuoksun loppuun. Juu ei. Susu alkoi heti ennakoida pysähdystä ja hiipi taipaleen, vaikka seisoin päälläni. Lopulta se alkoi valua istumisesta maahan ja homma viimeisteltiin lähtöjumituksella eli koira ei lähtenyt tulemaan lainkaan luokse. Tämä on suorastaan mielenkiintoista, kuinka haka koira voi olla ennakoimaan ja yleistämään. Täytyy ottaa se siltä kannalta ja yrittää kehitellä jokin toimiva suunnitelma tähän liikkeeseen. Aika kakka maku jäi, mutta yritän nyt keskittyä siihen, että ainakin se pysähtyi. Susu sai treenin lopuksi hillua ihan kunnolla pallonsa kanssa, joten toivottavasti sille ei jäänyt samanlainen fiilis.

Eiliset hakutreenit olivat varsin onnistuneet. Susu näki, kun kaksi ukkoa livahti metsään ja hetken päästä pääsi etsimään ne. Tämä oli hyvä harjoitus, koska Susulla oli suuri luotto siihen, että kyllä siellä ne maalimiehet ovat, mutta joutui kuitenkin käyttämää kunnolla nokkaansa etsiessään. Tuloksena treenistä yksi kappale supertyytyväisiä aussieita.

Tänään tiistaina Mörkö pääsi lääkäriin monenlaisen asian tiimoilta. Sydän kuunneltiin terveeksi, saman tuomion saivat silmät ja näytepulloon hulahti verta Hannes Lohen geenitutkimusta varten. Huippu homma, että pumppu on kunnossa ja silmät kirkkaat. Oli myös rokotusten aika. Mörkön kanssa on aina niin kovin helppo olla lekurilla, sillä se ei rähjää tai sähellä turhia odotusaulassa. Kerta kerralta sitä jänskättää enemmän, mutta peloissaankin pikkukoira on ilahduttavan tasapainoinen heppu. Kysyin kortisonista ja sen sivuvaikutuksista. Turkki, iho, hampaat ja maksa, listasi Aho. Jo muutenkin liian lyhyestä odotetusta eliniästä kortisoni todennäköisesti nipistää jonkin verran pois, mutta Aholla oli hyvä argumentti: pakko valita kahdesta pahasta se pienempi ja tässä tapauksessa se on ehdottomasti kortisoni kipujen rinnalla. Veriarvoja voi Ahon mukaan tsekkailla silloin tällöin, jos haluaa. Koira ei tee tiedolla mitään, mutta minulle se tietäisi helpotusta tai tuskaa. Ensimmäisen toivossa niitä ehkä haluaisi kontrolloida. Katsotaan nyt.

Tänään iltatouhuksi tokoilimme Susun kanssa noutajaporukan kanssa. Pieniä uusia juttuja sinne tänne: piilopaikallaoloa, avoimen hyppyä ja kaukoja häiriössä pitkältä matkalta. Luoksepäästävyyttäkin tehtiin, ja vaikka me emme sitä periaatteessa enää “tarvitse”, on sitä aina hyvä muun elämän kannalta harjoitella. Ei ongelmia kopeloinnissa. Luoksariin yritimme eilisten traumojen jäljiltä löytää lisädraivia ja yllätyksekseni näkyvillä ollut pallo ei jumittanutkaan tällä kertaa Susua, vaan efekti oli päinvastainen.

Loppuun vähän muuta kuin koirajuttuja. Kameravanhukseni porskutti taas uskollisesti läpi koko viikonlopun eikä hyytynyt haastavissakaan olosuhteissa. Kuvausmääriin verrattuna peli toimii mallikkaasti, mutta vähän kuitenkin jo kutkuttaisi uusi runko – nykyinen jää auttamattomasti rannalle esimerkiksi sarjakuvausmahdollisuuksien suhteen, kun sitä vertaa yhtään uudempiin malleihin. Uusi tekniikkakaan ei tosin tuo vastauksia koirakolmikkomme kuvauksen kompastuskiviin: erityisesti siihen, miten saa tumman, vaalean ja siltä väliltä olevan otuksen sävyt hallintaan. Kun yrittää antaa tarpeeksi valoa mustanaamalle, pärähtää valkoinen kaverus railakkaasti puhki.