Agility

Kekrivalkeilla

Posted by __ on Marraskuu 09, 2011
Sadun jutut, Haku, Agility / 1 Comment

Viirun kuulumisia Sadun kertomana:

Pyhäinpäiväviikonloppuna Viiru osallistui Popekon rauniokoirakurssille. Lauantaina aloitettiin kulkemalla rauniorata. Viiru ei ollut moksiskaan erilaisista alustoista. Radan lopulla kuljettiin kahden kaapelikelan välistä. Mutta hei, täällä on jotain, sanoi nokka. Toisen kelan sisälle oli piiloutunut maalimies! Aluksi Viiru kurkotti kelan sisälle takajalat pitkinä mutta sitten rentoutui. Lopuksi Viiru kulki “puomin ylösmenoa” pitkin kelan päälle, ja sieltä nostin sen alas.

Seuraavaksi oli ohjelmassa ketteryystelineitä: pöytiä, silta, peltinen putki ja vaakatasossa olleet tikapuut. Arastelin hieman tikkaille menoa mutta Viiru ei - eikä muitakaan esteitä.

Keskipäivän kekrivalkean jälkeen mentiin taka-alueelle ukkoja etsimään. Jokaiselle koiralle oli kaksi maalimiestä. Koiraa ei lähetetty ukolle kuten pk-haussa, vaan se päästettiin vapaaksi, ja se sai itse tuulen ja nenänsä avulla selvittää ukkojen sijainnin. Ukot olivat melkoisen umpinaisissa piiloissa, mutta Viiru sai nopeasti hajun ja eteni empimättä perille saakka.

Ennen kotiin lähtöä kierrettiin pieni lenkki Rapsun ja Sanin kanssa.

Sunnuntaiaamuna ryhmämme jatkoi maalimiesten etsimistä, nyt raunioista. Viirun ukot olivat keskellä raunioita, raunio- ja tiilikasojen sisällä, toinen siltarummussa kansi päällä ja toinen betoniputkessa, niinikään kannentapainen autonrengas-betonimöykky päällä. Nyt en ollut enää uskoa silmiäni, kun Viiru löysi ukot lähes samantien. Olin sitä mieltä, että navakasta tuulesta oli apua, ja että tehtävä oli sen vuoksi helppo. Kouluttaja kuitenkin totesi, että piilot olivat oikeasti vaikeita - mutta että kaikille koirille ei voi vaikeita piiloja tehdäkään.

Keskipäivällä tehtiin tunkeutumisharjoitus: maalimies meni koiran nähden tunneliin ja eteen vedettiin jätesäkkiverho. Kunhan Viiru hokasi, mitä oli tarkoitus tehdä, se punkesi vauhdilla tunneliin verhon läpi. Viirulle ei kuitenkaan rakennettu tunnelin suulle lisäesteitä, kuten “röyhkeämmille” ja isommille koirille.

Taukomakkaranuotion jälkeen sytytettiin vielä toinenkin kekrivalkea, jotta saattiin savua ilmaan, ja ryhdyttiin tositoimiin. Alueella oli sattunut räjähdys, ja yksi henkilö oli kadoksissa raunioissa. Onnettomuuspaikalla oli tulta, savua, pauketta, kolinaa, lentävä autonrengas, pelastushenkilöstöä; lisäksi läheiseltä ampumaradalta kuului kovia paukkuja. Jokainen koirakko pääsi vuorollaan etsimään kadonnutta. Aluetta kuljettiin läpi tuulen suunnat huomioon ottaen. Viiru ei tosin päässyt aloittamaan luontevimmasta kulmasta, koska siellä olivat raivaustyöt kesken (=ukko oli siellä). Pitkä viikonloppu ja erilaiset häiriöt vaikuttivat Viiruun niin, että se “partioi” lähempänä minua ja yritti välillä kysellä apuja. Kun apuja ei tullut, se jatkoi itse etsimistä, ei väsynyt, ei hökeltänyt eikä paennut sijaistoimintoihin. Viiru merkkasi hajun mutta kulkemista täytyi vielä jatkaa lähistöllä, jotta hajun tarkka lähde selviäisi. Ja pianhan kadonnut ihminen ja namirasia löytyivätkin kuopasta, sokkelin viereisestä puuhökkelistä.

Sää oli kovin hämärä ja marraskuinen. Syksyn vuotuisjuhlan - olipa se pyhäinpäivä, kekri tai halloween - tunnelmaa loivat hämäryys, nuotiot, savu, kilkatus, raunioilla vaeltavat “haamut”. Kurssi oli ikimuistoisen hyvä ja antoisa, hyvin suunniteltu, ja kouluttajat olivat asiantuntevia. Ihmeellisintä oli se, miten pätevä pikku Viiru oli.

Viiru oli jo puuhaillut tarpeeksi yhden viikonlopun osalle, ja niinpä Topi sai lähteä sunnuntai-iltana agiliitämään pentu- ja teiniryhmään. Vaikka Topi taisi olla vanhempi kuin muut yhteensä, sehän liisi! Kouluttamassa oli Heidi, joka oli sunnitellut juuri Topille mieluisan radan: edestä ohjattava, juostava, ei liian vaikea, suoria putkia ja loivia mutkaputkia. Kyllä elämä voi olla mukavaa! tuumasimme me, vaikka syksy onkin synkimmillään.

Ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun

Posted by __ on Marraskuu 05, 2011
Agility / 11 Comments

dsc_3319.jpg

Syksy on kummallinen. Joka vuosi se onnistuu tuntumaan samaan aikaan loputtomalta kahlaamiselta koulukirjoissa ja ruskalehdissä ja toisaalta vain nopealta sivunkäännöltä kesän ja talven välissä. En vieläkään osaa päättää, kumpaa se lopulta on. Mistä se edes alkaa ja mihin se päättyy? Tuntuu uskomattomalta, että nyt on jo marraskuu, ja ennen kuin huomaakaan, vaihtuu kalenterin sivu jouluiseen. Nyt vain saisi lumi tulla.

Susun kintereille on hiipinyt viimeisen kuukauden aikana pieniä ilkeitä piruja, jotka kuiskivat ikäviä ajatuksia sen propellikorviin. Seurauksena Suppilo ei ole uskaltanut mennä hakumetsässä maalimiehille kitkatta ja keinujännitys on jälleen vieraanamme. Kaikenlaista muutakin pientä huolta on ollut – paimen mörköili puun kantoa hakutreeneissä ja agilitykoulutuksessa meinasi käydä köpelösti, kun hallin nurkassa kolisteltiin vuorollamme. Selvästi herkempi se nyt taas on. Luotetaan vanhaan taktiikkaan eli ei turhaa altistusta liian koville ärsykkeille ja kotona sitten sheippaillaan kaappien ovien paukuttelua ja muuta sellaista.

Susu täyttää pian kolme. Ehkä näitä kausia vain aina välillä tulee, en tiedä. Sen luonnetta kuvaa hyvin se, että se ei ikinä hihkaise “case closed!” Aina jää vähän varaa epäilykselle ja vanhoihin kauhistuksiin paluu tapahtuu todella herkästi. Aussien mielestä jokaisella kultaisella reunuksella on pilvensä. Näitä erikoisia maailman synkkyyksiä on muun muassa kattoon kurottaminen. Jos niin tekee, Suppe painuu matalaksi ja mieluusti luikkii toiseen huoneeseen. Suurinta osaa Susun reaktioista ei voi millään muotoa sanoa kauhuksi tai edes peloksi, mutta jännitykseksi kyllä. Se on äärimmäisen varovainen ja epäileväinen koira, jota on vaikea saada vakuuttumaan täysin mistään asiasta. Varmasti satoja huippukivoja löytöjä hakumetsässä ja silti sinne voi vuosien jälkeen yhtäkkiä ilmestyä mörkö, jonka luokse on vaikea uskaltaa mennä. Nykyään suhtaudun asiaan jo vähän huvittuneesti – Suppilo on herttainen höntti, jonka maailma nyt vain on vähän vaarallisempi kuin muiden. Yhdessä sitten aina tutkitaan niitä havaittuja vaaranpaikkoja ja yleensä todetaan, että ei se nyt niin kamalaa ollutkaan. Lisäksi pimeässä metsässä iltalenkillä on kohtalaisen kiva, että on mukana kaveri, joka on jatkuvasti skarppina ja josta myös lähtee reilummin ääntä tarvittaessa. Halpa henkivakuutus.

Ääntely on tuottanut harmaille aivosoluille töitä viime päivinä. Olimme viikko sitten Elina Jänesniemen agilitykoulutuksessa ja häneltä sain vinkin opettaa Susu patoamaan myös agilityssä. Nythän se haukkuu aina lähdöissä ja pätkien välillä, mistä olen ollut suorastaan iloinen – onhan se ainakin innoissaan. Miten tyhmä ihminen voi taas olla? Susu kuluttaa ihan turhaa energiaa räyskyttäessään eikä malta kerätä raivoa itseensä. Nyt se pitäisi saada toimimaan kuin viritetty jousi eli vasta kun se on hiljaa ja jännittynyt, pystyy se patoamaan räjähtävyyttä. En ole ihan satavarma idean toimivuudesta, sillä lähtöön jätettäessä Susu kyllä patoaa sen pienen hetken ennen kuin kutsun sitä eli sulkee suunsa ja keskittyy odottamaan lähtölupaa mutta siltikään se ei lähde liikkeelle kanuunana. Ehkä jännitteen pitäisi olla paljon suurempi eli odottaa lähdössä pidempään. Tiistaitreenissä tutkittiin asiaa lisää. On erikoista, että Susu ei vieläkään palkkaudu itse esteistä ollenkaan, vaan palkkalelu on yhä se pääasia. Todennäköisesti tämän takia koira ei myöskään fokusoi esteitä yhtä aikaa lähdettäessä, vaan komentaa eli haukkuu minulta lelua, mistä olen sitä tietoisesti agissa palkannut päästämällä sen menemään. Kun pallo laitettiin hyppysuoran päähän, oli myös lähetys hiljaisempi. Lelulle Susu osaa yleisestikin padota jo verrattain hyvin ahkeran treenin tuloksena mutta esteille ei ollenkaan. Ihan järkeenkäypää sen puoleen, että esteillä ei ole Susulle mitään kummempaa arvoa, joten mitäpä se niitä kyttäisikään keskittyneenä.

Olin aluksi innoissani uudesta ideasta – jospa tällä saisi Susulle raivoa ja asennetta radalle – mutta nyt laiska ja saamaton minä alkaa saada vallan. Lyödään faktat pöytään: 1) Treenaamme agia keskimäärin vain kerran viikossa. 2) Minulla ei oikeastaan ole kovin suurta paloa lajia kohtaan tällä hetkellä. 3) Susu kulkee ihan kivasti ja tykkää lajista. Kuten Elina sanoi, se lukee perusohjausta tosi hyvin mutta tekee pikkusievästi. En vain ole saanut kaivettua sitä terävämpää raivoa tekemiseen. Viime viikonloppuna tajusin, miksi asetelma on ollut niin kummallinen huolellisesta, tiheästä palkkauksesta huolimatta. Ei Susun motivaatiossa ole vikaa, se vain suuntautuu vähän väärään asiaan: ei esteisiin, juoksemiseen tai huimapäisyyteen. Susu haluaa repiä narulelua ja saada kehuja. Uskon, että loistavat agilitykoirat ihan oikeasti rakastavat vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niille laji on paljon muutakin kuin suorituksesta saatavaa palkkaa. Niille räkä poskella meneminen on kuin huumetta eivätkä ne ahdistu epävarmuudesta. Tästä tullaan siihen, että Susua pitäisi ohjata paremmin, paljon paremmin, ja meillä pitäisi olla vahvempi yhteinen kieli radalla. Olen vain jotenkin alistunut siihen, että agilityssä minulla on kaksi vasenta jalkaa ja kättä. Erikoisinta on, että tällainen puoliteholla hilluminen ei ollenkaan kuulu yleensä elämääni, ja muissa kuin koira-asioissa olen paljon peräänantamattomampi. Inhottava asenne- ja oletusvamma. Jotenkin kaikki kunnianhimo ja kilpailuvietti on imetty koiraharrastuksesta pois. Toisaalta hyvä, toisaalta huono. Tuntuu, että tein Susun ensimmäisenä vuonna niin suuria virheitä, että niiden korjaaminen tuntuu liian isolta palalta nyt. Lähinnä tuo ääntely. Jos vain olisin silloin tajunnut patoamisen merkityksen… No, Siperia opettaa.

Tästä piti tulla vain faktapitoinen treenipäivitys, mutta sorruin taas asioiden pyörittelyyn. Ei meidän elämämme ja treenimme oikeasti ole niin mollivoittoista kuin tämä blogi antaa varmaan olettaa. En vain vielä ole onnistunut omaksumaan hilpeän hehkutuksen taitoa, mutta ehkä vielä jonain päivänä Be positive jne.

Vakain tuumin ja harkiten?

Posted by __ on Marraskuu 02, 2011
Sadun jutut, Haku, Mörkö sairastaa, Agility / 1 Comment

Sadun tarinointia viime päivistä:

Sunnuntaina Sirkku ja Susu lähtivät Elina Jänesniemen agilitykoulutukseen. Minä pakkasin muut koirat autoon, ja ajoimme ensiksi Jaamanlammentien varteen pikku lenkille. Mörkökin tuli mukaan. Aina mietityttää, ottaako Mörkö matkaan vai ei - alkaako sitä väsyttää liikaa - mutta toisaalta haluaisi, että silläkin on liikuntaa ja tekemistä.  Viime perjantaina, kun vein kaikki neljä koiraa metsälenkille, Mörköä alkoi joko pelottaa tai koskea. Kenestä muusta koirasta tahansa olisin sanonut, että sitä pelotti - mutta eihän Mörkö pelkää kuin hengityksen tahdissa liikkuvia pölyhiukkasia.  Tai ehkä Mörkö on alkanut pelätä paukkuja, se oikein pyrki syliin. Se lenkki jäi aiottua lyhyemmäksi.

Sunnuntaina suihkaisimme sitten Liperiin hakuharkkoihin. Tapasimme Miimin ja Hilkan Miimin pihalla, ja suuntasimme maastoon. Tallasimme pienen alueen avoimeen mutta risukkoiseen metsään. Tallaamiseen osallistuivat kaikki muut paitsi Topi. Mörköä vähän arveluttivat risut - ja ehkä enemmänkin kuusi meuhkaavaa aussietyttöä - ja se pysytteli lähelläni koko ajan. Sitten kolme naista treenasi seitsemän koiraa: Viia, Pami, Unski, Valo, Kiri, Viiru, Topi. Ei ehtinyt tulla vilu eikä tylsä, vaikka joka koiralle olikin vain kaksi akkaa.

Olin vakaasti aikonut, että Viirulle ja Topille tehtäisiin haamuja, että saataisiin niitä kuuluisia suoria pistoja. Mutta tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä. Viirulla ensimmäinen oli pimeä ja toinen haamu, ja kyllä ensimmäisen pistokin oli melkoisen suora. Topin kaksi ukkoa piiloutuivat paikkoihin, joita minä en tiennyt. Topi-tyyliin piti keksiä jokin tollerikiemura: Topi etsi ukon, otti rullan, mutta, kas, yllätti kakkahätä. Rulla suussa kykkimään ja sitten rullan palautus, näyttö ja palkka. Kummankin koiran kanssa leikittiin lopuksi. Tämä jäi Topin kanssa tietysti vain yritykseksi, koska sen piti rynniä repuille katsomaan, olisiko siellä syötävää.

Erinomainen harjoitus, mutta vielä hauskempaa oli luvassa: menimme koko sakki kävelylle sänkipellolle. Viirulla oli ihanaa rakkaiden sukulaisten kanssa, mutta myös pojat viihtyivät ja Mörkö löysi evääksi jäniksenpapanoita. Topi lönkytteli rauhassa milloin kenenkin polvitaipeessa.

Illalla Viirun ryhmä treenasi agilityä Marjon kouluttamana. Ensin yritimme tehdä kahta mutkaputkea peräkkäin, mikä oli liian vaikeaa. Siirryimme irtoamaan kahteen siivekkeeseen ja sitten yhteen putkeen. Ja kovasti leikittiin. Viiru murisee hurjasti ja vetää kovaa - toisin kuin metsässä. Lopuksi isommat (Riki ja Viiru) ja pienemmät (Sulo ja Jytinä) saivat seurustella. Miksi minulla ei ole agilityssa vakaita aikeita ja harkintaa siitä, mitä ja miten opettaa? Nyt käy niin, että sitä saa mitä tilaa - ilman harkintaa vahvistan samoja vanhoja virheitä.

Topin torstain ryhmässä treenattiin keppikulmia ja ihme hyppypyöritystä. Yksi keppikulmista (10 -11) oli vaikea Topillekin, ja lopulta päädyin tekemään sen Kokkosen patenttityylillä: kipitin keppien toiselle puolelle, ja vedin koiran ekasta välistä ja työnsin toiseen. Kaisa J:n sanallisen kuvauksen mukaan hyppypyöritys oli valssi-vastakääntö-niisto-persjättö-peruskäännös (myös kuva on varastettu Kaisan blogista). Vastakääntöosion tein väärällä kädellä, jolloin se ei mikään vastakääntö ollutkaan, ja persjättö ei kertaakaan onnistunut koiran kanssa kunnolla. 

Raksalla, hallilla ja metsässä

Posted by SK on Lokakuu 24, 2011
Sadun jutut, Haku, Agility / No Comments

Alkuun tiedotusluontoinen asia: lähetin Suppilon talvikuvan valokuvauskisaan ja sitä pääsee äänestämään täällä. Olisimme klikkauksesta niin kovin iloisia!

Pitkästä aikaa Topin ja junnuikään ehtineen Viirun kuulumisia Sadun kertomana:

Viiru alkoi toissa sunnuntaina pimeässä metsässä juoksentelun jälkeen lievästi ontua vasenta etujalkaansa. Keskiviikkona ontuminen oli jo niin vähäistä, että vain minä huomasin sen. Ja lääkäri, jonka luona kuitenkin kävimme. Suositukseksi tuli viikon lepo, jotta nähtäisiin, onko kyse vaarattomasta itsekseen paranevasta pienestä loukkaantumisesta vai vakavammasta ongelmasta, kuten kasvuhäiriöstä. Nyt maanantaina en enää huomaa liikkeissä mitään epätavallista.

Viirulta jäivät Josepan eiliset hakuharkat väliin. Sääli, koska emme ole Joan hallitalkoiden vuoksi aikoihin päässeet hakumetsälle. Koirat ovat kyllä päässeet raksalle hengailemaan ja nauttimaan Pärnävaaran rinteistä.

Pärnävaaran suurimmat korvat mittauksessa

Topi tuurasi Viirua – ja jos paikalla ei olisi ollut mailman tumpelointa ohjaajaa, olisi ollut treenien treeni. Maastossa uutena kokemuksena olivat suon reuna ja ojat. Myös treenikaverit olivat uusia. Topi teki viimeisenä, Jessen jälkeen, ja jotta ei tarvinnut itse suunnitella, Topsukainen teki samanlaisen treenin kuin Jesse, jolla oli kaksi siirtyvää maalimiestä: ensimmäinen ukko pressun alla oikeassa etukulmassa, toinen pressun alla, ojan takana vasemmalla (kulmasta eteenpäin), kolmas jälleen pressun alla ojan takana oikeassa takakulmassa ja viimeinen vasemmassa takakulmassa ojan takana, suon reunassa pakenevana haamuna. Ilmaisut tehtiin irtorullilla, koska en vieläkään ole saanut säädettyä kiintorullaa ja aloitettua sen harjoittelua. Aivan onnettoman lähetyksen seurauksena Topi haki ensin kakkosukon – mutta haravoi ensin lähes koko alueen. Kaikki muu menikin kuin oppikirjassa. Yllättävää kuitenkin: neljännelle ukolle Topi ei ampaissut suopursut pöllyten kuin punainen hakuraketti; mietimme, väsyttikö sitä vai eikö se saanut mitään hajua. Tai sitten höppänä muisti kuin muistikin jo käyneensä takakulmassa eikä siellä ollut ketään… Mutta olihan siellä pakeneva Ulla… Jee!

Kahden viikon päästä Viiru osallistuu rauniokoirakurssille, eiköhän sielläkin etsitä ukkoja – ja mikäs Viirusta sen hauskempaa.

Viirulla on myös talveksi oma agilitytreenipaikka ryhmässä, jossa on muitakin teini- tai pentukoiria. Viirun agility on aluksi leikkimistä ja putkien sekä siivekkeiden läpi juoksentelua. Sirkku on myös opettanut Viirulle naksun ja kosketusalustan. Viiru tuntui heti ensimmäisellä kerralla yllättävän suurella roihulla syttyvän leikkimiseen ja yhdessä tekemiseen. Oletinhan, että se tykkää leikkiä ja natustella nameja mutta näin suuri yhtäkkinen muutos hämmästytti minut. Ennen pentu sai juoksennella hallissa mielensä mukaan – nyt se ei enää halunnut. Jos kummallakin terveyttä riittää, meille tulee ratkiriemukas agility”ura”.

Topsukaisella on terveyttä riittänyt, ja agilityura jatkuu yhä. Alun perin ajattelin, että Topi ja Viiru saisivat vuorotella torstain ryhmässä mutta en raaskinutkaan siirtää Topia telakalle lainkaan. Fysiorapeutti-Helikin oli sitä mieltä, että kunhan muistaa lämmittelyn, BOT-manttelin ja medirimat, niin harrastusta voi vallan hyvin jatkaa. Topi on niin taitava ja ihana, ja sen kanssa on niin hauskaa. On kiehtovaa, miten kuuron koiran kanssa voi yhdessä tehdä rataa – ja kummallakin on kivaa. 

Pientä laittoa

Posted by SirkkuI on Syyskuu 16, 2011
Sadun jutut, Haku, Vepe, Agility / No Comments

Topin ja Viipon kuulumisia Sadun kirjaamana:

Vielä on käyty hakumetsässä ja vepeilemässä; vepekausi on kyllä ihan lopuillaan. Viimeksi Viipotin ajeli kauas veneellä, hyppäsi ja ui rantaan; Viiru myös haki lelun veneestä ja toi sen rantaan. Aika pikkuiseksihan Viiru näyttää jäävän vepen voittajaluokkaa ajatellen (ja voittajaluokkaahan me tietysti ajatellaan…). Mutta voihan uiskennella muutenkin. Mökillä ei kukaan pääse uimaan ilman että pieni hengenpelastaja empimättä molskauttaa laiturilta päälle ja alkaa pörrätä ympärillä. Topi ei ole ikinä vaivautunut minua pelastamaan.

Topi-eläkeläinen on siirtynyt vepessä pienen loiskauksen eteenpäin ja tehnyt pari kertaa rannansuuntaisen viennin sekä vienyt rannalta veneeseen avoimen luokan vientiesineitä. Oman veneen hinauksen Topi teki viimeksi ekaa kertaa - ja heti onnistui. Veneessä oli tosin nuori, todella taitava avustaja. Jos terveyttä riittää, varmaan ensi kesänäkin vepeillään, jos ei sentään kisata.

Haussa Topi on kyllä aika pro, paitsi että tekniikka ja hallinta puuttuvat edelleenkin;) ja tulevatkin puuttumaan. En ole vielä saanut siirryttyä kiintorullaan mutta irtorullailmaisu sujuu nykyään sataprosenttisesti. Kiitos kaikki kiltit ukot, jotka viitsitte mennä ylimääräiselle koiralle piiloon treeneissä! Viirulla oli eilen ensimmästä kertaa ukkoja ilman apuja. On ilmeisesti käymässä niin, että opetan Viirulle samat virheet kuin Topille: intoa on ja etsintä sujuu, mutta hallinta puuttuu täysin. Viiru säntäsi vauhtiin epäröimättä ja löysi kaikki kolme ukkoa ilman apuja nenällään. Mutta: Viipotti meni ensin kakkoselle vaikka lähetin sen ykköselle. No, mitäs tyhmä lähetin sen sinne mistä ei tuullut. Siispä haamutreeniä, jotta koira tekee suoran piston sinne minne ohjaaja sen lähettää. Ehkä ensi kesänä treenataan, nyt vain pidetään hauskaa.

Agility ja halli alkavat taas houkutella, kun illat pimenevät. Soilin koulutuksessa havaitsimme Topin reagoivan kovaan kättentaputukseen. Joko se kuulee jotain tai huomaa laajan liikkeen. Sain sen jopa kääntymään, vaikka olin jäänyt kauas jälkeen. Pystyin myös jo hieman juoksemaan. Santtu on tullut meidän ryhmään, joten Viirulla on mukavaa lenkkiseuraa. Hallissa Viiru pyörii tiellä ihmisten jaloissa, kun rataa rakennetaan, ja juoksentelee putkiin. Muuta Viipo saa odottaa, kunnes on isompi tyttö.

Viirun muita alkusyksyn puuhia ovat olleet paimennus ja marjastus -  mustikoita, puolukoita ja herukoita menee niin paljon, että toisesta päästä näyttäisi tulevan mustaa veripalttua ja punaista puolukkasurvosta. Lampaita on käyty katsomassa ja seurailemassa pari kertaa. Kirjoitan paimennusharkoista enemmän, kunhan tajuan siitä jotain. Lisäksi Viirun mielestä syksyllä koti kaipaa pientä laittoa. josta näppärä ja ahkera aussie selviää kirsun käänteessä.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Posted by SS on Elokuu 25, 2011
Toko, Agility, Yleinen / 5 Comments

He kävelivät kadulla rinnakkain, rinnakkain
Niin että vastaantulijat joutuivat väistämään

He huusivat kadulla toisilleen, toisilleen
Niin että ohikulkijat kääntyivät katsomaan

Tuskin on viisasta kiipeillä katolle loikoilemaan

Susu ja Viiru, pöhköt paimenet, hupsut hiirisiskot.

Lilli ja Milli ovat melkein kuusivuotiaita hiirityttöjä ja parhaat ystävät. He asuvat toistensa naapureina ja leikkivät yhdessä joka päivä. Joskus tulee vähän riitaa, eikä ole helppoa pyytää anteeksi jos on loukannut toista. Onneksi hupsut hiirisiskot keksivät hauskan tavan sopia riitansa, ja lempileikit yhdessä voivat taas jatkua.

Tuskin olisin arvannut, miten paljon iloa tytöistä tulee toisilleen olemaan. Ne sopivat täydellisesti yhteen, ovat kuin ne kuuluisat paita ja peppu. Viirua parempaa valintaa ei olisi voinut Susun kamuksi olla, sillä se ei varmaan edes osaa rähinöidä saati kiihkoilla olemattomuuksista. Minun ei tarvitsee yhtään valehdella sanoessani, että pikkusiskon saaminen on ollut yksi parhaita Suppilon elämässä tapahtuneita asioita. Aamusta iltaan ne temuavat, leluilla ja ilman, ulkona ja sisällä. Putsaavat yhdessä ruokakuppinsa omppupylly omppupyllyä vasten ja kainaloonkin tunkee tuplasti puikkonokkaa entiseen verrattuna. Suppe kirputtaa Viipua kainaloista ja nyppii roskat pois sen turkkia sotkemasta. Enemmän tai vähemmän erakkoluonteisten äijäkoirien jälkeen tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiriensa masentuvan jos laumatoveri syystä tai toisesta yhtäkkiä katoaa kuvioista. Ehdoitta sosiaalinen Susu ei missään nimessä ole, mutta seurallinen ja leikkisä huolella alleviivattuna kyllä.

Mistä tietää, että syksy on todellakin tullut? Muu elämä alkaa haitata koiraharrastuksia. Pirun lukio, äh. Melkein jo muistan, miksi aloin alkuvuodesta kiikuttaa naksua joka lenkillä mukana ja klikkailla jokaisen vastaantulijan, äänen ja alustan paimenelle. Heti, kun tekeminen yhtään vähenee, Susulle jää päivät pitkät aikaa hautoa vahtifirmansa toimeksiantoja, joita se sitten yrittää kadehdittavalla virkainnolla toteuttaa lenkkipolkujen varrella. Ei se mitään älyttömyyksiä edes yritä vouhkata, mutta hermoja kiristää jo se kyttäysmoodi… Mutta ymmärtäähän sen. Kenties se tuolla tarmolla voisi opiskella pinon kirjoja läpi ja sitten käydä minun puolestani raaputtamassa 21.9. ruutupaperit täyteen biologisia totuuksia. Onneksi kirjoitukset ovat jo kohta ohi. Jos sitten vähän helpottaisi. Ollaan me nytkin treenattu agilityä, tokoa ja jälkeä, mutta palo etenkin hakumetsään olisi suuri. Luistelu kun nimittäin täyttää illat varsin tehokkaasti. Olen ihmeissäni, kuinka olen yllättänyt itseni toden teolla haaveilemasta osallistumisesta hakukokeeseen. Niin, tiedän – pieni askel suurimmalle osalle pk-harrastajista, mutta valtava askel minulle ja Susulle. Kuuluu nimittäin sarjaan “ei me nyt sentään, ne huiput siellä vain” Samaan kategoriaan voidaan niputtaa myös voittaja-sarakkeen ruksaaminen tokoilmoon. Vaan ihan pian täytyy sekin tehdä! Tokotreenit ovat menneet pääsääntöisesti oikein hyvin ja etenkin noutoihin on löytynyt ihan uusi ilme. Ennen koetta täytyy vielä erityisesti treenata tunnaria kokeenomaisesti, ryhmäpaikallaoloa, ruudun merkkaamisia ja hinkuttaa niitä maailman vaikeimpia kaukoja. Tokon treenaaminen Susun kanssa on kyllä niin mukavaa, että teettää töitä jättää aina se yksi vapaapäivä viikkoon.

Sellaista tänne itään. Minä karkaan huomenna kauas pois täältä rännivesien ääreltä ihan oikeaan saaristoon siskovisiitille mutta pian se on taas palattava takaisin. Pitäkää peukkuja, että koulukirjat alkavat kiinnostaa junassa aikaa tappaessa… Kröh.

Super-Suppilo kalakukkokaupungissa osa I

Posted by SS on Elokuu 13, 2011
Vepe, Kisaraportit, Agility / 12 Comments

Tänään siis oli tarjolla kolme starttia agilityä Kuopiossa. Mitäpä sitä turhia turisemaan, Susu on ♥ ja agility kivaa. Tuliaisina tupla ja paljon lisää uskoa siihen, että kyllä Susu osaa. Me osataan. Ensimmäisellä radalla sattui taas kummallinen rytmisekoilu pujottelussa, mutta siltä rundilta mainittakoon tosi hieno A-este ja keinu. Vitonen tästä siis. Toisena juostiin hypäri, jossa oli melkoisen tiukka ihanneaika. Salamannopea voittaja-bc menestyneen ohjaajansa kanssa alitti ajan vain -4, joten olen Supen -2,64 alitukseen tyytyväinen. Viimeisen radan kontaktit eivät ihan yltäneet ensimmäisen hienouksiin, mutta muuten Susu meni hirmu näppärästi ja reippaasti. Tämän radan aika alkoi näyttää jo vähän todenmukaisemmalta, -10,31. Pelkkä nollahan ei kakkosissa riitä vielä mihinkään, vaan pitää myös sijoittua. Se ei tänään ollut ihan helppo homma, sillä taso oli todella kova ja nollia tuli jokaisella kierroksella enemmän kuin se kolme. Onneksi aussien tassut liikkuivat sen verran vikkelästi, että molemmat nollat olivat myös luva-tuloksia.

Videolta löytyvät ensimmäisen radan kontaktit ja hypärinolla. Toinen nollarata jäi valitettavasti kuvaamatta.

Yksi enää kuninkuusluokkaan! Hassua. Jatkoa aussien seikkailuihin kalakukkokaupungissa seuraa huomenna.

Kilpailua maalla, vedessä ja ilmassa

Posted by SS on Elokuu 11, 2011
Haku, Vepe, Kisaraportit, Agility / 5 Comments

Kulkuvälineet jaotellaan maalla, vedessä ja ilmassa kulkeviin laitteisiin. Vedessä kulkevat erotellaan edelleen veden pinnalla ja veden alla kulkeviin. Näin väittää Wikipedia, joka ei ilmeisesti ole kuullut aussiesta. Kulkee meinaan kaikessa kolmessa yhtä tehokkaalla moottorilla! Ja on niitä umpisukelluksiakin nähty…

Viikko sitten lauantaina kisasimme Susun kanssa kolmen radan verran agilityä kotiskaboissa. En oikein saanut missään vaiheessa viriteltyä itseäni kisatunnelmaan ja sen näköistä ohjauskin sitten tuppasi olemaan. Ensimmäisellä radalla Susu oli tosi iloinen ja rento. Minä valssasin tökerösti, mistä rima alas, ja lopulta Suppe vilahti jalkojeni takaa putken väärään päähän. Olisin voinut ohjata sen kohdan tarkemmin, mutta väitän, että tavallisesti koira kuin koira olisi mennyt oikeaan päähän, koska se oli ihan selkeästi se loogisempi koirallekin. Suppilolla on vain pienestä asti ollut höpsö tapa sinkoilla putkiin yhtään löperömmän ohjauksen läpi selkäni takaa. On tullut muutamia yhteentörmäyksiäkin, kun paimen on vain päättänyt hipattaa jalkojeni takaa. Todennäköisesti sen seurausta, että naksuttelin pentu-Susulle paljon putkia eikä se siksi oikein aina välittäisi ohjauksesta niillä. Tekee siis just niin kuin on opetettu. Pitää vain olla tarkkana niiden kanssa. Loppuradalla Susu kolisteli vielä yhtä rimaa ennen puomia, kun taisi tulla vähän turhan kiire minun perääni. Puomi oli tosi näpsä! Aallakin kontakti oli ihan ok.

Kakkosradan verkka meni jotenkin pieleen, koska Susu ei ollut ihan terässä. Lisäksi radan alussa oli heti kakkoshypyllä takaakierto ja meni hetken, että Suppe pääsi vauhtiin. Olisi varmaan pitänyt nostaa sitä vielä lähdössä, koska nyt se jäi sinne vähän surkeana nököttämään ja vilkuilemaan toimitsijatelttaa. Kepeille tultiin kovaa vauhtia avokulmaan mutta Susu otti kuitenkin hyvin ykkösvälin. Sitten sillä jotenkin askel sekosi, joten alusta uudestaan ja vitonen paperiin. A-esteellä seisotin sitten vähän pidempään, kun ei nollaa kuitenkaan tästä irronnut. Videolta laskin, että ilman keppisähläystä ja An odottelua olisi nopeus ollut jotakin 4,3 m/s luokkaa. Paranee, paranee.

Vika rata oli hypäri. Aivotoimintani huuhtoutui sateen mukana varmaan jonnekin syvälle maahan, koska suunnittelin radan alkuun ihan idioottiohjauksen… Ei mitään toivoa koiralla. Hylky siis tästä. Kepeillä leikkasin rajusti edessä kauas pujottelun sivuun ja Susu jätti viimeisen välin kiertämättä. En jäänyt korjaamaan, oma vika kun oli. Pujottelun alku sen sijaan oli aika vaikea mutta sylkkärillä aussie löysi oikeaan väliin.

Maanantaina hakuiltiin taas vieraiden maalimiesten kanssa. Susu teki tynkätyhjän (pistotreeniä lisää siis), haamun ja vielä pimeän piilon. Kolmosella Susu tuli rullan kanssa keskilinjaa pitkin ja näissä se vielä sylkee rullan vähän liian aikaisin. Nosti kuitenkin reippaasti uudestaan. Kakkosella ilmaisu hyvä. Pallopeli lopussa oli taas paimenesta huippua, tyhmää kun en ole aiemmin hoksannut ottaa loppupalkaksi lelua… Yksinään Susu tuskin ukolla leikkisi mutta kun olen lähellä tukena ja turvana niin pelaa tosi mieluusti kenen kanssa vain.

Tiistaina kävimme heittämässä parit agirallit rankkasateessa. Humputteluksi vähän meni, mutta ei Susua tuntunut putken ja parin hypyn epämääräinen kirmaaminen pahemmin haittaavan. Mörkökin vipelsi baanalla pikavauhtia karvatohveleillaan. Kovasti se ehdotteli vetoleikkipalkkaa, mutta palkkasin namilla, että ei mennyt liian raskaaksi. Muutaman esteenhän se muutenkin vain juoksi.

Keskiviikkona Susu osallistui ensimmäistä kertaa möllivepeen. Treenit ovat menneet viime viikkoina loistavasti ja moni on jo kysellyt, eikö se mene vielä soveltuvuuskokeeseen. Ensi kesänä sitten, ainakin eilisen perusteella. Veneestä hyppy sujui hyvin, samoin veneen haku. Hukkuvan pikku-Suppilo haki upean urheasti täysin maalitolppien väliin pidemmältä matkalta kuin koskaan harjoituksissa. Vienti menikin sitten vähän penkin alle. Olin ihan satavarma, että Susu lähtee viemään, vaan eipä lähtenytkään! Taisi liikaa pyöriä päässä yhtälö lelu autolla + Sirkku rannalla + käsky aavalle ulapalle = mitä teen? Niinpä aussie tyytyi piippaamaan rantavedessä ja lähtöaika ylittyi. Aluksi otti päähän järkyttävän paljon mutta pian ketutus laantui. Kohta jo harmitti, että piti mennä Susullekin näyttämään niin selkeästi, että nyt ei muuten mennyt ihan niin kuin piti. Epäilinkin, riittääkö Susulla virheen jälkeen enää itsevarmuutta veneen hakuun ja hukkuvaan. Onneksi epäilys oli turha. Kokeenomaista vientitreeniä vain! Muista liikkeistä olin tosi ylpeä, sillä koematkoilla emme ole tehneet milloinkaan aiemmin. Muutenkin hienosti Suppilo pärjäsi, vaikka tuollainen pikkukirppu onkin.

  1. Uinti eli veneestä hyppääminen 24 / 25 (maalilinjan ohitus 1 m), aika 0,58
  2. Esineen vienti 0 / 25 (lähtöajan 30 s ylitys)
  3. Veneen nouto 23 / 25 (maalilinjan ohitus 2 m), aika 1,44
  4. Hukkuvan pelastaminen 25 / 25, aika 2,12

Pisteet yhteensä 72, 3. palkinto ja sove olisi mennyt virallisessa kokeessa läpi

Nyt ei sitten muuta kuin jännittämään lauantain agilitykisoja ja sunnuntain luonnetestiä. Kyllä tuota jälkimmäistä on jo odotettukin. Todella mielenkiintoinen päivä varmasti luvassa! En ihmettele, vaikka saisin yllättyä useammassakin kohdassa. En vain yhtään osaa sanoa, mihin suuntaan ne yllätykset mahtavat tulla ;)

Superkoirat viipottavat

Posted by SS on Elokuu 09, 2011
Sadun jutut, Haku, Vepe, Toko, Agility / 2 Comments

Topin ja Viirun kuulumisia Sadun kirjaamana:

Viiru on kyllä ihan huippu… Ehkä siitä tosiaan tulee superkoira niin kuin Eve kirjoitti yhdessä kommentissaan;) Eilen hakuharkoissa Viirulla oli kaksi yhtäaikaa lähtenyttä mielikuvaukkoa etukulmissa, ilman muita apuja. Viiru pinkaisi vauhtiin ja eteni ukoille ilman mitään epäröintiä.

Topilla on edelleenkin huipussaan motivaatio, jos ei mikään muu. “Virallisten” treenien jälkeen Mari ja Sirkku menivät ukoiksi Topille. Mika päivitteli: “Yhdeksän vuotta ja tuollainen into”. Treeni ei mennyt kovin tyylikkäästi, koska kun lähetin Topin ykkösukolle, se melko lähellä piiloa kadotti hajun ja alkoi kaahottaa omiaan. Emme olleet tallanneet aluetta, joten Topi juoksenteli hetken missä sattui, kunnes törmäsi kakkosena olleen Sirkun hajuun. Varminta tietysti pelastaa perheenjäsenet ensin. Marikin löytyi uuden, paremman lähetyksen jälkeen suoraan. Ja kotona Topi pötkähti heti kuorsaamaan eteisen matolle. Ilmaisu irtorullilla sujuu Topilla nykyään hyvin. Mutta mikä ilmaisu Viirulle?

Topilla on ollut melko tylsä kesä, kun mökilläkään ei ole saanut olla vapaana. Kuuro ukkeli kipittää nimittäin naapurin grillille eikä tietenkään kuule kutsuhuutoja. Uidessa ja noutaessa nuoremmat hyppivät kuonolle ja vievät lelut. Treenejä on ollut turhan vähän, koska olen parannellut polvea. Viime viikolla pitkästä aikaa mentiin vepeilemään. Topi vielä kotiin tultuakin seuraili minua: tehdään vielä jotain, edes vaikka tokoa. Seuraavana iltana rampa ja kuuro suuntasivatkin sitten agilityyn. Yllättävän pitkiä radanpätkiä saa tehtyä kävellen ja hosuen.

Viiru on ihan hieman vain tehnyt agilityä: tänään rankkasateessa Sirkku juoksi Viipottimen kanssa kolmen-neljän esteen pätkiä (siivekkeitä ja putkia). Vepessä Viiru on hypännyt veneestä ja noutanut lelua veneestä. Viipovaapo on kova uimaan, kiva!

Viime perjantaina Viiru matkasi Valo- ja Viia-siskojen kanssa Max-veljeä tapaamaan Juukaan. Miimin blogissa on kuvia ja kertomusta. Sisarusten leikit sujuivat mainiosti. Pihapiirissä oli kanoja häkissä. Viiru katseli kanoja hyvin, hyvin kiinnostuneena. Joudun siis ryhdistäytymään ja pyörtämään ajatukseni siitä, että Viiru ei tutustuisi lampaisiin ja paimentamiseen. Jospa paimentaminen on se Viirun juttu, niin kuin noutaminen Topin.

Viirun treeneistä mainittakoon vielä, että tokossa pentu on tehnyt seuraamista imuttamalla, perusasentonaksutteluja, jääviä, vauhtinoutoja (metalli kelpaa yhtä lailla!), paikallaoloa sekä eteentuloa. Lisäksi olen naksutellut sille kosketusalustaa agilityn kontakteja varten. Viipo vain tykkää tarjota maahanmenoa vähän joka väliin, mutta alkaa se lätkäkin sieltä jo löytyä. Ihanasti se kyllä keskittyy kaikkeen tekemiseen.

Kesäistä arkea

Posted by SS on Elokuu 04, 2011
Haku, Vepe, Mörkö sairastaa, Toko, Agility / 4 Comments

Viimeisiä lomaviikkoja viedään. Parin kuukauden päästä pitäisi olla urakoituna yksi kolmasosa valkolakista, joten turhan rennoksi ei ole kouluun paluuta tänä syksynä tehty. Onneksi on näitä stressiä lievittäviä tassuterapeutteja tarjolla useampikin kipale Veikkaan kuitenkin, että tokopuolella voittajan korkkaus jää syyskuuta myöhemmälle, koska jos pitäisi vielä sitäkin jännittää niin eihän tästä mitään tulisi. Lauantaina Suppe teki superkivan kokeenomaisen treenin loistavalla vireellä mutta kuitenkin ilman ääntelyä. Alan koko ajan arvostaa enemmän Susun hyviä ominaisuuksia etenkin motivoinnin ja palkkaamisen kannalta, kun olen tehnyt Viirun kanssa tokoa. Ihan mikä vain, minkä sille esittää palkkana, kelpaa kympillä. Viirukin on ahne ja tykkää leikkiä, mutta sillä ei ole samanlaista hulluutta tekemisessä. Ehkä Susussa sen arjessa normaalisti hankalan ailahtelevuuden ja epätasapainoisuuden alkaa hiljalleen saada takaisin treenikentillä, kun sillä virekin menee nostettaessa aina pikkuisen yli. Aina pitää mennä äärilaidasta äärilaitaan. Ja onhan se pienestä asti ollut älyttömän täpäkkä ja siihen sitä on höpönä kannustettukin. Nyt kun on tottunut tokokoirana Susuun, kaikki muu tuntuu vähän laimealta. Lähtökohtaisesti Viirulla tosin on varmasti paremmat ainekset myös tokoelukaksi, koska sillä on enemmän malttia eikä kuppi kyllä millään mene nurin.

Viipolla on korville siunaantunut vähän enemmänkin tuota kokoa…

Maanantaina meillä oli niin hyvä hakutreeni, että sen voimalla jaksan rämpiä kaiken maailman metsiköissä vaikka pari vuotta eteenpäin ihan innolla. Susulle oli molemmissa etukulmissa pimeät ukot ja kolmonen pakeneva. Vieraita maalimiehiä kaikki. Susu oli niin taitava! Nyt kun ilmaisu on saatu aussieleirin neuvojen myötä (kaikki kiitos tästä autuudesta kuuluu Sampalle!) kuntoon, ei tarvitse enää senkään kanssa tapella. Pistoille Susu lähtee innoissaan ja uppoaa hyvin takarajalle nokka auki. Niin innokas pieni pelastaja. Jostain joskus luin, että vaikka hakukoiran koulutusta voidaan useimmissa tapauksissa pitää vaikeampana ja aikaavievämpänä kuin jälkikoiran, hakumetsässä onnistumisista saa sitten niin hyvät kiksit, että sen takia se on myös palkitseva harrastus. Ihan totta! Ei niitä mahtavia, nappiin menneitä treenejä välttämättä kovin montaa yhteen kesään mahdu, mutta sitten kun kaikki osuu kohdalleen, on fiilis huippu!

Tiistaina oli vuorossa agilityä. Teimme agi.fi-lehdestä napattua brittirataa, jossa oli pari hankalampaa kohtaa. Aussie oli alussa ihan liekeissä ja jaksoi mainiosti, vaikka ohjaaja nyt ei ihan kauheasti loistanutkaan… Oli siellä ainakin pari onnistumista kuitenkin. A-este pitää palautella nyt ihan kunnolla mieleen, koska Susu ei ole varma, pitääkö stopata vai juosta läpi. Hienoa, olen onnistunut erinomaisesti haasteessa “näin pilaat koirasi pomminvarmat kontaktit.” Helpostihan tuon kai korjaa (kopkop). Toisella rundilla Susu teki keinulla ja kepeillä vauhtiympyrää huimalla asenteella räkä roiskuen. Olipas hauskaa! On kannustavaa huomata, että kyllä se vain eteenpäin on mennyt. Kestää paljon enemmän toistoja ja nykyään joka treeneissä vähintään alussa räkyttää raivona ja taistelee lelusta ihan tosissaan. Vielä keväällä se oli harvinaista. Hiphei! Treenin jälkeen kävimme vielä Kuhasalossa jäähylenkillä kelpojen ja tollereiden kanssa. Neiti antisosiaalisuus kulkee kimppalenkeillä näppärästi narun nokassa eikä vaikuta kovinkaan tympäistyneeltä osaansa. Viirun kanssa niillä on aina sellaiset 24/7 rallit ja painit käynnissä, että tuskin Susu kummemmin muita leikkikamuja osaa enää kaivatakaan.

Keskiviikkona vepeiltiin viiden viennin ja yhden veneestä hypyn verran. Nyt Susun veteenmenemislukko on loksahtanut auki eikä sen enää tarvitse ruikuttaa rannalla minuuttia ennen veteen uskaltautumista. Eilenkin se oikein syöksyi vasten aaltoja viennissä. Palautukseen tarvitsee tarkkuutta, mutta muuten oikein hieno. Hypyssä ei ongelmaa pitkältäkään matkalta. Veneen hakua ja hukkuvaa tehtiin viime viikolla ja Susu on niin korkeassa vireessä veden äärellä, että ei varmana irrota saalistaan ennen rantahiekkaa. Vepe tekee varmasti hyvää sen itsetunnolle ja taistelutahdolle.

Jotain ikävääkin kirjoitettavaa on ja kuinka sattuikaan, että se liittyy pikkukoiraan. Yöllä Mörkö tahtoi tapansa mukaan aamuneljän aikaan ulos. Ihmettelin, että miten sillä noin kauan pikapissillä kestää ja lopulta lähdin katsomaan, että mihin se oikein on jäänyt. Sitä ei näkynyt missään ja minä jo ajattelin, että nyt se varmaan lähti lätkimään ja metsästämään naapureiden kukkapenkkien kanankakkoja tai muuta murua rinnan alle. Kurkkasin onneksi kuitenkin vielä auton alle ja sinnehän Mörkö oli majoittunut. Patistelin sen sieltä pois ja suureksi kauhukseni koira ontui tosi pahasti oikeaa etujalkaansa! Pari julkaiskelvotonta sanaa ja “nyt se kuolee”-ajatusta myöhemmin kaivoin Mörkön varpaiden välistä helpottuneena terävän orapihlajapiikin. Ilo jäi lyhyeksi, kun Mörkö siltikin vain kyyhötti lysyssä ja tärisi. Menimme takaisin nukkumaan ja Mörkökin rauhoittui nopeasti unille. En ollutkaan uskoa silmiäni, kun aamulla Mörkö ontui yhä… ja sama jatkuu siis vieläkin. Järkikin sanoo, että siitä piikistä tämä johtuu, mutta kai sen pitäisi jo helpottaa? Hälyttävintä on, että aina kun Mörkö nousee makuulta, ontuu se paljon pahemmin, mikä taas ei sovi piikkiteoriaan. Olen tutkinut tassua, leikannut sieltä pisimmät karvat ja puhdistanut sen eikä siinä ainakaan mitään haavaa näy, mikä voisi olla kivulias. Nyt ei kai auta muu kuin vetää syvään henkeä, yrittää olla poraamatta ja seurata tilanteen kehittymistä.