Juu – tämä ei kuulunut suunnitelmiin. En edes itse ilmoittanut Susua ja vielä pari päivää sitten ihan realistinen vaihtoehto oli olla menemättä radalle ollenkaan. Sen verran yllytyshullun vikaa minusta kuitenkin löytyy, että niin vain eilen aamukahdeksalta täytin pikkuaussielle ikiomaa kisakirjaa kentän laidalla. Mitata Susua ei tarvinnut, mutta siru tsekattiin ja muutenkin tuomarina toiminut Tuija Kokkonen tutustui Susuun. Lääppikööt vaan, tuumasi Susu ja nökötti paikallaan. Turvalliseksi todettu nyt tässäkin piirissä.
Radalta ei ollut mitään tulostavoitteita, koska olemme tehneet treeneissä sellaista kymmenen esteen pätkää ja koko tilanne oli Susulle muutenkin uusi. Onneksi sitä on kuitenkin kiikutettu mukana kaiken maailman karkeloissa naperosta asti eivätä kuulutukset, kehänauhat taikka toimitsijateltta hetkauttaneet paimenta, mistä olin niin kovin iloinen. Kuten äitikin totesi kisan jälkeen: “Parasta päivässä oli, että Susu ei ole Topi”. Ei pahalla, Topi. Oli muutenkin kerrassaan mahtia päästä radalle pitkästä aikaa oman koiran kanssa, koiran, jonka tuntee ja johon voi luottaa. Ei tarvitse uhrata ajatustakaan sille, että koira huikkaisi adios! ja kirmaisi muihin puuhiin tai keksisi muuta mukavampaa. Tietää, että koirankin mielestä tässä ollaan yhdessä tekemässä hommia.
Rata oli kinkkkisempi kuin muutama vuosi sitten Mörkön ja Topin aloittaessa kisailun, itse asiassa silloin oli vieläpä sama tuomarikin. Hypärin alussa oli neljä hyppyä linjassa, minkä jälkeen käännyttiin ihan vastakkaiseen suuntaan pujotteluun. Susu jäi lähtöön napottamaan vähän ihmeissään aluksi korvat takana, mutta jo pysähtyessäni kutsumaan sitä oli tarkkaavaisen ja rennon oloinen. Alkusuora valui vähän pitkäksi, kun Susu oli bongannut suoran jatkona olleen muurin ja oli jo kiihdyttelemässä sinne. Sain kuitenkin käännettyä sen kepeille. Susu aloitti oikein, mutta muistaakseni ei saanut käännettyä itseään kunnolla seuraavaan väliin. Uusi yritys ja sama juttu. Kolmannella alku onnistui, mutta kiirehdin lopussa ja Susu sekosi rytmissään. Neljäs kerta toden sanoo! Kepeiltä jatkettiin pyörimään putkilla ja oli siellä välistävetokin, jota olin yrittänyt treenata verkkaesteillä. Krhm… Se kuitenkin onnistui radalla! Ihme ja kumma. Lopussa Susu irtosi innoissaan ylimääräisille hypyille, viipotti vain iloisena menemään omin päin. Aivan huippu, ihan paras. Olin niin tyytyväinen hienoon pieneen otukseen, joka ei jännännyt tai ahdistunut. Siitä tulee ihan loistava kisakaveri, kunhan vain ensin treenataan vähän lisää Eikä tuo oma ohjauskaan aina ihan kaikkein informatiivisinta ollut…
Tavoite täyttyi: Susulla oli hupia ja minä sain lisämotivaatiota treenata kontaktit kuntoon. Plus ne hypyt myös! Rimoja ei muuten tippunut yhtä ainuttakaan, vaikka heiluin moneen kertaan koiran edessä sen ponnistuksia lahjakkaasti häiriköiden. Aion silti tehdä hyppytekniikkatreenejä enemmän tai vähemmän talven ajan, kun emme kuitenkaan voi kisata tämän enempää ennen kontaktien oppimista. Kieltämättä nyt olisi suuri houkutus tehdä A-esteelle vain ne pysähdykset, se olisi niin vaivaton homma tuon boksin kanssa väkertämiseen verrattuna. Vielä ei kuitenkaan ylpeys käy lankeemuksen edestä. Juoksu-aa olisi niin siisti.
Ah, asian vierestä: piip-piip sanoo aussie, hei-hei sanoo Sirkku ykköselle. Ääntely uhkaa paluulla ja kappas vain, kokeeseen on viikon päivät.
Viikonloppuna 21.-22.8. osallistuimme Susun kanssa Ulla Kaukosen pitämään hyppyseminaariin. En ollut juurikaan tutustunut hyppytekniikkakoulutukseen aiemmin ja koiran lihashuoltoonkin liittyvät asiat olivat vain pintatasolta selvillä, joten seminaari tuli enemmän kuin tarpeeseen – en edes muista, milloin olisin oppinut jossakin koulutuksessa yhtä paljon. Oli siis tosiaankin hintansa väärtiä lystiä! Edes vaihteleva sadesää ei haitannut ja molempina päivinä tuli vietettyä aikaa kentän reunalla aamusta iltaan. Tällä kertaa se oli tosiaankin kannattava sijoitus. Muiden koirien suorituksia seuraamalla oppi vähintään yhtä paljon kuin omalla vuorollaan ja molempina päivinä aamusta pidetyt luennot pohjustivat hyvin käytäntöä. Muutamia asioita laitoin muistiin, tässä osa.
Hyppytekniikkatreenin tavoitteita ovat koiran itsenäisyys, terveys ja motivaatio. Paitsi että treenit voivat vauhdittaa koiria fyysisen kehittymisen myötä, myös henkiseen motivaatiopuoleen sillä voi olla positiivinen vaikutus, kun koirat saavat runsaasti palkkaa myös hypyistä – osa-alueesta, jota pidetään itsestäänselvänä kontaktien ja keppien huolelliseen opettamiseen verrattuna. Monilla koirilla vauhti radalla on kasvanut hyppytekniikkatreenien myötä. Hyppytaito on yksilöllistä ja sitä on ylläpidettävä. Harjoitteet rakennetaan niin, että koiralla on mahdollisuus kehittää tekniikkaansa oikeaan suuntaan, ts. koirat harjoittelevat pitkälti itse – oikea tekniikka on niille itselleenkin kannattavaa. Hyppytekniikka vaatii koiralta myös aivojen käyttöä eli sen pitää todella keskittyä hyppäämiseen kunnolla.
Tärkeitä asioita hyppyjen treenaamisessa ovat rytmi, tasapaino, sopiva vauhti sekä oikea vire. Koiran tulee hahmottaa kroppansa hyvin osatakseen käyttää sitä oikein ja ylipäätään oikeita lihaksia. Monet hidastuvat hyppytekniikkaa tehdessä, mutta siitä ei tarvitse huolestua.
Koiralla on monia tehtäviä hyppäämisen suhteen. Sen tulee löytää reitti esteelle ja valita laukkansa sen mukaan sekä osata arvioida etäisyyttä, ponnistuspaikkaa ja ponnistuskulmaa. Yksi tärkeimmistä osattavista asioista on painonsiirto takajaloille ennen hyppyä – tätä kutsutaan myös kokoamiseksi. Esimerkiksi takaakierroissa koiran tulee koota itsensä voimakkaasti, koska se joutuu hyppäämään ihan esteen läheltä ja tällöin myös ponnistuskulma on hyvin jyrkkä. Luontaisesti koirat ovat etupainoisia ja se näkyy suurimmalla osalla myös hyppäämisessä. Lyhytrunkoisten koirien on helpompi koota itsensä. Hypätessään koiran tulee huomioida myös hypyn korkeus ja ilmalento. Ideaalinen asento on pää alhaalla ja selkä pyöreänä, koira liitää ikään kuin putkessa, josta vain häntä tulisi ulos. Takajalat olivat minulle uusi oivallus: niiden vetäminen kropan alle ei tarkoita aina jumeja tai muuta häikkää koiran kropassa, vaan kaikki tavat niiden suhteen ovat yhtä hyviä. Monilla koirilla takakoipien paikka vaihtelee myös erilaisten hyppyjen mukaan. Hyppääminen ei pääty ilmalentoon, vaan vielä esteen jälkeen koiran tulee tasapainottaa itsensä oikein.
Hyppyongelmiin on monia syitä. Koira on voitu opettaa hyppäämään väärin tai sitä ei ole opetettu lainkaan. Erilaiset kivut ja jumit koiran kropassa voivat luonnollisesti aiheuttaa vaikeuksia hyppäämiseen. Liian kova vauhti luo haasteita, samoin erilaiset alustat. Jotkin koirat hyppäävät mallikkaasti vaikkapa hiekalla, mutta pehmeällä maneesipohjalla tekniikka leviää käsiin. Erilaiset häiriöt radalla (myös ohjaaja!) herpaannuttavat koiran keskittymistä suorituksesta eli tyyppiesimerkkejä ovat vahvat käskytykset riman päällä ja muut vastaavat. Koiralla tulee olla rohkeutta hyppäämiseen ja luottamusta omaan arviointikykyynsä. Etenkin nuoret koirat saattavat kieltää esteitä vain siksi, että ne eivät ole varmoja esimerkiksi ponnistuspaikasta eivätkä uskalla lähteä yrittämään hyppyä. Usein tämä on viisasta koiralta, ainakin esimerkiksi renkaalla. Koiralla tulee olla myös hyvä motivaatio hyppäämiseen. Hypätäkseen oikein ja hallitakseen kroppaansa oikeasti kunnolla koiralla tulee olla vahva syvätuki, jota voidaan vahvistaa erilaisilla jumppaharjotteilla. Suuret pinnalliset lihakset, jotka harjoittuvat uidessa ja lenkkeillessä, eivät riitä agilitykoiralle.
Anatomiasta ja fysiologiasta. Viestit tallentuvat levossa eli sen merkitystä aktiivisellakaan harrastuskoiralla ei tule väheksyä. Myös lihasten kasvu tapahtuu levon aikana. Koira on etupainoinen seisoessa ja ravatessa (ilmeisesti monet myös laukatessa ja siten myös hypätessä). Koiraeläimelle ei ole luontaista kääntyä vauhdissa, joten agilityn ihanteet ovat haasteita koirien kropille.
Koiran lihaksisto koostuu karkeasti kahdesta osasta: pinnallisista ja syvistä lihaksista. Pinnalliset lihakset liikuttavat koiraa, kun taas syvät lihakset tukevat nivelet paikoilleen. Syvät lihakset aktivoituvat hitaassa liikkeessä ja staattisessa tasapainossa. Syvätuen puute vaikuttaa pinnallisiin lihaksiin: ne jännittyvät ja syntyy kipua, lukkoja ja kulumia. Agilitykoiralla syvätuen tulee olla erityisen vahva, sillä kroppa pitäisi hallita kovassa vauhdissa ja lihasten voima saada kunnolla käyttöön. Hyvä syvätuki tekee harjoittelusta vähemmän riskialtista ja vähentää rasitusta. Syvätuki voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: vartalon syvätukeen, lonkkatukeen sekä lapatukeen. Näitä kaikkia voidaan harjoittaa erilaisilla harjoitteilla.
Pentujen kanssa voidaan harjoitella matalilla speedbumpeilla erilaisia harjoituksia. Noin vuoden ikäisenä voi alkaa kiinnittää tekniikkaan huomiota, ennen sitä treenaminen saa olla vain hauskaa ja rentoa.
Kaikki Susun viikonlopun treenit tallentuivat videolle ja latasin pätkät nettiin kommentteineen kaikkineen.
Aluksi Ulla halusi nähdä kaikkien koirien ravia. Susu kääntyy vähän liikkeessä oikealle, mistäköhän mahtaa olla seurausta… Tokokoira mikä tokokoira, mutta tästä eteenpäin pitää kiinnittää huomiota myös toisen puolen taipumiseen. Ulla myös vähän tunnusteli koiria ja testasi niiden tasapainoa, näissä ei ollut Susulla mitään huomautettavaa ja hirmu rauhallisesti antoi tutkia itseään. Jalkojen nostelua tasapainoilumielessä olemmekin treenailleet pitkin kesää.
Lauantaina aloitimme set point -harjoituksella, jossa oli apurimat ohjaamassa koiran liikettä. Susu hyppäsi etupainoisesti. Kun takarima lisättiin ja sen korkeutta kasvatettiin, hyppäsi Susu liian korkealle – sen mielestä este oli kauhean iso. Toisella yrityksellä Susu veti takajalat koukkuun alleen ja korkeutta oli edelleen liikaa eikä ponnistus suuntautunut eteenpäin. Tässä vaiheessa okseria madallettiin ja seuraava hyppy oli sujuvampi ja rennompi. Viimeinen taisi olla melko samanlainen kuin edellinen eikä siinä ihmeempiä.
Toinen harjoitus oli set point ilman apurimoja ja ponnistus tapahtui lähempää. Harjoitus oli Susulle tutumpi, mutta se lähti edelleen liikaa ylös ja alastulo oli töksähtävä. Toisella yrityksellä Susu heitti takapäätään yli mutta hypyn kaari oli parempi. Kolmas kerta oli jo parempi, mutta alastulo oli edelleen jäykkä eikä Susu tee siinä joustoa. Neljännellä kerralla laskeutuminen oli pehmeämpi. Viidennellä toistolla tömähdys oli jo tosi pieni. Kouluttaja sanoi, että Susu ajattelee tekemisiään hyvin ja miettii kivasti, mikä on homman nimi. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää takapään syvätukeen löysien lonkkien takia. Tämä harjoitus on Susulle tässä vaiheessa parempi, koska tässä sen on pakko koota enemmän. Susun on myös myös helpompi keskittyä enemmän laskeutumiseen ja hyppykaaren loppuosaan. Tässä vaiheessa ei vielä korkeuden arviointia kumpaankaan harjoitukseen nyt molemmat rimat 30 cm. Toistojen aikana tapahtui hyvin kehitystä.
Päivän viimeinen treeni oli viiden esteen perussarja, jossa harjoitellaan erityisesti kokoamista. Koiran kehittyessä esteiden määrää voidaan lisätä aina kahdeksaan hyppyyn asti. Ensimmäisellä toistolla Susu kyllä keskittyi hyvin, mutta rytmi oli vaihteleva: teki korkeampia ja matalampia sekä lyhempiä ja pidempiä hyppyjä. Toisella yrityksellä oli paljon tasaisempi rytmi ja pääkin oli alempana. Kolmannella paransi taas rytmiä, mutta alastulot tömisevät. Vielä yksi toisto. Susu ei ole perussarjallakaan varma takajaloistaan: ne ovat jäykät ja se välillä potkii niitä taakse, välillä nostelee ja välillä koko peräpää heittää yli. Alkuvaiheessa treeniin ei tarvitse tehdä muutoksia, mutta sujuvuuden myötä erilaisia variaatioita voi kokeilla. Taas Susu mietti asioita ja tekeminen kehittyi hyvin treenin aikana.
Sunnuntaina aloitettiin etäisyyden arvioinnin harjoittelulla eli viiden hypyn sarjalla, jossa jokainen esteväli oli jalan edellistä pidempi. Ensimmäisellä kerralla Susu luki hyvin etäisyyden, vaikka olikin vähän yllättynyt erilaisesta harjoituksesta. Loppua kohden meni etupainoiseksi ja takajalat ja pylly alkoivat lentää yli. Toisella toistolla Susu oli paremmin takapäällä, mutta ei saanut venytettyä yhtä hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin rima myös kolahti. Kolmas kerta oli ihan samanlainen kuin edellinen, joten toistoja ei otettu enempää (koira ei lähtenyt korjaamaan hyppyjään). Susu tarvitsee enemmän kokoamistreeniä, jotta takapään käyttö tulee tehokkaammaksi. Susun pitää hoksata, että voiman venytykseen pitäisi tulla takapäästä ja takajaloista. Susulla on ihan oikea ajatus asiasta, mutta toteutus ontuu vielä. Etäisyyden lukeminen oli kuitenkin mallillaan – Susu ei vain saanut tuotettua oikeanlaisia hyppyjä.
Seuraavana ohjelmassa oli alastulotreeni, jossa toisena esteenä oli okseri ja esteiden väleissä oli vaihtelua (6-9-9). Ekalla yrityksellä Susu rämähti okserin päälle eikä tiennyt, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Esteitä madallettiin, jotta Susun hypyt suuntautuisivat enemmän eteenpäin, ja kokeilimme uudestaan. Nyt Susu otti väliaskeleen okserin jälkeen, koska sille on niin vaikeaa heti okserin jälkeen koota voimakkaasti ja ponnistaa eteenpäin. Vielä seuraavallakin Susu otti hätäaskeleen okserin jälkeen, joten se pääsi vielä ryhmän viimeisenä kokeilemaan harjoitusta kerran lyhemmillä esteväleillä (6-8-8). Kokeilin tähän ekaa kertaa viikonlopun aikana lelupalkkaa. Aiemmissa olin käyttänyt namia, jotta Susu keskittyisi paremmin. Pallollakaan ei kuitenkaan karannut mopo käsistä, joten Ulla suositteli myös sitä käytettäväksi. Vähän Susu taas painui etupäälleen ja okserin laskeutumisen jälkeen takapää heitti vähän yli, mutta lopussa sai kroppansa järjestykseen. Lähdössä istumisessa pitää Susun kanssa erityisesti katsoa se, että etujalat eivät ole ihan kiinni takajaloissa rungon alla eli koira ei saa istua niin supussa, koska silloin liikkeelle lähtö vaikeutuu. Lisäksi ei koiraa ihan kiinni ponnariin.
Viikonlopun viimeisenä harjoituksena oli liikkuva hyppy, jossa viimeistä hyppyä siiretään toisto toistolta kauemmas. Tätä voidaan tehdä myös korkeuden arviointina, mutta Susun kanssa siihen siirrytään vasta myöhemmin. Ensimmäisellä kerralla Susu hyppäsi viimeisen hypyn ylikorkeasti eikä ponnistanut eteenpäin. Etäisyyden luki kohtuullisen hyvin. Tokalla yrityksellä alkupuoli oli rennompi, mutta viimeisessä välissä Susun piti taas miettiä, miten tästä oikein selvitään parhaiten. Hyppykaari oli ihan hyvä ja ponnistus suuntautui jo enemmän eteen eli “vika” ei ollut niinkään suorituksessa vaan korvien välissä. Kolmannella toistolla oli taas rennompi, mutta takapää alkoi mennä yli viimeisellä hypyllä. Neljännellä kerralla viimeinen väli oli 12 jalkaa ja Susu harkitsi jo väliaskelta, mutta päätyi vielä in-outiin. 13 jalalla otti laukan väliin, vaikka olikin vähän epävarma sen ottamisesta. Normaalisti tästä olisi helpotettu takaisin lyhyempään väliin, mutta koska toistoja oli jo niin paljon alla, jätettiin harjoitus tähän.
Seminaarin päätteeksi käytiin vielä kaikki koirat läpi yksitellen. Susun kanssa kannattaa kiinnittää huomiota kropan hallinnan harjoitteluun ja erityisesti takapään syvätukeen luuston löysyyden takia. Ullan mukaan välillä Susu hyppäsi jo hyvällä tekniikalla ja koko ajan ainakin yritti kovasti tehdä oikein. Niin kuin pikkuaussie aina yrittää, hassu ja kultainen otus. Suurin ongelma hyppäämisessä on etupainoisuus ja takapään heittäminen yli, eli Susu ei osaa siirtää painoaan taakse ja koota kunnolla. Ensisijaisesti nyt kannattaa tehdä lauantain treenejä eli set pointia ja perussarjaa, jotta kokoaminen kehittyisi. Korkeuden nostaminen oli ehkä vaikeinta, sillä Susua alkaa hirvittää ja se ponnistaa liian ylös eikä kaari suuntaudu eteen. Korkeutta voi hiljalleen alkaa harjoitella liikkuvalla hypyllä 9 jalalla.
Kysyin Ullalta, olisiko Susun kanssa hyvä pitää taukoa hypyistä ratatreeneissä ja tuomio oli, että se on rajatapaus. Tämä siis koiralle, joka ei esimerkiksi rimoja pudota oikeastaan koskaan eikä passaile korkeampiakaan maksihyppyjä – viikonloppu oli tosiaankin avartava. Jokaisella seminaarin koiralla oli petrattavaa hypyissään ja useammalle suositeltiin kisataukoa. Keskimäärin ongelman korjaaminen vie 6 kk - 2 vuotta eli harjoittelu on kärsivällisen ihmisen hommaa. Treenata kannattaa 1-2 kertaa viikossa, kolme kertaa jos rakennetaan jotain eli hyppytekniikka on pääasiallinen treeni. Ajattelin, että tekisimme talvikauden hyppytekniikkaa eli se tekee reilut puoli vuotta. Toiveissa olisi, että keväällä Susun tekniikka olisi parantunut ja pääsisimme kunnolla kisaamaan. Talven ajan ratatreenit tehdään ilman rimoja tai matalilla rimoilla, sitten kun Susu oppii niitä hyppäämään.
Viikonloppu herätti ristiriitaisia ajatuksia. Eikö jokainen koira osaa hypätä luonnostaan itselleen edullisimmalla tavalla? Kuinka tärkeää “oikeaoppisen” hyppytekniikan opettaminen loppujen lopuksi on? Miksi siihen kannattaa panostaa? Kuka on määritellyt koiralle oikean tavan hypätä? Onko opetettava tapa ainoastaan nopein ja taloudellisin, ei välttämättä koiralle se luonnollisin? Tämä ei lainkaan koulutuksen kritisoinniksi – päinvastoin! Kiinnostuin hyppytekniikasta suuresti ja melkein koko laji muutti muotoaan silmissäni: tästäkin voi tehdä melkein tieteellistä pilkunviilausta, jipii Olen yrittänyt soveltaa juttuja ihmisurheilun puolelle ymmärtääkseni paremmin ja totta kyllä, että tapa, jolla meistä tuntuu luonnollisimmalta ja helpoimmalta tehdä jokin asia, ei aina ole optimaalisin. Lisäksi nyt vasta oivalsin syvälihaksiston todellisen tarpeen agilitykoiralle – jotenkin loksahti kohdalleen, että tämähän tosiaan on ihan tismalleen sama asia kuin meillä kaksijalkaisilla. Ei vain mennä kentälle viuhtomaan, vaan harjoittelu koostuu useammasta kokonaisuudesta ja itse lajissa loistaakseen tarvitsee paljon muutakin. Tai ehkä loistaa ei ole oikea sanavalinta, pikemminkin kyse on turvallisemman, monipuolisemman ja pitkäaikaisemman harrastuksen saamisesta. Koulutuksen jälkeen huomasin yllättävän seikan: haaveilin hienosti kokoavasta koirasta, jolla on hyvä syvätuki – en enää supermiinusnollista ja valionarvosta. Pelastusrengas. Nyt meillä on tavoitteet, jotka eivät ahdista ja jotka ennen kaikkea ovat koiralle itselleen hyödylliset.
Haku
Palveluskoirien haku sujuu hyvin, kunhan lajin nimeksi vaihdetaan “noutajan ilmavainulla jäljestys ja takarajalla säntäily”. Rullailmaisua voidaan joskus kutsua rulla- ja kuseskelu-puolimatkassa-ilmaisuksi; toisinaan koira tosin ilmaisee maalimiehen olemassaolon tälle itselleen. Metsässä olemme siis elämän eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä.
Toko
Eilen kokeilimme pitkästä aikaa tokoa ja siinä Topi suoritti hienosti seuraavat liikkeet:
melkein-paikallaolo ryömien 3 min
luoksetulo ennen ohjaajan kutsua lopussa puoli volttia kerien
perusasento vinossa läsöttäen
perusasento ohjaajan takana sivuttain
liikkeestä möllöttämään jääminen
liikkeestä seisominen
seuraaminen metrin etäisyydellä yrittäen selvittää, onko ohjaajalla nakinpala suussa vai ei
Vesipelastus
Kokeessa vepe muuttuu muotoon “Pelastakaa kastumiselta edes tollerit!”. Vienti on köydenpätkän viemistä sinne sun tänne rannalla, kesto 30 s. Jos puoli minuuttia sinnittelee rannalla, pelastuu tämän liikkeen aikana varpaiden kastumiselta. Veneen haku käy seuraavasti: “Mamma, tule tänne, otetaan tämä toinen vene, ja soudat sillä hakemaan namit ja apuohjaajan tuolla kaukana olevasta veneestä”. Hukkuvan pelastuksen Topi suorittaa kieputtelemalla patukan lenkin ensin oman kaulansa ympäri ja sen jälkeen kiipeämällä hukkuvan päälle.
Muista lajeista nyt viis mutta onhan selvää että agility ei näytä aivan nimensä mukaiselta kun tämä koirakko on radalla. Mejä on kuin vetomaastojuoksua mutta sehän saa näyttää miltä vain, kunhan kaadolle päästään.
Tuntuu hassulta kirjoittaa, sillä emme ole saaneet mitään ihmeellistä aikaan. Ainakaan liittyen ilmaisuun ja noutoon… Ilmaisuun saimme taas lisää uusia, kokeilemisen arvoisia vinkkejä ja eiköhän se sieltä ala muotoutua sujuvaksi, mutta nouto junnaa paikoillaan. Olen nyt ilmoittanut Susun tokokokeeseen avoimeen luokkaan ja toivon kovasti, että saamme sieltä ykkösen hitaalla noudolla. Sitten alan fiksata liikettä. Tämä siksi, että korjausliikkeet voivat mahdollisesti tuoda takapakkia liikkeeseen muutenkin enkä nyt halua pitkittää kokeeseen menemistä. Viime viikolla olin töissä tokokokeessa kaikki luokat ja kieltämättä karkelot herättivät paitsi melkoisen paljon ajatuksia, myös kasvattivat hurjasti treeni-intoa. Tahtoo niin kovasti päästä treenaamaan kaikkia siistejä voivoin juttuja!
Viikko sitten sunnuntaina helle piinasi sen verran pahasti, että saimme treenailla omassa rauhassamme. Edellisenä päivänä olimme käyneet harjoittelemassa pelottavaa keinua toisella kentällä, jossa hiekka on pehmeää ja keinu natisematon. Nyt äänimörkö oli kaikonnut ja lopussa päästin Susun uhkarohkeasti tekemään kaksi kertaa keinun ihan kokonaisena ilman liikkeen hidastusta tai äänen vaimentamista. En halua tehdä keinusta Susulle suurta juttua, jonka ympärillä häärii viisi ihmistä hidastamassa ja vaimentamassa kaikkea mahdollista. Jos ärsykkeitä tarvitsee laimentaa, tehdään se muuten eli tyynyillä ja pöydillä. Sunnuntaina kiikutinkin mukaan vanhan sohvatyynyn, sillä Joan keinu rämisee, nitisee ja paukkuu joka suuntaan. Aluksi Susu sai vain pamautella keinun toista päätä etutassuillaan ja sitten laitoin tyynyn ääntä hävittämään ja teimme koko estettä. Olisi pitänyt vaihtaa nami palloon jo heti aluksi, koska nyt Susu alkoi hädissään kiiruhtaa liikaa ja pelätä. Kuitenkin kun saatiin äiti avuksi ja pallo palkaksi, ilmekin muuttui taas iloisemmaksi ja saimme rentoja suorituksia useamman. Hirmu paljon tässä on tehtävää ja pitää edetä maltilla.
Jos on keinussa tehtävää, niin on sitä kyllä A-esteenkin kanssa.
Hmm… Jos naksauttelee vääristä suorituksista ja vastaavasti jättää priimat palkkaamatta, koirallehan syntyy nopeasti kirkas käsitys siitä, kuinka jutun kuuluisi toimia? Jaa-a, noinkohan olisi. Ensi kerralla pitää kyllä ottaa avustaja mukaan, jos haluaa edetäkin. Videolta on vielä sensuroitu kaikkein pahimmat tapaukset. Ennen boksia on kaksi hyppyä, joiden on tarkoitus saada koira tekemään samanlaiset loikat kuin A-esteellä.
Helteen takia maanantain hakuharkat jäivät toiseen kertaan. Illaksi ilma viileni ja oli oikein hyvä lenkkisää. Ninkan ja koiruuksien kanssa kiersimme monipuolisen luontopolun ja paimentyttöset innostuivat ihan vähän leikkimäänkin heinikossa. Lopuksi otimme piilopaikallaoloa useamman minuutin ajan. Pieni aussie taitavasti ihan tattina makasi. Paikallamakuita on tullut otettua enemmänkin siellä täällä lenkkien lomassa eikä niissä ole ongelmaa. Ainoa viilattava asia on se, että Susu tiputtaa helposti lonkalle, jos poistun tosi paljon sivuun piiloon.
Keskiviikon ageissa saavutin jonkin ihmeellisen mielenrauhan ja nyt tajusin, että treenin jälkeen ei ollut ollenkaan turhan tutuiksi käyneitä “äh, miksi se nyt tuollainen on” -ajatuksia. Ei kaikessa tarvitse loistaa, riittää että on paras kolmessa muussa lajissa Toivottavasti tänään jää agitreeneistä yhtä hyvä fiilis eikä tämä ole vain tilapäinen häiriö. Melkein olen jo ilmoittamassa Susu hyppyradalle syyskuulle, mutta saa nähdä, kuinka hurjaksi alan. Kun vain nyt saisi keinun ja A-esteen kuntoon! Olisi hauskempaa mennä agiradoille, koska tuo ohjauspuoli hyppypyörityksissä ei ole kovin hyvin hanskassa… Pian pitäisi ainakin hyppyjen olla kohdallaan, koska osallistumme viikon päästä Ulla Kaukosen hyppyseminaariin. Tosi kivaa ja toivottavasti myös hyödyllistä saada asiantuntijan arvio Susun pompuista. Kallista lystiä mutta eiköhän se ole sen arvoista. Tässä vaiheessa nuorelta koiralta pystyy vielä korjaamaan vääriä tekniikoita helpommin kuin konkarilta.
Asiasta kiinnostuneille kokosin Susun kepeistä videon aiheesta kujan leveys, koiran vauhti ja pujottelutekniikka. Ei tullut keksittyä pyörää uudelleen ja vaikka en tarkasti laskenutkaan, ei vauhti suoralla keppirivistollä näytä ainakaan huomattavasti hidastuvan tekniikan vaihtamisen myötä. Näillä mennään.
Plääh. Agility ahdistaa, edelleen. Kolmen viikon juoksutauko ei näkynyt eilisissa helletreeneissä mitenkään eli motivaatiosta tai sen puutteesta juttu ei kinnaa. Eilen treeneihin lähtiessäni päätin, että tänään onnistumme ja nappaamme kiinni siitä fiiliksestä. En enää tiedä, miksi joka ikisestä harjoituskerrasta jää aina niin paha maku suuhun ja pettymys päällimmäisenä mieleen. Videolta yritin etsiä jokaisen iloisen osaamisemme ja onnistumisemme – jos vaikka systemaattisen listauksen kautta ne nousisivat sieltä. Vaikkakin nyt tuntuu, että ottaisin mieluummin lähdöstä karkaavan kontaktiräiskijän tai keppiavuttoman; aivan kuin ne sen mukavampia ongelmia olisivat.
On tekemisessä paljon hyvää: kepit ovat jokseenkin onnistuneesti valmiit, puomille on tullut vauhtia ja rengas sujuu lähes poikkeuksetta nappiin. Videolla Susu menee ensimmäistä kertaa “kiinteää” keppiriviä. Tekniikkaa se on nyt vaihtanut ja ihan niin vikkelästi se ei siten enää pujottele kuin pienellä kujalla. Täytyy katsoa, josko melontatekniikan saisi suorillekin kepeille, mutta voi olla, että Susun rintakehän leveys ei riitä siihen.
Tänään hakuharkoissa Susulle tehtiin metsässä ilmaisua naruleluilla ja damilla lyhyellä matkalla. Se sujui! Teimme vain yhtä osaa eli “rullan” tuontia ilman näyttöä. Susu alkoi kahdella viimeisellä kerralla tarjota itse luovutusta edessä istuen eli sillä jatketaan. Nyt pitää yrittää saada paljon seuraavien päivien aikana toistoja harjoitukseen, jotta varmuus kasvaa. Tosi kiva, kun tämä etenee. Liian vähän tulee kirjoitettua näistä hienoista onnistumisista – tokossakin moni juttu on mennyt huimasti eteenpäin ja avoimen koe alkaa kuulostaa varsin hyvältä idealta.
Nyt on luistelulomat lomailtu ja rokit rokattu. Harrastukset ovat jälleen pyörähtäneet hiljalleen käyntiin ratas kerrallaan. Lauantaina hakuilimme heti aamusta inhottavat mäkäräiset seuranamme Selkien maastoissa. Susulle kaksi pimeää ja haamu. Mainiosti sujui – täytyy vain iloisesti ihmetellä aussien sinnikkyyttä ja kykyä yhteistyöhön. Ensimmäinen pimeä ukko löytyi nopsaan, samoin haamukakkonen, mutta vikalla etsintä kesti kauan. Heli oli piilossa katajapuskan keskellä eikä Susu sisukkaasta haravoinnista huolimatta löytänyt ukkoa ensimmäisellä yrityksellä. Kutsuin koiran pois ja lähetin uudestaan, jolloin Susu sai hajun ja bongasi Helin. Nyt vain enää se ilmaisu, niin alkaa näyttää hyvältä. Pelkkää rullan kantamista olemmekin nyt viime päivinä hioneet ja siinä ongelmana näyttää olevan ihan liian löysä ote, sillä rulla vain tipahtaa kesken matkanteon. Kapulan kanssa auttaneet kikat eivät ole tehneet rullaotetta paremmaksi. Mikä neuvoksi?
Tokoilut ovat sujuneet näppärästi eikä kaukojumeista ole tietoakaan. Paikallaoloja olen teettänyt taas ahkerammin ja helpotuksekseni rauhallinen makuu ei ollut tilapäinen mielenhäiriö. Mitäs muuta… Muutama nouto, joissa kapulalle meno on ollut ravia, palautus laukalla. Susu menee kapulalle korvat takana eli vähän mietiskelee, pitikö nyt mennäkään ja sujuuko juttu oikein. Varmuutta vain, niin eiköhän se menovauhtikin sieltä tule. Ai, meinasi unohtua: luoksetulon stopin treenaaminen on onnistunut ilman turhaa kitkaa! Nyt koiralla on alun odotuksessa parempi, odottava ja innokas ilme entisen lösötyksen sijaan.
Agilityä emme ole juoksujen takia päässeet treenaamaan ja hyvä niin, mutta pihan kepit ovat olleet ahkerassa käytössä viime päivinä. Rykäisin kujan rohkeasti kiinni ja tähän mennessä se vaikuttaa olleen oikea ratkaisu, sillä virheitä ei ole tullut ja vauhti on säilynyt. Nyt on siis enää keinun ja A-esteen kanssa urakointi jäljellä.
Sitten siihen sateeseen. Eilen kävimme Susun kanssa kaupungilla cityjuttuja muistelemassa. Aluksi Susu oli edelliskertoja reippaampi, mutta jonkin verran se taitaa kaiken aikaa hälinästä kuormittua, koska elekieli muuttui hiljalleen. Jotta emme olisi viettäneet keskustassa liian pitkää aikaa, ajattelin pistäytyä joen toisella puolella eli edessä oli sillan ylitys. Sillan aluset ovat olleet Susulle aina kaikkein suurin kauhistus koko maailmassa, mutta sillalla kulkemista se ei ole koskaan pelännyt. Vaan kuinka kävi nyt… Suvantosilta kolisee aika paljon, minkä lisäksi se on hyvin pitkä, ja nämä kaksi seikkaa yhdistettyinä olivat liikaa Susulle. Se alkoi pelätä ihan tosissaan. Vaikka pysyin itse rauhallisena enkä reagoinut koiraan, Susu panikoitui koko ajan enemmän. Takaisin oli yhtä pitkä matka, joten olin puun ja kuoren välissä – pakko jatkaa ja kuormittaa koiraa. Sietokyky loppui jossain vaiheessa, jolloin Susu alkoi aiemman hätäisen sinkoilun lisäksi piipata (tätä se on tehnyt aiemmin kaksi kertaa pelätessään ja silloin on ollut äärimmäinen tosi kyseessä) ja haikailla syliin. Mietin kuumeisesti, miten toimisin parhaiten tukeakseni panikoivaa koiraa pelkoa vahvistamatta ja päätin vain hihkaista iloisesti “mennään!” ja jatkaa kulkua muuten neutraalisti. En tiedä, oliko omalla käytökselläni enää paljoakaan merkitystä, sillä Susu oli niin kauhuissaan korvat rusetilla niskassa ja häntä koipien välissä. Päästyämme joen toiselle puolelle minun oli soitettava autokyyti takaisin sillan yli, koska en olisi millään voinut viedä Susua enää samaan tilanteeseen.
Tänään lenkkeilimme Ninkan, Vapun ja Pepin kanssa. Kun alitimme samalla lailla kolisevan Itäsillan, Susu alkoi kiljua kuin fyysisestä kivusta ja syöksähti niin kauas kuin remmi antoi myöten. Harmikseni se alkoi palautua vasta pitkän aikaa käveltyämme – se piippasi, ei syönyt ja läähätti. Oli aika lukossa ja otti kontaktia vasta pitkän ajan päästä. Tällä kertaa en reagoinut mitenkään (eivätkä Vappu tai Peppikään), vaan jatkoimme juttelua Ninkan kanssa ja toiset koiratkin jatkoivat menoaan rentoina. Ylitimme vielä junasillan, joka ei kolissut ja jonka kulkuväylä oli aidattu molemmin puolin. Se sujui suhteellisen hyvin, joskin korvat luimussa ja häntä alhaalla. Loppumatkasta alitimme yhden hiljaisen ja aika korkean sillan. Susu oli vapaana. Se vipelsi kiireellä puoleenväliin, odotteli hetken siinä ja juoksi äkkiä turvaan puskan taakse kauemmas sillasta tähystämään kapistusta.
Sellaista tällä kertaa. Mahtaakohan liittyä lopuillaan oleviin juoksuihin? Toisaalta Susu on muutenkin tuntunut taantuvan paljon tämän kevään ja kesän aikana. Kunhan nyt ei vain yleistäisi pelkoaan laukauksiin. Siltoja ei onneksi juurikaan vakioreittiemme varrella ole.
Eilen kirjoitettuani agilityahdistuksesta jatkoin asian pyörittelyä vielä päässäni ja päätin, että nyt ei vain auta surkutella. Joko muutan oman asenteeni vaikka väkisin tai sitten annamme agilityn olla. Lienee turha sanoakaan, että jälkimmäinen ei agilityaddiktille ole oikeasti varteenotettava vaihtoehto, joten niinpä jää jäljelle yksi ratkaisu. Olen nyt ajatellut, että katsotaan uudestaan puolentoista vuoden päästä – kolmevuotiaana koirasta ehkä voi jo sanoa jotakin. Nyt Susu on kaikin puolin niin kesken, että täytyy vain itse malttaa ja katsoa, miten tilanne etenee.
Muiden antamien vinkkien ja neuvojen pohjalta keksin myös pari juttua lisää, jotka voisivat helpottaa harrastustamme. Yksi kaikkein yksinkertaisimmista: haltuunottokäsky. Jota en siis vieläkään ole saanut aikaiseksi opettaa Susulle, niin yksinkertainen ja muiden juttujen ohella opetettava taito kuin onkin. Nyt kun käskytykseni on epämääräistä täällätässäSusutule-puuroa, ei ole ihmekään, että koiran on vaikea hahmottaa, milloin saa päästellä menemään täysiä ja milloin pitää olla kunnolla kuulolla. Toinen juttu on se, että Susun kanssa pitäisi yrittää rakentaa vankat pohjat tekniikkapuolelle vaikka namipalkalla, koska esimerkiksi tokossakin vasta vahvalle tekniikkaperustalle olen pystynyt lisäämään virettä. Muuten tekemisessä yhdistyvät epävarmuus ja viettien perässä hilluminen – ei hyvä. Tokon puolella seuraava askel kyseisestä yhdistelmästä on huutaminen, mutta agilityssä tämä vaihe taidetaan hypätä suoraan yli luimuiluun. Niinpä olisi vielä tärkeämpää tsekata, että koira oikeasti teknisesti osaa asian ennen kuin siltä aletaan vaatia huimapäisyyttä sen suhteen. Yhdellä esteellä tehtävät pyöritykset juurikin vaikka sillä namipalkalla voisivat toimia tähän hätään (kiitos vinkistä sen antajalle )
Uudesta noususta innostuneena kaivoin jälleen A-esteen kontaktin treenaamiseen väkerretyn muoviboksin pihan perältä. Sain Heidiltä koulutusmetodiin liittyvän dvd:n lainaan, joten jospa nyt onnistuisi paremmin kuin ensimmäisellä hakuammuntayrityksellä. Myös keppejä olemme tehneet eilen ja tänään, vaikka montaa toistoa niitä ei tällä helteellä viitsikään teettää. Tänään vetäisin kujan kokonaan kiinni, jotta emme jumittuisi maagiseen melkein kiinni -vaiheeseen yhtään enempää. Vähän meinasi Susulta ensimmäisellä kerralla usko loppua, mutta toisella toistolla se kepitti koko neljäntoista kepin sarjan loppua kohti tsempaten. Palkaksi pitkä palloleikki ja siihen lopetus.
Tänään ja eilen tokoilimme vähän. Tunnaria, kaukoja, noutoa, luoksetuloa (myös stoppia!) ja seuraamisen täyskäännöstä vasempaan. Tunnareissa etsii rauhallisesti ja enkä ole onnistunut sumuttamaan Susua millään vaikeutuksella. Kaukojen istumaannousussa fuskaa jälleen eli ne vaativat päivittäistä ylläpitoja ja hirmuisen määrän toistoja jatkuvasti. Nouto oli tämänpäiväinen ilonaihe, sillä teetin helpompien harjoitusten jälkeen alokkaan noudon loppuperusasentoa lukuunottamatta. Aussiessa oli virtaa kuin pienessä kylässä ja menopaluu mentiin reippaalla laukalla, joten ehkä noutojen palautusvauhdista ei tarvitsekaan vielä olla kovin huolissaan. Lopetin yhteen onnistuneeseen toistoon, sillä tämä on ollut niin suuren työn ja tuskan takana enkä halunnut edes kokeilla, oliko hieno suoritus tuuria. Luoksetulot olivat ihan erinäköisiä kuin viikko sitten jumitustreenissä eikä Susu nyt alkanut pahemmin ennakoida pysähdystä. Seuruun täyskäännöksen olen nyt vaihtanut pk-tottiksen takia vasempaan ja se alkaa hiljalleen sujua. Luulen, että saatan hyvinkin varata meille paikan syksyn kokeeseen avoimeen, kiitos onnistuneen noudon.
Eiliset ja tämänpäiväiset treenailut sujuivat rennolla ja iloisella mielellä. Olen vähän löysännyt tahtia treenien suhteen ja ainakin minulle se on tehnyt hyvää – vaikkakin ilmaisu ja vepejutut ovat jääneet nyt treenaamatta. Jostain on pakko välillä luopua ja varmasti tekee hyvää antaa asioiden hautua.
Eilen osallistuimme paahtavassa helteessä Sami Topran koulutukseen. En tiedä, mitä kirjoittaa. Susu kulki ihan hyvin ja minäkin sain välillä ohjattua oikein, Sami oli todella kannustava ja ystävällinen kouluttaja (myös Susun mielestä!) eikä mitään suurempaa sattunut. Sami sanoi, että Sususta tulee loistava ja se on jo nyt hyvä koira, mutta… Silti harkitsen vakavasti, että agilityn saisi heittää kesäteloille. Tunnen epäonnistuneeni niin täydellisesti Susun kouluttamisessa agilityn suhteen, kun meillä nyt on ainoa ongelma, jota olen pyrkinyt välttämään kaikissa treeniratkaisuissa. Samalla tiedän, että kyse on paljon muustakin – Susun perusominaisuuksista, rodusta, käyttötarkoituksesta, iästä ja niin edelleen. Asioista, joiden kuuluu olla juuri niin kuin ne nyt ovat ja joiden kuuluu vaikuttaa koiran työskentelytapaan.
Olen neuvoton sen suhteen, miten meidän pitäisi nyt treenata. Selvästikään pelkkien helppojen vauhtitreenien tekeminen ei ole avain onneen, koska niitä olemme tehneet koko tämän pienen agilityuramme ilman tulosta. Pikemminkin se on voinut olla väärä tie – kun Susun pitäisikin kääntyä ja ohjaan sitä, tuntuu, että se kokee sen enemmänkin rangaistuksena. Ei saakaan juosta. Etenkin sellaiset pelastusrääkäisyt ovat ihan poissuljettuja eli minun pitäisi onnistua ohjaamaan niin, että en joutuisi milloinkaan kutsumaan koiraa pois esteiltä, jotka se on jo ehtinyt lukita. Treeneissä sitä ei onneksi koskaan joudu tekemään. Tämän pohjalta meidän pitäisi vain harjoitella juuri niitä vaikeampia asioita, jotta minä oppisin ohjaamaan ja yhteistyömme radalla paranisi. Niin, että varmuuden kasvaessa Susu vapautuisi muutenkin.
Näkisin nyt kaksi mahdollista treenisuunnitelmaa: joko teemme niin pitkään helppoja juoksutreenejä, että Susulle jossain vaiheessa kehittyy niin vahva raivoasenne, että se ei aikanaan latistuisi siitäkään, että sitä ohjataankin ja asioita joudutaan toistamaan, tai sitten vain treenaamme sitä, mikä on meille vaikeaa. Silläkin uhalla, että joudumme tekemään useampia toistoja ja koiran asenne hetkittäin latistuu. Sitten, kun tekninen osaaminen kasvaa, muuttuisi Susun asennekin varmemmaksi. Teoreettisesti. Jos vain tietäisi, miten homma toimii käytännössä…
Harmittaa ihan kamalasti, kun en osaa olla tyytyväinen Susuun. Etenkin, kun pikkupaimen yrittää aina parhaansa ja haluaa niin kovasti olla mieliksi. Minkä lisäksi se on oikeasti hauska tyyppi ja hyvä koira. Vaikka treenaankin Susun kanssa iloisella mielellä ja palkkaan normaalisti, olen varma, että se huomaa heti pienetkin epätoivon hetket. Siksi tuntuu jotenkin väärältä edes treenata koko agilityä. Samanaikaisesti tiedän, että kaikki murehtiminen voi olla turhaa – olen kuullut niin monesta samanlaisesta nuoresta paimenkoirasta, jotka ovat vain syttyneet jossain vaiheessa. Plus että sodin nyt kaikkea sitä vastaan, mikä mielestäni koiran kanssa olemisessa olisi tärkeää. Tsekatkaa faktalistauksen huomio nro 89.
Syön sanani, jos olen joskus sanonut paimenkoiraa helpoksi. Toimii kuin ajatus – niin hyvässä kuin pahassa.
Äidin kirjaamia Topin agikuulumisia ja vähän muutakin:
Tolleriagissa Topia ohjasi Lotta, jolla on kokemusta agilitystä lähinnä harjoitusten katselijana. Topi yritti olla kuuliainen mutta koira oli vähäisen agilityn, tutuimman treenipaikan ja viileän sään vuoksi turhankin innokas ensikertalaisen kuskin hyppysiin. Aika äkkiä Topi kuitenkin kekkasi, että Lotta on se, jolta palkka tulee:) Kyllä on mukavaa, että Topin voi antaa lapselle ohjattavaksi! Toisen kierroksen menin itse Topin kanssa. Ilahduttavaa irtoamista ja layerointia; Heidi avusti palkkaamisessa. En nyt kerro kontaktivirheistä enkä pudonneista rimoista.
Lahnamoodi ei kokonaan lipsahtanut päälle myöskään Sami Topran koulutuksessa sunnuntaina 4.7. Helle hehkui lähes 30 asteessa, joten uitimme koirat kunnolla ennen kentälle suuntaamista. Meille sopivasti harjoituksen teemana olivat linjaaminen ja takaaleikkaukset. Yllättävän hyvin sujui. Olin tosin lähdössä kotiin, kun Heidi ja Elsa ensimmäisenä koirakkona tekivät oppikirjamaisen suorituksen. En ilkeä mennä radalle väärään aikaan valssailemaan lönkyttelevän koiran edessä, ajattelin. Mutta Topi olikin yllättävän epähidas ja jouduin vaihtamaan pari valssia takaaleikkauksiin ihan oma-aloitteisesti.
Ehkä pikkuhiljaa opin katsomaan, miten ja missä linjataan ja saan vartalon ja propellit hallintaan. Toisella radalla saimme oikein myönteistä palautetta. Ennen kaikkea saimme ohjeita ohjauksen suunnitteluun ja myös puomin kontakteille.
Olen nyt ollut kolmen agilitytuomarin koulutuksessa, ja kaikkien perussanoma on ollut se, että kaikki on helppoa, kun sen tekee oikein.
Viikonlopun suurin ihme on - Mörkön uimisen lisäksi - Topin uiminen ilman noutamista tai pelastustehtävää. Lauantaina Topi ui Nuuskun kanssa, ja tänään Topran koulutuksen jälkeen Susun ja minun kanssani. Ihanan rauhallista polskuttelua ilman noutamiseen liittyvää tohotusta. Susulla ja Topilla on melkoisen erilainen tekniikka. Susu ui paljon matalampana ja kauhoo etutassuillaan sivulle. Topi on korkeampana ja kauhoo suoraan alaspäin. Luultavasti Susu on nopeampi. Järjestetään mökillä uintikisa, erikseen nopeudesssa ja matkassa.
Alkuviikosta treenitahti vain kiihtyi keskiviikon triplatreenien merkeissä. Järkyttävää vai ilahduttavaa, että koiralla on näin paljon ohjelmaa? En tiedä. Treeneissä ravatessani mietin, onko meillä liikaa harrastuksia, mutta tunnen heti piston sydämessäni, kun vain hengaamme kotiympyröissä. Jonkinlainen tasapaino pitäisi löytää ja taitaa olla vain pakko nöyrtyä sen tosiseikan edessä, että neljän lajin yhtäaikainen täysipainoinen ja tavoitteellinen treenaaminen ei vain onnistu. Puuhailla tietenkin voi aina, mutta en pysty innostumaan ajatuksesta tehdä jotain hutiloiden tai puoliteholla.
Keskiviikkona aloitimme aamusta ilmaisutreeneillä kentällä Seijan, Minnan ja Annin kanssa. Sissy oli hurjan taitava, mutta meidän treenimme meni vähän pipariksi. Ahnehdimme treenin vaikeudessa ja kun harjoitus oli liian haastava ja matkat pitkiä, alkoi Susu syljeskellä rullaa. Sen tietää, mitä yhdestäkin epäonnistuneesta suorituksesta seuraa – koira menee epävarmaksi, sen ajatus jumiutuu eikä pysty nollautumaan virheestä. Nämä taitavat vain olla sellaisia juttuja, joita tulee nuoren tottumattoman koiran kanssa eteen ja joihin ei auta muu kuin opetella selviämään vaikeuksista yhdessä tekemällä ja olemalla. Kieltämättä koin pienoisia epätoivon tuntemuksia tämän koko jutun suhteen: montako virhettä tämän(kin) uuden asian opettamisessa täytyy tehdä? Nyt en itse ollut tarpeeksi selkeä luovutuksen suhteen eikä Susulla ollut kirkasta käsitystä siitä, mihin asti rulla kuuluukaan kiikuttaa. En voi vaatia sitä istumaan tai tulemaan edes sivulle seisomaan rulla suussa, koska se ei sitä vielä osaa muissakaan ympyröissä ja ilmaisuharjoittelussa ylimääräinen sähellys hämärtää uutta palkkauskuviota. En ole oikein varma, mitkä ovat jäljellä olevat vaihtoehdot ja pystymmekö tällä hetkellä etenemään ilmaisun kanssa. Pahimmassa tapauksessa Susu yleistää asian tokohommiin ja pilaan siltä koko orastavan noudon. Saimme kuitenkin lopulta muutaman onnistuneen rullakuvion aikaiseksi ihan lyhyeltä matkalta ja onnistumisista Susu sai paljon palkkaa. On hauskaa, miten Susu on oppinut jo kahdessa kerrassa tykkäämään hurjasti Annista ja tahtoi koko ajan mennä tämän luokse. Kiva, että Susu saa pienemmistäkin ihmisistä mukavia kokemuksia ja kavereita.
Illalla hurautimme vepeilemään Marjalan hyttysrantaan. Ohjelmassa oli pelkkää vientiä, joskin loppukivaksi koirat saivat vielä hypätä veneestä. Nyt on paikallaan antaa hehkutusvaroitus. Susu oli nimittäin ihan huikean taitava! Pystyin jo siirtämään lähetyksen rannalle ja niin vain aussie hilasi köyden tasaisesti kuin höyryveturi veneeseen aina Heidin käteen asti. Susu tarvitsee vielä lähetyksessä rohkaisutuuppaisun mutta aivan mahtavan upeasti ja varmasti se muuten suorittaa liikkeen. Aivan kertakaikkisen huippu! Aaltoja! Ehkä vepe onkin Susun omin laji? Voi hitsi, kyllä on kivaa kun jokin onnistuu näin kivuttomasti ja vielä vepen alokasluokan vaikeimpana pidetty liike. Koputan puuta.
Illan agilityssä pikku-Mörkö sai olla pääosassa. Hippulat vinkuen se vipelsi radalla, ohjaajasta nyt ei voi sanoa samaa… Pakko myöntää, että ei siitä välttämättä agilitykoiraa olisi tullut ilman sairastumistakaan, mutta hauskaa sillä oli. Puomin juoksari on mennyt ylpeydenaihe, mutta sillä nyt ei ole enää mitään väliä. Loikkikoot, jos loikituttaa Tulipa osoitettua, että juoksukontakti ei pysy matalalentoisella kääpiökoirallakaan kuosissa ilman sen säännöllistä huoltoa. Susun kanssa teimme lähinnä puomin kontaktia, jossa pari aivan superhienoa ja -nopeaa toistoa. Ei sitä fiilistä, mutta läheltä liippasi. Seuraava koetinkivemme agilityn saralla on huominen Sami Topran koulutus. Mietin pitkään, menemmekö sinne mutta uteliaisuus voitti – tahdon selvittää, pystyykö Susu toimimaan vieraskoulutuksissa vai onko juttu niiden osalta munattu. Myös aussieagilitaajan neuvot yleensäkin ovat tervetulleita. Toivon niin kovasti, että huominen menisi hyvin eikä tarvitsisi palata parin viikon takaisiin tunnelmiin.
Torstaina olimme ahkeria ja lähdimme heti aamusta treenaamaan tokoa Katjan ja Lauran kanssa Pataluodon koulun kentälle. Susulle ruutua, noutoa ja kaukoja. Loppuun paikallaolo. Ruutu rullaa mainiosti, noudot kituuttavat kirjamellisesti hitaasti mutta varmasti ja kaukot vaativat pientä säätöä. Muutamia juttuja täytyy miettiä jatkon kannalta. Täytyisi päättää, menemmekö “hakemaan” sen räpellysykkösen avoimesta elo- tai syyskuussa vai passaammeko syksyn kokeet ja hoidamme perustavanlaatuiset probleemat ensin kuntoon. Luulen, että kiusaus on liian suuri ja yritämme selvitä avoimesta muutaman kuukauden sisällä. Pääsee siirtymään elämässä eteenpäin. Treenien päätteeksi Susu pääsi hillumaan kelpityttöjen kanssa ja pururata villitsi paimenet taas kunnon hepuleihin. Hauskoja tyyppejä nuo kelpiet!
Tänään lenkkeilimme paahteessa Heidin ja juoksuisten tollerityttöjen seurassa. Onneksi koiruudet pääsivät pulahtamaan Pyhäselkään, joten lenkki ei käynyt liian helteiseksi. Mörkö sai varastettua hauenpään jostain rantapusikosta ja jouduttuaan luopumaan aarteesta sisuuntui niin, että teki monta uimareissua aavalle ulapalle. Ohhoh! Äiti epäili, että se oli aikeissa polskia vastarannalle ravinnonhankintapuuhiin…
Eikä tuo oma ohjauskaan aina ihan kaikkein informatiivisinta ollut…
