Agility

Kadonneen keinun arvoitus

Posted by - on Elokuu 12, 2012
Kisaraportit, Agility / 2 Comments

Eilen Susu viiletti Poksin järjestämissä elonkorjuukisoissa. Aamulla sanoin sille, että tänään tehdään nolla ja sitten syödään euron juustot, mutta selvästi fiksu aussie odottaa nollan tekoa siihen saakka, että lupaan vähintäänkin kerrosateriat. Tai ehkä se sittenkin olen minä, joka moista porkkanaa odottaa… Paljon mahdollista!




Suurkiitos hienoista kuvista Milenalle!Tuomarina toimi Tuija Kokkonen, jonka radat olivat aika kinkkisiä. Melkein pelkkää pyöritystä eli Susun kanssa kyllä hyvin tehtävissä mutta vauhtiin se ei oikein kunnolla eilisen tapaisilla radoilla pääse. Hauskaa sillä joka tapauksessa oli ja ekaa starttia lukuunottamatta vire alkaa kantaa melkoisen hyvin lähdöstä eteenpäinkin. Jos lähtöjen fiiliksen saisi siirrettyä kunnolla radalle saakka, niin kohta olisivat rimat säpäleinä ja siivekkeet nurin, sillä sen verran räjähtävän raivon Sususta saa kaivettua esiin lähtöviivalla.

No – kolmelta radalta kolme hyllyä, yksi ihan hyvä sellainen. Tunsin itseni harvinaisen fiksuksi, kun yhdellä radalla kesken pujottelun aloin taputtaa ja sen seurauksena Susu kiiruhti pari keppiväliä samalla kahmaisulla ja otti siitä hylyn. Siis täh – miksi ihmeessä taputin? Tai miksi en vaadi kontakteja kunnolla, vaan vapautan koiran aina liian aikaisin? Ja ennen kaikkea: miksi ohjaukseni näyttää olevan Älä tee näin – agilityä keltanokille -opetusvideon huipennus? Voi huoh! Tiedän, että pohjimmiltaan kyse on siitä, että olen turhan piittaamaton agilityn suhteen enkä osaa suhtautua siihen edes pienellä tarvittavalla kurinalaisuudella. Kunnianhimoa taas ei ole pitkään aikaan näkynytkään. Toisaalta se ei haittaa yhtään, mutta esimerkiksi nuo kontaktit ovat sellaiset, että saisin tsempata niiden kanssa kisoissa. Treeneissä ne ovat pääsääntöisesti todella hyvät ja vauhdikkaat, mutta kisoissa päinvastaiset, ja koiraparka on varmaan ihan sekaisin erilaisista kriteereistä ja vapautuksista.

Tärkeintä on kai kuitenkin se, että oli tosi hauska kisapäivä ja myös Susu tuntuu nykyään pitävän kisaamisesta. Yksi juttu kuitenkin jäi kaivelemaan: keinu. Eka rata oli hypäri, mutta toisena olleella agiradalla keinu oli kolmantena esteenä eikä Susu juossut kuin vähän yli puolivälin ja siitä keikautti keinun alas. Viimeisellä rundilla, joka sekin oli siis agirata, Susu ensin juoksi keinun ohi. Yleensä en korjaa noita ohitteluja, koska tavallisesti olen vain itse huitonut huolimattomasti ja lisäksi korjailut lannistavat Suppea, mutta nyt laitoin koiran menemään uudestaan, kun se selvästi skippaamalla skippasi esteen. Taas se jäi puoliväliin kiikuttamaan keinun alas. Hitsi! Ei muuta kun keinusulkeiset pystyyn pihalle. Arvoitukseksi jää, miksi Susu varoi keinua – kisoissahan se on aina tehnyt tosi reippaita suorituksia jopa puukeinuilla ja nyt oli sentään ihan tuttu kumirouhe-este eikä kolahduskaan ollut kova. Seuraavalle kerralle siis tähän kuvaan korjaus: ilme iloiseksi, häntä pystyyn ja metri tassuja eteenpäin!

Päivittämisen sietämätön vaikeus

Posted by - on Heinäkuu 19, 2012
Haku, Mörkö sairastaa, Agility / 10 Comments


Hitsi, että osaakin olla haastavaa tämä blogin päivitys –ja sitä vaikeammaksi se käy, mitä pidemmälle sitä lykkää. Eilen jopa onnistuin mestarillisesti aloittamaan leirikirjoituksen (kyllä, tähän pisteeseen pääseminen otti yli kaksi viikkoa, aletaan siis lähentyä jo säälittävyyden rajoja… mutta tekeillä se on!) mutta naputellaan tähän väliin vähän muitakin kuulumisia.

Mörkö tepsutti tiistaiaamuna jälleen Kivuttoman ovesta sisään kontrolloitavaksi. Veritipat päätyivät koeputkeen ja niistä selvisi, etteivät leukosyytit olleet lannistuneet normaalin rajoihin vaan päinvastoin. Nyt ne olivat nousseet arvoon 14 – viitearvon yläraja on 12, kuusi viikkoa sitten Mörköllä oli 17, neljä viikkoa sitten 13 ja nyt sitten taas vähän uudestaan noususuunnassa antibioottikuurista huolimatta. Koska Mörkö vaikutti kliinisesti ihan normaalilta, minulle iskettiin saunakauha käteen notta pitäisi saada otos keisarillista pissaa. Onneksi kovat jätkät eivät paljoa metallihärpäkkeistä häiriinny ja näytteen metsästys Mörkön lorotellessa onnistui kutakuinkin mallikkaasti. En uskaltanut edes ajatella, mikä show olisi ollut toistaa toimenpide Susun kohdalla – siinä olisi ollut varmasti kyse vähintäänkin saunakauhojen saatanallisesta salaliitosta viattomia paimenkoiria vastaan ja Suppilo olisi oitis pykännyt Oikeutta viattomille pissaajille -järjestölle plakaatit marssikuntoon.

En päässyt ihan tarkalleen perille puhelimessa saaduista tutkimustuloksista, mutta sen ymmärsin, että jotakin epänormaalia sieltä löytyi, olisiko ollut yksittäinen bakteeripesäke ja vähän verta. Antibiootti laitettiin vaihtoon ja tämän uuden pitäisi nyt tepsiä myös virtsatie- ja eturauhasperäisiin tulehdustiloihin. Tilanne tsekataan sitten parin viikon päästä kuurin loppumisesta. Saisi nyt vihdoin nujertua tuo ilkeä pikkutulehdus, missä se nyt sitten tarkasti ottaen mahtaa majaansa pitääkään. Noin muuten pikkukoiran vointi on oikein mainio ja painokin oli pysynyt sopivassa 9,2 kilossa. Se on uinut paljon, metsästänyt purukumeja pyöräteiltä, nauttinut lääkärin määräämästä kolmesta päivittäisestä ruokintakerrasta ja etsinyt kissanruokatelineitä (maalimiehiksikin joskus kutsuttuja…) hakumetsästä. Omasta mielestään Mörkö on tietenkin koko Josepan mahtavin hakukone ja ryhdikkäästä keskilinjapatsastelusta ampaisee korvat lepattaen pistoille. Mutta älkää vain kertoko sille, että oikeasti se hakee pari omaa ukkoaan aina vasta varsinaisten treenien päätyttyä… Ai, mutta sehän johtuukin vain siitä, että parhaat suoritukset jätetään loppuhuipennukseksi

Susun kanssa on ollut sarja erityisen oivallisia treenejä. Fiilis koiran kanssa olemisesta ja tekemisestä on tällä hetkellä tosi hyvä ja tuntuu, että olemme edenneet useassa lajissa melkein harppauksittain. Reilu viikko sitten maanantaina Susu teki niin hienon hakutreenin, että vieläkin hymyilyttää. Kaikki ilmaisut olivat moitteettomia, pistot suoria ja etsintä sinnikästä. Hakumetsäonnistumiset ovat vain jotakin ihan omaa luokkaansa: jotenkin se yhteistyön tekemisen tunne on niin huippu ja koko tekemisessä on ihan eri meininki kuin muissa lajeissa. Tykkään agilitystä ja tokosta, mutta ehkä ne ovat vähän sellaisia höpöjuttuja – ja tämä siis ainoastaan positiivisella tavalla – eikä Susu samalla tavalla tunnu olevan silloin töissä kuin pk-liivit yllään. Sen olen myös oppinut, että hakukoiralta pitää uskaltaa myös vaatia eikä aina voi olla ihan pelkkää iloista humputtelua: metsään upotaan suoraan eikä lähdetä sooloilemaan omia lähetyskulmia, ilmaisun vaatimuksissa pitää olla tarkka (ja ensin opettaa ne koiralle hyvin, tämä on ollut aikamoisen kivikkoinen opetus), keskilinjalla pitää keskittyä ja niin edelleen.

On ollut opettavaista huomata, että vaikka koiraa joissakin treeneissä joutuu pistottamaan samasta kohdasta useaan kertaan eikä se silloin aina viuhahda matkaan riemua hihkuen, silti se seuraavissa treeneissä työskentelee vielä suuremmalla innolla ja tarkkuudella. Se tietää, mitä tehdä, kun siltä on se vaadittu järkähtämättömästi. Nyt en enää säikähdä sitä, jos koira ei joskus heti ekasta “ukko”-käskystä sinkoa liikkeelle – se ei tarkoita maailmanloppua tai kuollutta motivaatiota. Muutenkin olen alkanut arvostaa Susussa enemmän sitä, että se ei mene niin reikäpäänä hakuradalla, vaan työskentelee tasaisesti mutta kuitenkin ripeästi. Ilmaisutkin ovat parantuneet maltin myötä. Ihan kauheasti on kyllä vielä itsellä opeteltavaa ja kaikenlaiset erheet on tultu tehtyä, mutta ehkä siksi onkin niin hienoa kun koira menee just sinne minne näytän, etenee reippaasti, etsii tarmolla ja ilmaisee siististi – tulee sellainen olo, että on kannattanut kiivetä takamus edellä puuhun. Vaikka olen sekoillut huolella ties missä asioissa, silti me ollaan myös onnistuttu ja Susu osaa hakukoirana jo vaikka mitä! Jee. Ja etenkin koska Susu on joutunut olemaan tässä asiassa harjoituskappale, ovat pienet onnistumiset mahtavia – se tunne, että juuri meille tiiminä tämä suoritus oli onnistunut vaikkei se absoluuttisesti olisi mikään maailmanmestaruusveto olisi ollutkaan. Ja aivan varmasti Susu on universumin etevin hakusuppilo vai mitä tuumaatte – luottaisitteko tämän tai tämän etsivän teidät korvesta paremmin?

Jotta voisin täyttää vuoden ihkutuskiintiön tässä yhdessä postauksessa, hehkutan vielä tiistaista agilitytreeniä. Voi, ne olivat todennäköisesti parhaat treenit mitä olemme Susun kanssa tehneet! Raportoin heti kaatosateesta jäähylenkiltä äidille miten “se vain juoksi!”, hihkuin lapsekkaan iloisena kuin viisivuotias. Mutta uskokaa tai älkää, Susulla ihan oikeasti oli turbovaihde päällä ja se vain tykitti edelleni propellikorvat tötteröllä niin, etten ollut edes ihan varma ehdinkö seuraavaan ohjaukseen mukaan. Juuri niistä hetkistä agilityssä on kyse.

Koska tämä on sarjassaan harvinainen positiivipostaus, kerron myös, että Sususta on sukeutunut mahdottoman varma vientieläin vesipelastuksessa (niin varma, että nakkasin meidät sove-kokeen jonoon sunnuntaille) ja että tänään tokotreeneissä Anniinan ja Adya-koikkerin kanssa sen seuraaminen tuntui niin mahtavalta, että olen lopullisesti vakuuttunut seuruun olevan lajin jaloin ja arvostettavin liike. Sen sijaan taidan jättää kertomatta kaiken muun niistä treeneistä ja muutamasta muustakin treenistä… Heh. Annetaan nyt kerrankin auringon paistaa tähän risukasaan ilman pilviä.

Mieli onnenviipaleina jarruttaa ei voi

Posted by - on Heinäkuu 08, 2012
Kisaraportit, Agility / 6 Comments

Takana on varsin aktiivinen treeniviikko. Jopa Susu saattaa vetää sikeitä päivisin ja iltaisin kömpiä ennen minua nukkumaan – yleensähän se on melkein elohopeaa aamusta myöhään yöhön saakka. Ei ihme, että siihen uppoaa niin paljon tuhtiakin ruokaa ilman, että grammaakaan tarttuisi läskinä. Nyt erityisen aktiivisena kautena olen vain lisännyt sen ruokamääriä ja tuntuu, että vieläkin enemmän saisi syöttää. No – maanantaina siis hakuiltiin, tiistaina agiliideltiin, keskiviikkona vepeiltiin, torstaina kiivettiin Pärnävaaralle ja kuntouitiin, perjantaina chillailtiin, lauantaina kisattiin agia Varkaudessa ja tänään sunnuntaina tehtiin pk-tottista, himppunen agilityä ja pari settiä vepeä. Näissä tutuissa ympyröissä Suppilo on niin taitava, yritteliäs, hurja ja ajatuksen voimalla toimiva, että en paljon parempaa treenikamua voisi toivoakaan. Nurisisin lähestyvästä muutosta ja loppuvuoden yksipuolisesta harrastusvalikoimasta, mutta itsepähän olen ratkaisuni tehnyt ja se on nyt nieltävä, niin kivaa kuin tällainen kaikkimullehetinyt-treenaaminen onkin. Susulle onneksi on tärkeintä, että se pääsee tekemään jotakin – kunhan siitä jostakin saa pallon ja tyytyväisen ohjaajan palkaksi, on se onnesta puikulana.

Eilen tosiaan Susu pääsi vipeltämään Varkauteen kisaradoille. Mitään kummempaa kerrottavaa kisoista ei jäänyt muuta kuin muutama huomio:

  1. Kannattaa kisata useammin kuin kolmen kuukauden välein.
  2. Kaikkein kilteinkin agiaussie osaa nykyään luistaa lähdössä istumisesta (no haloo ohjaaja-pahvi, kai koira niin tekee kun saa treeneissä hillua haukkuvana kumipallona ekan hypyn takana…)
  3. Esteiden oikeaa suoritusjärjestystä auttaa, jos ohjaaja ei vain juoksentele sinne tänne epämääräisesti huitoen ja mumisten. Ja kontakteilla vois vissiin olla jokin vapautuskäsky.
  4. Susulla on maailman hienoin keinu! Ei vastaväitteitä. Kuinka reipas koiruus.

On meillä ainakin kohta jo aikas hieno hylly rakennettuna Keskimmäisellä radalla Susu kolautti itsensä renkaaseen, mikä ei ollut muuten ihan ensimmäinen kerta, ja sitten vikalla muuten hienolla radalla tuumasi, että onks ihan pakko mennä, voidaanks vaikka ottaa uus vauhti niin uskallan paremmin? Vitonen siitä. Vähän tahmeaahan meno meinaa etenkin aina ekalla radalla vieraassa paikassa olla, mutta olkoot. Ei siihen maailma kaadu. Susu käyttäytyi kuin unelma koko päivän ja näistä päivistä saa aina paljon tsemppiä.

Myös kamera pääsi pitkästä aikaa agilitytreeneihin normaalin ulkoilutuksen sijaan. Lisää kuvia löytyy täältä.



Treenikamu Rapsu:

Siellä, täällä ja tuolla

Posted by SirkkuKouk on Huhtikuu 12, 2012
Haku, Kisaraportit, Agility, Yleinen / 16 Comments

Että osaakin olla vaikeaa päästä takaisin kiinni normaaliin päivitysrytmiin! Lisäksi mitä pidemmälle keväässä mennään, sitä enemmän koiraharrastusrintamalla tyypillisesti tapahtuu ja sitä heikommin pysyn raportoinnissa perässä. Kaikenlaista täällä siis kuitenkin tapahtuu, vaikka tänne asti jutut eivät ikinä ehtisivätkään.

Viime viikkojen tokot on helppo tiivistää, koska niitä ollaan tehty hävettävän vähän. Nyt pitää kuitenkin yrittää suhtautua rennolla mielellä tilanteeseen, koska kokeiden vaatimat treenimäärät tuskin ovat koko kevään aikana realistisia. Sitten tuleekin jo kesä kaikkine maastolajeineen, jolloin pilkunviilaukset saavat väistyä metsissä ja rannoilla rymyämisen tieltä. Tänä vuonna lupaan, siis ihan oikeasti, kuivaharjoitella rullailmaisua ainakin kymmenen settiä ennen maastoon menemistä. Kuulithan, Susu? Pidä huolta, että lunastan lupauksen. Vielä syksyllä minulla oli hieno ajatus siitä, että tuleva kesä hakuiltaisiin ahkerasti ja pyrittäisiin tekemään paljon koemittaisia ratoja tavoitteena uskaltautua kokeeseen loppukesästä, mutta nyt taitaa jäädä aikeeksi. Luulen, että pystymme treenaamaan hakua yhtään täysipainoisemmin suunnilleen kuusi viikkoa, ja tuosta luvusta valoisinkin optimisti näkee, että koe on turha toivo. Siirretään se haave siis hyvillä mielin seuraavaan kesään.

Agilityssä pääsimme kouluttajan vetämään ryhmään, mikä on tosi kiva juttu. Kevään aikana pohdimme porukassa Susun agilityjä, testailimme eri juttuja ja keksimme muutamia ideoita asenteen muuttamiseen, mutta ne eivät ainakaan kaikki oikein ole sellaisia harjoituksia, joita pystyy ryhmätreeneissä tekemään. Mutta jospa kouluttajan valvovan silmän alla saataisiin minun ohjaukseni laatuluokitusta hilattua ylemmäs, ja sitten kesällä voisi yrittää ehtiä säännöllisemmin käydä kokeilemassa uusia juttuja. Sinänsä harmittaa juuri nyt lähteä Joensuusta, koska vihdoin seurallamme on rakenteilla ihan oma hieno halli ja nyt olisi paljon hyviä ideoita, joita kokeilla Susun kanssa.

Muutaman viikon takaisista Varkauden agikisojen pohjamudista saimme noustua pitkäperjantaina Poksin kisoissa Kulhossa. Susu sai viilettää kolme rataa, ja hienosti viilettikin! Nyt hypyissä ei ollut ongelmaa ja fiilis radoilla oli muutenkin tosi kiva. Aika varovaisesti Susu meni, mutta parannus viimekertaiseen oli huima. Ratoja tuomitsi Anne Viitanen ja tykkäsin tosi paljon kaikista kolmesta rundista – ne eivät olleet mitään ihan helpoimpia mutta eivät mitään takkuavaa kikkailuakaan. Kaikki vaikeat kohdat onnistuivat nappiin ja napsimme hyllyt iloisesti ihan yksinkertaisista kohdista. Hypärillä aliarvioin Susun vauhdin ja se juoksi putkesta suoraan jalkoihini, mikä oli aika ilahduttava virhe: on aina positiivista, että koira kiitää kovempaa kuin mihin osaa varautua. Ekalla agiradalla kämmäsin vasta tokavikalla esteellä, kun huitaisin koiruuden keinulle keppien sijaan. Viimeisellä radalla valssasin huolimattomasti ja aussie harhautui hypyn ohitse. Vitosella kurotimme kuitenkin kakkossijalle ja saimme ohjaajalle suklaata ja koiralle leluja palkinnoksi hyvästä päivästä, jee!

Ennen toisen radan alkua Susu rähähti collielle. Minulle on ihan tosi tärkeä asia, että koirani ei hyöki toisia päin. Ajattelen asian niin, että jokaisella kisaajalla on velvollisuus pitää koiransa omalla tontilla ja samalla jokainen saa vastapalveluksena oikeuden olla rauhassa. Susu on äänekäs koira: se haukahtelee ja kyräilee, jos sen antaa kytätä, mutta toista kohti sinkoaminen on niin suuri ei kuin näyttöön mahtuu. Kun oikein asiaa mietin, ei Susu ole tuolla tavalla varmaan koskaan aiemmin rähähtänyt ja nyt kyllä sai sellaisen palautteen, että katsotaan yrittääkö uudelleen. Eikä nytkään siis ollut kuin pienestä rääkäisystä kyse, mutta silti… Ei vain käy ja piste. Tiedän, että vieraat koirat ahdistavat Susua, ja että se inhoaa collieita, mutta silti säännöt ovat sääntöjä ja turpa pidetään tukossa ja kaikki neljä jalkaa visusti maan kamaralla. Rähinätilanne on kyllä sellainen, että se häiritsee itseäni tosi paljon – samaan aikaan tuntuu, että koiran hallittavuus kyseenalaistetaan, ja samalla katsotaan pahasti, jos koiralle antaa kunnon palautteen (tässä tapauksessa siis tarkoittaa karjaisua, puhuttelua ja pois ajamista). Mutta tämä on vain tunne, niin ainakin uskon. Todennäköisesti kukaan muu ei edes huomannut koko tilannetta… Höhpöh.

Ennen ratoja Susu tapasi myös pitkästä aikaa Miimin ja kyllä oli pieni aussie onnesta mykkyrällä. Yleensä ollaan treffattu tosi usein, mutta nyt oli päässyt venähtämään, ja kun tietää miten onnesta halkemaisillaan Suppilo normaalistikin Miimin nähdessään on, voi kuvitella sitä riemun määrää nyt. Vähän aikaa jo epäilin, että mahtaako se lähteä ollenkaan mukaani radalle, mutta tulihan se sitten sieltä. Susu-pusuja Miimille, nähdään taas! Susu on niin herttainen, kun se rakastaa tuttuja ihmisiä koko sydämellään ja ihan täysillä. Sanotaan, että koira on itsekäs opportunisti, ja itsekin olen aina ollut sitä mieltä, mutta ei Susua vain voi sellaiseksi kutsua. Tiedän – todennäköisesti se on vain niin kiero narttu, että hämää meitä kaikkia, mutta voi vieköön se osaakin olla tietyissä asioissa kuin suoraan sankarikoiraleffoista. Juuri sellainen ikuisesti uskollinen palvelija, joka puolustaa omiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Lisäksi se ihan oikesti tietää, milloin olen surullinen ja silloin on salamana karvainen lohduttaja kainalossa.

Kolme päivää muuttoon. Jännittää.

Loppuun mainos: Topin ja Viirun (sekä hieman myös Mörkön) elämää Sadun kirjaamana pystyy seuraamaan nykyään myös täällä. Yritämme kehitellä jonkin mahdollisimman selkeän systeemin lauman kuulumisten kertomiseen kevään ja kesän ajaksi. Syksyllä taitaakin olla aika raivata blog.hulleri.net ainoastaan Susun webbikopiksi, kun muutamme asustamaan kahdestaan, mutta nyt vielä jonkinlainen välimuoto lienee tarpeen.

Plääh!

Posted by SirkkuKou on Maaliskuu 11, 2012
Kisaraportit, Agility / 6 Comments

Talven hiljaiselon lopettajaisiksi hurautimme eilen Varkauteen agikisaamaan. Viimeiset kuukaudet olemme olleet kyllä tosiaankin harvinaisen epäaktiivisia reissaamisen ja kaiken maailman karkeloiden suhteen, ja Sususta tätä ei voinut olla huomaamatta. Taas sain muistutuksen, että Susun kanssa keissit eivät vain ikinä ole closed. Ylläpidä, vahvista, helpota. Milloinkohan opin sen? Onneksi Suppe on omistajaansa fiksumpi ja muistaa varmasti taas nopsaan, miten kisapaikoilla pitikään käyttäytyä. Hiljaa ja iisisti vaan. Nyt toiset koirat olivat vähän huutomerkkejä aussien pienessä mielessä ja keinunkin kolinaa se kuunteli pää kallellaan.

Sanoin ennen rataa, että jos Susu nuo kontaktit menee, on se maailman reippain otus. Ne nimittäin olivat puiset, aika liukkaat ja selvästi jopa muutamalle muulle haaste. Vuoden takaisista puupuomitreeneistä minulla on vieläkin arpi muistona, kun Susu paniikissa kynsi kylkeeni rivin naarmuja. Oli siis aika tietoinen riski ylipäätään ilmoittaa Susu puukontakteja käyttävän seuran kisoihin. Tällä kertaa kuitenkin kannatti luottaa ja uskoa aussieen, sillä se molemmilla radoilla teki kaikki kolme kontaktia oikein hienosti! Jee! Etenkin ensimmäisen radan keinu oli oikein mainio. Puomi oli kyllä tosi varovainen, mutta pääasia, että koira teki sen alusta loppuun.

Siihen juhliminen sitten loppuikin. Susu tuli molemmilla radoilla varmaan viidestä hypystä ohi. Osa sanoi, että se näytti kipeältä, osan mielestä minun olisi vain pitänyt ohjata huolellisemmin. Luulen, että hyppyjen ohittelu (ja jopa yhden alitus!) oli monen jutun summa. Ihan ensimmäiseksi täytyy viedä Susu fyssarille tarkistettavaksi. Ei ole sanottua, että se jätti hyppäämättä kivun takia, mutta ainakin vaihtoehto täytyy varmistaa ja toivottavasti sulkea pois. Etenkin, kun tällaista ei ole ennen ollut. Toki se voi olla jokin viaton pikkujumikin, mikä tekee hypyistä ikäviä, eli jostain kyynärten nivelrikosta nyt on ihan turha edes puhua tässä vaiheessa.

On myös monta muuta mahdollista syytä. Ensimmäinen vieras hallikisa jännitti Susua eikä se uskaltanut yhtään jäädä suorittamaan hyppyjä itsekseen. Se ohjaus, mikä treeneissä riittää hyvin viemään Susun hypyille, ei ole mitään vaikeassa tilanteessa. Jos Susu saa valita, se ei todellakaan noissa olosuhteissa hyppää. 60-senttiset rimat, vieraat esteet ja paljon häiriötä? Ei kiitos, sanoo Suppis. Susun hermostuksen määrään nähden minun ohjaukseni oli siis tosiaankin luokatonta ja videoilta vielä tarkistin, että etenkin valsseissa ohjaava käsi unohtui jonnekin matkan varrelle. Siihen pitää siis kiinnittää paljon huomiota, sekä yleisesti siihen, etten unohda koiraa ja kiirehdi itsekseni eteenpäin.

Oli ohjaukseni miten huonoa tahansa, on fakta, että Susu ei halua hypätä etenkään 55-senttisiä korkeampia. Mitäs sitten? Laitetaan se hyppäämään treeneissä kuusvitosia niin eiköhän ala mennä yli. No ei. Se hyppytekniikka… Minun täytyy nyt tehdä itseni kanssa sopimus, että jos tahdon kisata Susun kanssa yhtään enempää, on sille rakennettava hyppääminen tekniikkaharjoitteiden avulla. Nyt sen alastulot ovat jäykkiä eikä se etenkään haastavammissa paikoissa osaa tehdä painonsiirtoa eikä siten myöskään saa voimaa hyppyihin. Voin vain kuvitella itseäni jossain aitajuoksukisoissa könyämässä esteiden yli, niin johan alkaa tehdä mieli treenata hyppytekniikkaa Susulle. Ei varmasti ole yhtään kivaa mennä radalla, kun puolet esteistä vaatii suurta ponnistusta ja vaivannäköä. Vielä kun Susu kisatilanteessa ei ole yritteliäimmillään, jättää se mieluummin koko homman väliin, jos ohjaus antaa siihen mahdollisuuden.

Julistin eilen ratojen jälkeen itku kurkussa, että nyt muuten loppu. On niin vaikeaa. Nyt hypytkin on jo ylitsepääsemättömiä (kirjaimellisesti). Sitten menin kotiin, katsoin videolta omat huitovat räpyläni ja Suppilon hienon keinun ja uhkarohkean puomin, ja mietin, mitä ihmettä oikein olin höpissyt. Etiäppäin, sanoi mummo Susu ja Sirkku lumessa!

Älä katso tulevaan silmät suljettuina

Posted by SirkkuKou on Tammikuu 31, 2012
Haku, Vepe, Toko, Agility, Yleinen / 6 Comments

Vihdoin ja viimein, koirablogien klassikko ja jokavuotinen perinne – toteutumat ja tavoitteet yhteen postaukseen niputettuna.

  • tokossa AVO1 mielellään ennen kesää, hyvä kisavire, pitkäjänteinen ääntelyn kitkeminen, voittajaa kasaan

Ykkönen avosta tuli heti huhtikuussa iloisella ilmeellä. Ääntelyä kitkettiin enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Voittajaa saimme sen verran kasaan, että Susu kävi jodlaamassa kokeilemassa yhdessä kokeessa lokakuussa. Ampumaradan paukuttelut ja turhan hatara tekniikkaosaaminen takasivat sen, että hyvä kisavire jäi tällä kertaa melkoisen kauas, ja peruutimme nöyrin mielin takaisin treenikentille. Ohjaaja oppi vuoden aikana suunnittelemaan treenit aina etukäteen, mikä paransi treenien laatua huimasti.

  • agissa kontaktit lopulta kuntoon (nopeus, varmuus, !keinu!), hyppytekniikka paremmaksi, ohjaaja opettelee ohjaamaan, kisoihin mennään jos mennään

Voi keinu vieköön! Että siitä tulikin hieno! Toimi treeneissä, toimi kisoissa. Omilla esteillä, vierailla esteillä. Radan alussa, radan lopussa. Keskelläkin. Muuta ei onnistuneeseen agilityvuoteen tarvitakaan. Kovin harvoiksi jäivät kisakäynnit, vaan tulihan sinne muutaman kerran eksyttyä – nyt uupuu enää yksi nolla kuninkuusluokkaan. Agivuoden kohokohtia olivat ne pari kesän kisarataa, joilla fiilis kuljetti ja flow virtasi. Muutenkin kisareissut lähikaupunkeihin olivat mukavia. Muutoinkin asenteen kanssa yritettiin paiskia paljon töitä ja alkutalven ahdistusaallonpohjien jälkeen vuoteen mahtui iso nipullinen tosi hauskoja treenejä. Suppilo oppi esimerkiksi räyskyttämään lähdössä ja tulemaan jopa pari kertaa puomista läpi! Hyppytekniikkaa tuli tehtyä säälittävän vähän, mutta käytiin kuitenkin hyppyseminaarin jatkokurssilla, jolla Susu sai positiivista palautetta.

  • haussa ilmaisu ensin kuntoon kentällä ja sitten siirto metsään, motivaation säilyttäminen huipussaan (taidan siirtää hallintaa vielä yhdellä kesällä eteenpäin )

Haussa otettiin sunnitelmien mukaisesti ilmaisu mukaan, mutta ihan mutkattomasti se ei käynyt. Apu löytyi kesän aussieleiriltä, jolta saatujen kikkojen avulla Susu teki loppukesästä jo mainioita rullailmaisuja. Etsintää ei ilmaisuväännön takia tullut niin paljoa tälle kaudelle, mutta ne mitä ehdittiin tehdä, olivat pääsääntöisesti hyviä. Intoa piisaa ja Suppe uppoaa haastavampaankin maastoon nokka auki. Motivaatio säilyi siis huipussaan niin ohjaajalla kuin koirallakin, ja jopa vähän hienoista hallintaa otettiin mukaan siirtymiin.

  • vesipelastuksessa soven liikkeitä pakettiin ja jos hyvältä näyttää ja aikaa riittää, käydään kokeilemassa soveltuvuuskoetta ja toivottavasti saadaan se heti ekalla yrittämällä hyväksytysti läpi

Soveen ei ihan ehditty, mutta Susu yllätti positiivisesti vetämällä paatit ja hukkuvat urheasti rantaan neljäntoista kilon elopainollaan ilman mitään mutku mie en pysty, ahisttaa -väninöitä. Sisukas hinaaja! Yhdessä möllivepessä käytiin toteamassa, että vientiä pitää tapailla koekaavalla ja mietiskellä siihen parempi palkkaustapa.

  • muutama näyttelykäynti hyvällä arvostelulla ja reippaalla käytöksellä

Aussie Openissa käytiin kuulemassa, että Suppilo on tasapainoinen kirppu – oho, tätä kukaan ei etukäteen arvannutkaan. Mitään ihmeellistä siltä reissulta ei siis irronnut, mutta sukulaisten ja muiden tuttujen näkeminen lieneekin showtouhun pääasia meidän kohdallamme. Reippaustavoite kehässä toteutui mainiosti.

Muita mainitsemisen arvoisia juttuja vuodelta 2011 ovat luuston uusintaläpivalaisu sekä luonnetesti. Tuomittiin yhä löysälonkkaiseksi (C/C) ja täräkäksi (+157 pojoa) – molemmat täysin odotusten mukaisia arvioita. Lisäksi Suppilo siirtyi kokonaan omistukseeni eli sijoitussoppari raukesi ja sitä myötä aussie sai heittää hyvästit hormonihölmöilyille. Vuoden kohokohtiin laskettaneen myös Viirun tulo meille, sillä tuskin mistään on ollut Susulle niin paljoa iloa kuin huolettoman höntistä pikkusiskosta. Melkein uskallan väittää, että parasta mitä merlen elämässä on kolmen vuoden aikana tapahtunut. Siispä: Kiitospusut Miimi ja Hilkka! On kivaa kun on ihan oma kaveri! t. Suppilo

Pikkukoiralle toivottiin seuraavaa: Mörkölle ensi vuodelle siis hyvää vointia, hupaisia uimareissuja, makoisia herkkuhetkiä ja rentoa yhdessäoloa, ja pakko on myöntää, että olen erittäin iloisesti yllättynyt tavoitteen toteutumisesta näinkin mahtavasti! Oli heikkoja hetkiä mutta onneksi myös paljon täysin huolettomia. Käsite cavalier kuohutti ja minua turhautti. Pohdin paljon lääkityksen kattoa, mutta paikallisen lääkärin suosituksesta päädyin kuitenkin lopulta tuplaamaan kortisonin eli alkukesästä asti se on ollut taas 5 mg vuorokaudessa. Mörkö itse on ihan yhtä raivostuttavan rakas räkimisineen ja rähinöineen kuin aina ennenkin. Sama tanakasti omilla tossuillaan seisova pienisuuri elukka kuin vuosi sitten. Yksi pitkä miinus vuoteen kuitenkin kuului: siinä missä Susu alkukankeuden jälkeen riemastui Viirun saapumisesta, Mörkölle tapahtumasta ei koitunut mitään kivaa. Aussieiden silmissä cavalier on kutistettu minilehmä, jota ne täydellä tarmolla pitävät tarkkailun alaisena, jos asiaan ei puutu. Ja nyt paimenia on siis kaksi. Onneksi Mörkö on sitkeää tekoa ja osaa keskittyä elämässä olennaiseen (= synonyymi sapuskalle).

Mitä ensi vuonna? Huh, vaikka mitä. Minä saan toivon mukaan asettaa kesän kynnyksellä valkolakin nuppiin, mikä merkitsee paitsi tiivistä kaveruutta kirjapinon kanssa maaliskuun ajan, myös paljon muuta. Suuret on suunnitelmat, toteutus vähän vielä ontuu. Toiveissa on lähteä luistelemaan isompiin piireihin pääkaupunkiseudulle ja jotenkin sovittaa tähän kuvioon koko muu elämä: opiskelu, työt ja Susu – nämä nyt ainakin. Mahdotonta? Melkoisen, kun ottaa huomioon luistelun treenimäärät. Kysymysmerkkejä riittää, mutta eivätköhän asiat aina jotenkin selkiydy. Jos jollakin on hyviä (tai vähemmän hyviä) kokemuksia yhdistelmästä aktiiviturre + opiskelijaelämä, niistä olisi paljon apua! Harrastustavoitteiden asettaminen on tässä tilanteessa siis himpun hankalaa, koska en yhtään tiedä, missä olemme ja milloin. Jos oletetaan, että pystymme asumaan Joensuussa loppukesään asti, tavoitteet voisivat näyttää tältä:

  • toko: VOI1, (TK3), ääntelylle lopulliset heipat
  • agi: viimeinen nolla kolmosiin, vuoden 2012 SM-nollien keräily loppukesästä eteenpäin?
  • haku: BH (vaikka seuraamisten ajattelu haukotuttaa jo nyt), kisamaisia treenejä, tyhjiä ratoja, asenne pysyy tapissa
  • vepe: SOVE, ALO1

Ensimmäistä kertaa tavoitteet, jotka eivät ihan itsestään toteudu. Pitää treenata! Ja kisata. Jos taas palloilemme keväästä lähtien vähän siellä täällä, on selvää, että agin vika kakkosten nolla, BH ja ehkä tokon ykkönen ovat ainoita realistisia tavoiteltavia. Mörkön tavoitteet näyttävät samalta kuin tällekin vuodelle: terveyttä, iloa ja iisiä elämää. Sekä ainakin kymmenen uutta temppua tietty! Naksuttelu on edelleen pop pikkukoiran mielestä.

Tunnustan napsivani blogitekstien otsikot yleensä sieltä täältä netistä, aforismivarastoista ja lyriikoista, mutta tällä kertaa en sitä tehnyt. Älä katso tulevaan silmät suljettuina on minulle muistutus kahdellakin tapaa. Älä oleta ja maalaile liikoja – avaa silmät ja ole realistinen. Koira on aina koira. Toinen on silmien ummistaminen pessimismistä, kaikkien mahdollisuuksien blokkaaminen negatiivisilla fiiliksillä. Se huolella huspois.

ps. Topin ja Viirun toteutumat ja tavoitteet löytyvät Sadun kirjaamina täältä. Viipon tavoitteisiin ympätään vielä tokon ALO1 – siis tämäkin siinä tapauksessa, että asutaan samassa taloudessa vielä jonkin aikaa

Oivalluksia ja huolia

Posted by . on Tammikuu 26, 2012
Toko, Agility, Yleinen / 17 Comments
Tultuani Intiasta päätin, että nyt loppuu Susun vouhotus ja keuhkoaminen lenkeillä. Aussie siis paukkaa ovesta ulos mummot matalaksi -mentaliteetilla, skannaa heti naapuruston eikä vaadi kuin pienen ärsykkeen päksähdykseen. Eikä usein sitäkään, vaan kyttäystila on niin vahva, että kaikki olematonkin on pöhähtelyn arvoista uhkaa. Naru kireällä kiihkoilee joka suuntaan. Kohellus jatkuu autotien ja metsäpolun verran, kunnes päästään metsään kävelytielle ja Susu pääsee irti. Tämä yhden paimenen taistelu ulkomaailmaa vastaan tapahtuu (tai tapahtuisi, jos koira saisi päättää…), vaikka koiran joka ikinen kerta täytyy rauhoittua istumaan ennen oven avausta ja istua myös heti ovesta päästyään. Miksi lenkkikäytös on yhä suurin ongelma? Tilanne on ollut aiemmin parempi, mutta viime syksyn aikana se pääsi tulehtumaan tarpeettomasti. Jotenkin sitä aina tuudittuu siihen, että taidot ovat ja pysyvät ilman säännöllistä ylläpitoakin. Siltikään ei pitäisi olla niin, että koira kulkee vapaana kuin ajatus ja pysyy hallussa kaikkialla muualla, mutta lenkkien aloitus on kaukana minkäänlaisesta harmoniasta. Nauraisin, jos ei enemmänkin olisi itkettänyt. Sisuunnuin ja päätin, että tilanne ei voi olla tämä. Koirassa on energiaa, virtaa ja paljon puolustushalua, mutta niistä ei saa nyhtää oikeutusta. Nyt pitää tsempata ja saada reaktiot ja ennen kaikkea tunnetilat haltuun.Sitten se ikuinen ristiriita: Miten ratkaista pulma? Kovistelulla vai kukkahattuilulla? Mielentilasta ei ehkä kuitenkaan oikein auta kieltää – Susu reagoi ärähdykseen todella hyvin, painuu korvat luimussa matalaksi ja näyttää juuri niin piestyltä kuin paimenkoira vain voi näyttää, mutta ärhentely ei tee ketään rennoksi. Ei minua eikä koiraa. Kokeiltu on. Hermostuminen on ikävä ketjureaktio, ja jos minä en ole rauhallinen, on turha haaveilla huolettomasta koirastakaan. Kenties siis kukkakuvioinen lakki päähän, ainakin puoliksi. Viimeisen viikon aikana avaimet onneen ovat löytyneet erityisesti mielentilasta. Rauha, herkkunameja ja kehuja. Tärkeänä myös löysä remmi, sillä hihnasta tuleva paine tuntuu vain kiihdyttävän Susua ja jotenkin blokkaavan kaiken kommunikaation. Pitäisi ajatella, että koko narunpätkää ei olekaan. Tämä viikko on ollut hyvä muistutus siitä, että ei pidä vain lannistua ongelmista ja antaa niiden lojua. Vaatii vain sitä kuuluisaa kouluttamista.

Myös agilityssä aloitimme asenneprojektin. Miksi minusta tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat aiemminkin? Se sama vanha litania: koira tekee kivalla ilmeellä, sillä on hauskaa, se tulee hyvin ohjauksiin, on teknisesti jo vallan etevä. Mutkun. Se jokin puuttuu. Nyt ei tosin ole enää kyse epätoivosta ja pettymyksestä, vaan mielenkiinnosta löytää ratkaisu. On todellinen haaste saada Susun draivi ja voima suuntautumaan itse tekemiseen, rakentaa sille intohimo juoksemista, kiipeilyä ja hyppimistä kohtaan. Tiedättehän – se on vähän kuin kertoisi pessimistille, että riskien ottaminen onkin se tosi jees juttu. Helppoa, eikö? Siitähän agilityssä on kyse: huimapäisyydestä, bensasta suonissa, salamannopeista ratkaisuista, jatkuvasta pienestä hataruudesta. Sadasosasekunneista ja tassunmitoista. Nyt tehdään kolmen esteen toistorundeja kunnon taistelupalkalla ja katsotaan, tapahtuuko mitään. Jos ei, mietitään ehkä uudestaan tai sitten ei. Näinkin on hyvä mutta aina voisi olla parempi.

Tokoja on tehty jonkin verran. Kokeenomaista, tekniikkaa ja hulluttelua. Kaukot olivat ihan unohtuneet reissuni aikana, joten niitä on puuhailtu aina iltaisin. Ruutu on nyt oikein hyvä, samoin luoksari. Metskun ja tunnarin tilanne pitäisi tarkistaa.

Topin tilanne on huolestuttanut hieman. Se liikkui notkeasti ja venytellen kokonaisen viikon kipulääkekuurin aloittamisesta lähtien, mutta alkuviikosta nouseminen kävi jälleen vaivalloiseksi. Muu ei auttanut kuin nakata vieläkin ahkerammin BoT-loimea koiran niskaan ja jatkaa tunnollisesti kuuri loppuun. Nyt liike on ollut onneksi jo taas sujuvampaa. Lääkekuuri kuitenkin loppuu huomenna, ja jännityksellä odotamme, mitä sitten käy. Kunpa vaiva nyt helpottaisi eikä tarvitsisi hipsiä takaisin lekurin vastaanotolle. Topi itse on ollut episodista myös mielissään, sillä se on päässyt väliaikaiseksi jäseneksi kalkkunaklubiin, joka kokoontuu joka aamu ja ilta. Kokouksissa tarjoillaan erilaisia tabuja ohuen ohuisiin kalkkunaleikkeisiin kiedottuna: vakiojäsen Mörkölle tuplanyytti Gabapentiinilla ja kortisonilla, kuokkija-Topille peruspaketti kipulääkepillerillä. Minun puolestani Topi saisi erota moisesta kerhosta kiireesti. Yksi jäsen riittää ja sekin on vähän liikaa.

On vain kaksi tapaa

Posted by __ on Joulukuu 22, 2011
Sadun jutut, Haku, Vepe, Mejä, Agility / No Comments

Topin ja Viirun tavoitteet, toteutumat ja vuoden 2012 tekemiset Sadun kirjaamana:

Topin tavoitteet ja toteumat 2011:

Vuonna 2011 on edelleen toiveena, että Topi pysyy terveenä ja nauttii elämästä. Ehkä hieman hiljennämme tahtia, katsotaan miten jaksamme. Mitään lajia ei ole tarkoitus pilata liioilla tavoitteilla vaan lähinnä keskittyä hauskanpitoon.

Kevään aikana aloimme vakuuttua siitä, että Topin korvat ovat vain koristeet, oikeesti. Tämä selitti monet tottelemattomuudet, karkailut ja ohjautumattomuudet. “Topi, sä et nyt yhtään kuuntele!” Topia itseään ei kuulon heikkeneminen tuntunut kovin paljon haittaavan. Nenä toimi entistä paremmin. Loppuvuodesta Topi kuuli enää harvoja, erittäin kovia ääniä eikä se osannut paikallistaa, mistä suunnasta ääni tuli. Kuuroutuminen hiljensi koetahtiamme entisestään, ja hauskanpito onnistui hyvin. Muuten Topi oli terveenä. Fyssarilla käytiin silloin tällöin.

Pk-hakua jatketaan, ilmaisua pitäisi treenata talvella valmiimmaksi ja kesällä saadaan maastoon hallintaa (onko se mahdollista?).

Pk-hakua jatkettiin ahkerasti, irtorullailmaisusta tuli jokseenkin, mutta kiintorullaa ei saamaton ohjaaja saanut säädettyä. Hallintaa ei edes yritetty, koska siihen olisi kai tarvittu sitä kuuloa.

Vepessä käydään kokeissa ehtimisen mukaan - mutta jopa ALO1-tulosten saaminen voi olla kiven takana.

Vepekokeessa käytiin peräti kolme kertaa (oho!): ALO3, ALO0 ja ALO1. Ykkönen saatiin, kun tehtiin vienti tuontina.

Agilityssä olisi kivaa saada viimeinen nousunolla kolmosiin:)

Nolla saatiin Mika Moilasen radalla Lappeenrannassa 5.3. Tämän jälkeen Topi jäi osa-aikaeläkkeelle. Ei kisattu, ja harkoissa hypyt laskettiin medeiksi.

Lisäksi tavoitteena oli ainakin yhdessä mejä-kokeessa rämpiminen (tai minä rämmin ja Topi todennäköisesti koheltaa), toiveena on yhtä hyvä suoritus kuin harjoituksissa.

Kesäkuussa käytiin mejä-kokeessa, ja Topi sai toisen ja viimeisen AVO1-tuloksen - ja siihen päättyi näyttelytuloksettoman Topin mejä-koeura.

Meidän asteikoillamme tulosvuosi oli melkoisen hyvä: agissa siirto kolmosiin, mejässä varjosiirto VOI-luokkaan, vepessä ALO1-tulos.

Vuoden varrelta on  erityisesti jäänyt mieleen
-  maaliskuussa Lappeenrannan agikisoissa Saara tulee kertomaan, että oli se nolla, nyt ei yliaikaa! Ja sanoiko joku (ja kenestä): Upeaa menoa!
- Viirun muutto meille maaliskuussa
-  Patchcoat-päivät Laukaalla toukokuussa
- Sadun polvivamma huhtikuun alussa ja sen parantelu syksyyn
- kesäkuussa Topin mejä-kokeessa jäljen viimeisen kulman selvittäminen ja suuntaminen kaadolle, jonka suunnasta kävi tuuli - ei voi enää epäonnistua:)

  • Vainumaljan saaminen 47/50 pisteellä - meidän Topsukainen sai kiertopalkinnon!
  • tuomari Minna Vornasen koeselostus: “Hieno jälkipari, jossa ohjaaja antaa koiralle tilaa tehdä töitä luottaen tämän taitoihin.” Ohjaajan hajuaisti ei olekaan ollut viime aikoina ollut entisensä…

- elokuun vepe-kokeessa oivallus siitä, miten viennin saa korjattua, ja tuonti-vientiesineen nappaaminen hyppysiin Topin kitusista
- loppuvuoden aikana agilityssa hidas valaistuminen ohjaamisesta ilman ääntä
- marraskuussa Viirun rauniokoirakurssi

Tekemiset 2012

Topi

agility
- osallistuminen omassa uudessa hallissa yksiin kisoihin ilman tulostavoitteita
- esteiden liepeillä juoksentelu niin kauan kuin rampa + kuuro -yhdistelmä jotenkin pelittää
mejä, haku
- nenäharrastusten jatkaminen, ei kokeisiin jos mejä-kokeen säännöt eivät muutu
vepe
- avoimen ja voittajaluokan liikkeiden treenaaminen varovasti

Viiru

- Viirun tavoitteena on arkitottelevaisuus ja toimiva kumppanuus
- yhdessä kasvaminen - jos Viiru kasvattaa minua puoliksikaan niin paljon kuin Topi, minusta tulee aika iso
- puuhastelu ja superkoirautuminen
- lajin valintaa: mejä, vepe,  paimennus…
- haussa ainakin ilmaisun valinta ja harjoittelu
- agilityssa asenne, irtoaminen, ohjauksen seuraaminen ja esteiden opettelu - siinä ehkä tarpeeksi

Näillä mennään:
- tärkeintä on tehdä sitä mikä on tärkeää
- tehdään yhdessä
- sitä saa mitä tilaa
- on vain kaksi tapaa… oikea ja väärä

Joulukuun joutsenet

Posted by __ on Joulukuu 17, 2011
Toko, Agility, Yleinen / 2 Comments

Toissapäivän iltalenkkiä sai tallustaa joutsenten laulun säestämänä. Niilläkään ei ole kiire pakkasta pakoon, kun ei sitä kerta ole. Lunta on maassa sen verran, että joillain kohdilla voi hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella nähdä talvimaiseman. Ei tällainen loskassa kahlaaminen nyt oikein ole mistään kotoisin. Jos jotain hyvää pitää yrittää löytää, niin leudompi keli on armollisempi namipalkkausnäpeilla, mutta siihen se sitten jääkin. Tahdon talven, kunnon talven. Lunta, pakkasta, viimaa ja jäätä, kiitos!

Tiistain agilitytreenien alkuun tehtiin vähän tokoa. Susulle ensin kokonainen ruutu käskytettynä, häiriönä putkia ympärillä. Saisi lähteä varmemmin ja räjähtävämmin lähetyksessä, mutta meni kuitenkin reipasta laukkaa ja suoraan keskelle. Käskytin ensin seisomaan ja sitten maahan, eikä Suppe nyt alkanut hölmöillä pomppuloikkakieppimissäkosketuslätkä-tanssiaan käskyistä, vaan teki tosi nätisti. Lopun seuraamiseen tupla, mutta se oli vain ja ainoastaan muminakäskyn syy. Olin tyytyväinen ruutuun, koska nyt se pysyy kokonaisenakin liikkeenä kasassa ja kaikki ylimääräinen sälä on jäänyt pois. Kohti onnistunutta voittajaa osa 1/256. Ruudun jälkeen otettiin metskuja, ensin pari hetsattuna ja aika nopeasti nostosta naksu, sitten käskytettynä kokonaisena liikkeenä. Näissä on ollut nyt viime viikkoina tosi hyvä ilme mutta kun lisättiin käskytys, ravasi Susu koko palautusmatkan. Höh! Pitää siis muistaa nakittaa joku käskyttämään aina kun vain mahdollista. Lisäksi lelu aina hetsatessakin piiloon, ettei käy niin, että Susu nostaa laukan vain lelun ollessa näkyvissä. Pitää saada se uskomaan, että palautuksesta voi tulla naksautus milloin tahansa. Oli myös puhetta palkan sijainnista eli lelu voisi pikemminkin lentää pidemmälle taakseni kuin niin, että Susu saa ampua kädessä olevaan leluun kiinni.

Tokojen jälkeen oli vuorossa valikoituja paloja itsenäisyyspäivän kisojen kolmosten radoista. Jo rataantutustuessa lumia suhahteli hallin katolta hyvään tahtiin, mutta en ajatellut Susun niistä kummemmin välittävän – olin oikeasti harvinaisen optimistinen. Se vähän kostautui, kun hetken aikaa treenattuamme Susu meni ihan tilttiin: vain vonkui ja jodlasi eikä millään mennyt putkeen. Vasta, kun putki laitettiin melkein suoraksi ja palkka oli valmiina toisessa päässä, pystyi Suppe taas menemään sen ilman, että kääntyi heti suuaukolta pois. Noo, näitä aina tulee ja menee. Toisella kierroksella Susu sai sitten tehdä vähän helpompia ja tiheäpalkkaisia juttuja eikä nyt enää reagoinut erityisesti. Onneksi ei jäänyt päälle.

Keskiviikkona oli tarkoitus tehdä Susulle lähiparkkiksella kokeenomaisesti paikkis, liikkeestä istu, kaukot ja seuruu, mutta köpelösti kävi. Olisin halunnut päästä superpalkkaamaan Susun seuruusta niin, että alla olisi jo pidempi palkaton pätkä. Yleensä seuruu kun tulee tehtyä kokeenomaisten alussa ja ketju katkeaa vasta jonkin muun vaikeamman liikkeen kohdalta. Paikkis oli hyvä ja alussa kävin palkkaamassa pari jättöä. Liikkeestä istumisessa jäi vähän takamus märästä maasta ylös, joten tähän korjaus ja sitten uudestaan. Kaukoihin helppoja vaihtoja useampi, nämä tosi näppärät. Sitten seuruu. Voi mälsää. Susulla on kaivokammo, se pelkää niitä eikä halua kulkea niiden läheltä, päältä kävelemisestä puhumattakaan. En aluksi tajunnut, miksi koira jätättää ja on ihan lapanen, joten sanoin sille että nyt meni vähän huonosti ja lähdin kävelemään pois. Yleensä heti helpotan ja muutan harjoitusta, jos koira tekee virheitä, mutta koska Susu oikeasti osaa seurata vaikka nenällään silmät kiinni, voi sille siitä antaa myös negatiivista palautetta ja vaatia oikeaa suoritusta. Pyysin hetken päästä uudelleen sivulle ja koira kiepahti siihen normaalin innokkaasti mutta ei taaskaan liikkunut mihinkään. Tuumaustauko. Mietin, mistä ihmeestä nyt tuulee – suppiloeläimen mielestä seuraaminen on parasta maailmassa eikä mikään mahti saa sitä treeneissä jätättämään. Jos ei tule palkkaa, se vain tsemppaa ja tiivistää seuruuasentoa. Sitten yhtäkkiä tajusin, että olin yrittänyt seurauttaa Susua kahden kaivon välissä, minkä lisäksi parkkis oli tosi liukas. Ei kiva. Tuli paha mieli koiran puolesta – eihän se tahallaan pelkäa ja sitten vielä annetaan negatiivista palautetta. Tulipahan epähuomiossa kokeiltua, mitä tapahtuu, jos koiraa kieltää pelkokäyttäytymisestä. Ei mitään hyvää ainakaan.

Loppuun tehtiin lelun kanssa lyhyitä seuraamisia ja palauteltiin kaukoja, ja Susu teki tavallisella iloisella ilmeellä piparminttusilmät loistaen. Heittelin palkatessa lelua kaivojen päälle ja kyllä Susu sen sieltä käy hakemassa, mutta puntit tutisten ja mahdollisimman kaukaa kurottaen. En ole nähnyt tarpeelliseksi siedättää Suppea kaivoihin, koska eivät kauhukaivot meitä arjessa piinaa ja samalla vaivalla alkaisin naksutella vähän sitä sun tätä arkista asiaa, mutta keskiviikkona hetken mietin, pitäisikö sittenkin. Toisaalta minkään lajin pakolliseen oppimäärään ei kuulu kaivokävelyä tai vastaavaa, joten ehkä asian voi antaa olla. Katsellaan. Kolisevista alustoista ja muista kauhistuksista puheen ollen Susu on harjoitellut käsilläseisontaa kaikkia haastavia alustoja kuten peiliovea, ritiläkoria ja tyynypinoa vasten, ja huipun sinnikkäästi se jaksaa yrittää.

Lisäsin sivupalkkiin mahdollisuuden liittyä blogin lukijaksi. Ensin piti latailla ties mitä zip.-paketteja ennen kuin hoksasin, että yhden koodin lisääminen olisi riittänyt Mahtaakohan se edes toimia?

Kurkkukipuisena kisoissa

Posted by __ on Joulukuu 06, 2011
Videot, Kisaraportit, Agility / 8 Comments

Flunssa kovasti yritti torpedoida tämänpäiväisiä kisasuunnitelmia, mutta fiksuna tyttönä päättelin, että sairastaa ehtii myöhemminkin ja kai kurkusta edes jotakin ääntä pihisee. No, kirkkaimmin eivät käskyt kieltämättä kaikuneet, mutta ihan kelvollisesti kuitenkin. Susu oli kiltisti armollinen kipeälle kurkulleni eikä ajautunut kertaakaan törmäyskurssille toisten liitokiitureiden kanssa. Ei siis tarvinnut kummemmin kovistella sitä käyttäytymään etiketin mukaisesti. Ei se järin kotonaan ole vieraiden koirien keskellä, mutta malttaa pitää mölyt mahassaan ja tekee tosi mallikkaita luopumisia. Helppoa sen kanssa on olla ja liikkua, jos on itse yhtään hereillä. Tässä asiassa on menty ihan huimasti eteenpäin, jos verrataan vaikka vuosi taaksepäin.

Olin ajatellut, että olisi ollut kiva saada se viimeinen nolla pois alta ennen vuodenvaihetta mutta toteutus ei nyt ihan klikannut yhteen aikomuksien kanssa. Vaan ei se mitään – ensi kerralla terveenä sitten. Susu teki hyvän keinun molemmilla radoilla, samoin A-esteet oli näpsät. Puomit kamalia, äh. Yleisesti pitää selkeyttää kontaktien vapautuksia ja erityisesti niiden jälkeistä elämää: ohjaus heti päälle ja koiralle selkeät ohjeet epämääräisen juoksentelun ja tuletule-muminan sijaan. Videot ovat kyllä varsin opettavaisia. Menen nurkkaan häpeämään ohjauksen yleistä epäenergisyyttä, mutta ehkä vähän pitää antaa anteeksi flunssan takia. Ei liikaa kuitenkaan Molemmilta radoilta siis hylky. Toisella radalla Susu nousi seisomaan lähdössä enkä käynyt korjaamassa sitä. Hmm! Soo soo. Ei ole aussiella tapana, mutta olisi sen silti voinut käydä palauttamassa. Selvästi ohjaajalla oli muukin vähän epäkunnossa kuin kurkku. Aivotoiminta ei ole kiellettyä ja niin edelleen. Kepit olivat huonot tänään, kujakuuri siis jälleen edessä.

Susu on saanut kuulemma lisää vauhtia! Oma tuntuma oli, että se ei liikkunut tämänpäiväisellä alustalla niin hyvin kuin vaikkapa loppukesän kisoissa kivituhkalla, mutta kevääseen verrattuna parannusta kyllä varmasti oli. Lisäksi keinu sai kehuja. Treeniasenteeseen on matkaa mutta on se koko ajan parempi. Luulen, että olen päässyt jonkinlaiseen sopimukseen itseni kanssa siitä, että on ihan ok olla tavis taviskoiran kanssa. Tietenkin tarkoitus on pyrkiä kehittämään heikkouksia ja ylläpitämään vahvuuksia, mutta olen samalla myös tyytyväinen nykytilanteeseen. Susun kanssa on hupia kisata ja se lienee pääjuttu.