
‘


Kuukauden takainen kirjoitus taitaa vaatia päivitystä. Mitä sanoisin? On mennyt hyvin, huonosti ja hyvin huonosti. Viimeisimpään sarjaan valahtaa muutaman viikon takainen Joensuu-Hyvinkää -junamatka. Ensimmäinen puoli tuntia sujui tosi hyvin ja iloitsin, että ihanaa, nyt voin kertoa kaikille miten reipas Suppilo oli. Sitten konduktööri tuli tarkistamaan liput, ovi pamahti ja jo viiden minuutin päästä Susu oli ehtinyt ajaa itsensä täysin hysteeriseen tilaan. Se yritti kaivautua penkin ja seinän väliin silmät hedelmäpeleinä, kiivetä kaulaani pitkin turvaan. Viime kerrasta viisastuneena päästin koiran heti syliin ja annoin sen olla siinä koko pitkän neljän tunnin matkan. Se vapisi ja läähätti, painautui ihan tosissaan minua vasten ja joka kerta, kun kuului jokin ääni, se meni holtittomaksi ja yritti tunkea selkäni taakse. Yhdessä vaiheessa olin tosissani hyppäämässä junasta Parikkalan kohdalla pois, kunnes tajusin, että takaisin kotiin olisi lähes sama matka. Ensimmäistä kertaa tunsin epätoivoa. Susu oli aina ennen ollut junassa mutkattomasti, käynyt nopeasti pötkölleen ja torkkunut nokosiakin. Nyt se oli täysin hysteerinen ja minä olin sen maailman ainoa asia, joka ei saanut sitä kauhistumaan. Silti en voinut tehdä muuta kuin istua rauhassa – en lopettaa ovien paukkumista, pysäyttää junaa, viedä Suppiloa pois pelosta. Minun pitäisi suojella sitä – vastuu konkretisoitui karkeasti niinä tunteina junassa. En osaa purkaa tuota uudentyypistä Susun hysteriaa ellei ärsykkeitä saa vähennettyä tai poistettua. Sylissä se rauhoittui nuokkumaan viimeiseksi puoleksi tunniksi eikä enää tärissyt jatkuvasti. Heti kun loikkasimme Lahdessa pois junasta, sain koiran palautettua nopeasti normaaliksi. Lähijunassa oli hiljaisempaa ja siellä aussie kiepahti makuulle jalkojeni juureen eikä turhia hötkyillyt.
Junamatka huolestutti minua useasta syystä eikä vähiten siksi, että Susu meni paniikkiin todella nopeasti. Ennen tätä kevättä on pitänyt tapahtua jotakin erittäin järkyttävää pitkäkestoisesti, että Susu on luimuilua enemmän reagoinut eikä sitä olisi saanut palautettua. Niitä kertoja ei montaa ole aiemmin ollut. Toisen surunaaman saa pelkojen yleistäminen ennen turvallisiin asioihin. Susun mieli toimii selvästikin niin, että kaikki mitä se pelätessään näkee, haistaa tai kuulee, voi laukaista kauhun toisessa oletusarvoisesti tutussa rennossa tilanteessa. Kovaa vauhtia koira alkoi tuntua siltä, että se hajoaa käsiin ja pelkää kohta ihan oikeasti koko maailmaa. Onneksi Hyvinkäällä oli mahdollisuus viedä sitä pitkille metsälenkeille, viskoa keppiä niityllä, lutrata metsäojissa tai ihan vaikka vain istua puistonpenkillä ja kummastella yhdessä, miten monta voikukkaa pienelle nurmelle voikaan mahtua – toisin sanoen antaa tyypin relata. Tuollaisilla lenkeillä Susun kanssa on helppo saavuttaa elämää suurempi yhteisymmärrys (romantisointia, tiedän, mutku!), yhtään sanaa ei tarvitse sanoa ja silti koira menee kuin ajatus, on vierellä aina kun pitää ja, noh – kaikki menee niin kuin Lassiessa ;) On niin helppoa, vaivatonta ja hauskaa, monen monen kilometrin lenkit taittuvat hienossa hiljaisuudessa. Niinä hetkinä olen totisesti ylpeä piparminttusilmäisestä puikkonokasta.
Täällä Joensussa kaikki on sujunut ihanan tutusti ja turvallisesti. Maanantaisin hakuillaan, tiistaisin agiliidetään, keskiviikkoisin vepeillään, loppupäivinä tokoillaan, tehdään ilmaisutreenejä ja mökkeillään. Entiseen verrattuna on vielä sekin luksus, että nykyään voin nakata koirat autoon ja huristaa treenaamaan ihan itse vaikka keskellä päivää ilman henkilökohtaista autonkuljettajaa. Jipii, koirien takia kannattaa tosiaankin hankkia ajokortti Tätä auvoista oloa ja eloa riittää vielä reilut kolme viikkoa – sitten on lähdettävä taas. Huokaus. Meille olisi Susun kanssa asuntokin jo tarjolla, mutta se on niin pirun kaukana Vantaan perukoilla, että käytännön järjestelyiden kannalta se on liki mahdoton. Muuten se olisi ihan mahtava: aika rauhallinen paikka, omakotitaloalueen tyyppista seutua, varmaankin ulkoilualueita lähellä, paljon tilaa, omaa rauhaa. Vaan eivätpä nuo seikat paljoa lohduta, jos koiruus joutuu odottelemaan tuntikausia koivet ristissä, kun matkoihin menee niin paljon aikaa… Jotakin muuta täytyy siis keksiä.
Eräänä iltapäivänä olin Susun kanssa tavalliseen tapaan läheisellä rantalenkillä ulkoilemassa, ja oli sen verran lämmin päivä, että aussie sai polskutella keppiä järvestä. Susuhan on varsin äänekäs lajinsa edustaja ja taitaa suvereenisti niin jodlauksen, maukumisen kuin piipityksenkin, mutta nyt ilmeni, että se on laajentanut imitaatio-osaamisensa aivan uudelle tasolle. Kaislikosta lipui esiin laulava joutsenpariskunta vain kymmenen metrin päässä meistä. Käskin Susun olla hiljaa, jolloin linnut käänsivät kurssinsa takaisin kohti ulappaa. Kun ne olivat menneet kauemmaksi, vapautin koiran ja se jatkoi mekastustaan, jolloin siivekkäät ilmestyivät jälleen rannan tuntumaan. Eikö niiden pitäisi toimia lähes päinvastoin? Mietin, olisiko niillä ollut pesä jossain lähellä ja sen vartiointi olisi ollut käynnissä, mutta ne eivät vaikuttaneet ollenkaan siltä – ne nimittäin kääntelivät päitään ja kallistelivat kaulojansa kuin katsellen ympärilleen, ihan kuin olisivat etsineet jotakin. Lisäksi ne lauloivat samalla tavalla kuin lentäessään ja tulivat ihan lähelle mutta pysyivät täysin rauhallisina. Ainoa looginen selitys tuntui olevan, että Susun tietynlainen pieni haukkuminen kuulosti joutsenten mielestä poikasen ääntelyltä, niin älyttömältä kuin se tuntuikin. Kysyin asiaa vielä lintuharrastaja-biologi-isältäni ja hän arveli, että kyllä se periaatteessa voisi olla mahdollista. Ihmeellinen juttu! Mikä mahtoikaan sitten olla totuus lintujen käytökselle, sitä en tiedä.