Syringomyelia

Viikon varrelta

Posted by Sirkku III on Maaliskuu 17, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Toko, Yleinen / 9 Comments

Viirusta on tullut oikea hurjimus viime päivien aikana! Pentunen kun oli vielä muutama päivä sitten aikamoinen ihmettelevä tatti, joka vain keikkui paikasta toiseen. Luulen, että tämä selittyy paljolti sillä, että Viirulla oli tullessaan viikkoja mittarissa vain se seitsemän ja tuossa iässä viikot merkitsevät vielä kovinkin paljon. Lisäksi nyt se on kotiutunut kunnolla. Ninkan kanssa naurettiin, että nyt se sit heräsi Leikkiä Viiru tykkää tosi paljon ja ihan intoutuu murisemaan hurjasti leluja retuuttaessaan. Ulkona tappijalka saa aina hepuleita ja pomppii hangissa. Ruoka maistuu mainiosti ja pentu on kaikin puolin iloinen ja myönteinen tyyppi. Autoilukin sujuu hienosti Mörkön perintöboksissa. Koiraseuraa Viiru on saanut Peppi-mummusta ja pentupaineja on vedetty ihanan Adya-koikkerin kanssa. Mörkö on vähän viritellyt leikkiä pihalla, muuten se välttelee Viirua samoin kuin Topikin. Susu on varsinainen tuuliviiri mielialoissaan: joko se on kuin herran enkeli ja haluaa hirmuisesti leikittää pentua tai sitten tarkkailee pahalla silmällä sivusta. Pitää siis koko ajan vahtia, koska huonolla tuulella ollessaan Susun tapa toimia on nostaa kerran huulta ja jos ei varoitus mene perille, sitten tokata toista koiraa napakasti nokkaan. Ei kiva alkuunkaan, kun toinen on vielä ihan pieni. Onneksi Sususta näkee heti, haluaako se leikkiä vai olla rauhassa ja jos jälkimmäinen, jätetään tutustelut seuraavaan kertaan.

Viiru tuntuu tosi paljon itsenäisemmältä Susuun verrattuna. Se saattaa vain viipottaa häntä pystyssä pitkienkin matkojen päähän eikä yhtään huolestu siitä, että kamut jäävät kauas taakse. Se ei myöskään tule aina luokse, vaikka miten menee kyykkyyn ja kimittää kauniisti. Toisaalta Susu nyt on varsinainen perskärpästen kuningatar, jolle oma ihminen on ollut kaikki kaikessa ihan nappulasta lähtien, joten ei Viiru välttämättä mikään superitsenäinen tyyppi ole. Susun jälkeen se vain tuntuu siltä. Minä vallan liikutuin, kun selailin Viirun pentupakettia ja pitkästä aikaa lukaisin Miimin sinne laittamat koiran kymmenen pyyntöä ihmiselle. Neljäs pyyntö iskee asian ytimeen – sinulla on työsi, huvisi, ystäväsi – minulla on vain sinut. Susun kohdalla tämä on täysin totta. Susu on niin kiinni minussa. Niin, ja kai minä siinä.

Olen ehdollistanut Viirun naksuun ja olemme tehneet katsekontaktia, luopumista ja peukkukosketusta. Muuten olen pitänyt näppini erossa pennusta – olen luvannut olla omimatta sitä äidiltä. Heh. Hauska pentu se kyllä on! Kauhean kova komentamaan…

Susu pääsi maanantaina eroon tikeistään, jihuu! Haavaan oli muodostunut pari pientä rupea mutta nekin ovat nyt aika lailla parantuneet. Johan se tötteröpäänä törmäily alkoikin riittää. Susu nimittäin oli varsinainen vaarallinen ohjus kiitäessään teräväreunainen tötsä päässään pitkin taloa. Onneksi se on nyt ohi ja koko ruljanssi muutenkin. Kyllä Susu oli vain niin kauhean surkeana viikon päivät leikkelyn jäljiltä… Sitten se vain yhtenä aamuna heräsi jälleen omana itsenään ja on siitä asti jatkanut entistä kaahotusta kaasutalla pohjassa. Kohta päästään agilityynkin taas. Takana on myös pari huikeaa tokotreeniä. Tänään tein kokeenomaisesti luoksetuloon asti ja voi mahtavuutta mikä asenne aussiella on! Pitää laittaa avoimen koeilmo menemään.

Samalla reissulla, kun Susulta napsittiin tikit pois, Topi pääsi terveystarkastukseen. Tossukkaa pelotti lääkärin pöydällä niin, että häntää ei vähään aikaan nähty, mutta hirvittävän kiltisti se antoi itseään tutkia pelosta huolimatta. Kaikki oli veriarvoja myöten kunnossa. Mahassa ja rintakehässä olevaa kahta pattia pitää seurailla kesään ja sitten ne mahdollisesti leikataan pois. Toinen, suurempi, on tutkittu aiemmin ohutneulanäytteellä vaarattomaksi rasvapatiksi, mutta jos se ja toinen pienempi jatkavat kasvuaan, voi olla turvallisempaa poistaa ne.

Mörköllä on ollut ehkä vähän huonompi kausi taas vaihtelun vuoksi. Otin sen viikko sitten agilitytreeneihin mukaan ja illalla treenien jälkeen Mörkö oli selvästi kipeä – säpsyi ja vingahteli. Ei siis enää agilityä pikkukaverille… Kurjuus. Mörkölle se ei iso menetys ole, mutta se on merkki siitä, että sairaus etenee. Milloinkaan aiemmin agilityn rasitus ei ole tuonut Mörkölle selkeitä oireita. Pyysin Kaisaa videoimaan Mörkön treenin ja äiti ikään kuin enteellisesti kysyi, että ai onko tämä nyt Mörkön viimeinen treenikerta. Vastasin, että ei sitä milloinkaan tiedä, mikä jää viimeiseksi. Niinpä. Eilen oli taas selvästi kipuja. Mörkö on varsinainen vessakoira ja eilenkin se hengasi tavalliseen tapaansa kanssani vessassa hampaita pesiessäni. Yhtäkkiä tuli taas vinkaisu ja sitten hirveää vipellystä ympäri vessaa seiniä pitkin. Nukkumaan mennessäni Mörkö tuli napottamaan sänkyni viereen, vaikka yleensä se aina nukkuu alkuyöstä omassa pedissään tai tekee päiväpeittoon pesän huoneen nurkkaan. Ihmettelin, kun Mörkö vain istui ja istui ja tuijotti. Lopulta nostin sen viereeni ja siihen se kävi nukkumaan syvään huokaisten. En voinut estää kyyneliä valumasta ja sillä hetkellä ymmärsin, että tulen kaipaamaan pientä ystävääni valtavasti luopumisen jälkeen, vaikka viime aikoina olen luullut jollain tapaa hyväksyneeni asian paremmin. Ehei. Syringon lyömä lovi on ihan yhtä syvä kuin ennenkin.

Se vaikenee joka pelkää

Posted by . on Tammikuu 27, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 15 Comments

Mörkö oli sunnuntaina pitkästä aikaa selvästi kipeä. Se istuskeli rauhassa ja iloisena sohvalla, mutta sitten ihan yhtäkkiä sävähti ja juoksi häntä alhaalla pöydän alle. Säpsyi kaikkea kosketusta. Annoimme pikkukoiralle kiireellä iltalääkkeen etuajassa ja hetken tuntui, että kipu meni välittömästi ohi, mutta sitten Mörkö sävähti taas ja piiloutui kiireesti sängyn alle. Hiljalleen alkoi onneksi helpottaa. Aina sydän hyppää kurkkuun muutamaksi päiväksi kun jännittää, oliko pahempi kipu vain ohimenevää vai tuleeko se toistuvasti lyhyen ajan sisällä takaisin. Meinaisi nimittäin todennäköisesti viimeisen alamäen alkua. Onneksi Mörkö on ollut taas hyvävointinen sunnuntain jälkeen! On kummallista, miten aina ehtii tuudittautua siihen, että hyviä päiviä vain riittää ja riittää.

Huomaan suhtautumiseni syringoon muuttuneen himpun verran. Se ei ole enää yhtä, noh, intohimoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin asian ja rodun umpisairauden yhtään sen paremmin, vaan ehkä pikemminkin olen vain lannistunut. Luovuttanut. Tajunnut, että aikapommi vain tikittää enkä voi sille mitään. Tietoisuus syringosta on lisääntynyt mutta asennevammat näyttävät olevan pahasti kroonisia eikä sitä vain jaksa loputtomiin vääntää samoista asioista – vaikka ehkä pitäisi. Lienee nimittäin selvää, että murkkupesän sohijoiden painuminen takaisin pinnan alle on juuri sitä, mitä moni tahtoisi.

Valitettavasti myös oireilevia koiria tulee yhä enemmän esille – tuskin määrä todellisuudessa on ainakaan merkittävästi kasvanut, mutta tieto lisää tuskaa ja sitä rataa. Jokainen sairas koira on isku vasten kasvoja jo koiran kärsimysten takia, mutta samalla se on myös myötätuskaa omistajan puolesta. En haluaisi kenenkään joutuvan käymään läpi tätä helvettiä. Huolta kuvaamaan eivät sanat riitä. Sitten, jos vielä hulautetaan kakkaa niskaan julkisesti, koska kertoo koiransa sairauden vaiheista avoimesti, fiilis vain paranee. Huh heijaa ja taas sitä mennään. Kyllä aina säännöllisin välein hävettää olla cavalierinomistaja. Puolin jos toisin heitellään ihan käsittämättömiä puheenvuoroja. Keskustelu voisi olla kosolti hedelmällisempää, mikäli vielä pidettäisiin mielessä se, että niitä puolia on tasan yhtä monta kuin ihmisiä. Ei ole olemassa mitään kasvattajien vs. taviksien, terveiden vs. sairaiden tai muiden vastaavien yhtenäisiä joukkoja. Vastakkainasettelu on ihan päästä kehitelty käsite tässä yhteydessä.

Hyssyttelyn keskellä tuntuu olevan melkein rikollista iloita tällaisesta asiasta, mutta kylläpä riemastutti lukea uutinen siitä, että Hollannissa cavalierien kasvatus ollaan aikeissa kieltää eläinsuojelulakiin vedoten. Olen mietiskellyt sitä, onko kasvattajia osoittava syyttävä sormi oikeassa. Ajattelen asian niin, että cavalierien kasvatus on moraalisesti arveluttavaa ja siinä tapauksessa on kyllä cavalierin ostaminenkin mutta siitä huolimatta kasvattajan ehdoton velvollisuus on selvittää pennunhankkijalle rodun sairaustilanne. Tässä kohtaa täytyy korostaa, että “arveluttava” on tietoinen sanavalinta – tuomitsemisesta ei siis kyse ole mutta mielestäni rodun kasvattaminen tai sellaisen edustajan hankkiminen on asia, jota tulisi miettiä kahteen kertaan ja kysyä itseltään muutama kysymys. Aivoiltaan ja selkäytimeltään epänormaaleja cavaliereja on niin paljon, että tällä hetkellä parhainkaan tietotaito, huolellisuus ja rehellisyys tuskin riittävät estämään sen, ettei terveitä pentuja kohden syntyisi aina myös sairaita – siis jos niitä terveitä ylipäätään syntyy.

Oli miten oli, Hollannin esimerkki ei todennäköisesti muuta maailmaa juuri lainkaan. Ei siis ole pelkoa rodun katoamisesta tai edes suosion hiipumisesta. Turhaa lätinää tämäkin sikäli. Tulevaisuus cavaliereilla kyllä on – kysymys on vain, että millainen. Koiramme-lehden mukaan sydänvikojenkaan määrä ei ole kääntynyt ainakaan Ruotsissa lainkaan laskuun. Toivoa antavaa? No jaa, tunnettu totuus on, että sidettään jos silmien eestä raottaa se fiilistä häiritsee. Ei meinaan paljoa fiilistä enää ole avattuaan silmänsä.

Joku päivä kilpajuoksu loppuu, eikä olekaan voittajaa ollenkaan

Posted by Sirkk on Lokakuu 08, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 12 Comments

Olisi turhaa väittää, ettenkö todellisuudessa olisi pyöritellyt syringoa mielessäni Mörkön syntymäpäivän aikaan, vaikka en siitä kirjoittanutkaan onnittelupostaukseen. Oikeastaan on perusteetonta väittää, ettenkö miettisi asiaa joka päivä. Diagnoosista on kulunut nyt reilu vuosi. Miellän kuluneen ajan syringoajaksi, vaikka sairaus on salaa kulkenut mukana arjessamme jo vuosia. Vuosi sitten kirjoitin, kuinka diagnoosi antoi puolen vuoden rajujen kipuilujen jälkeen viimein tilaa hengittää. Oireet saivat raamit ja kuva selkeni. Koiran vointi parani lääkityksen myötä niin huimasti, että hetken aikaa kuvittelin kaiken pahan olevan takana. Kuinka väärässä voi ollakaan! Silloin vuosi sitten kaikki oli niin yksinkertaista enkä ollenkaan hahmottanut koko tilannetta. Sitä, miten kauan Mörkö on ollut sairas ja miten suunta on koko ajan vain alaspäin. Ei olekaan ihmelääkettä, joka parantaisi pienen koiran. Eikä etenkään troppia, joka tekisi jotain näille ajatuksille.

Ajattelin vielä vähän aikaa sitten, ettei näin voi elää. Henkeä pidättäen, kädet kyynärpäitä myöten ristissä koiran puolesta. Jatkuvasti vahdaten, huolehtien ja itkien. Odotin diagnoosin vuosipäivää, koska lääkäri sanoi kaikkein kriittisimmän vaiheen olevan silloin ohitse. Jos sitten helpottaisi. Nämä asiat eivät kuitenkaan toimi sormia napsauttamalla, vain päättämällä, että tänään en enää pelkää. 365 päivää oli pelkkä luku.

Millaista elämä kroonisesti sairaan koiran kanssa on? Väsyttävää, turhauttavaa, syyllistävää ja kuluttavaa. Syringo vetää aina pisimmän korren eivätkä mitkään oppimisen lait päde Mörköön. Koiran kiihtyessä ainoa keino saada siihen ote on fyysistä kipua tuottava rankaisu eli käytännössä työkaluja ei ole. Jotenkin tuntuu, että aika on pysähtynyt. En ole opettanut Mörkölle juuri mitään viimeisen vuoden aikana, ainakaan verrattuna edellisten vuosien kattaviin temppulistoihin. Mietin vain koko ajan, miten pysyn kärryillä sairauden edetessä, koska muutokset ovat niin hitaita. Mörkö on aivan eri koira kuin pari vuotta sitten ja viimeisen vuodenkin aikana se on vanhentunut ties kuinka paljon. Se nukkuu paljon, on murissut taas himpun enemmän kuin viime talvena ja uupui kesällä lyhyistäkin hellelenkeistä; ennätyskuumuus ei totisesti sopinut Mörkölle. Ilmojen viilennyttyä olo on taas helpottunut. Pari yksittäistä kertaa Mörkö on vähän ontunut tai vipeltänyt kiireesti sängyn alle häntä alhaalla. Toisaalta mitättömiä ja hyvin lyhytaikaisia mutta pikkuruisen koiran elämässä suuria asioita. En tiedä, voiko syringo kuihduttaa koiran hiljaa pois vai tapahtuuko aina tilan raju romahtaminen – pahat, toistuvat kipukohtaukset, joista koira ei palaudu.

Paitsi kaikkea edellä mainittua, sairaan koiran kanssa eläminen on myös opettavaista. Rujolla ja epäreilulla tavalla, mutta kuitenkin. Se, että on asioita, joihin ei vain itse pysty vaikuttamaan, asettaa mittasuhteita koko koiraharrastukselle. Opettavaista se olisi myös kasvattajille. En voi sanoa toivovani kenellekään sairasta koiraa, en ikipäivänä, mutta en pidä yhtään huonona ajatuksena sitä, että sellaisia kasvattavat tutustuisivat tähän arkeen. Konkreettisesti. Elämällä päivittäin lääkittävän koiran kanssa. Osa kasvattajista ja muista rotuihmisistä ymmärtää syringon vakavuuden muutenkin, mutta aina löytyy vähättelijöitä. Voin taata, että vähissä ovat lieventelyt, kun kokee sairauden lähietäisyydeltä.

Usein kuulee sanonnan, että vaikka raskasta on, ei vaihtaisi päivääkään pois. Totta puhuen olin kirjoittamassa sitä tähän, kunnes aloin miettiä asiaa tarkemmin. Tajusin, että nimenomaan vaihtaisin kymmeniä ja taas kymmeniä päiviä pois, jos se vain mahdollista olisi. Mörkön itsensä takia. Vaikeaa on estää itseäni laskeskelemasta, miten iso pino Mörkön elämästä olisi niitä poistopaloja. Toisaalta ei pitäisi unohtaa sitäkään, että onneksi leijonanosa pikkukoiran elämänfilmistä on vastaavasti deletointisuojattuja leikkeitä. Menneen kesän niissä pätkissä Mörkö mutustelee aamujuustoaan, kiitää mökkiniityllä ja syöksyy korvat lepattaen aaltoihin. Venyttää uniaan lämpimän täkin alla tuhisten, valloittaa yhä uusia ja uusia ruokapöytiä nerokkaiden rikossuunnitelmiensa siivittämänä ja pusuttaa pahanhajuisia moiskujaan häntä vipattaen.

Aurinkoisista hetkistä huolimatta tämä lyriikka kuvaa turhan hyvin tunnelmia: too tired to fight and yet too scared to run. Mitä ihmettä ihmiset ovat tehneet maailman hurmaavimmalle seurakoirarodulle? En tiedä, montako tarinaa sairastuneesta hampurilaisnenästä jaksan enää lukea ennen totaalista lamaantumista.

No one ever said it would be so hard

Posted by Sirkku K on Kesäkuu 22, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 10 Comments

pikkukoira2.jpg

Luvassa koiranomistajan synkät tunnelmat, osa lukematon. Syringopäivitystä ja -ahdistusta siis. Maailman kamalin tunne lienee se, kun luulee menettävänsä rakkaan ystävänsä aivan pian, mutta pahana kakkosena kirivät tajuntaan jumahtelevat oirejysähdykset. Kuristaa kurkkua alkaa kirjata kaikkia Mörkön oireita ylös, koska se jos mikä on pelottavan pitkä rivi. Tänään taas klikkailin itseni sm-koirien tukifoorumeille ja päivän saldoksi voidaan kirjata kaksi uutta oirehavaintoa. Ominaisuudesta oireeksi, hupsista vain! Luulen tosin, että nämä jutut, joita kaiken aikaa pongahtelee esiin, eivät kaikki välttämättä ole nimenomaisesti syringon oireita, vaan yleisemmin neurologisia vaivoja tai lääkkeiden sivuvaikutuksia. Yhtä kaikki sairauteen niputettavissa kuitenkin. On myös joukko asioita, jotka voidaan heittää harmaalle epätiedon alueelle: mikä johtuu syringosta ja mikä ei? Jonkun syringoon menehtyneen koiran toinen silmä vuoti jatkuvasti ja omistaja koki sen sairauden oireeksi. Kas, Mörkönkin silmä vuotaa mutta sitä en taida vielä suostua syringon syyksi laittamaan. En pysty kehittelemään järkevää ketjua näiden kahden välille tiedoilla, mitä minulla on käytössäni.

Tassujen lipsuminen ja sutiminen vaikuttaa olevan tyypillistä syringosairastajille – ja minä kun olen pitänyt Mörkön hellyyttävät tassukarvat aika pitkinä, mikä on varmasti vain vaikeuttanut sen liikkumista laattalattioilla ja laminaatilla. Fiksuus huipussaan… Tai sanottaisiinko tietämättömyys. Tässä näkyy aika hyvin, miten tassut eivät millään pysy paikoillaan. Ja miten kovasti Mörkö tuossakin yrittää ja on iloinen… Karvojen pitäminen lyhyenä tai tassuvaha on auttanut monia rotutovereita liikkumisessa, kokeilemme josko ensimmäinen vaihtoehto auttaisi. Kummemmin lipsuminen ei tunnun Mörköä vaivaavan, mutta voi ajatella itse, miltä tuntuisi, jos koko ajan luisuisi ja valuisi ties minne.

Mörkö harvemmin pääsee sohvalle ensimmäisellä yrityksellä, se nousee monta kertaa etujaloilla reunalle ennen hyppäämistään tai sitten ponnistaa tuloksettomasti takaisin maahan muksahtaen. Monet syringokoirien omistajat ovat rakentaneet koirilleen portaita tai muita virityksiä helpottaakseen niiden pääsyä korkeampiin paikkoihin – hyppäämisvaikeudet ovat tuttua kauraa sm-perheissä.

pikkukoira.jpg

Mörkö kaljuuntuu massusta. Tämän vuoden puolella koiran koko mahan ja rintakehän turkki on muuttunut nukkaiseksi ja nyt viime viikkojen aikana karva on tippunut aika isolta alueelta kokonaan. Kortisoni jättää jälkensä, siitä ei ole epäilystäkään. Muutenkin Mörkön ulkonäkö on muuttunut, kun vertaan nyt otettuja kuvia aikaisempiin. Lihaskato on hyvässä vauhdissa ja vaikka Mörkö ei milloinkaan ole ollut erityisen pulleassa kunnossa, nyt sen luut tuntuvat eri tavalla kuin ennen. Tavallaan se ei ole ulospäin  katsottuna laihtunut, vaikka vaaka väittää, että viime kesän himpun liian tuhdista kunnosta on tippunut kuusisataa grammaa pois. Kropan koostumus vain on muuttunut, jos nyt niin voi sanoa. Ei juurikaan lihaksia, luita ja läskiä vain. Viime vuoden puolella, kortisonin aloittamisen aikaan, Mörkö oli vielä enemmänkin turvonnut pallero, nyt oikeampi sana on kuihtunut. Mutta ihan hyvinvoivalta se ulospäin näyttää, häntä ainakin viuhuu ja ilme on iloinen (mikä nyt ei ylläolevassa kuvassa kaikkein parhaiten havainnollistu…), vaikka ei fyysinen kunto se parhain voikaan enää olla. Yksi kummallinen uusi piirre on myös, että minusta tuntuu, että Mörkön silmät ovat entistä ulkonevammat – ennen ne olivat juuri oikeanlaiset tummat, suuret ja pyöreät cavalierinsilmät, kun taas nyt iiriksen reunoilta vilkkuu valkoista todella usein. Olemme miettineet, voisiko kortisonin nesteen kerryttäjän ominaisuus vaikuttaa myös päähän ja silmät pullistuisivat siksi. Sarjassamme maalaisjärkiteoriat.

Juttelin erään toisen kroonisesti sairaan koiran omistajan kanssa jokin aika sitten. Hänen koiransa syö suunnilleen saman verran kortisonia painoon verrattuna kuin Mörkö, eikä ennuste maksan sinnittelytahdista niin ison kortisonimäärän vauhdissa ollut tällä koiralla toivoa antava. Parissa vuodessa peli poikki. Tästä emme olekaan lääkärien kanssa jutelleet, mutta Google kertoi, että maksasairaus tosiaankin on todennäköinen uhkatekijä kortisonin pitkäaikaiskäytössä. Jotten nyt ihan täysin jumalallisen hakukoneen varassa riippuisi, täytyy kysäistä lekurilta tästä(kin). Myös munuaiset ovat tulilinjalla, mutta tämän jo tiesinkin. Yksi sivusto kertoi myös tyhjentävän arvion siitä, että kortisonia Mörkön määriä jatkuvasti syövän koiran elinikä laskee noin viidellä vuodella siitä, mitä se muuten olisi. Tuleepa iloinen mieli! Katsotaanpa, cavalierit taitavat elää keskimäärin kymmenisen vuotta tai hieman yli ja Mörkö on pian viisi. En taida enää kummemmin googlailla.

Sata faktaa

Posted by Si on Toukokuu 27, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 25 Comments

Brinski ja Brinskin nyörissä roikkujat heittivät meille haasteen ja mehän toki otimme kopin. Nyt on pallo korissa ja sata faktaa poppoostamme kasassa – jokainen täyttä totta.

1. Mörkö ei täyttänyt mitään odotuksia.
2. En viisi vuotta sitten pitänyt mustaruskeasta väristä.
3. Tahdoin ehdottomasti nartun.
4. Sitten meille oli kolmen pennun pesueesta tarjolla mustaruskea poika. Arvatkaa vain, mietinkö kauan?
5. Tummalle kääpiölle piti keksiä nimi. Äitini ehdotti Mörköä ja se siitä sitten tuli.
6. Mörkö oli hauska pentu, melkein kuin tavallinen cavalier. Hirmu reipas.
7. Paitsi että se raivostui lähtötilanteissa hurjaksi verikoiraksi. Kiihtymys ei ollut mitään pikkupennun rääkymisuhmailua.
8. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että Mörköstä kasvaisi ystävällinen ja hyväntahtoinen kaveri.

ekat17.jpg

9. Nyt Mörkö on kaikkea muuta.
10. Monen mielestä Mörkö on varmasti aika kamala, vaikka kukaan ei sitä myönnäkään siskojani lukuun ottamatta.
11. Mörkö on huonokäytöksinen, pahanhajuinen ja kovaääninen.
12. Se on aggressioasioissa salakavala ja vaikea tulkittava.
13. Toisaalta Mörkö on myös äärimmäisen symppis pikkueläin.
14. Temppuillessaan ja tokotellessaan Mörkö on parhaimmillaan, häntä vain viuhuu ja se rakastaa koko maailmaa pienellä olemuksellaan. Silloin se saattaa jopa hurmata jokusen ihmisen.
15. Toista oli Mörkön nuoruudessa. Moni julisti haluavansa pienen koiran Mörkön touhuja hetken seurattuaan. “No jos niitä kerran tuollaisiakin on, niin…”

16. Minua Mörkön kaksoispersoona ei haittaa.
17. Itse asiassa niitä on ehkä kolme. Kolmas on säälittävällä tavalla sairas koira, joka vain kyyhöttää selkä kyyryssä jalat täristen tai nukkuu rättinä pimeässä huoneessa.
18. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi rakastan Mörköä niin paljon, että välillä se jopa ahdistaa.
19. Muiden on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeä Mörkö minulle on. Mörkö kun on mitä on.
20. Minulle Mörkö on parhain ystävä, mitä toivoa saattaa. Minä kunnioitan Mörköä ja sitä, että se on vakavasti sairas.
21. Mörkö ei kunnioita minua, mutta se luottaa minuun. Muuta ei tarvita ja näin se toimii hyvin.
22. Ajattelen Mörkön kuolemaa joka päivä.
23. Se on ihan liian paljon, kammottavan paljon.
24. En tosiaankaan osaa elää tämän asian kanssa hetkessä.
25. Nytkin kirjoitan vain ikävistä asioista enkä kerro, mitä kaikkia ihania puolia Mörkössä on.
26. Sen sijaan vain ahdistun koko ajan enemmän siitä, että sairauden kulkua ei voi millään ennustaa.
27. Positiivisia asioita ei edes olisi vaikea löytää.
28. En ole esimerkiksi koskaan tavannut toista noin sisukasta ja taistelutahtoista cavalieria. Tuollaista hurjaa minirotikkaa, joka uskoo itseensä hirmuisen lujasti.
29. Tokokoirana Mörkö on mainio ja agilityssä sillä on satavarma vauhdikas juoksukontakti puomilla. Ellei se satu kompastumaan korviinsa.
30. Näyttelykehissä Mörkö loisti. Sillä oli sellainen kehäkarisma, joka valloitti jokaikisen.
31. Valovoimaisuus ei riittänyt virallisissa näyttelyissä. Reipas rimpula pikkunenäni todettiin kehissä vipeltäessään pääosin Hyväksi. Liian sporttinen ja epävakaasti liikkuva. Kuitenkin kaunissilmäinen ja sattumalta erinomaisen luonteen juuri kehäkierrosten aikaan omannut.
32. Mätsärimenestys taasen oli läpihuutojuttu tuolla jollain. Mörkössä sitä jotain on vähintäänkin tupla-annos.

33. Todellisuudessa Mörkön menetys on vain ajatusleikki.
34. Pieni koirani kun elää niin hetkessä ja niin täysillä, että ei sellaista superasenteella varustettua ilopakettia voida viedä noin vain.
35. Melkein naureskelen ajatukselle, että se oikeasti voisi kuolla vaikka vuoden sisällä. Tai kuukauden.
36. Valitettavasti asia on juuri niin.
37. En viitsi edes uhrata ajatusta sille, miten siitä sitten joskus selviän.
38. Ei sellaisesta selvitä.
39. Eihän mikään toimi ilman noita pehmeitä hapsutohveleita vierellään.
40. Neljäkymmentä surkufaktaa. Melkein puolet. Täyskäännös.

41. Varma hupifaktojen lähde on laumamme noutaja, joka on varsinainen vanhuus ja viisaus.
42. Topin elämässä on kolme kovaa: syöminen, noutaminen, uiminen. Niitä harjoitetaan oman lauman parissa, joten perhekin on aika tärkeä.
43. Topilla on suuri ja muuntautumiskykyinen nenä.
44. Kun Topi nukkuu, nenä on kuiva ja lämmin.
45. Kun Topi heräilee, nenä on nahkea ja viilenevä.
46. Kun Topi touhottaa, nenä on märkä ja kylmä.
47. Kun Topi haistelee, nenä heiluu akselistaan Topista katsottuna yleensä oikealle. Nenä laajenee, pienenee ja sitten se heilahtaa.
48. Kun Topi nuuskuttaa oikein tarmokkaasti, nenä ääntelee.

dscn0870.JPG

49. Topi on hienovaraisen kerjäämisen mestari.
50. Kerjätessään Topi asettaa etutassunsa sievästi ihan kiinni toisiinsa ja sen päälaki tuoksuu kanelipullalta.
51. Usein Topi myös röhkii ja painaa päänsä ruokailijan syliin.
52. Topin kerjäyskäytös on useamman vuoden säännöllisen vahvistehistorian ansiosta Topin varmin liike. Onnistuu myös vaikeassa häiriössä.
53. Epäonnistumisia ei juurikaan tapahdu.
54. Samaa ei voi sanoa kaikista muista taidoista.
55. Topi on malliesimerkki sinne päin -koirasta. Perusasennon paikka määräytyy mielentilan mukaan 360 asteen sektorin sisälle.
56. Topi on periaatteessa nopeaoppinen elukka. Periaatteessa-sanan merkityksen avatakseen täytyy nähdä Topi tositoimissa…
57. Topi osaa agilityn pujottelun miten päin vain, vepen viennin tyylipuhtaasti, haastavan voittajaluokan verijäljen tuosta vain ja vaikka mitä muuta, mutta ehdottomasti vaikein tähän asti opeteltu asia on eräs harmittoman oloinen temppu.
58. Kuka arvaa, mikä?
59. Vinkki: Läheisyyskammoisesta koirasta se on superällö.
60. Se on pusun antaminen ihmiselle.
61. Alunperin ajattelin opettaa Topin nuolaisemaan naamaani, mutta oppimisprosessi eteni sen verran hitaasti eikä edes kovin varmasti, että tyydyin nenätähtäykseen jonnekin naamataulun liepeille.
62. Vieläkin, kun Topi kuulee sanan “pusu”, se yrittää ensin kalastaa namin vain heiluttelemalla nokkaansa neljän millin päässä kasvoistani. Ettei vaan tarttis joutua fyysiseen kosketukseen.
63. Topin ruokaorientoituneisuus näkyy lukuisissa asioissa.
64. Mukavuudenhaluinen jokasään turremme kömpii makkarista aamuisin vasta tasan sitten, kun leipäpussi rapsahtaa kutsuvasti.
65. Lenkillä Topi käyttää jokaista viiksikarvan värähdystä tekosyynä palkintoon. Usein se yrittää hankkia murua rinnan alle pyytämällä namia kakkaamisen jälkeen.
66. Fiksuuden huipentuma. On se. Mahtava persoona.

67. Susu on narttu. Sitä tuskin ei käy kukaan epäilemään edes henkisellä tasolla.
68. Minulla ei ole enää vaikeuksia ymmärtää vannoutuneita urosfaneja.
69. Ennen kyllä oli.
70. Susustakin pitäisi varmaan keksiä jotain henkevää sanottavaa. Narttumaisuus vain sattuu olemaan aika tyhjentävä sana tässä yhteydessä.
71. Sususta olisi tullut Viiru, jos se olisi ollut Lilli.
72. Parasta Susussa on sen sata lasissa -ominaisuus. Ja sen uskomaton keskittymiskyky. Ja seurallisuus. Ja vietikkyys. Ja leikkisyys. Ja aika moni muu juttu. Mainio paimen.
73. Susu on nostanut varhaiskypsyyden ihan uusiin sfääreihin, mitä treenaamiseen tulee.
74. Muissa asioissa se on keskeneräinen kuin raaka kiivi. Usein aika karvas, mutta hyvä siitä vielä tulee. (fakta nro 74 ja puoli: älkää kysykö, miksi kiivi – se vain tuli ensimmäisenä mieleen eli en tiedä itsekään) (fakta nro 74 ja kolme neljäsosaa: huomaan viimeistään nyt, ettei faktojen keksiminen ole omiaan nostamaan luovuutta lentoon, vaan efekti lienee päinvastainen)
75. Susu on kaikessa kekseliäisyydessään hupaisa elukka.
76. Varon kertomasta sitä sille itselleen, sillä elämä on nimittäin Susun mielestä hetkittäin varsin vakava asia.

77. Treenaaminen se vasta vakava asia on. Helpottaa mutta myös vaikeuttaa minun työtäni.
78. Kun Susu on hommissa, niin silloin se tosiaan on, mutta työtapaturman sattuessa hommaa ei kuitata vain olankohautuksella.
79. Faktojen keksiminen Sususta on vaikeaa. Voisin luetella liudan päivänselvää nippelitietoa, mutta koska jokainen osaa avata KoiraNetin ja sitä rataa tai selailla blogiamme, uhkaa listasta tulla väkisin väännetty. Alle puolitoistavuotiasta koiraa ei vielä tunne kuin omia taskujaan osatakseen tehdä siitä yhtään syväluotaavampaa analyysia.

80. Kaksikymmentä faktaa jäljellä. Ehkä olisi aika sohaista aihealuetta, jota ei kaiken tämän kotisivu- ja blogihistorian aikana ole pahemmin käsitelty.
81. Minä olen Sirkku. Tämän faktan numero miinus kuusikymmentäviisi kuuluu myös perustietoihin.
82. Vauvana istuin rattaissa ja pläräsin lehtiä. En ollut urheilullinen lapsi, en edes erityisen aktiivinen.
83. Jotain tapahtui välissä ja nyt ravaan luistelu-koiraharrastukset-lukio -akselilla joka päivä kellon ympäri. Ajoittain harvinaisen epätoivoista puuhaa.
84. Olen pilkunviilaaja. Konkreettisesti ja vähemmän konkreettisesti.
85. Pidän koirista, niistä puhumisesta ja niistä kirjoittamisesta. Pidän myös koiraihmisistä ja ihmisistä yleensäkin. Puhun usein liikaa, kun vauhtiin pääsen, ja etenkin kirjoitan.
86. Harvoin tulen ajatelleeksi, ketkä kaikki tätäkin faktaa sattuvat lukemaan.
87. En ehkä halua tietää. Sen jälkeen nolottaisi ja paljon. Häpeä vain kasvaisi, kun ajattelen, mitä kaikkea olen tänne vuodattanut.
88. Kävijälaskuri naputtaa kuitenkin sellaiseen tahtiin, että lukijakuntaan taitaa kuulua muutama muukin äitini lisäksi. Kuka tunnustaa?
89. Vuosien aikana olen saanut huomata, että tasan eivät mene nallekarkit. Siksi ahdistun ihmisistä, joilla on upeat terveet koirat ja jotka silti löytävät treenistä toiseen pelkästään asioiden nurjat puolet. Vaikka ongelmakohtiin keskittyminen on nimenomaan inhimillistä ja teen itsekin samaa.
90. Olen niille ihmisille myös kateellinen. En katkera, mutta kateellinen.
91. Jokaiselle terveen cavalierin omistajalle. Jokaiselle, joka ei saa joka aamu ja ilta iskua näprätessään lääkekapseleiden kanssa pitääkseen koiransa hännän heilumassa.
92. En ylläty enää itsekään, että luisun jälleen tähän aiheeseen. Syringomyelia. Kirosana.
93. Mörkön sairaus on ehkä vähän liikaa minulle. Tosin niiden tarinoiden ja videoiden perusteella, joita olen ajautunut katselemaan, syringosairaan koiran kanssa eläminen ei sovi erityisen hyvin kenellekään.

maavi.jpg

94. Kliseistä, mutta minulla on kolme maailman parasta koiraa.
95. Yhdellä on onnettoman huonot hermot.
96. Toinen on parantumattomasti sairas.
97. Kolmannesta en enää sitten uskaltanutkaan odottaa mitään.
98. Aika monta kymmenen litran saavia saisi täyteen kaikista kyynelistä, mitä olen koirien takia pillittänyt.
99. Silti. Tosiasioita ei pidä kiistää.
100. Parhaita mitä parhaita.

Nyt on vaikea tehtävä… Monta saa laittaa? Haastaisin mielelläni vaikka kaikki lukijat, mutta kärtetään nyt faktoja julkisesti vaikkapa InkaltaHeidiltä ja Empulta.

Matkustan ympäri maailmaa

Posted by --- on Maaliskuu 11, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Sosiaalistaminen, Yleinen / 3 Comments

kuuraparta.jpg

Nyt on etelänmatka tehty, tosin tällainen koiraversio. Muut suihkauttavat lentokoneella Thaimaahan grillaamaan itseään, mutta me tyydyimme edellisvuosien tapaan turvallisesti kotimaan rajojen sisällä autoiluun. Onhan se 500 kilometriäkin jo aika paljon etelään… Topi jäi kotiin nautiskelemaan ylhäisestä yksinäisyydestä ja siskoni ylenpalttisesta ruokatarjoiluista, mutta Mörkö ja Susu pääsivät mukaan matkaan.

Maanantai meni matkustaessa. Lahden kohdalla eläinsairaala Aistista soitettiin, että cavalierien syringoasiantuntija Sigitas ei olisikaan huomenna paikalla, vaikka olimme nimenomaan varanneet hänelle ajan. Kieltämättä kismitti, sillä vaikka Aistin muutkin neurologit osaavat asiansa, olisi ollut kaikkein hyödyllisintä keskustella asioista Sigitaksen kanssa. No, ei siinä vaiheessa enää tosiaankaan viitsinyt takaisinkaan kääntyä, joten en perunut Mörkön aikaa.

Hyvinkään mummola on majapaikkana kummallekin karvakaverille tuttu, joten taloksi asettumiseen ei palanut aikaa. Heti ensimmäiseksi Mörkö esitteli huikeiksi jalostuneita ruokavarkaan taitojaan kipuamalla vartioimatta jätetylle päivällispöydälle ja imuroimalla yhden kerroksen Pandan juhlakonvehteja. Suklaa on ollut aina Mörkön suurin unelmaherkku ja kylläpä sillä nyt oli tyytyväinen ilme. Vihdoin ja viimein, neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen suklaaryöstö onnistui kuin onnistuikin. Onneksi konvehdeissa suurin osa on jotain muuta kuin suklaata eikä herkkujen popsimisesta ei aiheutunut Mörkölle edes mahanpuruja.

Tiistaiaamuna köröttelimme Aistiin Vantaalle. Mörkö viipotti Virtatietä häntä polleasti pystyssä, mutta heti kun haistoi ulko-oven raosta tutut hajut, alkoi koiraa epäilyttää. Sisällä jo pelotti ja Mörkö piiloutuikin penkin alle. Hilse humahti turkin pintaan hetkessä. Vaa’alla pikkukoira painoi 9,3 kg eli vain sata grammaa on tullut kesästä lisää. Mörköä kesällä hoitaneen neurologi Janis Jeserevics sai kauhistuneen mulkaisun osakseen, mutta kiltisti Mörkö kuitenkin tuli tutkimushuoneeseen. Janis kyseli Mörkön voinnista ja oli sitä mieltä, että lääkitystä ei ole tarpeen muuttaa ja voimme jatkaa eloa entiseen malliin. Mikäli oireet palaavat lääkkeistä huolimatta ja pahenevat, on vain yksi vaihtoehto, “then they go to heaven”. Gabapentinin annostusta ei tarvitse edes yrittää laskea, mutta kortisonia tulee antaa niin vähän kuin mahdollista. Koiran elämänlaadun pitää kuitenkin pysyä hyvänä eli Mörköllä se tarkoittaa 2,5 mg Prednisolonia vuorokaudessa. Vaikka kortisonin pitkäaikaisella käytöllä on vaikutusta esimerkiksi munuaisiin, estää se ainakin jossain määrin taudin etenemistä. Jotenkin vaikuttaa aivonesteeseen.

kuuraparta2.jpg

Niinä muutamina kivuliaina hetkinä, joita viimeisen puolen vuoden aikana Mörköllä on ollut, olemme antaneet sille helpotukseksi Rimadyliä. Onneksi se tuli puheeksi, sillä Rimadyliä ei missään nimessä saa antaa kortisonin kanssa. Seuraukset voisivat olla tuhoisia, joten onni onnettomuudessa ettemme ole antaneet Rimadyliä kuin ne muutamat kerrat. Agilityä Janis ei heikentyneen koordinaatiokyvyn takia suositellut emmekä sitä ole viime aikoina juuri tehneetkään, mutta kaikenlaista muuta pientä puuhastelua on hyvä harrastaa. Ulkoisesti Mörkö vaikutti hyväkuntoiselta eikä ole liian pulleakaan. Hyvä niin, sillä Mörköä on todella vaikeaa pitää sutjakkaana – se kuluttaa äärimmäisen vähän mutta on kuitenkin lääkityksen takia aivan maanisen ahne eikä kaihda ilman lupaa ottamista. Janis ei sen kummemmin Mörkö tutkinut, mutta sen vähän Mörkö antoi kiltisti kopeloida itsensä. Taisi pelottaa niin paljon, että ei riittänyt kanttia murista.

Lääkärireissun jälkeen suuntasimme toiseen mummulaan. Susu suhtautuu vanhuksiin ihailtavan hyväntahtoisesti eikä yhtään tarvitse pelätä, että se käyttäytyisi arvaamattomasti. Paimenen maltti ei vain oikein riitä istuskella paijattavana, mutta se ilahdutti mummuani ja isokummiani suuresti leikkimällä heidän kanssaan pehmopossulla.

Kävimme myös kauppareissulla. Äitiä odotellessamme palloilimme Myyrmannin ympäristössä, mutta ei sieltä mitään jännää tainnut löytyä. Oikein kauniisti molemmat koirat kävelivät löysällä remmillä muista ihmisistä ja koirista välittämättä eivätkä katusoittajatkaan aiheuttanut suuria tunteita, mikä Susun kohdalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollista. Hampurilaiset puistonpenkillä syötyämme hurautimme viereiseen Kaivokselaan Hannaa, Susun Mai-serkkua ja Pinja-seropia tapaamaan. Tunnelma koirien kesken oli vähän unelias eivätkä ne intoutuneet leikkimään keskenään, mutta sulassa sovussa olivat kuitenkin. Kiersimme parin tunnin lenkin mukavissa metsämaisemissa Silvolan tekoaltaan ympärillä. Mörkö oli erityisen pirteä ja jaksoi kävellä todella reippaasti koko lenkin. Lenkkeilyn jälkeen käväisimme Hannalla sisällä, mutta kauan emme ehtineet istuskella ennen kuin Sarianne ja Susun Aksel-veli tulivat moikkaamaan. Aksu-parka sai kipakat häädöt Susulta useaan otteeseen, mutta onneksi Mai sentään leikki Aksun kanssa. Taidamme olla Susun kanssa taas lähtöruudussa toisiin koiriin luottamisen suhteen… Todennäköisin syy tähän ovat juoksut, jotka nyt siis pari viikkoa sitten päättyivät. Toivon mukaan tilanne rauhoittuu taas, kun hormonit tasaantuvat ja käymme ahkerasti lenkkeilemässä koiraporukalla. Ikävää, jos tuollainen räjähdysherkkyys olisi pysyvää. Sori Aksel! Toivottavasti Susu on vähän myötämielisempi seuraavalla kerralla.

Oli todella mukavaa nähdä Hannaa ja Sariannea koirineen, kiitos seurasta

Yhteen päivään saa mahdutettua yllättävän paljon asioita ja kun lopulta pääsimme iltakahdeksan jälkeen takaisin Hyvinkäälle, maistui uni yhdelle jos toisellekin. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään, minkä jälkeen lähdimme takaisin kohti kotia. Ennen sitä oli kuitenkin käytävä terrieri.netin myymälässä, kun sellainen kerta vierestä löytyi. Mörkö sai uuden 3-in-1 -haalarin, pikkuruisen narupallon ja punaisen spanielikupin, Susu yhden wuban lisää, Topi suuren oranssin vesiwuban ja koko lauma ravintolisiä, herkkuja ja uuden kelluvan mokkulan. Mitä sitä nyt ei koirilleen ostaisi?

Paluu normaalirytmiin

Posted by Sirkku II on Helmikuu 25, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Toko, Agility, Yleinen / 2 Comments

full.jpg

Elämä alkaa asettua viimeinkin hiljalleen taas raiteilleen. Nyt ovat niin kennelyskä kuin juoksukin selätetty ja toivottavasti pian pakkasetkin. Tyhjänpanttina kotona oleskelu ei sovi Susun kaltaiselle aktiiviselle menijälle ja se on näkynyt myös arjessa. Haukkuminen on lisääntynyt hurjasti ja Mörkö on saanut osakseen kohtuutonta kyttäystä. Eiköhän tilanne taas tästä tasaannu, kun Susu saa jälleen vähän muuta mietittävää kotikarjansa paimentamisen sijaan.

Minulla sen sijaan on mietittävää riittänyt, vaikka treenien osalta mitään ihmeellistä ei ole viimeisten viikkojen aikana tapahtunutkaan. Erityisesti Mörkön tarinan julkaisemisen jälkeen syringoasiat ovat pyörineet päässä välillä vähän turhankin tiuhaa tahtia. Kirjoitukseen tulleet kommentit innostivat pohtimaan monia asioita vielä tarkemmin ja auttoivat avaamaan myös uusia puolia juttujen tarkasteluun – kiitos kaikista kommenteista, tuesta ja näkökulmista! Valtavirtaa vasten ei ole aina helppo kulkea, joten oli helpottavaa huomata, että en ole ihan höperöitynyt ja keuhkoa asioista turhan takia. Myös rotupalstalla on kuohunut asian tiimoilta viime päivinä enemmän ja vähemmän, sillä eriäviä kantoja aiheeseen liittyen riittää. Kunpa vain voitaisiin unohtaa turhista asioista vouhkaaminen ja keskittyä olennaiseen eli koiriin ja tässä tapauksessa niiden hyvinvointiin. Ihan liikaa takerrutaan pikkuseikkoihin, luodaan vastakkainasetteluja ja liikutaan teoreettisella tasolla. Kyse on kuitenkin raa’asta todellisuudesta, joka toteuttaa itseään ympäri maailmaa koko ajan. Kiljuvia, itseänsä pakonomaisesti rapsuttavia cavaliereja on aivan liikaa.

Välillä haluaisi itsekin paeta omia ajatuksiaan, sulkeutua siihen vaaleanpunaiseen kuplaan ja kuvitella, että kaikki on hyvin. Sitähän me kaikki toivomme – jaksan kuitenkin vielä uskoa siihen, että kukaan ei pahuuttaan sairaita koiria teetä. Olisi niin mukavaa vähätellä syringoa, sydänvikoja tai muita ongelmia, edes ihan himpun. Sen verran, että kestoahdistus hellittäisi hetkeksi. Samalla tietää, että minkä taakseen jättää, edestään löytää. Totuudelta silmänsä sulkeminen palvelee ehkä ihmisten välisiä suhteita, mutta ei koiria piiruakaan. Välillä on ihan uskomattoman vaikeaa ymmärtää hyssytteleviä ja vähätteleviä ihmisiä. Totuuden vääristely vihastuttaa, itkettää sekä tukahduttaa ja kaiken yllä on jatkuvasti suuri kysymys miksi.

Topi, Mörkö ja Susu ovat onneksi näitä kurjista ja päättymättömistä pohdinnoista autuaan tietämättömiä. Topi kävi tiistaina vuosittaisessa terveystarkastuksessa äidin kanssa;

Ihanteellinen ravitsemustila ikäisekseen

Topi ei siis ole liian lihava lääkärin mielestä. Eivät kaikki koirat opi aikuisinakaan avaamaan jääkaappia eikä kaikille edes pallien poisto tuo tuota arvokasta taitoa.

Topi kävi tiistaina rokotuksilla ja terveystarkastuksessa. Koira on terve, hyväsydäminen, sopivan laiha, puhdaskorvainen, kirkassilmäinen. Patit ovat rasvapatteja. Itse asiassa rasvapatit ovat vähentyneet. Kynnetkään eivät ole lohkeilleet. Voisiko johtua barffauksesta?

Topi loukkaantui lääkärissäkäynnistä niin että murjotti koko kävelymatkan kotiin. Miten voit viedä minut tuollaiseen paikkaan, jossa vieraat ihmiset koskevat minuun? Etkä ottanut edes nakkeja mukaan. Paha nainen!

Barffaus on tehnyt Topille ihmeitä, aivan kuten odotettavissakin oli. Koiran kroppa on ihan muuttunut, kaikki se ylimääräinen pöhötys on kadonnut ja poika on oikein timmissä kunnossa. Ikäviltä kynsien lohkeiluilta ollaan vältytty kokonaan tänä vuonna, vaikka pakkaset ovat paukkuneet kovemmin kuin pitkään aikaan. Kylläpä saa olla kiitollinen täysin terveestä, jo seniori-ikäisestä koirasta.

Susu pääsi eilen pitkästä aikaa agihallille. Voi sitä riemua! Lämmittelylenkillä Susu huusi ilosta ja hepuloi pitkin hankia. Tauon aikana oli loksahtanut monta palaa kohdalleen ja Susu oli, jos mahdollista, entistäkin mukavampi treenikaveri. Muiden suorittaessa rataa se odotteli tyynesti istuskellen entisen jatkuvan piipityksen ja kiljumisen sijaan, ja radalla vaihde kääntyi sekunnissa vietikkääseen draiviin niin kuin pitääkin. Nyt Susu hakee hyppyjä jo todella hyvin itse, vaikka onkin yhä näppärän herkkä kaikille oman liikkeeni muutoksille. Paimentytöllä on agilityssä yllättävän vähän sellaista röyhkeää “mie ite” -asennetta – ainakin vielä tähän mennessä…

Jääthän vielä vähän?

Posted by Sirkku II on Helmikuu 18, 2010
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 36 Comments

Mietin pitkään, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. En niinkään siksi, että asiasta julkisesti kertominen tekisi kipeää, vaan siksi, että koiramaailmassa monet asiat on tapana sulkea lukkojen taakse. Yritin tämänkin peittää totuutta pakenevilta silmiltä, mutta jostain syystä blogi herjaa salasansuojattuja merkintöjä eikä suostu avaamaan niitä. Kohtalon ivaa? Ehkä.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa tämän kertomuksen pohdintoineen paitsi muistoksi itselleni, myös avuksi muiden syringosairaiden koirien omistajille. Koska menneisyydellä on lisäksi tapana hämärtyä ja vääristyä omien toiveiden mukaiseksi, haluan tallentaa tapahtumat niin totuudenmukaisina kuin se vielä suinkin on mahdollista. Jo nyt huomaan värittäväni vuoden takaisia käänteitä sen sävyisiksi, kuin toivoisin niiden olleen.

Näin ollen surullisena, en tippaakaan ylpeänä, esitän piskuisen arjen ritarin, maailman rakkaimman pikkukoiran Mörkön tarinan juuri niin ahdistavana kuin se todellisuudessakin on. En tiedä, herättääkö Mörkön kivun vuosi ulkopuolisissa sen suurempia tunteita, mutta itseäni sen tapahtumat ahdistavat joka ikinen päivä. Nyt ne antavat jo hengittää, mutta välillä on tuntunut, että keuhkotkin puristuvat niiden paineesta kasaan.

Erehdyin selailemaan Topin ja Mörkön vanhaa blogia. Nurinkurista kyllä, Mörköstä kertovien juttujen lukeminen tuntuu sitä pahemmalta, mitä enemmän niitä lukee. Minulle herää kovin ristiriitaisia ajatuksia menneiden vuosien tapahtumista. Vuoden 2009 alussa Mörköllä, tai ehkä enemmänkin minulla ja Mörköllä parina, oli kaikki edessä. Niin ainakin luulin tai vähintään tahdoin luulla. Tarinoista cavalierkävelyremuamisista, riemuntäyteisistä tokokursseista, ikimuistoisista agilityreissuista ja muista ihanista tapahtumista paistaa niin läpi pikkukoiran onnellisuus. Voi, miten onnellinen Mörkö silloin olikaan! Se ei pelännyt oikeastaan mitään, vaan touhotti joka paikassa häntä viuhuen kaikkia rakastaen. Silloin tuntui, että mitä tahansa eteen tuleekaan, Mörkö vain porskuttaa eteenpäin.

Toisaalta aika kultaa muistot. Oliko koira oikeasti silloin onnellinen? Mörkön kanssa eläminen ei nimittäin ole koskaan ollut lainkaan helppoa. Mörkö oli ja on vieläkin kuin rikkinäinen sähikäinen – hetkessä silmitöntä tulta ja tappuraa, jonka raivo ei laannu millään. Mieleen nousee väkisinkin ajatus, onko Mörkö kärsinyt kroonisesta päänsärystä koko ikänsä tuhansien muiden cavalierien tavoin ja siksi ollut aina niin räjähdysherkkä. Ehkä vain tahdon kuvitella Mörkön eläneen ensimmäiset vuotensa täysillä ilman huolen häivää, koska siten taakka tuntuu edes vähän kevyemmältä kantaa ja voin aina uppoutua vanhoihin rakkaisiin muistoihin. Mitä jos nekin olivat koiran näkökulmasta kauheaa kärsimystä? Jos Mörkön koko persoona onkin muovautunut kivun sallimiin raameihin, määrittänyt koiran elämää syntymästä lähtien?

Aluksi, vuoden 2008 loppupuolella, tuli epämääräinen niskakipu, josta aiheutuvan aggression kuittasimme koiran pullistelulla. Kipu levisi koko selkään ja oli voimakkainta hännän alueella tehden koiran todella tarkaksi omasta alueestaan. Vähän turhankin tarkaksi – aggressiota ei ilmennyt enää vain koiraan koskettaessa, vaan pelkkä sen lähellä liikehtiminen saattoi saada sen silmittömän raivon valtaan, tekemään valehyökkäyksiä ja huutamaan täyttä kurkkua. Joskus Mörkö havahtui äkillisesti kesken unien ja puri, mitä hampaiden ulottuville sattui, oli se sitten sohvatyyny tai koiran oma jalka. Minua suhteeni Mörkön pinna oli kaikkein kestävin ehkä siksi, että en missään vaiheessa alkanut pelätä Mörkön raivoa. Vasta juuri ennen diagnoosia, kesällä 2009, sairauden rajuimmassa vaiheessa, sain minäkin tuntea pienen koiran tikkauksen kädessäni. Saatoin makoilla Mörkön kanssa vieretysten sohvalla, samalla koiraa rapsutellen, ja aivan yhtäkkiä sen silmien eteen vedettiin verho, katse muuttui tyhjäksi, koko koira jäykistyi puolikkaaksi sekunniksi ja sitten se puri järjettömällä raivolla. En antanut koiralle kertaakaan periksi, sillä roikuin vielä ajatuksessa siitä, että se rähinöi dominoivuuttaan. Jos vain olisin tiennyt… Olisihan se ollut mahdollista tietää, mutta en tahtonut taipua tosiasioiden edessä. Mörkön aggressio oli nimittäin täysin epäloogista ja se vuoroin puri, vuoroin pussasi. Tilanteet toistivat samaa kaavaa – koira tikkasi, minä rauhoitin sen tiukkaan otteeseen, koira nuoli naamaani häntä heiluen, ja jälleen, aivan yhtäkkiä, mieletön raivo. Jos inhimillistäisin Mörköä, väittäisin sen pyytäneen anteeksi hallitsematonta käytöstään. Raivomyrskyjen yleistyessä opin kuitenkin tulkitsemaan koiran käytöstä ja tunnistamaan ne puolikkaat hiljaiset sekunnit, jotka edelsivät räjähdystä. Mörköllä esiintyy aggressiokäytöstä yhä, mutta nyt se on loogista ja järjellä perusteltavaa, täysin tilannesidonnaista, turvallisen koiramaista.

Eräällä keväisellä lenkillä Mörkön jalat pettivät alta ensimmäisen kerran. Olimme metsässä, kun huomasimme Mörkön yhtäkkiä jääneen paljon jälkeen eikä se tullut huuteluista huolimatta. Vaikka Mörkö olikin haka uppoutumaan antaumuksella hajujen ihmeelliseen maailmaan, ei se koskaan jättäytynyt kovin kauas taakse, vaan piti visusti huolen mukana pysymisestään. Sitten huomasimme, että koira ei pystynyt liikkumaan – vasen etutassu meni alta, kun koira yritti ottaa askeleita. Lenkkireittiin tuli äkkiä muutos. Kädet puutuneina kannoimme pienen koiran kotiin ja minä vain itkin. Kamalinta oli, kun ei yhtään tiennyt, mitä Mörkölle oli tapahtumassa eikä siten osannut lainkaan suhtautua tilanteeseen. Minun koiraniko sairas? Topi oli aina ollut niin terve, että tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta ja kohtalon ivalta lisäyksenä kaikkien niiden muiden vastoinkäymisteen sarjaan, jota olimme kohdanneet. Kaikki voi muuttua hetkessä eikä mikään ole sitä, mitä odottaa. Tämän ymmärrän onneksi nyt.

Kevät meni vaihdellen. Mörköstä tuli koko ajan epäluuloisempi ja syrjäänvetäytyneempi. Viimeistään silloin, kun koira tuntui muuttuneen sohvatyynyksi pehmeään, lämpöiseen ja pimeään sängynnurkkaan, oli selvää, että kyse ei voinut olla vain kastraation tuomasta rauhoittumisesta. Tuli myös päiviä, jolloin Mörkö ei jaksanut tulla edes tervehtimään minua tullessani kotiin koulusta. Se oli aina, joka ikinen päivä luovutusikäisestä asti, ollut innosta halkeamaisillaan toivottamassa minut tervetulleeksi kotiin ja yhtäkkiä ovella ei ollutkaan ketään vastassa. Muita perheenjäseniämme kohtaan Mörkö kävi päivä päivältä ärtyisämmäksi. Tassujaan se pureskeli pakonomaisesti ja kiljahteli kuin lyötynä.

Kukaan ei osannut kertoa, mikä kauheus oli saamassa yliotetta Mörköstä. Niin lääkärit kuin fysioterapeutit olivat neuvottomia pienen koiran monilukuisten vaivojen edessä, vaikka jo heti ensimmäisestä tutkimuskäynnistä lähtien oli selvää, että niin Mörkö luustoa kuin muutakaan elimistöä ei ole tehty huolettomaan koiranelämään. Kukaan ei vain osannut määrittää, miksi. Selkäsärky, yliliikkuvat ja raksuvat nivelet, kuihtuneet ja muhkuraiset selkälihakset, jäykät liikkeet, kohtauksenomaiset anturoiden refleksit, lapanivelten arkuus, tärisevät takajalat, vinoon käveleminen ja hännäntyven arpikudos olivat kaikki oireita, joita ei millään saatu valutettua saman sairauden muottiin. Huoli koirasta kasvoi viikko viikolta. En tuskin olisi koskaan kyennyt edes kuvittelemaan sitä henkistä tuskaa, jota koiran mysteerinen kärsiminen tuotti.

Kesäkuu oli hyvä kuukausi ja Mörkö jopa innostui usein leikkimään Susun kanssa. Heinäkuussa kaikki pilvilinnat romahtivat jättäen jälkeensä ainoastaan haituvia terveistä päivistä tai edes kivuttomista hetkistä. Eräs mökkireissuistamme jää painajaismaisena mieleeni varmasti ikuisesti. Koirakolmikko oli uinut ja pelannut palloa koko aamupäivän ja kaksijalkaisten lounashetken ajaksi ne rauhoittuvat kukin taholleen päiväunille. Edellisenä päivänä Mörkö oli ontunut lievästi, mutta yön yli nukkuminen oli auttanut vaivaan. Kuistin edustalta, kenkätelineen vierestä Mörkö ei sitten enää noussutkaan. Herättyään se yritti kömpiä sisään lämpimään koisimaan, mutta sen vasen etutassu vain sojotti suorana sivulle ja koko takaosa oli ihan käyttökelvoton. Itkua nieleskellen kannoin koiran sisään ja asettelin sen mukavasti sängylle pehmeän peiton sisään. Illalla Mörkö yritti urheasti tulla mukaan uimaan, mutta sen matkanteko loppui ennen kuin alkoikaan, joten pikkukoira jäi sisään mökkiin torkkumaan tokkurassa.

Ennen nukkumaanmenoa tarjoilin koirille ruokaa, mutta Mörköä ei näkynyt missään. Siellä se oli, samalla paikalla kuin ennen uimareissua, tiukalle kerälle käpertyneenä. Yritin auttaa sen istumaan, mutta koira vain valahti hervottomana takaisin sohvalle. Yksi raksu kerrallaan se söi ruokansa kädestä annettuna. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut: pikkupentuna Mörkö oli ollut toivottoman huono syömään ja ainoa keino saada se koskemaan ruokaansa oli ollut syöttää papanat yksitellen. En voinut olla miettimättä, että siitäkö se alkoi ja siihenkö se loppuu.

Menin nukkumaan kyyneleet silmissä ja valtava ahdistus rinnassa. Yön yli nukkuminen oli ainoa oljenkorsi johon tarttua, viimeinen toivo parempaan. Aamulla heräsin toivonpilkahdus mielessäni. Tuska paiskautui sanoinkuvaamattomalla tavalla koko ruumiin läpi, kun löysin koiran makaamasta samasta paikasta mihin olin sen illalla avustetun pissatuksen jälkeen asetellut. Tassukaan ei ollut liikahtanut. Sillä hetkellä totuus löi vasten kasvoja niin rajusti kuin vain voi. Päähän ei mahtunut mitään muita ajatuksia. Harvoin on täysin varma mistään asiasta, mutta silloin olin – Mörkön tyhjä katse kertoi omaa tarinaansa elämän mielekkyydestä.

Vaan koska Mörkö ei lakkaa koskaan yrittämästä, se ei luovuta koskaan, ei anna tuumaakaan periksi, se nousi jälleen jaloilleen. Rapsutellen, tassujaan nakerrellen, kiljahdellen, ontuen, mutta taistellen. Ajatus Mörkön menettämisestä ei silti jättänyt minua rauhaan. Sanotaan, että rakkautta on luopua, mutta mistä tietää, milloin koiran elämä ei enää ole oikeaa koiran elämää? Niinä useina hetkinä, joina Mörkö touhusi entiseen tapaansa häntä viuhtoen ja nassu loistaen, se pursusi niin paljon elämäniloa ja -halua, ettei voi todeksi uskoa. Saattoi kuitenkin kulua vain hetki ja se muuttui vaivalloisesti raahustavaksi potilaaksi, jonka silmissä oli tuskainen katse. Niinpä olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että Mörkö jäisi Aistiin. Klinikalla tilanne näyttäytyi loisteputkien valossa niin paljaana kuin se oli – pieni koira, joka ennen oli pussannut lääkärin naaman kuolasta märäksi ja viuhuttanut häntäänsä turboteholla, piiloutui jalat täristen tuolin alle.

Useiden vaiheiden jälkeen Mörkön diagnoosiksi varmistui parantumaton neurologinen sairaus syringomyelia. Aisti-käynnistä ja muista tapahtumista voi lukea tarkemmin Mörkö sairastaa -kategorian alta.

Kun nyt mietin, millaisessa kunnossa Mörkö keväällä ja kesällä oli, hartioita painaa valtava taakka koiran elämän mielekkyydestä. Tietenkin muistan nyt vain ne kaikkein kamalimmat hetket, jotka repivät sisintä kaikkein raastavimmin, mutta siltikään en saa ajatuksiani kuriin. Mistä me ihmiset voisimme ikinä tietää, miltä koirasta tuntuu? Vaikka Mörkökin oli suurimman osan ajasta hyvävointinen, oliko se mikään peruste koiran hyvinvoinnille? En tiedä. Näitä kysymyksiä on tietyllä tapaa turhaa pohtia, sillä mennyt on mennyttä, mutta Mörkön tapauksessa vastuu koiran tilasta ei kevene koskaan – jokainen hetki on pidettävä mielessä se, että koira on sairas, ja kyettävä pitämään silmänsä auki huomatakseen koiran voinnissa mahdollisesti tapahtuvat notkahdukset. Jos, ja todennäköisesti kun, niitä notkahduksia tulevien vuosien varrella tulee, on uskallettava katsoa totuutta silmiin, osattava punnita objektiivisesti koiran elämän mielekkyyttä ja, jossain vaiheessa, päästettävä paras ystävä menemään.

On uskomatonta, miten tällaisen tarinan jälkeen ihmiset jaksavat vähätellä sairautta ja rodun tilaa. “Sairaus on vain yksi osa koiraa”, tuntuu olevan yleinen mielipide, mutta entä kun sairaus imee koirasta kokonaan sen oman itsensä? Ei ole enää mitään iloista ja lempeää seuralaista, ei ole enää kiiltävää ja silkkistä turkkia, ei ole enää heiluvaa häntää, ei iloista naamaa – on vain sairaus, joka kuihduttaa koiran kokonaan. Kipu ja ahdistus estävät hännän kestoakkuja latautumasta uudelleen, lääkkeet turvottavat koiran muodottomaksi palloksi ja krooninen särky tekee pirteimmästäkin ilopilleristä arvaamattoman aggressiivisen aikapommin. Jossain vaiheessa sairaus alkaa määrittää koiraa, tahtoi tai ei.

Kukaan ei ole mikään yli-ihminen, mutta ihan oikeasti koiramme ovat ansainneet kunnioitusta ja rakkautta sen verran, että olemme valmiita taipumaan omien mielihalujemme edessä, mikäli niiden toteuttaminen uhkaa koiriemme hyvinvointia. Minusta on käsittämätöntä, miten kukaan voi suhtautua parantumattomaan neurologiseen sairauteen väheksyen, puhumattakaan sen rinnastamisesta johonkin ulkoiseen ominaisuuteen. Se on jotakin aivan sanoinkuvaamattoman raadollista, ei enää edes surullista tai säälittävää – ainoastaan jotakin niin ahdistavaa, mitä mitkään sanat eivät koskaan riitä kertomaan. Suhtautumistavan järkyttävyyttä vain lisää se, että 50% rodun edustajista sairastaa syringomyeliaa. Tai se, että 90% rodun edustajista on kallon rakennevika. Kaikkein kauhistuttavinta on, että näitä edellä mainittuja vammoja on alettu pitää cavalierin normaaleina ominaisuuksina. Ihmiset onnittelevat toisiaan tuloksista, jotka kertovat koiran sairastavan syringomyeliaa, sillä olevan aivokammion laajentuma, erittävä keskikorvan tulehdus ja alentunut kuulo molemmissa korvissa sekä kallossa Chiarin epämuodostuma. Koirahan ei oireile eli se on terve… Voi kuitenkin vain lyödä googleen muutaman hakusanan ja kiduttaa itseään lukemalla esimerkiksi Chiarin epämuodostumaa sairastavien ihmisten kuvailuja kivuistaan. Argumentti, että koira ei välttämättä reagoi sairauteen samalla tavalla kuin ihminen tai että koiran kipukynnys on korkeampi, menettää tehonsa, mikäli suostuu tiedostamaan, että mahdollisuus näiden väitteiden valheellisuuteen on vähintään 50 prosenttia. Yhtä todennäköisesti puolet maailman cavaliereista kärvistelee koko elämänsä kroonisen päänsäryn kourissa.

Olen usein miettinyt, olenko oikeutettu esittämään minkäänlaisia väitteitä cavalierien terveystilanteen suhteen, sillä minulla ei ole ojentaa vastapainoksi minkäänlaista realistista ratkaisuehdotusta ongelmaan. Epäilen, että sellaista oikeasti olisikaan. En tiedä, miten cavalierkasvattajat kykenevät elämään sen tosiasian kanssa, että sairauden ehkäisy on todella hataralla pohjalla. Miten kasvattajat yleensäkään, missään rodussa, uskaltavat ottaa vastuun uusien koiranalkujen teettämisestä? Tai kenelle vastuu ylipäätään kuuluu? Cavalierien parissa sitä tunnutaan pallottelevan osapuolelta toiselle – kasvattajille, rotujärjestöille, lääketieteelle, pennunostajille, jalostusurosten omistajille… Tämä ei ole missään nimessä kritisointia, vaan ahdistusta koiranjalostuksen arpapelistä, jota en itse tällä hetkellä uskaltaisia lähteä pelaamaan. Nostan hattua niille, joilla on kanttia siihen ilman sokeutumista samalla omalle kasvatustyölle. Harvalla tuntuu olevan selkärankaa olla esimerkiksi käyttämättä sijoitusnarttua, joka osoittautuu jollain tavalla epärodunomaiseksi. Onneksi tiedostavia ja rehellisiäkin kasvattajia löytyy, mutta sellaisena pentueesta toiseen pysyminen on kova homma ja kunnioitan todella niitä, jotka siihen pystyvät.

Tässä kohtaa on todettava, että mielestäni niin kutsuttujen epäonnistuneiden yhdistelmien osuminen kohdalle ei tee kenestäkään huonoa kasvattajaa. Niitä sattuu mitä todennäköisimmin jokaisen kohdalle, ainakin notkahduksia on yksittäisten koirien tasolla. Kyse onkin siitä, kuinka epäonnistumisia ja negatiivisia yllätyksiä hyödyntää tulevissa jalostuspäätöksissään – jatkaako sairasta linjaa vai ei, teettääkö seuraavankin pentueen samanlaisista aineksista, käyttääkö tiettävästi epärodunomaisia koiria jalostukseen ja niin edelleen. Minä en tiedä jalostusasioista muuta kuin häviävän pienen nipun eri seikkoja, joten en todennäköisesti osaa muodostaa puoliksikaan totuudenmukaista kokonaiskuvaa kasvattajien työkentästä. Siitä huolimatta ainakin haluan uskoa, että samojen virheiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen kasvatustyön parissa olisi ennaltaehkäistävissä.

Minua ahdistaa kaiken aikaa tätäkin kirjoittaessani valtavasti. Tavallaan en tahtoisi julkaista koko tekstiä, mutta samalla koen Mörkön syringomyeliamatkan kertaamisen ja julkistamisen olevan tärkeää. Minulla on kasakaupalla keskeneräisiä ajatuksia aiheeseen liittyen, enkä tosin kutsuisi näitäkään argumentteja raakiletta arvostavammalla termillä. Blogikirjoittamisessa on aina se ongelma, että koko totuutta on äärimmäisen vaikeaa saada naputeltua tekstikenttään asti. Vaikka ei olisi tarkoituskaan jättää asioita kertomatta, aina jokin tärkeä yksityiskohta jää mainitsematta tai unohtuu tarkistelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen suhteen tiedostan, että se on helppo leimata naiiviksi katkeroituneen omistajan jupinaksi ja ehkä niin onkin. Kuitenkin, kun nyt olen muokkaillut tätä useamman kuukauden ajan sanan sieltä, sanan täältä, ehkä nyt on aika päästää irti ja nähdä, millaisena nämä asiat juuri nyt näyttäytyvät arjessamme. Vuoden päästä tilanne on todennäköisesti taas jo aivan erilainen, korkeimmat kuohut tasoittuneet ja tapahtumia pystyy miettimään taas eri kantilta.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can’t replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

And I will try to fix you

And high up above earth or down below
When you’re too in love to let it go
But if you never try you’ll never know
Just what you’re worth

Alamäki

Posted by testi on Marraskuu 10, 2009
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 11 Comments

lauturilla.jpg

Pikkukoira ei voi järin hyvin. Eilen se oli todella ahdistunut, vaikka oli saanut aamulääkkeet normaalisti. Aiemmin se ei ole noin oireillut, mutta selvästi samanlaista käytöstä kuin monilla syringosairailla rotutovereilla. Mörkö säntäili huoneesta toiseen, tunki päätään joka paikkaan, kaivautui pieniin ja pimeisiin paikkoihin, ravisteli korviaan jatkuvasti, raaputti niskaansa ja raapi maanisesti pesää vaatemytyille. Etenkin oikean korvan alue oli selvästi kosketusarka – koira oikein vavahti ja sykäisi karkuun, jos pään tai niskan alueelle koski. Tilanne rauhoittui vasta, kun annoin Mörkölle illan Gabapentin-annoksen (150 mg) reilusti etuajassa ja lähdimme ulkoilemaan, jotta se saisi muuta ajateltavaa.

Yöllä Mörkö oli herättänyt äidin hädissään ja käyttäytynyt pitkälti samalla tavalla kuin päivällä. Vasta Rimadyl-kipulääke sai koiran rauhoittumaan sen verran, että se pystyi nukkumaan.

Tänään Mörkö on voinut entiseen malliin eli hyvin. Päällekkäin vaikuttaneet Rimadyl, Gabapentin ja Prednisolon ovat todennäköisesti olleet tehokkaita kivunkarkoittajia, mutta toivottavasti tilanne on muutenkin parempi. Täytyy seurata tilannetta vielä huomiseen ja sitten ottaa yhteyttä Aistiin, mikäli kohtauksen jatkuvat. Toiveissa olisi, että lääkeannoksia saataisiin säädettyä sopiviksi. Huoli pienestä hampurilaisnassusta on kova.

Mörkön viralliset tulokset

Posted by testi on Elokuu 06, 2009
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 1 Comment

Mörkön viralliset tulokset tulivat eilen. Diagnoosihan on ollut jo hyvän tovin tiedossa, mutta nyt se on ihan paperillakin. Tämä koonti menee siis rotujärjestöön, jossa sitä ei ilmeisesti kuitenkaan jostaan syystä oteta oireiden takia mukaan tilastoihin. Olen kovasti pohtinut, miksi oireilevat koirat jätetään tilastojen ulkopuolelle. Nehän juuri sitä tärkeintä tarinaa kertovat, kaikki oireettomat koirat kun ovat rotuväen keskuudessa terveitä. Itse en tätä mieltä ole – koira, jolla on ontelo selkäytimessä tai rakennevika kallossa, on mielestäni aina jollain tavalla sairas, oireili se tai ei. Muutenkin on todella vaikeaa mennä sanomaan, oireileeko koira vai ei. Jos karvakaverilla on pennusta asti ollut jatkuva jäytävä pääkipu päällä, ei se sitä välttämättä kovin näkyvästi oireilekaan. Varsinkaan, kun cavalier mitä lempeimpänä ja perusiloisena koirana harvoin purkaa kipua esimerkiksi aggressiolla. Onneksi Mörkö kertoo, kun sattuu.

Ennen kuin tulistunutta tilitystä tulee lisää, tässä Mörkön viralliset tulokset. Mukana siis magneettikuvaus (MRI), kuulotesti (BAER) ja otoskopia (korvatutkimus), jotka tehtiin Mörkölle 24.7.2009 Eläinsairaala Aistissa.

1. Chiarimainen epämuodostuma: kyllä
2. Syringomyelia: kyllä, C2-3 alueella 1,2 mm, myös rinta- ja lannerangassa selkäytimessä
3. Aivokammion laajentuma: ei
4. Erittävä keskikorvan tulehdus: ei
5. Kuulotestin tulos: alentunut kuulo molemmin puolin
6. Otoskopia: normaali

Lopullinen syringomyelialuokitus: F (koira oireilee)

Maallikoille aukeavalla kielellä Mörköllä on siis 1,2mm ontelo selkäytimessään koko selän alueella, sillä on kallon rakennevika ja kuulo on molemmissa korvissa alentunut. Korvat tuntuvat pelaavan kuitenkin mainiosti, varmasti alentumisesta huolimatta todella paljon paremmin kuin meillä ihmisillä.

Selkeälle kielelle käännettynä diagnoosi kuulostaa hurjalta. Sitä se onkin, vaikka yksittäisenä tapauksena se ei ole loppujen lopuksi välttämättä niin hirvittävän surullista. Oikealla lääkityksellä koira kun voi elää pitkän kivuttoman elämän, mikäli on hieman onnea matkassa. Enemmän pitäisin tätä hyvänä esimerkkinä herättämään ihmisiä rodun tilanteeseen. Mikäli Mörköllä ei olisi oireita, se olisi saanut luokituksen A, joka on paras mahdollinen. A-tuloksen saavat koirat, joiden syringomyelia on alle 2,5 mm tai sitä ei ole lainkaan. Muilla tutkimustuloksilla ei ole väliä, koiralla voi siis olla kallon rakennevika, aivokammion laajentuma, erittävä keskikorvan tulehdus ja alentunut kuulo molemmin puolin – ja se on terve, jalostukseen suositeltava yksilö. Tuloksen D saaneet koirat ovat oireettomia yksilöitä, joiden laajentuma on yli 2,5 mm. Niitäkin voi suositusten mukaan käyttää jalostukseen, jos toinen vanhemmista on kuvattu A-luokituksella.

Näistä linjauksista ei voi syyttää ketään tai mitään, koska joitain ohjenuoria kasvattajille on annettava. Pentuja kun teetetään joka tapauksessa, vaikka rotu on sairas. Täysin näistä kaikista ongelmista puhtaita yksilöitä käyttämällä saatettaisiin saada yllämainitut vitsaukset poistettua rodusta, mutta koska täysin normaaleja cavaliereja on maailmassa niin hurjan vähän, geenipooli kapenisi liikaa. Ilmaantuisi uusia ongelmia.

Itkettää ja kiukuttaa kaikkien ihaninen cavalierparkojen puolesta. Miksi ihminen pitää mielihaluistaan niin tiukasti kiinni? Minä näen tilanteen toivottomana – cavalier on liian sairas rotu, jotta se saataisiin pelastettua. En tiedä, onko tämä totuus, koska en edelleenkään ymmärrä paljoa tyhjää enempää jalostusasioista. Sen kuitenkin tiedän, että kenenkään hassun pienen pitkäkorvan ei pitäisi kantaa tuollaisia taakkoja painolastinaan. Koiran ei kuulu syntyä sairastamaan synnynnäisten epämuodostumiensa kanssa. Koiran pitää pystyä leikkimään, herkuttelemaan, juoksemaan, pelaamaan, uimaan, nuuskuttelemaan, loikoilemaan, pomppimaan ja mitä ilmeisimmin, olemaan ihmisen paras ystävä.