Syringomyelia

Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin

Posted by Sirkku on Tammikuu 01, 2013
Syringomyelia, Yleinen / 19 Comments

On neljäs päivä ilman Mörköä. Suru kulkee aaltoina ylitse aikaa ja paikkaa kysymättä. Hetkittäin olo on rauhallinen ja varma, mutta seuraavassa hetkessä jään kokonaan tyrskyn alle. Suru tuntuu verkkona keuhkoissa, paineena rintalastassa, sumuna ohimoissa. Pahoina hetkinä happi ei pääse perille ja lohduttomuus tuntuu käsittämättömältä. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Miten jokin niin vilpittömän positiivinen voidaan viedä tästä maailmasta? Illat ovat vaikeimpia. Yöstä puuttuu yksi hengitys, huoneeni koiraportin pikkuluukku on turhaan auki. Ensimmäisenä iltana taistelin itseni kanssa, että laitanko sen kiinni vai en. Lopulta en vain pystynyt – mitä jos aamuyöllä painajainen loppuukin, pienet tohvelit tepsuttavat luukusta ja kaikki on taas hyvin? Hampurilaiskuonosta kuuluu tuhina ja tyynyllä on taas karvalakki. Tiedän, että on itsensä huijaamista avata luukku joka ilta nukkumaan mennessä, mutta en vain pysty laittamaan sitä kiinni.

Olen yrittänyt keksiä itselleni selityksiä. Haluaisin, että minulla olisi jokin lohdullinen ajatus siitä, missä Mörkö nyt on, pelastusrengas, johon tarttua, kun aalto lyö ylitse. Olen aina luottanut järkeen, faktoihin ja tieteen tosiasioihin, mutta niistä ei ole nyt apua, eikä oikeastaan tällä hetkellä edes ole väliä, että analyyttinen rationalistiminäni tietää näiden ajatusten olevan vain mielen suojamuureja. Haluaisin niin kovasti uskoa sateenkaarisiltaan, mutta en osaa. Enkä liioin nähdä pikkukoiraa taivaassa jauhelihapilvien päällä loikkimassa, loputtomia herkkuluita mutustamassa. En myöskään osaa kuvitella sitä kaikkien muiden edesmenneiden kanssa niin, ettei se olisi yksin – eihän se edes pitänyt muista kuin omasta perheestä. Sydämessäni se ei voi asua, koska urheimpia, seikkailuja rakastavia ritareita ei voi milloinkaan kahlita minnekään. Ainoa helpottava ajatus on ollut se, että Mörkön piti rohkeimpana mennä ensimmäisenä, jotta lauman arkajalat voivat sitten turvallisin mielin mennä perässä. Minne sitten ikinä menevätkin.

Kaiken surun keskellä sisimmässäni tiedän, että näin on hyvä. Kaikki on hyvin. Viimeinen viikko oli täynnä kaikkea sitä, mitä sen kuuluikin olla. Herkkupaloja joulukinkusta, venyviä aamuja poski poskea vasten, koko porukalla tehtyjä lenkkejä runsain namitauoin. Tempputuokioita ja leikkihetkiä. Vipattavia häntiä ja iloisia ilmeitä. Rapsutuksia, halauksia, kainalossa köllöttelyjä, sanoja maailman parhaasta pienestä otuksesta. Silti ja juuri siksi tuntuu niin pahalta. Minä kasvoin Mörkön kanssa, se oli ensimmäinen ikioma koirani. En koskaan lakannut ihmettelemästä sen suuria ominaisuuksia pienessä paketissa, enkä milloinkaan unohda niitä asioita, joita se minulle opetti sisusta, periksiantamattomuudesta ja ennen kaikkea rakastamisesta. Kuinka jotakin niin hankalaa ja raivostuttavaa voi kuitenkin oppia rakastamaan niin paljon, että luopuminen sattuu näin kamalasti.

Viimeisinä hetkinä yritin karkoittaa ajatukset viimeisistä – viimeisestä keskiviikosta, viimeisestä iltalenkistä, viimeisestä aamupalasta, viimeisestä leikistä, viimeisestä automatkasta. Torstai-illan odotus tuntui vaikeimmalta, se oli irvaileva sekoitus pyyntöä siitä, että kaikki olisi jo ohi, ja samalla kipeää toivoa siitä, että hetki ei koskaan tulisi, aurinko ei tänään laskisi, kello ei kumauttaisi keskiyötä, aamu ei tulisi herättämään. Ei ihan vielä. Mitä jos ei sittenkään vielä? Epätoivoisena mietin, missä ovat ne paljon puhutut merkit, rauhan tunteet siitä, että ratkaisu on oikea, tähdenlennot taivaalla, merkitykselliset tuulenpuuskat ja koiran kaikenkertovat katseet. Oikeasti en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt ratkaisua enää ajan varaamisen jälkeen. Jo muutamia viikkoja aiemmin olin ymmärtänyt, että ei kuolemaan voi valmistautua. Ei milloinkaan ole hyvä hetki sille, ei se milloinkaan tunnu yhtään sen helpommalta. Ehkä raastavinta olikin tiedostaa oma valtansa asiassa – on kyse ihan oikeasti vain siitä, että minä klikkaan itseni nettiin ajanvaraukseen ja valitsen luettelosta sopivalta kuulostavan ajan. Välillä pysähdyin miettimään joitakin täysin nurinkurisia asioita kuten sitä, että parillinen päivä olisi ehdottomasti parempi, että parittomat numerot eivät ole niin kivoja, ne eivät varmastikaan ole niin suotuisia päiviä jättää tätä maailmaa.

Perjantain jälkeen suru on muuttanut muotoaan. Siitä on tullut kumisevaa, onttoa kaipuuta, polttavaa, ikuisuuden mittaista ikävää. Muistoja, jotka vielä murtavat kasvot kyyneliin. Epävarmuus Mörkön voinnista on oikeastaan jo vuosia tihkunut kituuttavana tuskana ihon läpi, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Monia kertoja olen kirjoittanut blogitekstejä kyyneleet näppäimistölle vierien, kävellyt pimeässä metsässä yrittäen päästä itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että ylimääräiset synkät ajatukset kannattaa ajaa pois mielestään. Pelkäsin käsittämättömän paljon sitä, että en tajua päästää ajoissa irti. Nyt ymmärrän, että niin ei olisi voinut mitenkään käydä. Kun hetki oikeasti koitti, en kyseenalaistanut enää lainkaan, sillä samalla myös epävarmuudessa kieriskely vaihtui paniikinomaiseen kauhuun, asian todelliseen tajuamiseen. Huomasin, että aiemmin olin aina saavuttanut turvallisen seinän viimeistään alitajunnassani – asian pyörittely pysyi joka kerta vain jossittelussa. Tänä syksynä marraskuun loppupuolella tilanne muuttui, kun luopumisen tuska hyökyi ravistavina itkukohtauksina iltoihin ja loputtoman tuntuisina painajaisina uniini. Yhtäkkiä siitä tuli todellista. Jouluviikon ajaksi suru kuitenkin jotenkin kummasti väistyi aina torstai-iltaan saakka, se vain häipyi. Minua rauhoitti nähdä, että Mörkö oli ihan se sama Mörkö kuin aina ennenkin, että se loppuun asti jaksoi touhuta ja olla iloinen. Vielä viimeisellä iltalenkillä se oli tismalleen oma itsensä ja kakkasi keskelle ajotietä. Juuri sellainen se oli. Maailma oli aina Mörkön.

Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Ei ole minun asiani tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. (Edith Södergran)

Vielä viimeisenä aamuna Mörkö kipusi viereeni kainalooni aamu-unille ja natusti hihaani. Sinä aamuna ei ollut kiire mihinkään eikä mikään määrä raksuja ollut liikaa. Mörkö sai tehdä kaikki temppunsa vielä kerran ja se oli niin iloinen, niin äärettömän iloinen. Kaikkein elävimmin muistan Mörkön juuri sellaisena kuin se temppuillessa oli – huiskuvahäntäisenä, nauravaisena, hoksottimet hurjaan tahtiin raksuttavana. Voi vieköön, että se olikin älykäs ja kekseliäs eläin, ihan hämmästyttävä. Sen loputtoman palon ja innon näkeminen Mörkön katseessa vielä viimeisenä aamuna tuntui samaan aikaan ihan kamalalta ja lohduttavalta. Kamalalta siksi, että tiesin, että pian en enää ikinä saisi katsoa niihin ruskeisiin silmiin – lohduttavalta siksi, että siitä katseesta tiesin, että Mörkön elämä oli elämää viimeiseen hengenvetoon saakka. Jokaisen hetken se eli täysillä. Minun tulisieluni.

Klinikan pihalla minut valtasi hetkeksi epätodellinen tunne. Mörkö kaahotti tavalliseen tapaansa, merkkasi omasta mielestään koko tienoon itselleen kuuluvaksi ja asiaankuuluvasti potki pontevasti päälle. Häntä heiluen ja minua innoissaan katsoen – mitä kivaa me tänään tehdään? Mikä uusi paikka tämä on? Missä on seikkailu? Mennään jo! Niin pahalta kuin silloin tuntuikin, tiesin, että oli varmasti yksi suurimmista onnista, että juuri noin Mörkö sai lähteä. Se jos kuka ansaitsi sen. Sisällä lääkärissä Mörkö sai ensin rauhoittavan piikin ja kun se oli nukahtanut, vahvemmat aineet. Niin se sitten lähti – viimeisenä tästä elämästä se maistoi maksamakkaran, tunsi silityksemme ja kuuli äidin äänen. Niin kuin monta kertaa aiemminkin se nukahti pienelle kerälle syliini hassusti tuhisten, pikkuruinen nenä väristen. Pian se oli jo poissa, vaikka en vieläkään oikein ymmärrä, missä.

Hän tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kiitos, pieni leijonamieli. Kiitos niin kamalasti. Olit arvokkainta, mitä minulla oli. Kiitos myös kaikille, jotka ovat jakaneet Mörkön tarinan kanssani – tukeneet, auttaneet, iloinneet, surreet. Sillä on ihan oikeasti ollut merkitystä.

Suru tulee saumoista läpi

Posted by - on Joulukuu 10, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 33 Comments

Kuluneiden vuosien aikana minulle on aina ollut helppoa – ei, suorastaan helpottavaa – kirjoittaa myös varjoisammista arjen asioista blogiin. Sairaskertomukset, rähinät, pelot, takapakit, kaikki tuttua juttua tässä netin nurkkauksessa. Välillä tyhjä kirjoituskenttä on saattanut kammottaa ja aloittaminen ollut hankalaa, mutta kun vain pääsee käyntiin niin ikävätkin sanat löytävät oikeat paikkansa. Nyt ensimmäistä kertaa ei ole niin. En tiedä miten päin olla, mitä ajatella, mitä kirjoittaa.

Reilut seitsemän vuotta sitten sain pitää minikokoista mustaa marsua ensimmäistä kertaa sylissäni. Niin Mörköstä tuli minun ensimmäinen ikioma koirani ja pian paljon enemmän: pikkuruinen paras ystävä, joka jaksoi aina vipattaa häntäänsä minulle ja joka jokaisen yönsä nukkui kippuralla tyynyni vieressä. Olin aina haaveillut, kuinka kävelen syksyisessä metsässä ihan oman koiran kanssa ja koira juoksentelee varvikossa iloisena. Nyt minulla oli se koira, hassu jättitassu, touhukas hampurilaisnassu. Sitten Mörkö sairastui. On vaikea käsittää, että siitäkin on jo neljä vuotta, se on yli puolet pikkukoiran elämästä. Onneksi tehokas ja toimiva lääkitys löytyi heti ensimmäisellä kokeilulla, ja vaikka sairaus Mörköä suuresti onkin muuttanut ja tuonut huonoja hetkiä, on Mörkö viettänyt iloista koiranelämää – syringosovellettua, mutta kuitenkin.

Viikko sitten hyppäsin idän junaan ja vein Mörkön lääkäriin. Se oli ontunut kuukauden päivät eikä kortisonipiikki ollut vaivaa helpottanut. Kuten arvelinkin, kyse ei ole varsinaisesti mistään luustollisesta viasta, vaan Mörkön keho ei enää toimi niin kuin pitäisi – liike on epäpuhdasta ja etuosan venähdys tai jumitus voi johtua esimerkiksi lonkkien kehnosta kunnosta. Mihinkään suuriin hoitotoimenpiteisiin ei ole järkeä lähteä eikä lääkitystä lisätä – tämä on tässä vaiheessa selvää ja ollut alusta asti minulle ehdoton periaate. Saattohoitoahan tämä tässä vaiheessa on, lääkäri kiteytti. Yhtä aikaa kamalaa ja jollakin kierolla tavalla helpottavaa kuulla nuo sanat jonkun ulkopuolisen suusta.

Mörkö on ollut aina niin urhea, niin käsittämättömän urhea. Nyt kun minun pitäisi ottaa siitä mallia, minä pelkään, pelkään niin kamalasti. Pelkään niin, että näen itkuisia painajaisia enkä pysty kyyneleittä katsomaan pikkukoiran kuvia kännykästä. Pakottava kauhu humahtaa ylitse niinä puolikkaan ajatuksen mittaisina hetkinä, joina todella pystyn käsittämään asian. Sen, että pientä ystävääni ei kohta enää ole. Täytyy myöntää, että naiivisti ajattelin, että tämä aika olisi enemmänkin helpotuksen kuin epätoivon oma, mutta sitä se ei todellakaan ole. Oletin, että olisi helpompaa nähdä tilanne edes kylmien faktojen selkeyttämänä, mutta en saa ajatuksiani sille mallille. Tämä on kamalaa, aivan järkyttävän kamalaa. Ei tässä ole mitään levollista, kaunista tai rauhallista. Miten tähän oikein pystyy, päättämään kuolemasta? Korullinen klisee rakkaudesta ja luopumisesta tuntuu vain niin hirvittävän kaukaiselta.

Tätä kirjoittaessani, aikani porattuani ja hyperventiloituani, aloin muistella kaikkia muistoja kuluneiden vuosien varrelta. Ajatus siitä, että niitä kukaan ei milloinkaan voi viedä pois, on lohdullinen. Toisaalta pelkään, että unohdan asioita – unohdan, miltä Mörkön tassut tuoksuvat, miltä sen räksytys kuulostaa, miltä tuntuu nukkua pikkukoira kainalossa, nähdä toimelias napitus. Pelkään, että en ole käyttänyt yhteistä aikaa oikein, niin hullulta kuin pelko näin kirjoitettuna näyttääkin. Olisiko pitänyt käydä enemmän kahdestaan lenkeillä? Naksutella joka päivä? Ottaa pikkukoira Helsinkiin viimeisiksi kuukausiksi mukaan? Niin – tai olisiko pitänyt nostaa lääkeannoksia tai kokeilla eri lääkitysvaihtoehtoja? Olin kirjoittamassa jatkoksi vielä kysymystä siitä, mistä oikeastaan edes voin tietää, onko nyt sittenkään vielä oikea aika, mutta en saanut sormia enää liikkumaan. Ensimmäistä kertaa en pysty tosissani kyseenalaistamaan sitä, että nyt on aika päästää irti.

En todellisuudessa pysty käsittämään, että olemme tässä tilanteessa. Nyt on aika, nyt on ihan oikeasti aika, heti joulun jälkeen. Taistelut on taisteltu, epävarmuuden hetket rämmitty. Minä näen Mörkön silmissä vielä sen palon ja ilon, mikä niissä on aina ollut, ja niin sen kuuluukin olla, niin kammottavan pahalta kuin tuntuukin päättää niiden sammumisesta. Miten hurjan iloinen se oli taas, kun menin Joensuuhun! Ihan höpsönä stepaten viuhutti piiskahäntäänsä, pussasi naaman märäksi ja kipusi venyttelemään vasten jalkojani. Samalla kuitenkin kuulen eron siinä, millä tavalla se huokaisee, kun asettuu syliini päivätorkuille, tai kuinka väsynyt sen katse välillä on, kuinka kumarassa se istuu. Kuinka se silloin tällöin herätessään yskii, kuinka sen takapää elää vähän omaa elämäänsä. Tiedän, että en millään voi odottaa sitä hetkeä, kun sairaudet vievät kokonaan Mörkön tahdon ja tarmon, sillä silloin on liian myöhäistä. On minun vuoroni olla rohkea, sen paras ystäväni totisesti ansaitsee. Saimme yhteisiä vuosia enemmän kuin ikinä uskalsin toivoakaan, mutta silti tämä tuntuu vain niin väärältä ja pahalta. Minun oma Mörköni, pikkuritari.   

petsie019674248_b.jpg

Itku

Posted by SirkkuKou on Kesäkuu 18, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 18 Comments

Kävin Mörkön kanssa tänään lääkärissä. Sen sydämessä kuului kolmannen asteen sivuääni. Pienessä verenkuvassa leukosyytit olivat koholla ja seeruminäytteessä kreatiniiniarvo oli alhainen.

Olen aika lamaantunut. En jaksa analysoida ja pohtia, en edes ajatella asiaa. Äsken Mörkö kiipesi kirjoituspyödälleni ja tepasteli läppärin näppiksen päällä niin, että kone tilttasi ja ensimmäinen versio tästä kirjoituksesta hävisi. Olen ihan samaa mieltä asiasta. Voi pieni Mörkö, olen niin kamalan pahoillani. Kunpa sinulle olisi annettu vähän enemmän.


// Päivitystä ja laajempaa selontekoa:

Kirsi-lääkäri tutki pitkäkorvan kirsusta hännänpäähän. Mörkön vasemman etusen uloin kynsi on ollut jo jonkin aikaa kosketusarka ja lääkäri totesi saman mitä olimme jo aiemmin arvelleet: tyvessä on vähän häikkää eikä kynsi ole ollenkaan niin tukevasti kiinni kuin muut kaverinsa. Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha, että kynttä olisi vielä viisasta lähteä poistamaan, ja niinpä jatkamme nyt sen päivittäistä desinfiointia. Lisäksi rokotukset päivitettiin seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Piru vie, kun oli vaikea olla ajattelematta, että tuskin näitä enää milloinkaan tarvitsee uusia…

Mörkön suu löyhkää kuin pahinkin likakaivo, joten se tsekattiin cavaliereille yleisten granuloomien varalta. Niitä ei onneksi kuitenkaan pikaisella tarkastelulla löytynyt, mutta hampaiden kunnossa sen sijaan oli parantamisen paikka. Pienistä etuhampaista muistaakseni kolme oli sellaisia, että niitä pitää seurailla, etteivät lähde vaivaamaan tuon enempää. Gabapentiinilla saattaa hyvinkin olla osansa suun kunnossa.

Muistan, kun minua joskus vuosia sitten jännitti aina, kun Mörköltä kuunneltiin sydän. Kunpa se olisi kunnossa! Tänään sen sijaan vain pitelin koiraa paikallaan ja otin vastaan tiedon ylimääräisistä suhinoista lähinnä alistuneesti. Epäuskoisesti. Karkkikaupan täti ei selvästikään halunnut jättää meille yhtään nallekarkkia, vaan minkäs tuolle voi. Kun kerran lyödään niin lyödään sitten kunnolla. Sydämen sivuääni sinänsä ei ole maailmanloppu, ei alkuunkaan. Se sen sijaan on, että pienellä koiralla on etenevä neurologinen sairaus, nivelrikkoa nuoresta iästä saakka sekä sydänvika. Se on asia, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Asia, jonka takia on aiheellista pysähtyä miettimään muutakin kuin alkavia alennusmyyntejä tai mitä makua valkkaisi jätskikiskalla. En halua sanoa asiaa ääneen tai varsinkaan kirjoittaa sitä. Aiemmin se oli helppoa – olenhan blogiinkin kirjoittanut lukuisia kertoja lopettamisesta ja oikeasta hetkestä. Silloin vain pystyin aina lisäämään ajatusteni jatkoksi kaukaisen sitten joskus tulevaisuudessa.

Sivuäänen oireita ovat nopea uupuminen ja yskiminen etenkin levon jälkeen. Väsymys on tuttua, mutta yskimistä ei ole ainakaan siinä määrin, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Pitää nyt tarkkailla tilannetta. Mörkön sivuääni on siis 1-6 asteikolla kolmonen eli ei mikään täysin harmiton mutta ei suora tuomio myöskään. Jos oireilee, olisi lääkityksen paikka.

Verikokeiden tulokset ehtivät tulla tutkimusten aikana. Olin jo aiempien vuosien perusteella ehtinyt hyväuskoisesti tottua siihen, että tuskin niissä mitään ihmeempiä näkyy. No – toivossa on tietenkin aina ihan optimistista elää. Pienessä verenkuvassa leukosyytit eli valkosoluarvo oli koholla eli toisin sanoen jossain on tulehdus. Arvoitukseksi jäi, missä. Vahvin veikkaus oli, että se on kenties jotakin suuperäistä. Nyt Mörkö saa popsia antibioottikuurin ja sitten mennään parin viikon päästä kontrollikäynnille. Seeruminäytteessä taas ainakin kreatiniiniarvo oli viiterajojen alapuolella, liittyy jotenkin munuaisiin ja lihaskatoon. Kirsi suositteli lisäämään ruokaan proteiinia eli vielä enemmän lihapainotteista sapuskaa, jotta kreatiniinit saataisiin nousemaan. Googlailin huvikseni alhaista krea-arvoa ja sen aiheuttajana siis tosiaankin usein on lihasatrofia, jonka taas voi aiheuttaa syringomyelia! Kirsi siis epäili, että Mörkön lihakset olisivat kadonneet, kun se on laihtunut pulleasta talvikunnosta ja saanut samalla liian vähän protskua, mutta ilmeisesti myös syringo voi olla syypää ainakin osittain. Eihän Mörköllä enää pitkään aikaan ole ollut kummoista lihaksistoa ja kun olen lukenut syringosairaiden ruumiinavausraportteja, on niissä mainittu juurikin lihassurkastumia etenkin niskan alueella. Tästä pitää muistaa kysyä kontrollikäynnillä. Melkein voisi yrittää saada puhelinajan neurologille Aistiin tai muualle.

Kysyin Kirsiltä, näyttääkö Mörkö hänen mielestään sairaalta. Vastaus oli jokseenkin odotettava: kyllä se ulkoisesti näyttää huonokuntoisemmalta kuin ennen. Mörkö täyttäisi loppukesästä seitsemän, mutta arvio sen iästä menisi heittämällä kymppiin. Vaivat kuluttavat turkin, kuihduttavat lihakset ja jäykentävät liikkeet. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Vieläkin välillä mietin, että mitä jos meillekin olisi riittänyt niitä karkkeja… Ajatus vihlaisee julmasti, vaikka tiedän, että jossittelu on turhaa ja merkityksetöntä.

Tällä hetkellä minulla ei oikein ole vastauksia. Moni on kysynyt, että mitäs nyt – mitä tämänpäiväinen tarkoittaa? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Pelkään, että en halua tietää.

Hei mihin sulla on kiire

Posted by SirkkuKouk on Maaliskuu 29, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 15 Comments
Kirjotukset ovat vihdoin ohi! Jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, saan kesäkuussa painaa valkoisen lakin päähäni. Fiiliksen kai kuuluisi olla hirmu helpottunut, mutta olo on lähinnä tyhjä. Tässäkö tämä nyt oli? Muutos on ihan mukavaa siihen asti, kun sitä voi vain suunnitella eikä tarvitse vielä tosissaan toteuttaa Nyt pitäisi siirtyä sanoista tekoihin, sillä näillä näkymin Joensuu jää väliaikaisesti taakse jo parin viikon päästä, kun suuntaamme Susun kanssa kohti eteläisempää Suomea. Paimenpolo ei vielä tiedä, mitä kaikkea sen varalle on suunniteltu, mutta yritän jaksaa uskoa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Olla edes kerran elämässäni optimisti Kiirettä kyllä varmaan tulee pitämään.

Mörkö on päässyt talvipakkasten aikana varkain pyöristymään. Talon ainoa talipallo ei löydy enää kiikkumasta oksalla pihan perältä, vaan myös pikkukoira alkaa olla kyseisen nimityksen veroinen. Ei se ole lihonut kuin ehkä vajaan kilon, mutta se on jo paljon tuon kokoiselle kääpiölle. Olen aina ennen ihmetellyt, miten ihmeessä ihmiset syöttävät koiransa ylipainoisiksi ja sitten eivät edes saa niitä laihdutettua. Vähemmän vain ruokaa kuppiin, niin helppoa se on! Tositilanne on osoittanut, ettei se ihan niin menekään. Kun koiran lähtöannos on säälittävä nokare jauhelihaa ja vielä pienempi hitunen kasvissosetta, ei varsinaisesti ole, mistä ottaa pois. Nytkin alkaa olla sillä rajalla, että Mörkö saa tarpeeksi esimerkiksi proteiinia. Varsinaisiin aterioihin ei siis taida sovi puuttua muuten kuin kippaamalla kuppiin vähärasvaisia lihoja, mutta kaikki namit ja herkut pitää tarkistaa. Possunkorvat on vaihdettu jo jokin aika sitten pääosin porkkanoihin tai nahkarullaluihin, mutta se ei tunnu riittävän. Ei toisaalta ole ihme, että Mörkö on päässyt kasvamaan leveyssuunnassa, sillä esimerkiksi kun naksuttelen sille temppuja, se saa samankokoisia palkkanameja kuin kaksi kertaa isommat ja aktiivisemmat kamunsa. Ja kun vielä kylmillä keleillä lenkit on korvattu sheippailuilla, ei siihen paljon muuta taideta tarvitakaan.

Helpointa olisi olla antamatta koiralle ruokaa muulloin kuin ruoka-aikoina, mutta Mörkön kanssa se ei onnistu. Kun sen jättää yksin, saa se lattialle kasan nameja etsittäväksi, jotta ei kiihtyisi niin paljon. Kyse ei siis ole mistään ihan pienistä kierroksista, vaan koira paiskoo itseään vasten ovea, puree jos sen tielle sattuu ja haukkuu korkeaa jatkuvaa haukkua. Niin – ei uskoisi. Se on niin söpökin! Mutta syringo, Chiari tai mikä lie neurologinen vaiva kiihtymisen nyt aiheuttaakaan, on arvaamaton. Ruualla näitä holtittomuuksia saa hillittyä sen verran, ettei Mörkön verenpaine mene koko ajan ihan kamalaa vuoristorataa ja vaikuta siten myös aivo-selkäydinnesteen kiertoon. Tämä asia aiheuttaa muutenkin ehkä eniten huolta ja mietintää Mörkön sairastamisen suhteen: se on muutoin voinut mainiosti, mutta kyllä se useamman kerran päivässä kiihtyy edes vähän. On melkein mahdotonta sanoa, miten suuri osa johtuu koiran tulisesta luonteesta ja mikä sairaudesta ja millä tavalla. Sattuuko sitä vai aiheuttavatko neurologiset ongelmat ns. muuten vain tuollaista käytöstä? Kysymys taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Se taas ei tunnu järin mukavalta, sillä jos alkaisin ajatella, että se on aina kiihtyessään tuskainen, veisin koiran heti viimeistä kertaa lääkäriin. Toisaalta Mörkö on ollut pikkupennusta asti enemmän tai vähemmän räjähdysaltis, joten on kyse myös sen luonteesta. Toisaalta saattoihan se silloinkin jo olla kipeä… Äh.

Mikäköhän mahtaisi olla kaikkein vähäenergisin ja -rasvaisin nami? Nyt Mörkö siis saa lähtötilanteissa yleensä niitä nappuloita, joita meillä on kotona raakaruuan loppumisen varalta eli esimerkiksi tällä hetkellä J&V kanariisiä. Pitää tutkia eri vaihtoehtoja ja jos jollakin on ehdotuksia, niistä olisi paljon apua! Joka tapauksessa kylkiluut pitää saada paremmin tuntumaan, koska jo parantumattomassa perussairaudessa ja nivelrikossa on ihan tarpeeksi kannettavaa pienelle elukalle. Onneksi leudon kevään myötä Mörkö pystyy taas ulkoilemaan enemmän ja kunhan vain kesä tulee, myös polskimaan järvissä.

Jos Mörkön mielipidettä asiaan kysyttäisiin, se vain heiluttaisi häntää iloisena – mitä paksumpi vyötärö, sitä paremmin se on onnistunut rikossuunnitelmissaan. Mörkö ihan oikeasti ajattelee, miten se parhaiten pääsisi käsiksi erilaisiin ruokatarvikkeisiin eikä kyllä arkaile toteuttaa mietteitään. Joskus se kartoittaa tilannetta ensin pikakierroksella, sitten ottaa asiaan etäisyyttä ja menee pötkölleen jokusen metrin päähän, ja kun täsmähyökkäyssuunnitelma on valmistunut, toteuttaa se sen salamannopeasti ja usein myös varsin menestyksekkäästi. Se on myös mestari tarkkailemaan, milloin me ihmiset satumme vilkaisemaan muualle ja silloinkin se heti pinkaisee sadasosasekunnissa vauhtiin ja pihistää häikäilemättä. Pikkukaverin optimistisuutta voi vain ihailla, sillä sen mielestä ihan aina kannattaa yrittää eikä se jätä yhtäkään tilaisuutta käyttämättä. Samalla se varmaan mielessään taivastelee, miksi ihmeessä kolme muuta karvakaveria ovat niin tyhmiä, että vaikka ne ylettäisivät ihan mihin tahansa, ne vain kiltisti nököttävät neljällä tassulla ja kysyvät aina lupaa kaikkeen. Mitä nössöyttä! Luonnossa eivät kyllä selviäisi!

Turvallisuus on tunne, joka sinulla on, ennen kuin olet tajunnut tilanteen

Posted by . on Helmikuu 17, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 11 Comments

Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentti Seppo Turunen on julistanut, että lemmikeistä pitäisi pitkällä tähtäimellä luopua kokonaan. Käsi ylös, kuinka monen syke alkoi laukata edes vähän tarmokkaammin? Minun ainakin. Ensin ärtymyksestä, sitten hämmennyksestä, sitten oivalluksesta.

Mietitäänpä asiaa tarkemmin. Turunen väittää, että lemmikkieläimet linkittyvät arveluttavasti sekä eettisiin että ekologisiin kysymyksiin. Mitä tämä mahtaa tarkoittaa koirien kohdalla? Minun ei tarvinnut kuin miettiä omaa turrelaumaamme, kun ajatukset lähtivät juoksemaan. Ensin tulisi määritellä eläimen hyvinvointi, mikä nousee keskustelun kulmakysymykseksi. Milloin koira on onnellinen? Pystytäänkö sen tarpeet täysipainoisesti tyydyttämään urbaanissa yhteiskunnassa? Voivatko meidän koiramme hyvin?

Vastaus on kyllä ja ei. Hankittuani cavalierin heitin pelinappulat harvinaisen irvokkaaseen eettiseen rulettiin. Puistattavaan peliin, jonka vastentahtoisena osanottajana jaan Turusen näkemyksen täysin. En voi kuitenkaan ulkoistaa itseäni siitä vastuusta, että minulla on cavalier – joka myös sattumoisin sattuu olemaan sairas. Välillä mietin, miltä cavaliermaailma näyttäisi, jos Mörkö olisikin terve. Jos se olisikin terve. Voi itku. Pohdin, vouhkaanko asiasta vain siksi, että piikit osuvat turhan henkilökohtaisesti. Onko cavalierien kasvatustoiminta ja sen tukeminen myös objektiivisesti tarkasteltuna moraalisesti arveluttavaa? On tietyllä tavalla hätkähdyttävää ajautua kohtaamaan tosiasia siitä, kuinka erilaisena maailma eri ihmisille näyttäytyy ja nimenomaan moraalisissa kysymyksissä. Rotko repeytyy armottomana, ja tuntuu mahdottomalta loikata sen yli. Minun on ahdistavan vaikeaa ymmärtää esimerkiksi pentujen teettämistä koirilla, jotka ovat jo jättäneet sm-sairaita jälkeläisiä. En vain pysty ymmärtämään, miten sellaisesta asiasta koituvan vastuun kanssa eletään.

Elämä on aina arpapeliä. Jalostus on arpapeliä. Lohduttoman raakoja faktoja. On helppoa kyseenalaistaa ulkopuolelta, sekin on fakta. Maailma kuitenkin tarvitsee erilaisia näkemyksiä, silmäpareja toiselta planeetalta. Ne eivät välttämättä ole absoluuttisesti oikeita, mutta niiden tärkein tehtävä on ravistella hereille. Elämme oletusten ja käytäntöjen maailmassa, jossa kriittisyys unohtuu tietyissä asioissa. Olenko yhdelläkään neljästä kerrasta miettinyt, onko pennun ottaminen moraalisesti oikein? En. Välillä kyllä pyörittelen Turusen näkemystä myötäileviä radikaaleja mutta jaloja ajatuksia siitä, kuinka mielivaltainen jalostus sotii kaikkia etiikan lakeja vastaan, mutta käytäntö jää puolitiehen. On vaikeaa miettiä asiat loppuun asti ja vielä elää niiden mukaisesti. Paljon vaivattomampaa on vain luottaa valtaväestön yleisesti hyväksymiin linjauksiin sen kummemmin asioita miettimättä.En usko, että Turusen toive lemmikkieläimistä luopumisesta toteutuu. Tuskin uskoo Turunen itsekään. Lemmikkieläinten pito on karkeasti yleistettynä puhtaasti itsekästä, ja ihminen on tunnetusti välillä itkettävän itsekäs otus. Se ei silti tee itse toiminnasta yhtään sen raskauttavampaa, ja etenkin koirien kanssa ihmisen ja koiran hyvinvointi kulkevat usein tiukasti kimpassa. Koiralle on kannattavaa tarjota tarpeeksi tekemistä, hyvää ruokaa ja viedä se eläinlääkärin hoidettavaksi. Yhdessä pisteessä itsekkyys nousee kuitenkin huutavan rujosti esille – silloin, kun punnitaan rakkautta ja luopumista. Jos riisutaan kaikki kaunistelu, joku voisi sanoa, että Mörköä kohtaan moraalisesti oikein olisi viedä se vaikka heti tänään lopetettavaksi. Tämä henkilö arvostaisi hyvää elämää, ei niinkään elämää ylipäätään koskemattomana arvona.

Koska Mörkön elämänlaadusta ei ole satavarmoja takeita eikä se itse kärsisi lopetuksesta, on karun itsekästä lääkitä sitä vahvasti ja pitää se luonani. Toisaalta emme pääse yhden toisenkaan koiran tai muun eläimen pään sisään kurkistamaan, millainen niiden hyvinvoinnin taso on. Tässä vaiheessa ymmärrän Turusen ajatukset: ilman täyttä varmuutta lemmikkieläimen onnellisuudesta sen elämän mielivaltainen ohjailu on arveluttavaa. Lopulta näkymä on surkea, ja pessimistinä tekee jo mieli heittäytyä Turusen kelkkaan. En kuitenkaan tee sitä, vaan jaksan uskoa HS-raadin (17.2.12) Jaakko Hämeen-Anttilan kiteytykseen asiasta: “Kotieläinten pitäminen huonosti on moraalisesti väärin, hyvin pitäminen ei.” Niinpä niin – eikö olekin ihana oletusten värittämä toteamus? Mutta näin me ihmiset asian haluamme ajatella, jotta meidän ei nimenomaan oikeasti tarvitsisi ajatella. Vapauttavan yksioikoista ja lakonista.

Ehdi ei katua kun on tehtävä latua

Posted by __ on Marraskuu 27, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 10 Comments

Uusi yritys kertoa Mörkön kuulumisia – ei siis sitä, miltä minusta tuntuu, vaan sitä, millaista pikkukaverin arki tällä hetkellä on. Luulen, että nyt tylsältä tuntuvasta arjen kuvauksesta on hyötyä sitten, kun miettii muutoksia koiran voinnissa. Se on myös luultavasti mielenkiintoisempaa ja informatiivisempaa toisille syringokoirien omistajille.

Mörkö viettää melko rauhallista ja verkkaista elämää. Se lenkkeilee yleensä kerran päivässä muutaman kilometrin verran – tavallisesti kiinni, koska kortisonista johtuva ruokamaanisuus on hankalasti hallittavissa. Lisäksi Mörkö ei kuule kovin hyvin, joten pitää huutaa todella kovaa ja korkealta, jos tahtoo sen irroittautuvan hajujen maailmasta. Onneksi täällä käpykylällä ei tarvitse kävellä kauhean pitkälle kun jo on sen verran korvessa, että polkujen reunustat eivät ole täynnä liiskautuneita purkkia eli Mörköäkin voi pitää irti ilman, että se syö itselleen mahavaivoja. Keväästä lähtien olen käyttänyt sillä myös fleksiä – kyllä, sitä kamalaa kapistusta. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin myöntää, että se on osoittautunut mainettaan paremmaksi ja tuntuu sopivan hyvin Mörkölle. Valjaat ovat myös ahkerassa käytössä, sillä vaikka ei pantakaan aiheuta Mörkölle rapsutusoireita, on valjaissa eräs toinen suuri plussa: niiden kahvasta saa helposti kiskaistua koiran pois esimerkiksi sitä itseään mussuttamasta… Nami nami.

Tunnin lenkki on jo Mörkölle raskas ja sen jälkeen se selvästi nukkuu uupumustaan pois. Samoin temppuilusta se tuntuu välillä väsyvän kohtuuttomasti mutta ei onneksi aina. Yhtä innokas se on yhä keksimään ja toheltamaan kaikkea, jotta kuulisi naksun klikkauksen. Tokossa Mörköllä on muuten ihan huippu avo-luoksari: kiitää täysiä, pysähtyy kuin seinään ja spurttaa vielä lopun korvat viuhuen. Kaukojakin ollaan vähän tehty mutta kuka niitä jaksaa treenata, kun voi sheippailla kaikkia kivoja temppuja? Temppuehdotuksia otetaan vastaan! Mörkö kaipaa aina uusia haasteita.

Pikkukoiran paino pysyy kurissa pikkuriikkisillä ruoka-annoksilla. Vähän kasvismössöä ja erilaisia lihoja. Ruuan sekaan paljon vettä, että ateriointiin menee edes vähän aikaa. Possunkorvia, luita, rouhetikkuja ja porkkanoita menee sen sijaan paljon, koska Mörkö kiihtyy todella paljon lähtötilanteissa ja miltei ainoa keino selvitä ilman montaa showta päivässä on nakata sille jotain syötävää lähtemisen ajaksi. Todennäköisesti kiihtyminen nostaa aivopainetta ja siten pahentaa oireita, joten jollain tavalla ainakin osa tilanteista pitää yrittää saada hillittyä.

Kuten jo edeltä kävi ilmi, Mörkö imuroi lenkkireitin varrella kaikkea, mikä hyvällä tahdolla voidaan jotenkin syötäväksi laskea, minkä seurauksena sillä on maha säännöllisin väliajoin sekaisin. Onneksi tänä syksynä vain muutaman kerran, joten en ole syöttänyt sille enää jatkuvana kuurina Inupektia. Kai sitä aina silloin tällöin voi kuurata läjiä sisältä – pidätyskyky kun ei ole ilmeisen pitkäpinnainen lääkkeistä johtuen. Mitään ylenmääräistä juomista Mörkö ei onneksi kortisonista huolimatta harjoita, joten pissiongelmiakaan ei ole ollut.

Olen ollut viime aikoina hieman huolissani Mörkön suun kunnosta. Eosinofiiliset granuloomat, märkivät haavaumat nielussa, ovat cavaliereilla verrattain yleisiä ja niiden oireita ovat muun muassa voimakas paha haju suussa sekä suupielien runsas hankaaminen. Mörköltä löytyvät nämä molemmat. Granuloomia hoidetaan kortisonilla, jota Mörkö siis jo syringon takia popsii. Silti suun kunnon voisi tsekata. Niin, ja vihdoin ja viimein pitäisi viedä pikkuotus testaamaan allasterapiaa! Samalla voisi katsoa kropan kuntoa muutenkin, lonkkien liikkuvuutta nyt ainakin.

Tutkin pari päivää sitten kahden vuoden takaista virallista tulospaperia, ja ilmeisesti Mörköllä on siis kaksi syrinxiä eli nesterakkulaa selkäytimessä: C2-3 alueella kaularangassa (tämä se tyypillinen rakkulan sijainti) ja sitten toinen, erikoisen pitkä läpi rinta- ja lannerangan. Aiemmin olin aina ajatellut, että sama syrinx kulkee niskasta alaselkään, mutta ei se niin taidakaan olla. Ei tällä mitään väliä ole, mutta kaikkea sitä aina hoksaa, kun lukee samoja lappusia uudelleen.

Kummallinen muuten tämä marraskuu. Yllä olevat kuvat ovat nimittäin eiliseltä, uskokaa tai älkää. Tule jo talvi!

There’s not a road I know that leads to anywhere

Posted by . on Lokakuu 21, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 9 Comments

Lukemattomia kertoja olen avannut kirjoitusnäkymän, tuijottanut valkoista kenttää, hetken kuluttua sulkenut sen, seuraavana päivänä avannut taas ja todennut jälleen, että en tiedä, mitä kirjoittaisin. Mörkö. Pikkukaveri. Tulisielu, töpselinenä. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa vierelläni, enkä silti osaa vastata yksinkertaiseen kysymykseen mitä sille kuuluu? Yleensä tyydyn vastaamaan, että hyvää. Että sairaus on ja pysyy, etenee ja kuihduttaakin, mutta häntä vielä heiluu, ruoka maistuu ja narulelu on pop. On helppoa sanoa nuo sanat, siinähän se arjessa mennä tepsuttaa muun lauman vanavedessä ja on usein hilpeällä tuulella. Kosolti vaikeampaa on alkaa analysoida, mikä Mörkön vointi ihan oikeasti on. Pelottavampaa. Antaa vetää vakuutteluiden verhot notkahdusten edestä, pyyhkäistä paljaaksi kaikki ne väsyneet hetket, laahustavat tassut ja nakerretut ranteet. Tuntea sen niin herttaisen hampurilaiskuonon raivokkaat hampaaniskut kädessään jonkin pikkuasiasta kimpaantumisen seurauksena. Pakottaa itsensä ymmärtämään, että neljän jalan toimiminen ei tarkoita samaa kuin taattu onnellisuus. Pitäisi päästä syvemmälle, mutta miten?

Loppukesästä fysioterapeutti kävi hoitamassa Mörköä. Mörkö huusi, kiljui kuin olisi ollut kyse jostain aivan muusta kuin hieronnasta. Kuonokopan ja kaulapannan avulla saatiin pidettyä kaikkien osallisten sormet tallella. Blogin puolelle en muistaakseni ole kirjoittanut, kuinka kesäkuussa vanhoja lääkärinpapereita lukiessani tajusin, että Mörköllä oli todettu “degenerative changes in both hip joints” eli nivelrikkoa molemmissa lonkissa jo kaksi vuotta sitten Aistin tutkimuksissa. Ft onneksi kuitenkin arvioi, että lonkkien alueella on vain lihaskireyttä eivätkä liikelaajuudet ole vähentyneet nivelkivun vuoksi eli todennäköisesti muutoksien ei pitäisi aiheuttaa särkyä muutenkaan. Tuumin, että minun ei auta muu kuin luottaa kliinisiin havaintoihin, koska Mörkö ei kuitenkaan ole nivelrikkopotilaalle tyypillisesti silmiinpistävän kankea pitkän levon jälkeen. Päinvastoin, aamuisin yön jäljiltä se on yleensä vetreä ja rasituksessa askel vastaavasti lyhenee. Vaikea käsiteltävyys ei sekään anna lupaa varmoihin johtopäätöksiin, sillä Mörkö oli myös kiihtynyt siitä, että kotiin tuli vieras ihminen ja toiset koirat saivat vieläpä possunkorvat ajanvietteeksi. Siispä on uuden hoitoyrityksen aika jossain muualla kuin meillä kotona.

Minä en tiedä. En tiedä vastausta alun kysymykseen. Nyt jos koskaan kaipaisin sitä tietä näyttävää lyhtyä neuvokseni. Välillä suoranainen kauhu hyökyy yli, kun ajattelen mahdollisuutta, että Mörkön päätä, niskaa, selkää ja tassuja kivistää säännöllisesti. Sitten mietin niitä kaikkia tuhansia muita Chiari-cavaliereja, jotka ovat vieläpä ilman lääkitystä. Tähän vaiheeseen päästyäni haluan jo paeta ajatuksiani, luottaa tyytyväisenä siihen, että se on vain häviävän pieni mahdollisuus. Joskus järjenvastaisesti toivon, että Mörkö ontuisi, rapsuttaisi tai vinkuisi kipuaan, tekisi jotain, ihan mitä tahansa, joka olisi helposti huomattavissa ja mitattavissa. Monet sanovat, että kyllä sen sitten vain tietää, kun aika on tullut, näkee koiran silmistä, mutta onko siihen todella luottaminen? En tahdo pukea pirunsarvia jokaiselle asialle, mutta samalla pelkään ohittavani pienen toverini oikeuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi. Pitääkö tällaisessa asiassa olla pessimisti vai optimisti? Realismi faktoineen tuntuu olevan tavoittelemattomissa, sillä roikun avuttomana oletusten ja arvailujen varassa. Jo kolmatta vuotta. Tuntuu, että päättää mitä ja missä vaiheessa tahansa, aina jää tilaa katumukselle, jossittelulle ja huonolle omalletunnolle. Miten tällainen vastuu oikein kannetaan?

Without a light, I fear that I will stumble in the dark

Vailla suuntaa

Posted by SS on Kesäkuu 11, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 9 Comments

dsc_9015b.jpg

Mörkö kävi eilen Kivuttomalla Kirsin tutkittavana. Nyt olen 160 euroa köyhempi mutta entistä neuvottomampi. Hyvät uutiset: veriarvot kaikin puolin viiterajoissa, ranteiden röntgenit siistit ja vuotavat silmät pitäisi saada kuntoon perusputsauksella. Niiden ulkonevuus johtuu todennäköisesti kortisonin aiheuttamasta nestekertymästä ja aivopaineen noususta. Entäs ne huonot uutiset? Nyt, kun muut syyt lisääntyneille oireille on suljettu pois, saamme taas katsoa vanhaa tuttuamme silmästä silmään. Pirun syringo. Ja liuta julkaisukelvottomia sanoja perään. Kirsi ehdotti, että nyt kokeiltaisiin nostaa kortisoniannokseksi joka toinen päivä 5 mg ja joka toinen päivä olisi siis se nykyinen 2,5 mg. Kolme viikkoa mentäisiin tällä ja sitten katsottaisiin tilannetta. Täytyy vielä varmaan ottaa yhteys Aistiin ja kysyä, onko parempi nostaa kortisonia vai Gabapentiinia.

En ole vielä päättänyt mitään mihinkään suuntaan. Jotain täytyy kuitenkin tehdä, se on selvä. Tuossahan tuo porskuttaa menemään mutta oireita tullut lisää, joten tilanteeseen on tultava muutos. En vain yhtään tiedä, mikä olisi se oikea päätös. Mörkön kuntoisia koiria on viety piikille ja toisaalta samanvointisia saattaa olla ilman lääkitystäkin. Mitään ohjenuoraa ei todellakaan ole. Mielestäni Mörkön elämä on kuitenkin vielä ehdottomasti elämisen arvoista. Se nauttii niin monesta asiasta eikä ole syrjäänvetäytyvä. Kunpa joku osaisi sanoa jotakin fiksua tilanteeseen. Tai Mörkö itse kertoa, miten se todellisuudessa voi. Miten ihmeessä osaa milloinkaan tietää, missä menee raja? En tiedä, kumpi ajatus kauhistuttaa enemmän – se, että päättää viedä lopetattavaksi koiran, jolla olisikin ollut vielä paljon hyviä aikoja edessä, vai se, että koiran kärsimystä tietämättään pitkittää.

Nyt ei irtoa enempää. Ei pysty.


Syntynyt sairastamaan

Posted by SS on Kesäkuu 02, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 20 Comments

Toveri Mauri & toveri Topelius mietteliäinä

Olen tässä muutaman päivän vältellyt tästä kohuspanieli-asiasta kirjoittamista. Täällä suunnalla asia ei ole ollut mitenkään pinnalla, mutta ilmeisen enemmän etelämmässä. Kyse on siis Turun Sanomissa ilmestyneestä “Syntynyt sairastamaan”-jutusta, jonka pääteesi oli, että jalostus ajaa rotuja umpikujaan ja esimerkiksi tästä oli nostettu mikäs muukaan kuin cavalier. Jutun mukaan kansainvälinen tutkijaryhmä on tullut tulokseen, että rotu on tuhoon tuomittu ja sen jalostus tulisi lopettaa eläinsuojelulakiin vedoten. Artikkelin nettiversio ei ollut hääppöinen, vaan ympäripyöreä ja epämääräinen, mutta itse lehtiversiossa oli jo enemmän itua.

Kuten arvata saattaa, ei juttua ole rotuväen piirissa ohitettu pelkällä olankohautuksella. En väitä, etteikö juttu olisi ollut räikeä, alleviivaava ja napakka, mutta eikö hyvä journalismi juuri sitä ole? Jokainen mediamyllyn läpi kulkenut juttu on aina koottu jonkin tietyn subjektiivisen näkökannan läpi – objektiivinen uutisointi jää loppujen lopuksi vain haaveeksi. Siksi juttua on mielestäni perusteetonta leimata ohjailevaksi, sillä samalla vaivalla kritisoitaisiin kaikkea muutakin meille tarjoiltavaa media-asiaa.

Otetaan esimerkiksi jutun toteamus “syringoa sairastaa joka toinen cavalier.” Tätä on väitetty törkeäksi asiavirheeksi ja jopa valheeksi. Tosiasiassa väitteelle on faktapohjaiset todisteet, jotka pohjautuvat rodun parissa tehtyihin magneettikuvauksiin. Tulosten mukaan 50%:lla cavaliereista on selkäytimessään nesterakkula eli syrinx. Tämän jälkeen on vain kyse siitä, kuka laskee minkäkin sairastamiseksi. Toisen mielestä koira on syringoterve, toisen mielestä ei. Minusta ei. Olisi hieman sama väittää, että koirani ei sairasta nivelrikkoa, koska se ei onnu, vaikka röntgenkuvassa näkyisivät selvät muutokset. Summa summarun: kaikki on tulkinnanvaraista. Toimittaja, joka tahtoo herättää keskustelua luonnollisesti valitsee asiaa totuuden rajoissa kaikkein rajuimmin kärjistävän termin.

Jutun lieveilmiöistä kuten cavalierin ulkoiluttajille huudelluista tappouhkauksista puhuttaessa tulisi peräänkuuluttaa taitavaa medianlukutaitoa ja ihan niitä kultaisia käytöstapoja. Lehteä tuskin voidaan laittaa edesvastuuseen siitä, että osa ihmisistä ei tunne sanaa mediakritiikki. Saatika siitä, että ei osata olla menemättä asiattomuuksiin. Taas vertaus: nuori katsoo HS.fi-verkkosivuilta videon, jossa kansanedustaja Hakkarainen höröttää neekeriukoille, minkä jälkeen nuori lähtee kaduille huutelemaan halventavia kommentteja. Syy tähän rasisimiin on siis Hesarin? Niinpä.

Olen pahoillani, mutta en osaa eläytyä pahaan oloon, jonka syynä on “epäasiallinen uutisointi” ja “mustamaalatuksi joutuminen.” Enemmän mieltäni kalvaa jutun sisältö – asiat, jotka ensi kertaa esitettiin tarpeeksi selväsanaisesti ja kaunistelematta laajalle yleisölle. Miten menikään se vanha sanonta viestintuojasta ja ampumisesta? Ihan oikeasti – miettikää jo näitäkin faktoja: Diagnosoitu Chiarin epämuodostuma aiheuttaa ihmisille räjähdysmäiseksi kuvattua takaraivopäänsärkyä. 90 prosentilla cavaliereista on kuvausten mukaan Chiari mutta suurin osa näistä luokiteltu oireettomiksi. Kuitenkin kun asiantuntijat ovat tarkkailleet näitä koiria, jopa 90 prosentilla havaitiin oireita, joita omistajat eivät olleet osanneet huomata. Ainoa asia, minkä nyt osaan sanoa, on:

Taivas tummenee

Posted by Sirk on Huhtikuu 16, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 4 Comments

Elossa ollaan! Viiru kasvaa, Susu treenaa, Topi höpsöilee, Mörkö nauttii hankiaisesta ja – valitettavasti – myös kipuilee. Tavallisesti Mörkö on ollut selvästi kipeä vain, jos lääkkeen anto on venynyt tai muuten sen saamisesta on kulunut melkein kaksitoista tuntia eli iltaisin tai aamuisin. Eilen tilanne oli toinen: illalla pikkukoira oli huonona, vaikka oli saanut lääkkeensä ihan vähän aikaa sitten. Vaikutuksen olisi pitänyt olla juuri parhaimmillaan, mutta Mörkö vain halusi mennä pöydän alle piiloon ja pakoili kosketusta. Se jopa hieman rapsutteli. Annoimme sille vähän lisää Gabapentiinia. En tiedä, auttoiko se, mutta hetken kuluttua Mörkö onneksi rauhoittui nukkumaan.

Mörkö on mennyt huonommaksi tämän kevään aikana. Ei mitenkään radikaalisti mutta kuitenkin. Se on ollut useammin kipeä kuin koko viime vuoden aikana yhteensä. Hyviä hetkiä on kuitenkin vielä niin paljon ja tälläkin viikolla Mörkö on todella nauttinut jäniksenpapanoiden metsästämisestä hangilla, jotka kantavat sitä loistavasti. Korvat viuhuen se on viilettänyt pitkin metsiä nassu loistaen eikä mikään ole paljastanut sen olevan sairas. Tiedän tämän kuulostavan äärimmäisen rujolta, mutta tietyllä tapaa toivon, että voinnissa tapahtuisi selkeä romahdus sitten, kun aika on. Sen olen kuitenkin päättänyt, että tilanne, jossa Mörkö vaikuttaa joka ilta kipeältä, ei ole hyväksyttävä. Jos siihen pisteeseen joudumme, on raskaiden päätösten aika. Olen ajatellut, että en enää yritä nostaa Mörkön lääkeannosta, vaan kun nykyiset määrät eivät enää riitä, täytyy päästää irti. Liekö se luovuttamista? Pitäisikö sitten vielä yrittää nostaa annosta esimerkiksi 400 mg Gabapentiinia päivässä? Toisaalta tuntuu, että tietenkin pitäisi, mutta toisaalta ei. Olemme taistelleet jo niin kauan, että en tiedä, onko oikein vielä sotia vääjäämätöntä vastaan. Olisiko se koiralle reilua, kun sen tila on kuitenkin etenevä ja parantumaton eikä annostuksen nosto ehkä kuitenkaan antaisi paljoakaan lisäaikaa? Jonkin aikaa suurempi annos voisi auttaa, mutta pian oltaisiin taas umpikujassa. Voi Mörkö.

Syringokeskustelua varten on nyt myös oma foorumi, joka löytyy täältä. Sinne saavat rekisteröityä siis muutkin kuin vain sairaiden koirien omistajat ja se on toivottuakin. Eri näkökulmat ja tietoisuuden lisääntyminen ovat aina vain positiivisia asioita. Foorumin englanninkielinen vastine on ajanut hyvin asiaansa, saa nähdä kuinka käy suomalaisen.

Viirun kuulumisia on tullut kirjoiteltua harmittavan vähän. Pentu on nähnyt paljon kaikenlaista ja muutenkin viettänyt iloista naperoelämää. Se leikkii hirveän hyvin ja mahtavalla asenteella, syö suurella ruokahalulla ja rakastaa ihmisiä. Koiratkin on kivoja, vaikka herkästi se vielä leikin tiimellyksessä tallautuu isompien jalkoihin. Susu on oppinut jo vähän nätimmin leikittämään Viirua ja erityisen hyvin pelaaminen sujuu ulkona niin, että Susu hepuloi ison lumikasan päällä ja Viiru hilluu kasan juurella. Sitten ne aina yrittävät komentaa ja paimentaa toisiaan kumpikin omasta asemastaan. Sisällä emme pidä niitä vielä yhdessä kuin ihan lyhyitä hetkiä tiukan valvonnan alaisena, koska Susun pinna on edelleen lyhyt ja eritoten vaihteleva mielialasta riippuen. Hiljalleen, hiljalleen.