Topi, Mörkö ja Susu

Sillä välin kun me Mörkön kanssa puuhailtiin eilen kaikkea pientä kivaa, Topi ja Susu matkasivat siis äidin ja isän kanssa mökille. Äidin mukaan tapahtui seuraavaa:

Topi ja Susu matkasivat mökille kahlaamaan pakkaslumessa. Pari tuntia ne väsymättä metsästivät puuterilumesta mokkulaa - eli Pami-kielellä maagista käsikranaattia. Topi-köntys ei saa Susua koskaan kiinni mutta Susu odottaa tai tulee jopa hakemaan leikkikaveria. Molemmat myös juoksivat pulkan vieressä kun laskin mäkeä (matkassa oli siis perheemme lapsellisin osasto:) Topilla nuorempana keitti pulkkamäessä ihan yli: se alkoi purra laskijan käsiä. Ei enää.

Ihana Pohjois-Karjalan talvi!

Lauantai-illan ratoksi Topi pääsi vielä äidin kanssa tolleriagiin. Minulla ei enää siellä paikkaa kevätkaudelle olekaan, joten Susu saa tyytyä “vain” kahteen liitelytreeniin viikossa. Luisteluharkat menivät sen verran usein tolleriagin päälle, että paikasta oli parasta luopua, vaikka porukka aivan mahtava onkin.

Onko järkee vai ei?

Tolleriagin aikana pakkanen kiristyi alle -20 asteeseen. Radat löytyvät Rapsun blogista (anteeksi Heidille jatkuva ratojen näpistely mutta kun radat ja piirrokset ovat niin erinomaisia).

Kireässä pakkasessa omat aivot jäätyvät jähmeiksi… Missä on vähiten järkeä: paukkupakkasagilityssa, ukkosmyrskyvepessä, lumihankihaussa, liejunäyttelyssä, rankkasademejässä vai tokossa?

Loppukevennykseksi Helenan ottamia kuvia marraskuisesta nome-päivästä. Kuvissa Topi ja äiti tutustuvat pupuun ja valmistauvat noutamaan damin (tai koirahan sen taisi sitten lopulta kuitenkin metsiköstä noukkia, toivon mukaan ainakin).

Kaikki kuvat © Helena Eronen, kiitos!

Vuosi 2009 oli täynnä yllätyksiä. Harvassa olivat ne asiat, jotka menivät niin kuin oli suunniteltu. Vuodelle 2009 asetetut tavoitteet löytyvät täältä, mutta niihin en tahdo enää palata – Mörkön osuuksia on ihan liian vaikeaa lukea. Pikkukoiran vuodesta jäi käteen vain kasoittain kyyneliä, hampaanjälkiä ja tuskaa, vaikka vuosi olisi voinut olla hienoista hienoin. Onneksi Mörkön tila on nyt vakaa ja toivottavasti seuraavat vuodet parempia. Mörkö rakastaa yhä leikkimistä ja temppuilua yli kaiken, rapsuteltavana köllöttäminen on ykkösjuttu ja ruoka maistuu vähän liiankin hyvin. Toivottavasti sairaus ei saa yliotetta tulevaisuudessakaan.

Topilla oli hauska vuosi, joka oli täynnä kaikkea uutta kivaa. Haku ja vesipelastus ampaisivat heti Topin lajilistan kärkeen, mutta vanhat tutut agility, mejä ja rally eivät nekään pudonneet pois kyydistä. Topi osallistui myös elämänsä ensimmäiselle leirille, lenkkeili uusien ja vanhojen koiratuttavuuksien kanssa irti metsässä (kiitos kärsivällisyydestä Nuusku, Rapsu, Unelma ja Pami!) ja toimi vanhusten terapiakoirana. Kaikki asioita, joihin Topin ei olisi kuvitellut koskaan pystyvän. Heidiä lainatakseni, yksi suurimmista edistyksistä on myös lisääntynyt halimussukkaisuus – Topi aloittaa päivänsä kömpimällä viereeni pötköttelemään ja joskus jopa pyytää rapsutuksia. Tosin tähän ei olla päästy ilman lahjontaa ja joka aamu Topi saa roihetikun urhoollisesta herätyspalvelustaan… Silti jokseenkin läheisyyskammoiselle Topille saavutus on mainitsemisen arvoinen.

Susulle ei vuodelle 2009 ollut minkäänlaisia ylöskirjattuja tavoitteita, kun vuoden alussa oli vasta hatara haisu tulokkaasta. Kun sitten Susun tulo varmistui, toivoin vain, että meille muodostuisi hyvä suhde niin, että Susu pystyy luottamaan minuun. Toiveena oli myös oppia oppimaan ja tekemään hommia yhdessä leikin lomassa, ja nämä tavoitteet ovat toteutuneet erinomaisesti. Lisää mietteitä Susun vuodesta tulee sitten yksivuotispostaukseen parin päivän sisällä. Täytyy kuitenkin tässä yhteydessä mainita, että Susu on ollut enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa enkä voi kylliksi kiittää Miimiä ja Hannea ihanasta koirasta. Unnu-äidille ja Rocky-isällekin kiitos

Pojille ei aseteta ensi vuodelle mitään sen kummempia tavoitteita, kuin että molemmat pysyisivät terveinä ja nauttisivat elämästä. Jos Topi läpäisee vepen soven, pyörähtää Toller Showssa ja käväisee vaikka mejä-kokeessa, on siinä jo näkyviä saavutuksia yllin kyllin. Mörkön ykköstavoite on se, että sairaus ei etene yhtään ja edessä on paljon kaikkea hauskaa.

Entäpä Susu? Olen aika nuuka asettamaan mitään korkeita tavoitteita, ettei tarvitsisi sitten harmitella niiden saavuttamattomuutta, mutta nyt tulee kyllä aika korkealentoista settiä:

• tokon alokasluokasta hyvävireisiä kisasuorituksia, tavoitteena ykköstulos
• agissa kisaamaan ehjillä ratasuorituksilla, tuloksilla ei niin väliä mutta reilut miinusajat ja näppärät kontaktit olisivat toiveissa
• haussa olisi tavoitteena saada ilmaisu vähintäänkin alulle (tosin ensin olisi varmaan kätevää päättää se ilmaisutapakin… ) ja nenänkäytön parantuminen, eikä hallinnan lisääntyminenkään olisi pahasta
• vepeä aloitellaan mahdollisuuksien mukaan
• paimennusta vähintään kerran kesän aikana
• näyttelyissä hyviä arvosteluja ja mallikasta kehäkäytöstä

Yleisesti ottaen tärkein tavoite on kasvaminen reippaaksi ja yhteistyöhaluiseksi koiraksi, muut jutut ovat vain ja ainoastaan plussaa. Huolellisesti rakennetulta pohjalta on sitten parempi ponnistaa myöhemmin kisoihinkin, joten ohjaajalle voisi asettaa tavoitteeksi pysyä uskollisena “hiljaa hyvä tulee” -sanonnalle. Ei siis keskeneräisellä koiralla kisoihin teettämään turhan haastavia ja pitkäkestoisia rupeamia niin, että motivaatiota saa huudella takaisin. Kiva vuosi varmasti tulossa, Susun kanssa kun on niin hurjan mukavaa tehdä hommia.

Itselleni vuosi oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen. Tutustuin todella moniin uusiin lajeihin, uusiin ihmisiin ja uusiin koiriin, sain paljon uusia ystäviä ja ymmärrän koirista taas vähän enemmän. Erityisesti kesän Patchcoat-leiri Kuttukuussa amerikkalaisen aussieasiantuntijan Linda S. Bellin opissa antoi paljon ajattelemisen aihetta ja auttoi ymmärtämään Susua ja koiria yleensäkin paremmin. Olen huomannut, että paineharjoitusten myötä Susu on alkanut kestää minulta esimerkiksi treenitilanteissa paremmin painetta ja eritoten se osaa käsitellä sitä eikä alistu sen alle. Oli äärimmäisen hyödyllistä nähdä aussieita myös paimennustehtävissä ja hienoa huomata Susullakin olevan intoa työskentelyyn. Aussiet omistajineen ovat aivan ihania ja odotan erityisen innolla ensi vuoden leirejä ja muita yhteistapahtumia.

Vuosi oli myös hyvin rankka ja suruntäyteinen. Huoli Mörköstä on ollut käsittämättömän suurta ja olen monta kertaa luullut joutuvani jättämään sille viimeiset hyvästit. Toisaalta sairaus on tietyllä tavalla opettanutkin paljon – koiria ei pidä enää itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut iloitsemaan pienistäkin edistysaskelista ja yrittänyt olla surematta vastoinkäymisistä, vaikka se on itselleni usein todella vaikeaa. Oikeasti ei ole mitään väliä, jos koira seuraa viisi senttiä liian kaukana tai rähjää remmissä, sillä ne ovat niin pieniä asioita ja kalpenevat menetyksen pelon rinnalla merkityksettömiksi. Niin kauan kuin koirat ovat terveitä, iloisia ja hyvinvoivia, tulee niiden kanssa elämisestä ja olosta nauttia. Koiran elämä on niin lyhyt eikä koskaan tiedä, mitä eteen tulee. Asetankin ensi vuodelle itselleni tavoitteen suhtautua positiivisesti ongelmiinkin ja tehdä koirien kanssa sitä, mistä ne todella nauttivat.

Tänään kiersimme paimenen kanssa reilun tunnin lenkin Coody- ja Decla-snautsereiden seurassa. Kulhon polkuja ei oltu aurattu, joten rämmimme umpihangessa mäkisessä maastossa. Tulipa kunnon kuntoilua! Susu oli ihan innoissaan ja leikki partasuiden kanssa iloisella mielellä. Huomiseksi suunnitelmissa on leikkihetki Susun sielunsiskon Vappu-pyrrin kanssa. On niin mukavaa, että Susu ryhtyy hippasille niin monenlaisten koirien kanssa ja näyttää päässeen yli juoksujen aikaisesta uroskammostaankin.

Viikonloppu oli täynnä tolleritoimintaa: hakua, agilitya ja nomea. Topin lämppärinä oli torstain lintukoirien agivuoro, jossa Kaisa ex tempore suunnitteli vauhdikkaat treenit. Sylkkäriä väänsimme taas useamman kerran mutta muuten sujui mutkattomasti.

Lauantaina oli “PK”-hakuharkat, joihin osallistui viisi tolleria, cavalier ja aussie (arvaa ketkä!). Maasto oli keskilinjan toisella puolella tasaista mäntykangasta, toisella puolen oli alamäki ja tiheää näreikköä. Sää oli lähes tyyni. Kaikille paitsi Mörkölle oli neljä ukkoa.

Mörkön kanssa palasimme alkuun (jos olimme sieltä lähteneetkään) eli sille pitää näyttää, että namirasia karkaa metsään. Sitten riittää intoa etsiä maalimies.

Susulla ja Sirkulla oli teemana suorat pistot. Kaksi näkölähtöä ja kaksi haamua. Mainiosti onnistui.

Topilla oli liikaa teemoja eli harjoitus oli liian vaikea. Ukot olivat kulmissa. Kaksi maalimiestä oli makuulla kokonaan pressun alla, kaksi näkymättömissä näreikössä. Ukot löytyivät tosi hienosti mutta rullat meinasivat unohtua tuoda minulle. Topi tunki pressun alle pusimaan maalimiestä kissanruuan toivossa. Eli seuraava harkkaa emme tee näin! Miten pitäisi tehdä?

Lopuksi lenkkeilimme juoksuisten tyttöjen Nuuskun ja Rapsun kanssa. Rapsukaan ei innostunut Susun kanssa leikkimisestä, vaikka Susu yritti houkutella. Onneksi Susulle ei jäänyt tollerityttökammoa viimeviikkoisesta! Eunukkimme Mörkö ja Topi antoivat tyttöjen olla rauhassa.

Lauantai-iltana koko sakki pääsi vielä tolleriagilityyn. Susu tosin vain siivosi maneesia ja juoksenteli ympäriinsä, kun esteitä kannettiin. Treenin teemana olivat takaakierrot ja vastaanottovalssit, ja oli radalla yksi jaakotuksen paikkakin. Mörkö teki radan hyvin mutta meidän yhteistyössämme on vielä kehittymisen varaa:) Ja Mörkön pitää treenata keppejä.

Myös Topin pitää treenata keppejä, nimittäin takaaleikkausta kepeillä. Näin sanoi Heidi. Topin pääsi Heidin kanssa radalle, ja meno oli mainiota. Ohjaus oli niin varmaa ja taitavaa, että kaarrokset olivat olemattoman pienet eikä rimoja kuitenkaan putoillut. (Treenasimme kepeillä takaaleikkausta heti sunnuntai-iltana, ja toisella kerralla alkoi jo sujua - eli totuttelua vain).

Viikonlopun kruunasivat sunnuntain nomeharkat. Tätä todellista noutajalajia olemme harrastaneet hyvin vähän. Topia eivät kuolleet pakastetut linnut eivätkä puput juuri kiinnosta.

Nyt Topi tutustui kuolleeseen kaniin. Topi nuuskutteli kania hetken, kunnes spottasi Hannelen glögi- ja piparikassin. Elukan kantaminen on Topille pikemminkin tokosuoritus kuin osoitus taipumuksista. Topi muisti hyvin äkkiä vastauksen kysymykseen “onks pakko jos ei haluu” ja kanniskeli pupua kuuliaisesti. Toki iso juustopalanenkin auttoi kiinnostuksen herättämisessä.

Kaksi muuta osiota oli paljon enemmän Topin mieleen:

Markkeeraus: Avustaja heitti damin ilmaan n. 40 m päässä koirasta ja ohjaajasta. Ohjaaja lähettää koiran noutamaan, koiran pitää noutaa dami ja palauttaa se ohjaajalle. Topi toimi innokkaasti ja yllättävän hallitusti. Ensimmäisessä noudossa Topia piti muistuttaa siitä, että damilta ei ravistella niskoja nurin eikä karata tappamaan sitä. Onneksi pieni muistutus auttoi ja seuraavalla kerralla ei tarvinnut ääntä korottaa.

Hakuruutu tehtin Topille pääosin dameilla, muille koirille taveilla ja sorsilla. Topilla oli kuusi damia ja yksi lintu. Topi sai katsella, kun treenikaverit sirottelivat damit hakualueelle. Tarkoitus ei ole välttämättä hakea kaikkia dameja/lintuja. Emme olleet hakuruutua tehneet ennen, joten odotukseni eivät olleet suuret. Olinkin melkoisen ällistynyt, kun Topi määrätietoisesti ja innokkaasti etsi ja palautti kaksi damia. Sitten iski väsy eikä Topi enää kehotuksista huolimatta alkanut etsiä kunnolla. Jotta saataisiin onnistunut suoritus loppuun, Hannele kävi viskaamassa yhden damin ilmaan ja hetken päästä Topi haki damin reippaasti.

Topi on siis noutaja! Meillä molemmilla oli todella kivaa.

- Satu

Lauantaisten hakuharkkojen lisäksi Susun viikonloppuun kuului tokoilua ja agia. Sunnuntaina pystytin pitkästä aikaa omat kujakeppimme pihalle, kun talvi antaa sittenkin odottaa tuloaan, joten pujottelua ollaan treenailtu taas ahkerammin. Kuja on jo melko kapea, mutta se ei Susun menoa hidasta, vaan paimen kepittää salamannopeasti meloen. Toivottavasti mallikas tekniikka säilyy! Seuraava kujan kavennus taitaa olla edessä vasta sitten, kun kaikki kulmat ja minun vapaa liikkumiseni ovat hallussa. Pätevästi Susu kyllä tähtäilee ekaan väliin, mutta kulmatreeniä ei voi olla koskaan liikaa.

Mörkökin on päässyt kotikepittämään, kun äiti vinkkasi, ettei taida olla tiukka suljettu kulma ihan käpälässä. Tuntuu, että pikkukoira ei vain käänny ekaan väliin, vaan luonnollinen liikerata sujahtaa kakkosväliin. Notkeusjumppaa siis luvassa Mörkölle. Muuten kepeillä on havaittavissa huomattavaa edistystä – missä välissä pitkäkorva on takaaleikkauksenkin oppinut? Nyt se sujuu vaivatta, samoin minun sivuetäisyyden kasvattaminen.

Susun sunnuntain ohjatuissa ageissa hiottiin rengasta ja muuria, ja väännettiin takaaleikkaustreeniä. Pirpana on kyllä mahtava työpari!