Topi, Mörkö ja Susu

Topi on hyvä kaikissa lajeissa:

Haku
Palveluskoirien haku sujuu hyvin, kunhan lajin nimeksi vaihdetaan “noutajan ilmavainulla jäljestys ja takarajalla säntäily”. Rullailmaisua voidaan joskus kutsua rulla- ja kuseskelu-puolimatkassa-ilmaisuksi; toisinaan koira tosin ilmaisee maalimiehen olemassaolon tälle itselleen. Metsässä olemme siis elämän eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä.

Toko
Eilen kokeilimme pitkästä aikaa tokoa ja siinä Topi suoritti hienosti seuraavat liikkeet:

• melkein-paikallaolo ryömien 3 min
• luoksetulo ennen ohjaajan kutsua lopussa puoli volttia kerien
• perusasento vinossa läsöttäen
• perusasento ohjaajan takana sivuttain
• liikkeestä möllöttämään jääminen
• liikkeestä seisominen
• seuraaminen metrin etäisyydellä yrittäen selvittää, onko ohjaajalla nakinpala suussa vai ei

Vesipelastus
Kokeessa vepe muuttuu muotoon “Pelastakaa kastumiselta edes tollerit!”. Vienti on köydenpätkän viemistä sinne sun tänne rannalla, kesto 30 s. Jos puoli minuuttia sinnittelee rannalla, pelastuu tämän liikkeen aikana varpaiden kastumiselta. Veneen haku käy seuraavasti: “Mamma, tule tänne, otetaan tämä toinen vene, ja soudat sillä hakemaan namit ja apuohjaajan tuolla kaukana olevasta veneestä”. Hukkuvan pelastuksen Topi suorittaa kieputtelemalla patukan lenkin ensin oman kaulansa ympäri ja sen jälkeen kiipeämällä hukkuvan päälle.

Muista lajeista nyt viis mutta onhan selvää että agility ei näytä aivan nimensä mukaiselta kun tämä koirakko on radalla. Mejä on kuin vetomaastojuoksua mutta sehän saa näyttää miltä vain, kunhan kaadolle päästään.

(kokosi äiti)

Meidän piti Susun kanssa junailla tänään Turkuun katsomaan siskoni uutta asuntoa, mutta kesäflunssa iski jo toistamiseen, joten täällä sitä nyt kökötetään kotona. En ole saanut Susun keppitekniikoitakaan dokumentoitua, koska helteessä kipeänä hyppely ei ole mitään herkkua. Mutta josko tämä tästä.

Sunnuntaina kävimme tokomölleissä ajatuksena tarjota Mörkölle mukavaa puuhaa ja Susulle tilannekartoitusta avoimen liikkeiden tilasta. Ensimmäinen tavoite ei täyttynyt mainittavasti… Mörkö oli aivan erilainen kuin yleensä ja kun se alkoi vain koko ajan lysähdellä maahan nameilla houkuttelusta huolimatta, en vain pystynyt enää jatkamaan. Ei ollut enää väliä, vaikka kyse olisikin ollut sitten kuumuudesta tai ihan mistä tahansa mitättömästä jutusta. Se huoli ja suru on niin käsittämätöntä, se pienikin mahdollisuus, että koira on taas kipeä. Itkua nieleskellen kiikutin Mörkön pois kehästä.

Hetken aikaa olin sitä mieltä, että jätämme Susun kanssa väliin. Ei olisi ollut alkuunkaan reilua mennä kehään tunneanturi-Susun kanssa testailemaan, josko saisi itsensä koottua. Susun vuoroon oli kuitenkin vielä aikaa ja kun emme osallistuneet paikallaoloonkaan (se vaatii vielä treeniä), niin ehdin hyvin asennoitua uudelleen. Susu oli hieno! Seuraaminen ja liikkeestä maahanmeno ok, seisomisessa vähän siirtelee tassujaan, luoksetulon stopissa annoin väärissä luuloissani sekä käsi- että äänimerkin, nouto hidas ja epävarma, estehyppy nappisuoritus. Mutta. Se yksi iso mutta. Kaukot. Jumii, jumii, jumii. Varmaan odotteli pallopalkkaa niin kovasti, että ei taas pystynyt toimimaan. Uskaltaisikohan mennä kokeeseen sen teorian varassa, että liikeiden aikana koira hyytyy sen verran, että ei odota palkkaa niin kovasti ja tekee nätit siirrot? Tai sitten se hyytyy niin pahasti, että ei siitä syystä nouse. Siinä kuitenkin häviää 30 pistettä ilmaan, jos kaukot eivät onnistu. Tilanne on täydellinen joko-tai: Susun kaukot ovat joko täyden kympin tai nollan arvoiset. Kun se tekee, suoritus on mainio.

Olin iloinen siitä, että jokseenkin valmiita liikkeitä on niin monta: seuraaminen, jäävät, luoksetulo ja hyppy. Seisomista pitää vielä hioa, mutta se on helppo homma, ja luoksetulon stoppi toimii myös pelkällä käsimerkillä. Noutoon Susu tarvitsee hurjasti varmuutta, koska nyt se hipsi kapulalle henkistä arpapeliä käyden ja myös palautti hitaasti. En haluaisi hinkata pelkkää perusnoutoa, joten kaikki kivat noutoharjoitusvinkit ovat tervetulleita! Ei ole niinkään väliä, mihin noudon osaan harjoituksen keskittyvät, koska meillä on petrattavaa joka vaiheessa ja kunhan vain saataisiin vaihtelua.

Tiistain noutajatokoissa Utran koulun kentällä yritin saada kehiteltyä sunnuntaisen kaukojumitilanteen, jotta pääsisin korjaamaan sitä. Alkuun seuraaminen ja luoksetulo pallopalkalla, sitten muutamia edestä perusasentoon siirtymisiä erikseen. Näiden jälkeen vaihdoin pallon namiin ja tein kaukojen alun koemaisesti – siihen asti, että Susu ei noussut. Jumitti siis jälleen. Alkukesästä kävin nostamassa Susun ylös, jos se ei itse noussut, mutta siitä ei ollut mainittavaa hyötyä, joten nyt vain sanoin hups ja otimme uudestaan. Kaksoiskäskyjä en ole koskaan kaukoissa käyttänyt, vaan ekalla on noustava. En muista, nousiko se toisellakaan yrityksellä, mutta lopulta saimme homman pelittämään. Mitäköhän tähän nyt keksisi? Voisi seuraavalla kerralla tehdä taas jonkun hauskan lelupalkkasetin alkuun ja sitten yhden kaukojen istumaannousun niin, että joku muistutukseksi nappaa vähän remmistä, jos Susu ei reagoi käskyyn. Voisi myös antaa kaukojen nyt olla pari viikkoa, sitten testata, ja jos toimivat, jättää niiden treenaaminen kokeeseen asti. Sitten sormet ja varpaat ristissä toivon, että se nousee tai vaihtoehtoisesti saamme kaikista muista liikkeistä kympit (krhm…)

Treenien loppuun teimme paikallaolon, kaksi minuuttia piilossa. Susu oli oikein rauhallinen eikä heilutellut tassujaan tai keikutellut peppuaan.

Maanantaina hakuilimme. Miksi maalimiesten palkkarasioissa olevat nakit ovat parempia kuin minun taskussani olevat? Ilmaisu sujuu lyhyellä matkalla hyvin, mutta heti ukkojen ollessa kauempana Susulla on liian kiire takaisin näytölle eikä se malta luovuttaa rullaa, vaan tiputtaa joko kesken matkan tai hutiloi eteentulon kanssa. Pakko myöntää, että edessä luovuttaminen on huono tapa, mutta pelkkä käteen luovutus on liian epäselvä ja sivulle Susu ei osaa tulla rulla suussa. Noo, ainakin Susulla on ihan mahdottoman suuri palo maalimiehille, mikä lienee koko homman perusta.

Topin kuulumisia äidin kirjaamana:

Haun suhteen asetimme tämän kesän tavoitteeksi rullailmaisun siirtämisen metsään sekä sen, että koira menisi sinne, minne sen lähetän (hallinta ja suorat pistot). Siis, uskokaa tai älkää, meillä on tavoitteita!

Ilmaisu on edistynyt, joskin rullan palauttamiseen keskilinjalle on tullut lisäkiemuroita. Pitää siis antaa pieni palkka ennen näytölle lähtöä. Hallinnasta sen sijaan ei ole tietoakaan. Treenikavereita lainatakseni: Into ja kunto ei Topilta lopu kesken mutta korvia äijällä ei ole lainkaan. Topi tietää ihan tarkkaan, mitä se on metsässä tekemässä - ja se tietää sen omasta mielestään paljon paremmin kuin minä. Topi myös etsii maalimiehet itse haluamassaan järjestyksessä. Viimeksi oli 3, 2, 1.

Seuraavalla kerralla suoria pistoja ja haamuja ehkäpä tallaamattomalle alueelle. Helin mukaan maalimiesten myös pitää kiinnittää huomiota siihen, mistä piilolle menevät. Topi on alkanut seurata ukkojen jälkiä.

Vepessä on edelleen hinkattu (tosin ilman toistoja) SOVEn liikkeitä kokeen järjestyksessä. Kävi kokeessa miten kävi, ensi kesänä siirrymme AVO- ja VOI-liikkeisiin:)

Aivan uusia aluevaltauksia Topin elämässä:

Elämän ensimmäinen ja ainoa näyttely sujui mainiosti. Topi suorastaan hymyili kehässä eikä pannut lainkaan pahakseen, kun miellyttävä tuomari hiplasi. Topi oli tuomarin mielestä turhan hoikassa kunnossa, ja niinhän se olikin kuivan kesän orava. Juoksutin Topia samaa vauhtia kuin muut kehässä olijat omia lyhytjalkaisempia koiriaan, ja Topi ravasi liian lyhyellä askeleella. Muuten arvostelu oli oikein hyvä ja myönteisiä puolia korostava.

Topi juoksi ekaa kertaa polkupyörän vieressä, kun menimme Sirkkua vastaan eräänä yönä. Ilmeisesti pyöräilyvauhti olisi Topille oikea ravausvauhti myös näyttelykehässä. Siihen olisi kyllä tarvittu jonglöörejä, jotka pitivät tapaamistaan Joensuussa Toller Show´n vieressä.

Topi oli ekaa kertaa oikean, kajuutallisen moottoriveneen kyydissä ja viihtyi hyvin. Ehkä pääsemme vielä pitemmillekin retkille.

Plääh. Agility ahdistaa, edelleen. Kolmen viikon juoksutauko ei näkynyt eilisissa helletreeneissä mitenkään eli motivaatiosta tai sen puutteesta juttu ei kinnaa. Eilen treeneihin lähtiessäni päätin, että tänään onnistumme ja nappaamme kiinni siitä fiiliksestä. En enää tiedä, miksi joka ikisestä harjoituskerrasta jää aina niin paha maku suuhun ja pettymys päällimmäisenä mieleen. Videolta yritin etsiä jokaisen iloisen osaamisemme ja onnistumisemme – jos vaikka systemaattisen listauksen kautta ne nousisivat sieltä. Vaikkakin nyt tuntuu, että ottaisin mieluummin lähdöstä karkaavan kontaktiräiskijän tai keppiavuttoman; aivan kuin ne sen mukavampia ongelmia olisivat.

On tekemisessä paljon hyvää: kepit ovat jokseenkin onnistuneesti valmiit, puomille on tullut vauhtia ja rengas sujuu lähes poikkeuksetta nappiin. Videolla Susu menee ensimmäistä kertaa “kiinteää” keppiriviä. Tekniikkaa se on nyt vaihtanut ja ihan niin vikkelästi se ei siten enää pujottele kuin pienellä kujalla. Täytyy katsoa, josko melontatekniikan saisi suorillekin kepeille, mutta voi olla, että Susun rintakehän leveys ei riitä siihen.

Tänään hakuharkoissa Susulle tehtiin metsässä ilmaisua naruleluilla ja damilla lyhyellä matkalla. Se sujui! Teimme vain yhtä osaa eli “rullan” tuontia ilman näyttöä. Susu alkoi kahdella viimeisellä kerralla tarjota itse luovutusta edessä istuen eli sillä jatketaan. Nyt pitää yrittää saada paljon seuraavien päivien aikana toistoja harjoitukseen, jotta varmuus kasvaa. Tosi kiva, kun tämä etenee. Liian vähän tulee kirjoitettua näistä hienoista onnistumisista – tokossakin moni juttu on mennyt huimasti eteenpäin ja avoimen koe alkaa kuulostaa varsin hyvältä idealta.

Nyt on luistelulomat lomailtu ja rokit rokattu. Harrastukset ovat jälleen pyörähtäneet hiljalleen käyntiin ratas kerrallaan. Lauantaina hakuilimme heti aamusta inhottavat mäkäräiset seuranamme Selkien maastoissa. Susulle kaksi pimeää ja haamu. Mainiosti sujui – täytyy vain iloisesti ihmetellä aussien sinnikkyyttä ja kykyä yhteistyöhön. Ensimmäinen pimeä ukko löytyi nopsaan, samoin haamukakkonen, mutta vikalla etsintä kesti kauan. Heli oli piilossa katajapuskan keskellä eikä Susu sisukkaasta haravoinnista huolimatta löytänyt ukkoa ensimmäisellä yrityksellä. Kutsuin koiran pois ja lähetin uudestaan, jolloin Susu sai hajun ja bongasi Helin. Nyt vain enää se ilmaisu, niin alkaa näyttää hyvältä. Pelkkää rullan kantamista olemmekin nyt viime päivinä hioneet ja siinä ongelmana näyttää olevan ihan liian löysä ote, sillä rulla vain tipahtaa kesken matkanteon. Kapulan kanssa auttaneet kikat eivät ole tehneet rullaotetta paremmaksi. Mikä neuvoksi?

Tokoilut ovat sujuneet näppärästi eikä kaukojumeista ole tietoakaan. Paikallaoloja olen teettänyt taas ahkerammin ja helpotuksekseni rauhallinen makuu ei ollut tilapäinen mielenhäiriö. Mitäs muuta… Muutama nouto, joissa kapulalle meno on ollut ravia, palautus laukalla. Susu menee kapulalle korvat takana eli vähän mietiskelee, pitikö nyt mennäkään ja sujuuko juttu oikein. Varmuutta vain, niin eiköhän se menovauhtikin sieltä tule. Ai, meinasi unohtua: luoksetulon stopin treenaaminen on onnistunut ilman turhaa kitkaa! Nyt koiralla on alun odotuksessa parempi, odottava ja innokas ilme entisen lösötyksen sijaan.

Agilityä emme ole juoksujen takia päässeet treenaamaan ja hyvä niin, mutta pihan kepit ovat olleet ahkerassa käytössä viime päivinä. Rykäisin kujan rohkeasti kiinni ja tähän mennessä se vaikuttaa olleen oikea ratkaisu, sillä virheitä ei ole tullut ja vauhti on säilynyt. Nyt on siis enää keinun ja A-esteen kanssa urakointi jäljellä.

Sitten siihen sateeseen. Eilen kävimme Susun kanssa kaupungilla cityjuttuja muistelemassa. Aluksi Susu oli edelliskertoja reippaampi, mutta jonkin verran se taitaa kaiken aikaa hälinästä kuormittua, koska elekieli muuttui hiljalleen. Jotta emme olisi viettäneet keskustassa liian pitkää aikaa, ajattelin pistäytyä joen toisella puolella eli edessä oli sillan ylitys. Sillan aluset ovat olleet Susulle aina kaikkein suurin kauhistus koko maailmassa, mutta sillalla kulkemista se ei ole koskaan pelännyt. Vaan kuinka kävi nyt… Suvantosilta kolisee aika paljon, minkä lisäksi se on hyvin pitkä, ja nämä kaksi seikkaa yhdistettyinä olivat liikaa Susulle. Se alkoi pelätä ihan tosissaan. Vaikka pysyin itse rauhallisena enkä reagoinut koiraan, Susu panikoitui koko ajan enemmän. Takaisin oli yhtä pitkä matka, joten olin puun ja kuoren välissä – pakko jatkaa ja kuormittaa koiraa. Sietokyky loppui jossain vaiheessa, jolloin Susu alkoi aiemman hätäisen sinkoilun lisäksi piipata (tätä se on tehnyt aiemmin kaksi kertaa pelätessään ja silloin on ollut äärimmäinen tosi kyseessä) ja haikailla syliin. Mietin kuumeisesti, miten toimisin parhaiten tukeakseni panikoivaa koiraa pelkoa vahvistamatta ja päätin vain hihkaista iloisesti “mennään!” ja jatkaa kulkua muuten neutraalisti. En tiedä, oliko omalla käytökselläni enää paljoakaan merkitystä, sillä Susu oli niin kauhuissaan korvat rusetilla niskassa ja häntä koipien välissä. Päästyämme joen toiselle puolelle minun oli soitettava autokyyti takaisin sillan yli, koska en olisi millään voinut viedä Susua enää samaan tilanteeseen.

Tänään lenkkeilimme Ninkan, Vapun ja Pepin kanssa. Kun alitimme samalla lailla kolisevan Itäsillan, Susu alkoi kiljua kuin fyysisestä kivusta ja syöksähti niin kauas kuin remmi antoi myöten. Harmikseni se alkoi palautua vasta pitkän aikaa käveltyämme – se piippasi, ei syönyt ja läähätti. Oli aika lukossa ja otti kontaktia vasta pitkän ajan päästä. Tällä kertaa en reagoinut mitenkään (eivätkä Vappu tai Peppikään), vaan jatkoimme juttelua Ninkan kanssa ja toiset koiratkin jatkoivat menoaan rentoina. Ylitimme vielä junasillan, joka ei kolissut ja jonka kulkuväylä oli aidattu molemmin puolin. Se sujui suhteellisen hyvin, joskin korvat luimussa ja häntä alhaalla. Loppumatkasta alitimme yhden hiljaisen ja aika korkean sillan. Susu oli vapaana. Se vipelsi kiireellä puoleenväliin, odotteli hetken siinä ja juoksi äkkiä turvaan puskan taakse kauemmas sillasta tähystämään kapistusta.

Sellaista tällä kertaa. Mahtaakohan liittyä lopuillaan oleviin juoksuihin? Toisaalta Susu on muutenkin tuntunut taantuvan paljon tämän kevään ja kesän aikana. Kunhan nyt ei vain yleistäisi pelkoaan laukauksiin. Siltoja ei onneksi juurikaan vakioreittiemme varrella ole.

Alkuviikosta treenitahti vain kiihtyi keskiviikon triplatreenien merkeissä. Järkyttävää vai ilahduttavaa, että koiralla on näin paljon ohjelmaa? En tiedä. Treeneissä ravatessani mietin, onko meillä liikaa harrastuksia, mutta tunnen heti piston sydämessäni, kun vain hengaamme kotiympyröissä. Jonkinlainen tasapaino pitäisi löytää ja taitaa olla vain pakko nöyrtyä sen tosiseikan edessä, että neljän lajin yhtäaikainen täysipainoinen ja tavoitteellinen treenaaminen ei vain onnistu. Puuhailla tietenkin voi aina, mutta en pysty innostumaan ajatuksesta tehdä jotain hutiloiden tai puoliteholla.

Keskiviikkona aloitimme aamusta ilmaisutreeneillä kentällä Seijan, Minnan ja Annin kanssa. Sissy oli hurjan taitava, mutta meidän treenimme meni vähän pipariksi. Ahnehdimme treenin vaikeudessa ja kun harjoitus oli liian haastava ja matkat pitkiä, alkoi Susu syljeskellä rullaa. Sen tietää, mitä yhdestäkin epäonnistuneesta suorituksesta seuraa – koira menee epävarmaksi, sen ajatus jumiutuu eikä pysty nollautumaan virheestä. Nämä taitavat vain olla sellaisia juttuja, joita tulee nuoren tottumattoman koiran kanssa eteen ja joihin ei auta muu kuin opetella selviämään vaikeuksista yhdessä tekemällä ja olemalla. Kieltämättä koin pienoisia epätoivon tuntemuksia tämän koko jutun suhteen: montako virhettä tämän(kin) uuden asian opettamisessa täytyy tehdä? Nyt en itse ollut tarpeeksi selkeä luovutuksen suhteen eikä Susulla ollut kirkasta käsitystä siitä, mihin asti rulla kuuluukaan kiikuttaa. En voi vaatia sitä istumaan tai tulemaan edes sivulle seisomaan rulla suussa, koska se ei sitä vielä osaa muissakaan ympyröissä ja ilmaisuharjoittelussa ylimääräinen sähellys hämärtää uutta palkkauskuviota. En ole oikein varma, mitkä ovat jäljellä olevat vaihtoehdot ja pystymmekö tällä hetkellä etenemään ilmaisun kanssa. Pahimmassa tapauksessa Susu yleistää asian tokohommiin ja pilaan siltä koko orastavan noudon. Saimme kuitenkin lopulta muutaman onnistuneen rullakuvion aikaiseksi ihan lyhyeltä matkalta ja onnistumisista Susu sai paljon palkkaa. On hauskaa, miten Susu on oppinut jo kahdessa kerrassa tykkäämään hurjasti Annista ja tahtoi koko ajan mennä tämän luokse. Kiva, että Susu saa pienemmistäkin ihmisistä mukavia kokemuksia ja kavereita.

Illalla hurautimme vepeilemään Marjalan hyttysrantaan. Ohjelmassa oli pelkkää vientiä, joskin loppukivaksi koirat saivat vielä hypätä veneestä. Nyt on paikallaan antaa hehkutusvaroitus. Susu oli nimittäin ihan huikean taitava! Pystyin jo siirtämään lähetyksen rannalle ja niin vain aussie hilasi köyden tasaisesti kuin höyryveturi veneeseen aina Heidin käteen asti. Susu tarvitsee vielä lähetyksessä rohkaisutuuppaisun mutta aivan mahtavan upeasti ja varmasti se muuten suorittaa liikkeen. Aivan kertakaikkisen huippu! Aaltoja! Ehkä vepe onkin Susun omin laji? Voi hitsi, kyllä on kivaa kun jokin onnistuu näin kivuttomasti ja vielä vepen alokasluokan vaikeimpana pidetty liike. Koputan puuta.

Illan agilityssä pikku-Mörkö sai olla pääosassa. Hippulat vinkuen se vipelsi radalla, ohjaajasta nyt ei voi sanoa samaa… Pakko myöntää, että ei siitä välttämättä agilitykoiraa olisi tullut ilman sairastumistakaan, mutta hauskaa sillä oli. Puomin juoksari on mennyt ylpeydenaihe, mutta sillä nyt ei ole enää mitään väliä. Loikkikoot, jos loikituttaa Tulipa osoitettua, että juoksukontakti ei pysy matalalentoisella kääpiökoirallakaan kuosissa ilman sen säännöllistä huoltoa. Susun kanssa teimme lähinnä puomin kontaktia, jossa pari aivan superhienoa ja -nopeaa toistoa. Ei sitä fiilistä, mutta läheltä liippasi. Seuraava koetinkivemme agilityn saralla on huominen Sami Topran koulutus. Mietin pitkään, menemmekö sinne mutta uteliaisuus voitti – tahdon selvittää, pystyykö Susu toimimaan vieraskoulutuksissa vai onko juttu niiden osalta munattu. Myös aussieagilitaajan neuvot yleensäkin ovat tervetulleita. Toivon niin kovasti, että huominen menisi hyvin eikä tarvitsisi palata parin viikon takaisiin tunnelmiin.

Torstaina olimme ahkeria ja lähdimme heti aamusta treenaamaan tokoa Katjan ja Lauran kanssa Pataluodon koulun kentälle. Susulle ruutua, noutoa ja kaukoja. Loppuun paikallaolo. Ruutu rullaa mainiosti, noudot kituuttavat kirjamellisesti hitaasti mutta varmasti ja kaukot vaativat pientä säätöä. Muutamia juttuja täytyy miettiä jatkon kannalta. Täytyisi päättää, menemmekö “hakemaan” sen räpellysykkösen avoimesta elo- tai syyskuussa vai passaammeko syksyn kokeet ja hoidamme perustavanlaatuiset probleemat ensin kuntoon. Luulen, että kiusaus on liian suuri ja yritämme selvitä avoimesta muutaman kuukauden sisällä. Pääsee siirtymään elämässä eteenpäin. Treenien päätteeksi Susu pääsi hillumaan kelpityttöjen kanssa ja pururata villitsi paimenet taas kunnon hepuleihin. Hauskoja tyyppejä nuo kelpiet!

Tänään lenkkeilimme paahteessa Heidin ja juoksuisten tollerityttöjen seurassa. Onneksi koiruudet pääsivät pulahtamaan Pyhäselkään, joten lenkki ei käynyt liian helteiseksi. Mörkö sai varastettua hauenpään jostain rantapusikosta ja jouduttuaan luopumaan aarteesta sisuuntui niin, että teki monta uimareissua aavalle ulapalle. Ohhoh! Äiti epäili, että se oli aikeissa polskia vastarannalle ravinnonhankintapuuhiin…

Mistäköhän sitä aloittaisi… Viime viikolta jäivät raportoimatta tiistain noutajatokot. Olen ilmoittanut Susun Nuuskujen kesätokoryhmään, jossa on aika vaihtuvasti porukkaa ja treenipaikkojenkin osalta kirjoa. Lähinnä ryhmässä treenaillaan alokkaan juttuja, mutta sekin on oikein hyvää häiriötreeniä perusasioihin ja mikä tärkeintä, saamme paikkamakuuseuraa. Viime viikolla teimme kaksi ryhmäpaikallaoloa, jotka molemmat aivan priimoja. Ei tiputellut lonkalle, piipannut tai vatkannut etutassuilla. Vaikea uskoa, miten koko liike oli ihan hajalla vielä reilu kuukausi sitten ja nyt, ihan ilman treeniä, on jo varsin varma. Taisimme vain treenata sitä silloin toukokuussa ennen koetta liikaa. Toisen paikkamakuukerran alussa Susun luokse yritti hipsiä kiharauros, mutta se ei ehtinyt metriä lähemmäksi. Se oli tosi hyvä treeni Susulle – valvottu ja hallittu toisen koiran karkaaminen ihan vierestä. Ei sitten kokeessa tule yllätyksenä, jos sattuu huono tuuri ja vieressä on joku vieteripylly. Kuuliainen pikkupaimen vain livautti korvat luimuun ja piti katseensa tiukasti minussa. Teimme myös luoksetuloa, erityisesti sen loppuosaa. Pomppomppomp sanoi aussie kun perusasentoon loikkasi. Päivällä sattuneen kaukojumin purkamista myös aloittelin.

Takaisin loppuviikkoon. Perjantaina suuntasimme viettämään mökkijuhannusta. Heti perjantai-iltana vepeilimme äidin hankkimalla jättimäisellä lasten kumiveneellä ja lauantaina jatkoimme haun ilmaisuharkoilla. Tallasin Susulle myös lyhyen jäljen lauantaina ja nyt oli nenätyöskentely kohdallaan. Ei puhettakaan viimekesäisestä älyttömästä hinkumisesta ja säheltämisestä! Itseoppiva tapaus tuo typy. Rullailua saimme hyvin alulle ja vepen liikkeet sujuivat nekin sutjakkaasti. Veneestä hyppy ei ole enää alkuunkaan jännä ja vientiin Susu lähtee innoissaan. Hukkuvan pelastusta otimme muutaman eikä siinä ollut ongelmaa – kai aussie nyt osaa loiskuvan patukan hakea! Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun perässä roikkuukin ihminen Koko viikonlopun yritin vimmaisesti korjata Susun kaukopelleilyjä ja lopulta kymmenien siellä täällä tehtyjen toistojen jälkeen oikea tekniikka alkoi taas löytyä. Tänään aamulla oli juhlallinen tunnelma, kun Susu poukkoili virheettömän ja napakan (istu)-maahan-istu-sarjan jo ihan hyvän näköisellä varmuudella viidestä metristä. Jipii! Koirien juhannukseen kuului toki paljon muutakin kuin treenaamista: makkaraa, uimista, veneilyä, mokkulan perässä kirmaamista, piiloleikkiä ja sitä rataa. Mörkö pysyi menossa mukana kaikki kolme päivää ja vaikka se onkin ollut nyt tavallista väsyneempi, painajaismaiset liikuntäkyvyttömyydet ja ontumiset eivät palanneet. Helpotus.

Sunnuntai-iltana kävimme vielä tuplatreeneissä, ensin agilityssä ja viimeiseksi illalla ilmaisutreeneissä kentällä. Agilityssä välähti kaksi kertaa ihan nanosekunnin ajaksi se fiilis. Arvatkaa vain, kuka oli niistä melkein olemattomista hetkistä enemmän kuin innoissaan ja jaksaa niiden avulla taas vääntää ja kääntää pari viikkoa seuraavien samanlaisten eteen? Nyt taas tuntuu, että kyllä se tästä. Minun asenteeni, nimittäin. Ilmaisuharkoissa Susulle otettiin kuusi ukkoa ihan lähelle. Fiksu aussie alkaa jo hoksata kuviota, mutta tietenkin rullan kanssa pelaaminen vaatii vielä paljon treeniä.

Sitten tapaus luoksetulo… Eilen aamulla päätin, että tänään on se päivä, kun liitän stopin varsinaiseen luoksariliikkeeseen. Heti ensimmäinen pysähdys oli ihan nappi, joten ajattelin jättää homman siihen yhteen ja tehdä muutaman vauhdikkaan läpijuoksun loppuun. Juu ei. Susu alkoi heti ennakoida pysähdystä ja hiipi taipaleen, vaikka seisoin päälläni. Lopulta se alkoi valua istumisesta maahan ja homma viimeisteltiin lähtöjumituksella eli koira ei lähtenyt tulemaan lainkaan luokse. Tämä on suorastaan mielenkiintoista, kuinka haka koira voi olla ennakoimaan ja yleistämään. Täytyy ottaa se siltä kannalta ja yrittää kehitellä jokin toimiva suunnitelma tähän liikkeeseen. Aika kakka maku jäi, mutta yritän nyt keskittyä siihen, että ainakin se pysähtyi. Susu sai treenin lopuksi hillua ihan kunnolla pallonsa kanssa, joten toivottavasti sille ei jäänyt samanlainen fiilis.

Eiliset hakutreenit olivat varsin onnistuneet. Susu näki, kun kaksi ukkoa livahti metsään ja hetken päästä pääsi etsimään ne. Tämä oli hyvä harjoitus, koska Susulla oli suuri luotto siihen, että kyllä siellä ne maalimiehet ovat, mutta joutui kuitenkin käyttämää kunnolla nokkaansa etsiessään. Tuloksena treenistä yksi kappale supertyytyväisiä aussieita.

Tänään tiistaina Mörkö pääsi lääkäriin monenlaisen asian tiimoilta. Sydän kuunneltiin terveeksi, saman tuomion saivat silmät ja näytepulloon hulahti verta Hannes Lohen geenitutkimusta varten. Huippu homma, että pumppu on kunnossa ja silmät kirkkaat. Oli myös rokotusten aika. Mörkön kanssa on aina niin kovin helppo olla lekurilla, sillä se ei rähjää tai sähellä turhia odotusaulassa. Kerta kerralta sitä jänskättää enemmän, mutta peloissaankin pikkukoira on ilahduttavan tasapainoinen heppu. Kysyin kortisonista ja sen sivuvaikutuksista. Turkki, iho, hampaat ja maksa, listasi Aho. Jo muutenkin liian lyhyestä odotetusta eliniästä kortisoni todennäköisesti nipistää jonkin verran pois, mutta Aholla oli hyvä argumentti: pakko valita kahdesta pahasta se pienempi ja tässä tapauksessa se on ehdottomasti kortisoni kipujen rinnalla. Veriarvoja voi Ahon mukaan tsekkailla silloin tällöin, jos haluaa. Koira ei tee tiedolla mitään, mutta minulle se tietäisi helpotusta tai tuskaa. Ensimmäisen toivossa niitä ehkä haluaisi kontrolloida. Katsotaan nyt.

Tänään iltatouhuksi tokoilimme Susun kanssa noutajaporukan kanssa. Pieniä uusia juttuja sinne tänne: piilopaikallaoloa, avoimen hyppyä ja kaukoja häiriössä pitkältä matkalta. Luoksepäästävyyttäkin tehtiin, ja vaikka me emme sitä periaatteessa enää “tarvitse”, on sitä aina hyvä muun elämän kannalta harjoitella. Ei ongelmia kopeloinnissa. Luoksariin yritimme eilisten traumojen jäljiltä löytää lisädraivia ja yllätyksekseni näkyvillä ollut pallo ei jumittanutkaan tällä kertaa Susua, vaan efekti oli päinvastainen.

Loppuun vähän muuta kuin koirajuttuja. Kameravanhukseni porskutti taas uskollisesti läpi koko viikonlopun eikä hyytynyt haastavissakaan olosuhteissa. Kuvausmääriin verrattuna peli toimii mallikkaasti, mutta vähän kuitenkin jo kutkuttaisi uusi runko – nykyinen jää auttamattomasti rannalle esimerkiksi sarjakuvausmahdollisuuksien suhteen, kun sitä vertaa yhtään uudempiin malleihin. Uusi tekniikkakaan ei tosin tuo vastauksia koirakolmikkomme kuvauksen kompastuskiviin: erityisesti siihen, miten saa tumman, vaalean ja siltä väliltä olevan otuksen sävyt hallintaan. Kun yrittää antaa tarpeeksi valoa mustanaamalle, pärähtää valkoinen kaverus railakkaasti puhki.

(Topin touhut kokosi äiti)

Pettymysten vepekokeen jälkeen on nyt käyty kahdet viikkotreenit samassa paikassa. Raivostuttava äijä on taas tehnyt kaiken kuin sääntökirjassa. Kokeenomaisia treenejä siis lisää, sanovat viisaat. En tiedä, haluanko kokeenomaisia treenejä. Iloinen puuhastelu on hauskempaa. Tänään uiskentelimme treenin jälkeen yhdessä, istuskelimme rannalla ja Topi nuuskutteli grillikatoksen. Ei kokeenomaista mutta ympäristöön tutustumista. Miten saan roudattua rannalle lauman vieraita ihmisiä ja koiria niin että olisi kokeen tuntua? Oma käytös, koematkat, kokeenomainen palkkaus jne. ei riitä vaikka luulin niin.

Agility on jäänyt perinteiseen kesätyyliin vähemmälle. Olemme sentään osallistuneet Susun ryhmään treeneihin täytekoirakkona. Radalla oli puomi kahteen kertaan, ja kun saimme Topin käynnistymään, saimme aikaiseksi kolme kontaktivirhettä. Mestarillista! Lisäksi kolme rimaa viidestä putosi. Jee!

Maanantain hakuharkoissa Susulle otettiin tämän kesän ensimmäiset pimeät ukot. Ei niitä viime vuoden puolellakaan oltu montaa tehty, mutta ikuisuuksia emme voi apuja käyttää, joten rohkea rokan syö. Ensimmäinen ukko oli oikeassa etukulmassa. Susu lähti hyvin etsimään, mutta ei saanut hajua maalimiehestä, jolloin kaarsi oikealle. Kutsuin sen pois ja lähetin uudestaan. Tai sanottaisiinko, että yritin lähettää – sepä ei lähtenytkään! Kannustin vähän lisää, mikä auttoi aussieta lähtemään matkaan. Nyt Susu koukkasi hienosti vasemmalle tuulen alle ja löysi ukon. Ei arastelua piilolla, vaikka siellä oli vieras mies kykkimässä. Toinen ukko oli pakeneva haamu eikä siinä ollut ongelmaa. Kolmannella ei ollut taaskaan apuja. Muistaakseni Susu jäi taas napottamaan paikalleen lähetyksessä, mutta uudella yrityksellä ampaisi matkaan ja etsintä sujui hyvin.

Motivaatio etsimiseen Susulla on hyvä, mutta se taitaa olla vain liikaa tottunut siihen, että kyllä sieltä joku vähän kättään huiskuttaa tai hihkaisee avuksi. Vähän tuntui odottelevan apuja, ei niinkään laiskuuttaan tai innottomuutaan jumittanut lähetyksessä. Tottumaton vain. Onneksi Susu löysi nyt molemmat maalimiehet lopulta itsenäisesti ja siten luotto varmasti kasvoi siihen, että kyllä ne ukot siellä hiljaisessakin metsässä kököttää. Täytyy nyt vain tehdä pimeitä ukkoja niin, että Susu hoksaa kuvion – onhan pimeillä ukoilla treenaaminen aika eri juttu kuin hippaleikki, jossa koira juoksee näköhavainnon perässä. Täytyy sitä nenunkäyttöä muistutella enemmän mieleen, kun se kerta koko lajin idea on. Ilmaisu täytyy laittaa nyt juhannuksen aikana aluille, sillä pian voi olla liian vaikeaa muuttaa suorapalkkakaavaa toisenlaiseksi. Ja kyllä, siitä nyt sitten tulee kuin tuleekin rullakoira. Vaikea päätös, mutta toivottavasti oikea. Ei tunnu reilulta laittaa muutenkin herkistelevää Susua yksin keskelle metsää paukuttamaan ventovieraalle, minkä lisäksi pikkupaimen rakastaa mättäillä pomppimista eikä edestakaisin juokseminen siksi ole varmasti ongelma, päivastoin. Lisäksi pohdimme hakuryhmämme kanssa, että Susulle varmasti sopii se, että se saa tehdä hommia suhteellisen tiiviissä yhteistyössä kanssani eli juosta ukolta minulle ja niin edelleen. Lähdemme nyt ainakin liikkeelle rullalla ja sitten vain pidetään peukkuja, että pohdinnat ilmaisuvalinnasta osuivat oikeaan.

Keskiviikkona kävimme päivällä treenaamassa tokoa Katjan ja kelpieiden kanssa. Susu alkaa löytää ruudun oikeaa paikkaa jo aika näppärästi ja eilen lisäsin liikkeeseen vihjesanan. Erilaisessa ruudussa ja vieraammassa ympäristössä haki ensin oikeaan etunurkkaan, mutta toisto toistolta siirtyi parempaan paikkaan taakse keskelle. Pohdimme, että vaatimustasoa voi jo nostaa eli odottaa suoraan oikeamman paikan tarjoamista, ettei Susu turhaan ketjuta oikean etunurkan koukkaamista osaksi liikettä. Olin ottanut Mörkönkin mukaan (kaduin sitä samalla sekunnilla, kun se alkoi pitää perinteista raivokasta räkytyskonserttiaan omaa vuoroaan odotellessaan), joten sekin pääsi tekemään muutaman ruutunaksuttelun. Muutaman vain siksi, että ruutunameiksi nimettyjä jättimäisiä kuivaruokanappuloita mahtuu sen mahaan ehkä viisi – pienemmät herkut se lakaisee korvillaan nenän ulottumattomiin, kopin onnistumisesta puhumattakaan. Susu teki toisella kiekalla tunaria. Huomatkaa puuttuva ännä, olen jo nyt saanut jättää sen pois… Susulla meni sekin hatara pakka sekaisin, minkä se oli ehtinyt parissa viime päivän treenissä pinota kasaan. Mutta ei hätää: mietin tunnarijuttua tarkemmin kotona ja illalla uudessa treenissä saimme aika monta korttia jo tassuun. Tämä on uhkarohkeaa, tai sanottaisiinko suoraan tyhmyyttä, mutta oli ihan pakko testata. Tein ensin hajuerottelua niin, että minulla oli kaksi kapulaa ja namia tuli aina oman hajuisen huomaamisesta. Ihan hakuammuntaa se Susun nenällä tökkiminen ei voinut olla, sillä seuraavaksi iskin kapulat vierekkäin maahan ja pyysin tuomaan oman. Onnistui, joten lisäsin vielä yhden rinnalle. Ei tuonut ongelmia. Eilisestä innostuneena tänään hölmöilin vielä vähän lisää parin hajuerottelutreenin jälkeen ja edellisen kolmen lisäksi iskin viisi lisää eli kahdeksan kapulaa. Tämä siksi, että Susu tuntuu työskentelevän sitä paremmin, mitä enemmän kapuloita on. Tänään toi joka kerta toi oman. Jaa. Ei enempää kommentteja, koska niitä ei ole.

Treenien jälkeen kävimme vielä lenkillä ja Susu leikki ihan höpelönä Hinkun ja Vonkun kanssa. Yksi pieni cavalierikin pysyi mukana menossa. Pururata vain tömisi, kun koirat rallasivat pitkin metsiä. Susulla oli niin hauskaa, että ihan haikeita silmäyksiä loi kivojen leikkikavereiden perään.

Kirjoitusturnauskestävyyteni lopahtaa aina juuri ennen veperaporttia ja hyytyy viimeistään agilitytreenien kohdalla, joten taas pikaselostus niistä. Vepessä Susu on täysin itseoppinut pelastaja. Eilisillan treeneissä se hyppäsi veneestä reippaasti heti kutsun kuultuaan, teki kolme loistavaa vientiä harjoitusmäärään nähden ja vielä ui reippaasti pelastamaan loiskuvan patukan äidin kädestä. Mahtipaimen! Ihan alkeissa vielä olemme, mutta jo ne sujuvat paremmin kuin olisi ollenkaan lupa odottaa. Agilitysolmun purkaminen näytölle asti saa vielä odottaa, mutta lyhyesti sanottuna ei ihmeitä eilisessä.

Huomenna suuntaamme juhannuksen viettoon mökkimaisemiin – emme tämän kirjoituksen perusteella suinkaan lomailemaan, vaan pitämään kauko-, vienti- ja rullailmaisusulkeisia

Lisäys Hitsi, unohdin, että kävimme tiistaina treenaamassa tokoa noutajien kesätokoryhmässä. Se selostus jäänee ensi viikolle.

Alkuviikkomme on aina varsinainen harrastusrupeama joka ilta kuudesta kymmeneen. Koska tällä viikolla olen kiduttanut jalkojani päivät jäähallilla, iltojen tiivis treeniohjelma on ollut Susulle tylsien tuntien jälkeen tarpeen. Mörkökin on päässyt puuhastelemaan suurella sydämellä raksun kuvat silmissä kiiluen. Pumpusta puheen ollen, täytyy varata Mörkölle aika viralliseen sydänkuunteluun sekä varmaan myös silmätarkkiin ja ottaa vielä samalla verinäyte Hannes Lohen tutkimusryhmälle.

Maanantaina hakuilimme raunioradalla. Voi sitä paloa, mikä aussien silmiin syttyy, kun sille puetaan pk-liivit ylle! Sinne se kuuluu: oikeisiin töihin, toimimaan yhdessä kanssani. Tykkäähän Susu tokosta ja agilitystäkin, mutta siellä se menee pallon perässä, kuten kuvaan vielä tässä vaiheessa kuuluukin. Hakumetsässä nimenomaan etsiminen on Susun mielestä parasta, ei niinkään se maalimiehellä oleva kissanruokarasia. Maatilalla paimenkoira olisi tietenkin omimmillaan, mutta kyllä hakuharkoissa jo lähelle päästään. Muutenkin laji sopii Susulle hyvin. Nyt herää kysymys, kuinka epävarmuus ja ohjaajapehmeys sopivat yhteen isolta osalta itsenäiseen nenätyöskentelyyn perustuvan lajin kanssa? Siinä se juju onkin – Susu kyllä uskaltaa ja osaa työskennellä itsenäisesti, mutta vain kauempana minusta. Kun aussien pitäisi tehdä omia ratkaisuja lähelläni, se alkaa helposti kysellä liikaa ja menee samalla nopeasti epävarmaksi. Agility on juuri tällainen laji. Tokossa taas ainakin alokkaan liikkeissä Susu on saanut olla niin lähellä, että olen pystynyt kertomaan sille kaiken pilkuntarkasti eikä sen ole tarvinnut päättää ja tehdä asioita itse. Agility tippuu tähän haun ja tokon väliseen harmaaseen alueeseen, jossa itsenäisyyttä ja röyhkeyttä vaaditaan lähellä ohjaajaa ja siinä kohtaa menee vaikeaksi. Kuulostaako lainkaan järkevältä? En tiedä, saatan taas vain kehittää teorioita liian innokkaasti.

Raunioilla otimme neljä ukkoa: haamu, ilman apuja, ääniapu ja viimeisenä pako. Apuja siksi, että viime käynnistä raunioilla on aika kauan ja Susu vähän jännitti roskiksia ja muita piiloja. Ensimmäistä kertaa kävin hakemassa Susun aina maalimieheltä, koska se ei viihdy ukolla kyllin hyvin, että pysyisi siellä koko kuljetuksen ajan. Toinen ukko oli siis ilman apuja aika lähellä keskilinjaa suuren muovikaaren alla. Susu ei ihan nähnyt ukkoa linjalta, mutta katsoi tarkkaavaisesti oikeaan suuntaan, joten päästin sen matkaan. Aussie viiletti vauhdilla piilon ohi, etsiskeli itsevarmasti takarajalle viiteenkymppiin, mistä huusin sitä takaisin ja sieltähän se palasi valmiina uuteen lähetykseen. Se oli ihan täydellinen suora pisto! Eikä muuten yhtään painunut etsimisinto pakkaselle, vaikka ukkoa ei heti löytynytkään. Uusintayrityksellä suoraan piilolle. Muista etsinnöistä ei ole huomauttamista, harjoitus oli sen verran helppo. Viereisen ampumaradan paukuille Susu ei korvaansa lotkauttanut, huippua! Tottistreeneissäkin on ammuttu muutamaan otteeseen eikä se ole aussien tekemiseen vaikuttanut, kunhan vain ei ole todella pitkää aikaa paineessa ja saa välillä purkaa leikkimiseen.

Ukkojen etsimisen jälkeen otimme vielä esineitä. Montakohan kertaa niitä oli otettu aiemmin? Varmaan kaksi, jos edes sitä. Krhm. Seija vei pehmokuutin alueelle ja pienen etsinnän jälkeen Susu löysi sen ja palautti nätisti. Toisella kerralla kuutti matkasi lähes takarajalle – ups, virhe. Harjoitus oli vähän liian vaikea Susulle, mutta uskomattoman sinnikkäästi paimen etsi ja nenä oli ahkerassa käytössä. Nenähommissa sillä ei lopu usko itseensä, vaan nytkin lähti yhä uudelleen ja uudelleen etsimään lähetyksestäni. Lopulta esine löytyi ja sitten pidettiin hurjat lelubileet. Kiva treeni oli!

Lopuksi Mörkökin pääsi kiipeilemään raunioradan telineillä ja etsimään äitiä niiden lomasta. Pikkumusta olisi loistava rauniokoira, sillä se ei yhtään osaa varoa korkeita paikkoja, pimeitä tunneleita tai yleistä hälinää. Mitä enemmän on erilaista tutkittavaa, sitä vinhemmin sen häntä heiluu.

Tiistaina olimme turisteina agimölleissä kaatosateessa. Susu tutustui pikkuruiseen Vuk-aussieen sievästi nuuskutellen, vaikka aluksi meinasikin vähän alkaa purputella, ja pääsi virittelemään leikkiä Vapun kanssa. Lopuksi odottelimme kyytiä suuremmalla porukalla kentällä koirat vapaina. Susu pysytteli suosiolla kauempana kammottavista uroksista ja lähinnä istuskeli jaloissani – mikään kaikki heti matalaksi -tyyppi se ei ole, vaan pysyttelee muista erossa, jos vain mahdollista. Muutama viikko sitten tajusin myös, miten järkyttävän paljon Susu oikeasti pelkää uroskoiria, ei se ole mitään narttuilua niiden kanssa. Veeran Leo- ja Onni-colliet olivat ystävällisesti lenkillä kiinni niin, että Susu olisi saanut omaa tahtiaan tutustua niihin. Heti, jos jompikumpi pojista vähääkään vilkaisi Susun suuntaan, Susu meni ihan matalaksi korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Se pelkäsi niin, että ei juurikaan uskaltanut edes hampaitaan vilautella. Koira, jolla on plakkarissa yksi ainoa huono uroskokemus pikkupentuajalta ja jota on vastapainona on sosiaalistettu huolella lukuisten takuuystävällisten koirien avulla koko nuoruus… Niin harmi! Ja Onni ja Leo ovat sentään tuttuja poikia, joiden kanssa Susu pentuna leikki. Mutta en masennu, sillä Susulla on paljon hyviä koirakavereita ja aina on mahdollista siedättää.

Keskiviikkona meillä oli toinen kerta vepeä. Veneestä hyppy alkoi sujua taas pienten alkuvaikeuksien jälkeen ja viennin alkeet kuivalla maalla lähtivät hyvin käyntiin. Nyt Susu oli jo rennompi rannassa eivätkä lippisihmiset olleet ongelma alkuunkaan. Nopea se on sopeutumaan, vaikka alku on usein hankalaa. Lopussa kiitos seisoo vai miten se meni. Illan agilityistä ei Susun osalta sen enempää. En oikein tiedä, miten tästä tulisi mennä eteenpäin. Jonnin kanssa sen sijaan juoksimme pikaisen rundin viikonlopun SM-joukkuekisaa silmällä pitäen. Onpa kivaa lähteä suuriin kisoihin! Viime vuonna Torniossa oli aikas mahtia ihan jo katsella huippumenijöiden viuhtomista. Mörkökin pääsi baanalle ja kylläpä pitkäkorva laittoi tassua toisen eteen melkoista vauhtia. Sen on täytynyt olla aika kipeä vuosikaudet ainakin ajoittain, koska nyt kivuttomana vauhti ja into ovat aivan toisesta universumista. Epäilemättä tuo uudistunut töpselinenä pinkoisi kolmosten aikoihin.