Topi, Mörkö ja Susu

Topin vepekoeura oli tänään katkolla Kontiolahden Kaunislahdessa, sillä edellinen yritys kesäkuussa meni pipariksi hermoilun takia ja soveltuvuuskoetta saa yrittää ainoastaan kaksi kertaa. Nyt vain taivas on rajana Topin nousukiidossa vesipelastajana, sillä Topi läpäisi soven kirkkaasti pistein 82! Tuloslappunen kertoo seuraavaa:

1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,05
2. Esineen vienti 24 / 25 (yksi lisäkäsky), aika 0,55
3. Veneen nouto 21 / 25, aika 1,40
4. Hukkuvan pelastaminen 12 / 25 (maalilinjan ohitus 13 metriä), aika 2,41

Pisteet yhteensä 82, siirto alokasluokkaan

Olemme Topista niin kovin ylpeitä. Vaikka punanuttu ei vieläkään yltänyt treenitasolle itsevarmuuden suhteen, oli se iloinen ja yritteliäs pelastaja. Erityiskiitokset Topi lähettää Heidille, Nuuskulle ja Rapsulle Kokeen parhaan tollerin palkinnosta eli läjästä herkkuja ja leluja Kannattaa olla menestyvä puolisisko, joka jakaa omista palkintovarastoistaan.

Susun kanssa siis osallistuimme viikko sitten hyppyseminaariin. Hieman aikaavievää puuhaa viikonlopun kokoaminen ruudulle, sillä haluaisin saada jutut mahdollisimman kattavasti ylös, koska tiedän niiden muutoin häviävän pikavauhtia tästä pääkopasta. Yritän kuitenkin saada tarinan videoineen julkaistua lähipäivinä.

Topi on hyvä kaikissa lajeissa:

Haku
Palveluskoirien haku sujuu hyvin, kunhan lajin nimeksi vaihdetaan “noutajan ilmavainulla jäljestys ja takarajalla säntäily”. Rullailmaisua voidaan joskus kutsua rulla- ja kuseskelu-puolimatkassa-ilmaisuksi; toisinaan koira tosin ilmaisee maalimiehen olemassaolon tälle itselleen. Metsässä olemme siis elämän eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä.

Toko
Eilen kokeilimme pitkästä aikaa tokoa ja siinä Topi suoritti hienosti seuraavat liikkeet:

• melkein-paikallaolo ryömien 3 min
• luoksetulo ennen ohjaajan kutsua lopussa puoli volttia kerien
• perusasento vinossa läsöttäen
• perusasento ohjaajan takana sivuttain
• liikkeestä möllöttämään jääminen
• liikkeestä seisominen
• seuraaminen metrin etäisyydellä yrittäen selvittää, onko ohjaajalla nakinpala suussa vai ei

Vesipelastus
Kokeessa vepe muuttuu muotoon “Pelastakaa kastumiselta edes tollerit!”. Vienti on köydenpätkän viemistä sinne sun tänne rannalla, kesto 30 s. Jos puoli minuuttia sinnittelee rannalla, pelastuu tämän liikkeen aikana varpaiden kastumiselta. Veneen haku käy seuraavasti: “Mamma, tule tänne, otetaan tämä toinen vene, ja soudat sillä hakemaan namit ja apuohjaajan tuolla kaukana olevasta veneestä”. Hukkuvan pelastuksen Topi suorittaa kieputtelemalla patukan lenkin ensin oman kaulansa ympäri ja sen jälkeen kiipeämällä hukkuvan päälle.

Muista lajeista nyt viis mutta onhan selvää että agility ei näytä aivan nimensä mukaiselta kun tämä koirakko on radalla. Mejä on kuin vetomaastojuoksua mutta sehän saa näyttää miltä vain, kunhan kaadolle päästään.

(kokosi äiti)

Nimittäin jokin geenimuunneltu jättiläismansikka ja sellainen söpö pieni metsämansikka – eli toisin sanoen Topi ja Topin puolisisko Nuusku. Topi on valehtelematta tuplanuuskis painonsa puolesta ja korkeudessakin on eroa parikymmentä senttiä. Mutta samaakin niissä on, kun tarkemmin katsoo ja tutustuu. Ilmeet, kerjäystuijotus ja vesipetoisuus, näin muutaman mainitakseni.

Triplatollerikopla Nuusku, Topi ja ulkopuolinen Rapsu.

Kun nyt sukulaisten piirissä liikutaan, niin täytyy vielä linkittää tähän Susun ja Akselin poseerauskuvat. Tsekatkaa ilmeet! Kerrassaan hupaisaa.

Jotakin olemme saaneet kuluneella viikolla aikaan mökillä löhöämisen lisäksi. Tiistaina kävimme Miimin ja koirien kanssa tsekkaamassa Susun siltareaktioita. Eihän se mukavaa katseltavaa ole, mutta tästä pitää yrittää vain saada käännettyä suunta vakaasti ylöspäin. Unohdamme nyt sillat ja haussa on paljon kivoja äänikokemuksia, koska Susu on alkanut yleistää pelkoaan hälyttävän nopeasti ja säikkyi viikko sitten elämänsä ensimmäistä kertaa agilitykeinun kolahdusta.

Pamahduskartoituksen jälkeen suuntasimme vepeilemään ihanaan Kaunislahteen. Susu teki ensimmäisellä kierroksella vientiä ja veneen hakua, toisella hukkuvaa. Vepe sujuu hyvin vähäisestä treenimäärästä huolimatta ja Susukin tykkää, kun saa vain kiikutella kivoja leluja paikasta toiseen ja matkata aavalla ulapalla kumiveneessä. Treenien jälkeen kävimme lenkkeilemässä Heidin, Nuuskun ja Rapsun kanssa helteisessä metsässä, josta kuvatkin ovat. Törmäsimme kuolleeseen käärmeeseen ja Mörkö hyppäsi oikein ilmaan sen huomattuaan eli lieneekö se ainoa, jolla on jokin alkukantainen käärmekammo tallella? Mörköhän on niin alkukantainen muutenkin… Varsinainen hassu sohvaperuna.

Keskiviikkona tokoilimme aamusta Kaisan kanssa pesiskentällä. Olipa harvinaisen hyvät treenit! Nyt alkaa olla taas mukavampaa treenata, kun avoimen liikkeet rupeavat hahmottumaan selkeämmin ja niitä voi ihan jopa hioa. Alkuun paikallaolo näkyvissä, jossa ei huomauttamista. Sitten luoksetuloa, muistaakseni yksi stoppi suoralla pallonheitolla, sitten suora ja vielä yksi pelkällä käsimerkillä ja pysähtymisestä lensi pallo. Luoksari on ihan hyvä, luullakseni menettelee avoimessa ja uskon tekniikkavarmuuden tuovan siihen lisää napakkuutta. Sitten namilla kaukoja, näissä puhaltaa taas positiiviset tuulet ja sain tehtyä pidemmältä matkalta useita vaihtoja. Tässä välissä otettiin toinen paikallaolo. Toisessa setissä Susulle jäävien loppuosia namilla ja vähän seuraamista pallolla. Hienosti sujui.

Eilen lenkkeilimme Heidin ja tollerien sekä Ninkan, Pepin ja Vapun kanssa Jaamankankaalla. Tällä kertaa eteemme sattui ihan oikea kyy! Minä fiksuna vain kysäisin “onko tuo kyy?” ja koirat olivat jo nelistäneet ties minne polkua pitkin. Saimme kaikki koirat haalittua kokoon mutta erästä omatoimista pikkuvipeltäjää ei näkynyt missään… Viimein Mörkö viiletti polkua pitkin ja juoksi varmaan suoraan inhan luikertelijan ylitse – taisi olla vain silkkaa onnea, että käärme ei iskenyt. Se siitä alkukantaisesta käärmekammosta.

muokkaus 

Topi oli tänään elämänsä ensimmäisessä ja viimeisessä näyttelyssä tollereiden erikoisnäyttelyissä Toller Showssa. Lisääntymiskyvyttömänä ja  jumbokokoisena Topi osallistui suvaitsevaan x-luokkaan, jonka tuomaroi Saija Juutilainen. Topin esiintyminen sujui yli odotusten ja arvostelu oli loistava:

8 vuotta. Hyväluustoinen, erinomaisen jäntevä uros. Urosmainen pää ja ilme. Hyvin hoidettu purenta. Vahva kuono. Riittävät kulmaukset. Hyvät käpälät. Oikea karvanlaatu, kaunis syvä väri. Hyvä hännänpituus. Liikkuu hieman kapeasti ja askelpituus voisi olla parempi. Ikäisekseen hienossa kunnossa.

Olemme samaa mieltä – timmillä Topilla on säihkyvät hampaat, iso nenä, hapsuiset tohvelit ja juuri optimaalisen mittainen häntä. Lisää juttua, kuvia ja kenties videoitakin näyttelysankarista luvassa myöhemmin.

Alkuviikosta treenitahti vain kiihtyi keskiviikon triplatreenien merkeissä. Järkyttävää vai ilahduttavaa, että koiralla on näin paljon ohjelmaa? En tiedä. Treeneissä ravatessani mietin, onko meillä liikaa harrastuksia, mutta tunnen heti piston sydämessäni, kun vain hengaamme kotiympyröissä. Jonkinlainen tasapaino pitäisi löytää ja taitaa olla vain pakko nöyrtyä sen tosiseikan edessä, että neljän lajin yhtäaikainen täysipainoinen ja tavoitteellinen treenaaminen ei vain onnistu. Puuhailla tietenkin voi aina, mutta en pysty innostumaan ajatuksesta tehdä jotain hutiloiden tai puoliteholla.

Keskiviikkona aloitimme aamusta ilmaisutreeneillä kentällä Seijan, Minnan ja Annin kanssa. Sissy oli hurjan taitava, mutta meidän treenimme meni vähän pipariksi. Ahnehdimme treenin vaikeudessa ja kun harjoitus oli liian haastava ja matkat pitkiä, alkoi Susu syljeskellä rullaa. Sen tietää, mitä yhdestäkin epäonnistuneesta suorituksesta seuraa – koira menee epävarmaksi, sen ajatus jumiutuu eikä pysty nollautumaan virheestä. Nämä taitavat vain olla sellaisia juttuja, joita tulee nuoren tottumattoman koiran kanssa eteen ja joihin ei auta muu kuin opetella selviämään vaikeuksista yhdessä tekemällä ja olemalla. Kieltämättä koin pienoisia epätoivon tuntemuksia tämän koko jutun suhteen: montako virhettä tämän(kin) uuden asian opettamisessa täytyy tehdä? Nyt en itse ollut tarpeeksi selkeä luovutuksen suhteen eikä Susulla ollut kirkasta käsitystä siitä, mihin asti rulla kuuluukaan kiikuttaa. En voi vaatia sitä istumaan tai tulemaan edes sivulle seisomaan rulla suussa, koska se ei sitä vielä osaa muissakaan ympyröissä ja ilmaisuharjoittelussa ylimääräinen sähellys hämärtää uutta palkkauskuviota. En ole oikein varma, mitkä ovat jäljellä olevat vaihtoehdot ja pystymmekö tällä hetkellä etenemään ilmaisun kanssa. Pahimmassa tapauksessa Susu yleistää asian tokohommiin ja pilaan siltä koko orastavan noudon. Saimme kuitenkin lopulta muutaman onnistuneen rullakuvion aikaiseksi ihan lyhyeltä matkalta ja onnistumisista Susu sai paljon palkkaa. On hauskaa, miten Susu on oppinut jo kahdessa kerrassa tykkäämään hurjasti Annista ja tahtoi koko ajan mennä tämän luokse. Kiva, että Susu saa pienemmistäkin ihmisistä mukavia kokemuksia ja kavereita.

Illalla hurautimme vepeilemään Marjalan hyttysrantaan. Ohjelmassa oli pelkkää vientiä, joskin loppukivaksi koirat saivat vielä hypätä veneestä. Nyt on paikallaan antaa hehkutusvaroitus. Susu oli nimittäin ihan huikean taitava! Pystyin jo siirtämään lähetyksen rannalle ja niin vain aussie hilasi köyden tasaisesti kuin höyryveturi veneeseen aina Heidin käteen asti. Susu tarvitsee vielä lähetyksessä rohkaisutuuppaisun mutta aivan mahtavan upeasti ja varmasti se muuten suorittaa liikkeen. Aivan kertakaikkisen huippu! Aaltoja! Ehkä vepe onkin Susun omin laji? Voi hitsi, kyllä on kivaa kun jokin onnistuu näin kivuttomasti ja vielä vepen alokasluokan vaikeimpana pidetty liike. Koputan puuta.

Illan agilityssä pikku-Mörkö sai olla pääosassa. Hippulat vinkuen se vipelsi radalla, ohjaajasta nyt ei voi sanoa samaa… Pakko myöntää, että ei siitä välttämättä agilitykoiraa olisi tullut ilman sairastumistakaan, mutta hauskaa sillä oli. Puomin juoksari on mennyt ylpeydenaihe, mutta sillä nyt ei ole enää mitään väliä. Loikkikoot, jos loikituttaa Tulipa osoitettua, että juoksukontakti ei pysy matalalentoisella kääpiökoirallakaan kuosissa ilman sen säännöllistä huoltoa. Susun kanssa teimme lähinnä puomin kontaktia, jossa pari aivan superhienoa ja -nopeaa toistoa. Ei sitä fiilistä, mutta läheltä liippasi. Seuraava koetinkivemme agilityn saralla on huominen Sami Topran koulutus. Mietin pitkään, menemmekö sinne mutta uteliaisuus voitti – tahdon selvittää, pystyykö Susu toimimaan vieraskoulutuksissa vai onko juttu niiden osalta munattu. Myös aussieagilitaajan neuvot yleensäkin ovat tervetulleita. Toivon niin kovasti, että huominen menisi hyvin eikä tarvitsisi palata parin viikon takaisiin tunnelmiin.

Torstaina olimme ahkeria ja lähdimme heti aamusta treenaamaan tokoa Katjan ja Lauran kanssa Pataluodon koulun kentälle. Susulle ruutua, noutoa ja kaukoja. Loppuun paikallaolo. Ruutu rullaa mainiosti, noudot kituuttavat kirjamellisesti hitaasti mutta varmasti ja kaukot vaativat pientä säätöä. Muutamia juttuja täytyy miettiä jatkon kannalta. Täytyisi päättää, menemmekö “hakemaan” sen räpellysykkösen avoimesta elo- tai syyskuussa vai passaammeko syksyn kokeet ja hoidamme perustavanlaatuiset probleemat ensin kuntoon. Luulen, että kiusaus on liian suuri ja yritämme selvitä avoimesta muutaman kuukauden sisällä. Pääsee siirtymään elämässä eteenpäin. Treenien päätteeksi Susu pääsi hillumaan kelpityttöjen kanssa ja pururata villitsi paimenet taas kunnon hepuleihin. Hauskoja tyyppejä nuo kelpiet!

Tänään lenkkeilimme paahteessa Heidin ja juoksuisten tollerityttöjen seurassa. Onneksi koiruudet pääsivät pulahtamaan Pyhäselkään, joten lenkki ei käynyt liian helteiseksi. Mörkö sai varastettua hauenpään jostain rantapusikosta ja jouduttuaan luopumaan aarteesta sisuuntui niin, että teki monta uimareissua aavalle ulapalle. Ohhoh! Äiti epäili, että se oli aikeissa polskia vastarannalle ravinnonhankintapuuhiin…

Mistäköhän sitä aloittaisi… Viime viikolta jäivät raportoimatta tiistain noutajatokot. Olen ilmoittanut Susun Nuuskujen kesätokoryhmään, jossa on aika vaihtuvasti porukkaa ja treenipaikkojenkin osalta kirjoa. Lähinnä ryhmässä treenaillaan alokkaan juttuja, mutta sekin on oikein hyvää häiriötreeniä perusasioihin ja mikä tärkeintä, saamme paikkamakuuseuraa. Viime viikolla teimme kaksi ryhmäpaikallaoloa, jotka molemmat aivan priimoja. Ei tiputellut lonkalle, piipannut tai vatkannut etutassuilla. Vaikea uskoa, miten koko liike oli ihan hajalla vielä reilu kuukausi sitten ja nyt, ihan ilman treeniä, on jo varsin varma. Taisimme vain treenata sitä silloin toukokuussa ennen koetta liikaa. Toisen paikkamakuukerran alussa Susun luokse yritti hipsiä kiharauros, mutta se ei ehtinyt metriä lähemmäksi. Se oli tosi hyvä treeni Susulle – valvottu ja hallittu toisen koiran karkaaminen ihan vierestä. Ei sitten kokeessa tule yllätyksenä, jos sattuu huono tuuri ja vieressä on joku vieteripylly. Kuuliainen pikkupaimen vain livautti korvat luimuun ja piti katseensa tiukasti minussa. Teimme myös luoksetuloa, erityisesti sen loppuosaa. Pomppomppomp sanoi aussie kun perusasentoon loikkasi. Päivällä sattuneen kaukojumin purkamista myös aloittelin.

Takaisin loppuviikkoon. Perjantaina suuntasimme viettämään mökkijuhannusta. Heti perjantai-iltana vepeilimme äidin hankkimalla jättimäisellä lasten kumiveneellä ja lauantaina jatkoimme haun ilmaisuharkoilla. Tallasin Susulle myös lyhyen jäljen lauantaina ja nyt oli nenätyöskentely kohdallaan. Ei puhettakaan viimekesäisestä älyttömästä hinkumisesta ja säheltämisestä! Itseoppiva tapaus tuo typy. Rullailua saimme hyvin alulle ja vepen liikkeet sujuivat nekin sutjakkaasti. Veneestä hyppy ei ole enää alkuunkaan jännä ja vientiin Susu lähtee innoissaan. Hukkuvan pelastusta otimme muutaman eikä siinä ollut ongelmaa – kai aussie nyt osaa loiskuvan patukan hakea! Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun perässä roikkuukin ihminen Koko viikonlopun yritin vimmaisesti korjata Susun kaukopelleilyjä ja lopulta kymmenien siellä täällä tehtyjen toistojen jälkeen oikea tekniikka alkoi taas löytyä. Tänään aamulla oli juhlallinen tunnelma, kun Susu poukkoili virheettömän ja napakan (istu)-maahan-istu-sarjan jo ihan hyvän näköisellä varmuudella viidestä metristä. Jipii! Koirien juhannukseen kuului toki paljon muutakin kuin treenaamista: makkaraa, uimista, veneilyä, mokkulan perässä kirmaamista, piiloleikkiä ja sitä rataa. Mörkö pysyi menossa mukana kaikki kolme päivää ja vaikka se onkin ollut nyt tavallista väsyneempi, painajaismaiset liikuntäkyvyttömyydet ja ontumiset eivät palanneet. Helpotus.

Sunnuntai-iltana kävimme vielä tuplatreeneissä, ensin agilityssä ja viimeiseksi illalla ilmaisutreeneissä kentällä. Agilityssä välähti kaksi kertaa ihan nanosekunnin ajaksi se fiilis. Arvatkaa vain, kuka oli niistä melkein olemattomista hetkistä enemmän kuin innoissaan ja jaksaa niiden avulla taas vääntää ja kääntää pari viikkoa seuraavien samanlaisten eteen? Nyt taas tuntuu, että kyllä se tästä. Minun asenteeni, nimittäin. Ilmaisuharkoissa Susulle otettiin kuusi ukkoa ihan lähelle. Fiksu aussie alkaa jo hoksata kuviota, mutta tietenkin rullan kanssa pelaaminen vaatii vielä paljon treeniä.

Sitten tapaus luoksetulo… Eilen aamulla päätin, että tänään on se päivä, kun liitän stopin varsinaiseen luoksariliikkeeseen. Heti ensimmäinen pysähdys oli ihan nappi, joten ajattelin jättää homman siihen yhteen ja tehdä muutaman vauhdikkaan läpijuoksun loppuun. Juu ei. Susu alkoi heti ennakoida pysähdystä ja hiipi taipaleen, vaikka seisoin päälläni. Lopulta se alkoi valua istumisesta maahan ja homma viimeisteltiin lähtöjumituksella eli koira ei lähtenyt tulemaan lainkaan luokse. Tämä on suorastaan mielenkiintoista, kuinka haka koira voi olla ennakoimaan ja yleistämään. Täytyy ottaa se siltä kannalta ja yrittää kehitellä jokin toimiva suunnitelma tähän liikkeeseen. Aika kakka maku jäi, mutta yritän nyt keskittyä siihen, että ainakin se pysähtyi. Susu sai treenin lopuksi hillua ihan kunnolla pallonsa kanssa, joten toivottavasti sille ei jäänyt samanlainen fiilis.

Eiliset hakutreenit olivat varsin onnistuneet. Susu näki, kun kaksi ukkoa livahti metsään ja hetken päästä pääsi etsimään ne. Tämä oli hyvä harjoitus, koska Susulla oli suuri luotto siihen, että kyllä siellä ne maalimiehet ovat, mutta joutui kuitenkin käyttämää kunnolla nokkaansa etsiessään. Tuloksena treenistä yksi kappale supertyytyväisiä aussieita.

Tänään tiistaina Mörkö pääsi lääkäriin monenlaisen asian tiimoilta. Sydän kuunneltiin terveeksi, saman tuomion saivat silmät ja näytepulloon hulahti verta Hannes Lohen geenitutkimusta varten. Huippu homma, että pumppu on kunnossa ja silmät kirkkaat. Oli myös rokotusten aika. Mörkön kanssa on aina niin kovin helppo olla lekurilla, sillä se ei rähjää tai sähellä turhia odotusaulassa. Kerta kerralta sitä jänskättää enemmän, mutta peloissaankin pikkukoira on ilahduttavan tasapainoinen heppu. Kysyin kortisonista ja sen sivuvaikutuksista. Turkki, iho, hampaat ja maksa, listasi Aho. Jo muutenkin liian lyhyestä odotetusta eliniästä kortisoni todennäköisesti nipistää jonkin verran pois, mutta Aholla oli hyvä argumentti: pakko valita kahdesta pahasta se pienempi ja tässä tapauksessa se on ehdottomasti kortisoni kipujen rinnalla. Veriarvoja voi Ahon mukaan tsekkailla silloin tällöin, jos haluaa. Koira ei tee tiedolla mitään, mutta minulle se tietäisi helpotusta tai tuskaa. Ensimmäisen toivossa niitä ehkä haluaisi kontrolloida. Katsotaan nyt.

Tänään iltatouhuksi tokoilimme Susun kanssa noutajaporukan kanssa. Pieniä uusia juttuja sinne tänne: piilopaikallaoloa, avoimen hyppyä ja kaukoja häiriössä pitkältä matkalta. Luoksepäästävyyttäkin tehtiin, ja vaikka me emme sitä periaatteessa enää “tarvitse”, on sitä aina hyvä muun elämän kannalta harjoitella. Ei ongelmia kopeloinnissa. Luoksariin yritimme eilisten traumojen jäljiltä löytää lisädraivia ja yllätyksekseni näkyvillä ollut pallo ei jumittanutkaan tällä kertaa Susua, vaan efekti oli päinvastainen.

Loppuun vähän muuta kuin koirajuttuja. Kameravanhukseni porskutti taas uskollisesti läpi koko viikonlopun eikä hyytynyt haastavissakaan olosuhteissa. Kuvausmääriin verrattuna peli toimii mallikkaasti, mutta vähän kuitenkin jo kutkuttaisi uusi runko – nykyinen jää auttamattomasti rannalle esimerkiksi sarjakuvausmahdollisuuksien suhteen, kun sitä vertaa yhtään uudempiin malleihin. Uusi tekniikkakaan ei tosin tuo vastauksia koirakolmikkomme kuvauksen kompastuskiviin: erityisesti siihen, miten saa tumman, vaalean ja siltä väliltä olevan otuksen sävyt hallintaan. Kun yrittää antaa tarpeeksi valoa mustanaamalle, pärähtää valkoinen kaverus railakkaasti puhki.

(Topin touhut kokosi äiti)

Pettymysten vepekokeen jälkeen on nyt käyty kahdet viikkotreenit samassa paikassa. Raivostuttava äijä on taas tehnyt kaiken kuin sääntökirjassa. Kokeenomaisia treenejä siis lisää, sanovat viisaat. En tiedä, haluanko kokeenomaisia treenejä. Iloinen puuhastelu on hauskempaa. Tänään uiskentelimme treenin jälkeen yhdessä, istuskelimme rannalla ja Topi nuuskutteli grillikatoksen. Ei kokeenomaista mutta ympäristöön tutustumista. Miten saan roudattua rannalle lauman vieraita ihmisiä ja koiria niin että olisi kokeen tuntua? Oma käytös, koematkat, kokeenomainen palkkaus jne. ei riitä vaikka luulin niin.

Agility on jäänyt perinteiseen kesätyyliin vähemmälle. Olemme sentään osallistuneet Susun ryhmään treeneihin täytekoirakkona. Radalla oli puomi kahteen kertaan, ja kun saimme Topin käynnistymään, saimme aikaiseksi kolme kontaktivirhettä. Mestarillista! Lisäksi kolme rimaa viidestä putosi. Jee!

Maanantain hakuharkoissa Susulle otettiin tämän kesän ensimmäiset pimeät ukot. Ei niitä viime vuoden puolellakaan oltu montaa tehty, mutta ikuisuuksia emme voi apuja käyttää, joten rohkea rokan syö. Ensimmäinen ukko oli oikeassa etukulmassa. Susu lähti hyvin etsimään, mutta ei saanut hajua maalimiehestä, jolloin kaarsi oikealle. Kutsuin sen pois ja lähetin uudestaan. Tai sanottaisiinko, että yritin lähettää – sepä ei lähtenytkään! Kannustin vähän lisää, mikä auttoi aussieta lähtemään matkaan. Nyt Susu koukkasi hienosti vasemmalle tuulen alle ja löysi ukon. Ei arastelua piilolla, vaikka siellä oli vieras mies kykkimässä. Toinen ukko oli pakeneva haamu eikä siinä ollut ongelmaa. Kolmannella ei ollut taaskaan apuja. Muistaakseni Susu jäi taas napottamaan paikalleen lähetyksessä, mutta uudella yrityksellä ampaisi matkaan ja etsintä sujui hyvin.

Motivaatio etsimiseen Susulla on hyvä, mutta se taitaa olla vain liikaa tottunut siihen, että kyllä sieltä joku vähän kättään huiskuttaa tai hihkaisee avuksi. Vähän tuntui odottelevan apuja, ei niinkään laiskuuttaan tai innottomuutaan jumittanut lähetyksessä. Tottumaton vain. Onneksi Susu löysi nyt molemmat maalimiehet lopulta itsenäisesti ja siten luotto varmasti kasvoi siihen, että kyllä ne ukot siellä hiljaisessakin metsässä kököttää. Täytyy nyt vain tehdä pimeitä ukkoja niin, että Susu hoksaa kuvion – onhan pimeillä ukoilla treenaaminen aika eri juttu kuin hippaleikki, jossa koira juoksee näköhavainnon perässä. Täytyy sitä nenunkäyttöä muistutella enemmän mieleen, kun se kerta koko lajin idea on. Ilmaisu täytyy laittaa nyt juhannuksen aikana aluille, sillä pian voi olla liian vaikeaa muuttaa suorapalkkakaavaa toisenlaiseksi. Ja kyllä, siitä nyt sitten tulee kuin tuleekin rullakoira. Vaikea päätös, mutta toivottavasti oikea. Ei tunnu reilulta laittaa muutenkin herkistelevää Susua yksin keskelle metsää paukuttamaan ventovieraalle, minkä lisäksi pikkupaimen rakastaa mättäillä pomppimista eikä edestakaisin juokseminen siksi ole varmasti ongelma, päivastoin. Lisäksi pohdimme hakuryhmämme kanssa, että Susulle varmasti sopii se, että se saa tehdä hommia suhteellisen tiiviissä yhteistyössä kanssani eli juosta ukolta minulle ja niin edelleen. Lähdemme nyt ainakin liikkeelle rullalla ja sitten vain pidetään peukkuja, että pohdinnat ilmaisuvalinnasta osuivat oikeaan.

Keskiviikkona kävimme päivällä treenaamassa tokoa Katjan ja kelpieiden kanssa. Susu alkaa löytää ruudun oikeaa paikkaa jo aika näppärästi ja eilen lisäsin liikkeeseen vihjesanan. Erilaisessa ruudussa ja vieraammassa ympäristössä haki ensin oikeaan etunurkkaan, mutta toisto toistolta siirtyi parempaan paikkaan taakse keskelle. Pohdimme, että vaatimustasoa voi jo nostaa eli odottaa suoraan oikeamman paikan tarjoamista, ettei Susu turhaan ketjuta oikean etunurkan koukkaamista osaksi liikettä. Olin ottanut Mörkönkin mukaan (kaduin sitä samalla sekunnilla, kun se alkoi pitää perinteista raivokasta räkytyskonserttiaan omaa vuoroaan odotellessaan), joten sekin pääsi tekemään muutaman ruutunaksuttelun. Muutaman vain siksi, että ruutunameiksi nimettyjä jättimäisiä kuivaruokanappuloita mahtuu sen mahaan ehkä viisi – pienemmät herkut se lakaisee korvillaan nenän ulottumattomiin, kopin onnistumisesta puhumattakaan. Susu teki toisella kiekalla tunaria. Huomatkaa puuttuva ännä, olen jo nyt saanut jättää sen pois… Susulla meni sekin hatara pakka sekaisin, minkä se oli ehtinyt parissa viime päivän treenissä pinota kasaan. Mutta ei hätää: mietin tunnarijuttua tarkemmin kotona ja illalla uudessa treenissä saimme aika monta korttia jo tassuun. Tämä on uhkarohkeaa, tai sanottaisiinko suoraan tyhmyyttä, mutta oli ihan pakko testata. Tein ensin hajuerottelua niin, että minulla oli kaksi kapulaa ja namia tuli aina oman hajuisen huomaamisesta. Ihan hakuammuntaa se Susun nenällä tökkiminen ei voinut olla, sillä seuraavaksi iskin kapulat vierekkäin maahan ja pyysin tuomaan oman. Onnistui, joten lisäsin vielä yhden rinnalle. Ei tuonut ongelmia. Eilisestä innostuneena tänään hölmöilin vielä vähän lisää parin hajuerottelutreenin jälkeen ja edellisen kolmen lisäksi iskin viisi lisää eli kahdeksan kapulaa. Tämä siksi, että Susu tuntuu työskentelevän sitä paremmin, mitä enemmän kapuloita on. Tänään toi joka kerta toi oman. Jaa. Ei enempää kommentteja, koska niitä ei ole.

Treenien jälkeen kävimme vielä lenkillä ja Susu leikki ihan höpelönä Hinkun ja Vonkun kanssa. Yksi pieni cavalierikin pysyi mukana menossa. Pururata vain tömisi, kun koirat rallasivat pitkin metsiä. Susulla oli niin hauskaa, että ihan haikeita silmäyksiä loi kivojen leikkikavereiden perään.

Kirjoitusturnauskestävyyteni lopahtaa aina juuri ennen veperaporttia ja hyytyy viimeistään agilitytreenien kohdalla, joten taas pikaselostus niistä. Vepessä Susu on täysin itseoppinut pelastaja. Eilisillan treeneissä se hyppäsi veneestä reippaasti heti kutsun kuultuaan, teki kolme loistavaa vientiä harjoitusmäärään nähden ja vielä ui reippaasti pelastamaan loiskuvan patukan äidin kädestä. Mahtipaimen! Ihan alkeissa vielä olemme, mutta jo ne sujuvat paremmin kuin olisi ollenkaan lupa odottaa. Agilitysolmun purkaminen näytölle asti saa vielä odottaa, mutta lyhyesti sanottuna ei ihmeitä eilisessä.

Huomenna suuntaamme juhannuksen viettoon mökkimaisemiin – emme tämän kirjoituksen perusteella suinkaan lomailemaan, vaan pitämään kauko-, vienti- ja rullailmaisusulkeisia

Lisäys Hitsi, unohdin, että kävimme tiistaina treenaamassa tokoa noutajien kesätokoryhmässä. Se selostus jäänee ensi viikolle.

Sä oot sellainen
Kaikki tietää sen
Sä oot viimeinen
Sua jättäis en
Sä oot köyhinkin
Heikkoluontoisin
Mutta kuitenkin
sinut tahtoisin

(äidin raportti Topin ensimmäisestä vepekokeesta)
Keskeytin vepekokeen SOVE-luokan suorituksemme kolmannessa liikkeessä. Uima- ja noutohullu koira ei lähtenyt hakemaan venettä. Tätä ennen se ei lähtenyt viemään esinettä. Veneestä hyppy vaati kaksi kutsua. Paikka ja tilanne eivät olleetkaan tarpeeksi tuttuja eikä vietti sittenkään riittävän voimakas eivätkä liikkeet kylliksi vahvistettuja. Koiran käytös oli niin irrationaalista (jos eläimen yhteydessä voi käyttää tällaista sanaa) ja tavallisuudesta poikkeavaa, että ajattelin että on parempi olla kuormittamatta Topia enempää. Ei ole kivaa, jos yleensä niin huippukiva tekeminen onkin jotain ihan muuta!

Keksin ainakin 10 pikku asiaa, jotka minun olisi pitänyt tehdä toisin (ja jotka teen toisin, jos vielä osallistumme viralliseen kokeeseen) ja 10 uuttaa treeni-ideaa. Mutta suurin syy koekäytökseen löytynee Topin luonteen tuplamiinuksista - niistä samoista jotka vievät agikisoissa vauhdin - hermorakenteesta, toimintakyvyttömyydestä ja pehmeydestä. Viime päivinä olen ollut huolissani taistelutahdon ja tekniikan puutteesta. Ei siis päästy lainkaan näihin ongelmiin saakka vaan homma tyssäsi jo aiemmin. Onneksi mikään näistä ei kuitenkaan estä hauskasta harrastuksesta nauttimista.

Hetken aikaa olin niin harmissani, että mietin teenkö ukkelista rukkaset vai täytänkö sen - mutta onhan se niin herttainen kun se tulee jalkojen juureen makaamaan ja röhkii, kun sitä rapsuttaa. Kyllä se varmaan teki taas parhaansa, se ei vaan riittänyt… Ja sama tietysti pätee minuunkin:)

Ihania kaikki kolme koiraa, kun haluavat lähellä makoilla ja olla seurassa… jokainen mainio omalla tavallaan.

Alkuviikkomme on aina varsinainen harrastusrupeama joka ilta kuudesta kymmeneen. Koska tällä viikolla olen kiduttanut jalkojani päivät jäähallilla, iltojen tiivis treeniohjelma on ollut Susulle tylsien tuntien jälkeen tarpeen. Mörkökin on päässyt puuhastelemaan suurella sydämellä raksun kuvat silmissä kiiluen. Pumpusta puheen ollen, täytyy varata Mörkölle aika viralliseen sydänkuunteluun sekä varmaan myös silmätarkkiin ja ottaa vielä samalla verinäyte Hannes Lohen tutkimusryhmälle.

Maanantaina hakuilimme raunioradalla. Voi sitä paloa, mikä aussien silmiin syttyy, kun sille puetaan pk-liivit ylle! Sinne se kuuluu: oikeisiin töihin, toimimaan yhdessä kanssani. Tykkäähän Susu tokosta ja agilitystäkin, mutta siellä se menee pallon perässä, kuten kuvaan vielä tässä vaiheessa kuuluukin. Hakumetsässä nimenomaan etsiminen on Susun mielestä parasta, ei niinkään se maalimiehellä oleva kissanruokarasia. Maatilalla paimenkoira olisi tietenkin omimmillaan, mutta kyllä hakuharkoissa jo lähelle päästään. Muutenkin laji sopii Susulle hyvin. Nyt herää kysymys, kuinka epävarmuus ja ohjaajapehmeys sopivat yhteen isolta osalta itsenäiseen nenätyöskentelyyn perustuvan lajin kanssa? Siinä se juju onkin – Susu kyllä uskaltaa ja osaa työskennellä itsenäisesti, mutta vain kauempana minusta. Kun aussien pitäisi tehdä omia ratkaisuja lähelläni, se alkaa helposti kysellä liikaa ja menee samalla nopeasti epävarmaksi. Agility on juuri tällainen laji. Tokossa taas ainakin alokkaan liikkeissä Susu on saanut olla niin lähellä, että olen pystynyt kertomaan sille kaiken pilkuntarkasti eikä sen ole tarvinnut päättää ja tehdä asioita itse. Agility tippuu tähän haun ja tokon väliseen harmaaseen alueeseen, jossa itsenäisyyttä ja röyhkeyttä vaaditaan lähellä ohjaajaa ja siinä kohtaa menee vaikeaksi. Kuulostaako lainkaan järkevältä? En tiedä, saatan taas vain kehittää teorioita liian innokkaasti.

Raunioilla otimme neljä ukkoa: haamu, ilman apuja, ääniapu ja viimeisenä pako. Apuja siksi, että viime käynnistä raunioilla on aika kauan ja Susu vähän jännitti roskiksia ja muita piiloja. Ensimmäistä kertaa kävin hakemassa Susun aina maalimieheltä, koska se ei viihdy ukolla kyllin hyvin, että pysyisi siellä koko kuljetuksen ajan. Toinen ukko oli siis ilman apuja aika lähellä keskilinjaa suuren muovikaaren alla. Susu ei ihan nähnyt ukkoa linjalta, mutta katsoi tarkkaavaisesti oikeaan suuntaan, joten päästin sen matkaan. Aussie viiletti vauhdilla piilon ohi, etsiskeli itsevarmasti takarajalle viiteenkymppiin, mistä huusin sitä takaisin ja sieltähän se palasi valmiina uuteen lähetykseen. Se oli ihan täydellinen suora pisto! Eikä muuten yhtään painunut etsimisinto pakkaselle, vaikka ukkoa ei heti löytynytkään. Uusintayrityksellä suoraan piilolle. Muista etsinnöistä ei ole huomauttamista, harjoitus oli sen verran helppo. Viereisen ampumaradan paukuille Susu ei korvaansa lotkauttanut, huippua! Tottistreeneissäkin on ammuttu muutamaan otteeseen eikä se ole aussien tekemiseen vaikuttanut, kunhan vain ei ole todella pitkää aikaa paineessa ja saa välillä purkaa leikkimiseen.

Ukkojen etsimisen jälkeen otimme vielä esineitä. Montakohan kertaa niitä oli otettu aiemmin? Varmaan kaksi, jos edes sitä. Krhm. Seija vei pehmokuutin alueelle ja pienen etsinnän jälkeen Susu löysi sen ja palautti nätisti. Toisella kerralla kuutti matkasi lähes takarajalle – ups, virhe. Harjoitus oli vähän liian vaikea Susulle, mutta uskomattoman sinnikkäästi paimen etsi ja nenä oli ahkerassa käytössä. Nenähommissa sillä ei lopu usko itseensä, vaan nytkin lähti yhä uudelleen ja uudelleen etsimään lähetyksestäni. Lopulta esine löytyi ja sitten pidettiin hurjat lelubileet. Kiva treeni oli!

Lopuksi Mörkökin pääsi kiipeilemään raunioradan telineillä ja etsimään äitiä niiden lomasta. Pikkumusta olisi loistava rauniokoira, sillä se ei yhtään osaa varoa korkeita paikkoja, pimeitä tunneleita tai yleistä hälinää. Mitä enemmän on erilaista tutkittavaa, sitä vinhemmin sen häntä heiluu.

Tiistaina olimme turisteina agimölleissä kaatosateessa. Susu tutustui pikkuruiseen Vuk-aussieen sievästi nuuskutellen, vaikka aluksi meinasikin vähän alkaa purputella, ja pääsi virittelemään leikkiä Vapun kanssa. Lopuksi odottelimme kyytiä suuremmalla porukalla kentällä koirat vapaina. Susu pysytteli suosiolla kauempana kammottavista uroksista ja lähinnä istuskeli jaloissani – mikään kaikki heti matalaksi -tyyppi se ei ole, vaan pysyttelee muista erossa, jos vain mahdollista. Muutama viikko sitten tajusin myös, miten järkyttävän paljon Susu oikeasti pelkää uroskoiria, ei se ole mitään narttuilua niiden kanssa. Veeran Leo- ja Onni-colliet olivat ystävällisesti lenkillä kiinni niin, että Susu olisi saanut omaa tahtiaan tutustua niihin. Heti, jos jompikumpi pojista vähääkään vilkaisi Susun suuntaan, Susu meni ihan matalaksi korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Se pelkäsi niin, että ei juurikaan uskaltanut edes hampaitaan vilautella. Koira, jolla on plakkarissa yksi ainoa huono uroskokemus pikkupentuajalta ja jota on vastapainona on sosiaalistettu huolella lukuisten takuuystävällisten koirien avulla koko nuoruus… Niin harmi! Ja Onni ja Leo ovat sentään tuttuja poikia, joiden kanssa Susu pentuna leikki. Mutta en masennu, sillä Susulla on paljon hyviä koirakavereita ja aina on mahdollista siedättää.

Keskiviikkona meillä oli toinen kerta vepeä. Veneestä hyppy alkoi sujua taas pienten alkuvaikeuksien jälkeen ja viennin alkeet kuivalla maalla lähtivät hyvin käyntiin. Nyt Susu oli jo rennompi rannassa eivätkä lippisihmiset olleet ongelma alkuunkaan. Nopea se on sopeutumaan, vaikka alku on usein hankalaa. Lopussa kiitos seisoo vai miten se meni. Illan agilityistä ei Susun osalta sen enempää. En oikein tiedä, miten tästä tulisi mennä eteenpäin. Jonnin kanssa sen sijaan juoksimme pikaisen rundin viikonlopun SM-joukkuekisaa silmällä pitäen. Onpa kivaa lähteä suuriin kisoihin! Viime vuonna Torniossa oli aikas mahtia ihan jo katsella huippumenijöiden viuhtomista. Mörkökin pääsi baanalle ja kylläpä pitkäkorva laittoi tassua toisen eteen melkoista vauhtia. Sen on täytynyt olla aika kipeä vuosikaudet ainakin ajoittain, koska nyt kivuttomana vauhti ja into ovat aivan toisesta universumista. Epäilemättä tuo uudistunut töpselinenä pinkoisi kolmosten aikoihin.

Topin touhut kirjasi äiti:

Hosumisen kontrollia

Agilityssa Leinosen Niina piti meille erittäin hyvän koulutuksen. Treenasimme vauhtia pallo kädessä, erilaisia valsseja ja ehkä vähän linjauksia ja layerointiakin.

Tule tänne, taistelutahto!

Veneen Topi toi kuitenkin kaksi kertaa vallan hyvin.