Mörkö sairastaa

Kesäistä arkea

Posted by SS on Elokuu 04, 2011
Haku, Vepe, Mörkö sairastaa, Toko, Agility / 4 Comments

Viimeisiä lomaviikkoja viedään. Parin kuukauden päästä pitäisi olla urakoituna yksi kolmasosa valkolakista, joten turhan rennoksi ei ole kouluun paluuta tänä syksynä tehty. Onneksi on näitä stressiä lievittäviä tassuterapeutteja tarjolla useampikin kipale Veikkaan kuitenkin, että tokopuolella voittajan korkkaus jää syyskuuta myöhemmälle, koska jos pitäisi vielä sitäkin jännittää niin eihän tästä mitään tulisi. Lauantaina Suppe teki superkivan kokeenomaisen treenin loistavalla vireellä mutta kuitenkin ilman ääntelyä. Alan koko ajan arvostaa enemmän Susun hyviä ominaisuuksia etenkin motivoinnin ja palkkaamisen kannalta, kun olen tehnyt Viirun kanssa tokoa. Ihan mikä vain, minkä sille esittää palkkana, kelpaa kympillä. Viirukin on ahne ja tykkää leikkiä, mutta sillä ei ole samanlaista hulluutta tekemisessä. Ehkä Susussa sen arjessa normaalisti hankalan ailahtelevuuden ja epätasapainoisuuden alkaa hiljalleen saada takaisin treenikentillä, kun sillä virekin menee nostettaessa aina pikkuisen yli. Aina pitää mennä äärilaidasta äärilaitaan. Ja onhan se pienestä asti ollut älyttömän täpäkkä ja siihen sitä on höpönä kannustettukin. Nyt kun on tottunut tokokoirana Susuun, kaikki muu tuntuu vähän laimealta. Lähtökohtaisesti Viirulla tosin on varmasti paremmat ainekset myös tokoelukaksi, koska sillä on enemmän malttia eikä kuppi kyllä millään mene nurin.

Viipolla on korville siunaantunut vähän enemmänkin tuota kokoa…

Maanantaina meillä oli niin hyvä hakutreeni, että sen voimalla jaksan rämpiä kaiken maailman metsiköissä vaikka pari vuotta eteenpäin ihan innolla. Susulle oli molemmissa etukulmissa pimeät ukot ja kolmonen pakeneva. Vieraita maalimiehiä kaikki. Susu oli niin taitava! Nyt kun ilmaisu on saatu aussieleirin neuvojen myötä (kaikki kiitos tästä autuudesta kuuluu Sampalle!) kuntoon, ei tarvitse enää senkään kanssa tapella. Pistoille Susu lähtee innoissaan ja uppoaa hyvin takarajalle nokka auki. Niin innokas pieni pelastaja. Jostain joskus luin, että vaikka hakukoiran koulutusta voidaan useimmissa tapauksissa pitää vaikeampana ja aikaavievämpänä kuin jälkikoiran, hakumetsässä onnistumisista saa sitten niin hyvät kiksit, että sen takia se on myös palkitseva harrastus. Ihan totta! Ei niitä mahtavia, nappiin menneitä treenejä välttämättä kovin montaa yhteen kesään mahdu, mutta sitten kun kaikki osuu kohdalleen, on fiilis huippu!

Tiistaina oli vuorossa agilityä. Teimme agi.fi-lehdestä napattua brittirataa, jossa oli pari hankalampaa kohtaa. Aussie oli alussa ihan liekeissä ja jaksoi mainiosti, vaikka ohjaaja nyt ei ihan kauheasti loistanutkaan… Oli siellä ainakin pari onnistumista kuitenkin. A-este pitää palautella nyt ihan kunnolla mieleen, koska Susu ei ole varma, pitääkö stopata vai juosta läpi. Hienoa, olen onnistunut erinomaisesti haasteessa “näin pilaat koirasi pomminvarmat kontaktit.” Helpostihan tuon kai korjaa (kopkop). Toisella rundilla Susu teki keinulla ja kepeillä vauhtiympyrää huimalla asenteella räkä roiskuen. Olipas hauskaa! On kannustavaa huomata, että kyllä se vain eteenpäin on mennyt. Kestää paljon enemmän toistoja ja nykyään joka treeneissä vähintään alussa räkyttää raivona ja taistelee lelusta ihan tosissaan. Vielä keväällä se oli harvinaista. Hiphei! Treenin jälkeen kävimme vielä Kuhasalossa jäähylenkillä kelpojen ja tollereiden kanssa. Neiti antisosiaalisuus kulkee kimppalenkeillä näppärästi narun nokassa eikä vaikuta kovinkaan tympäistyneeltä osaansa. Viirun kanssa niillä on aina sellaiset 24/7 rallit ja painit käynnissä, että tuskin Susu kummemmin muita leikkikamuja osaa enää kaivatakaan.

Keskiviikkona vepeiltiin viiden viennin ja yhden veneestä hypyn verran. Nyt Susun veteenmenemislukko on loksahtanut auki eikä sen enää tarvitse ruikuttaa rannalla minuuttia ennen veteen uskaltautumista. Eilenkin se oikein syöksyi vasten aaltoja viennissä. Palautukseen tarvitsee tarkkuutta, mutta muuten oikein hieno. Hypyssä ei ongelmaa pitkältäkään matkalta. Veneen hakua ja hukkuvaa tehtiin viime viikolla ja Susu on niin korkeassa vireessä veden äärellä, että ei varmana irrota saalistaan ennen rantahiekkaa. Vepe tekee varmasti hyvää sen itsetunnolle ja taistelutahdolle.

Jotain ikävääkin kirjoitettavaa on ja kuinka sattuikaan, että se liittyy pikkukoiraan. Yöllä Mörkö tahtoi tapansa mukaan aamuneljän aikaan ulos. Ihmettelin, että miten sillä noin kauan pikapissillä kestää ja lopulta lähdin katsomaan, että mihin se oikein on jäänyt. Sitä ei näkynyt missään ja minä jo ajattelin, että nyt se varmaan lähti lätkimään ja metsästämään naapureiden kukkapenkkien kanankakkoja tai muuta murua rinnan alle. Kurkkasin onneksi kuitenkin vielä auton alle ja sinnehän Mörkö oli majoittunut. Patistelin sen sieltä pois ja suureksi kauhukseni koira ontui tosi pahasti oikeaa etujalkaansa! Pari julkaiskelvotonta sanaa ja “nyt se kuolee”-ajatusta myöhemmin kaivoin Mörkön varpaiden välistä helpottuneena terävän orapihlajapiikin. Ilo jäi lyhyeksi, kun Mörkö siltikin vain kyyhötti lysyssä ja tärisi. Menimme takaisin nukkumaan ja Mörkökin rauhoittui nopeasti unille. En ollutkaan uskoa silmiäni, kun aamulla Mörkö ontui yhä… ja sama jatkuu siis vieläkin. Järkikin sanoo, että siitä piikistä tämä johtuu, mutta kai sen pitäisi jo helpottaa? Hälyttävintä on, että aina kun Mörkö nousee makuulta, ontuu se paljon pahemmin, mikä taas ei sovi piikkiteoriaan. Olen tutkinut tassua, leikannut sieltä pisimmät karvat ja puhdistanut sen eikä siinä ainakaan mitään haavaa näy, mikä voisi olla kivulias. Nyt ei kai auta muu kuin vetää syvään henkeä, yrittää olla poraamatta ja seurata tilanteen kehittymistä.

Alamme edistyä – asiat menevät huonommaksi hitaammin

Posted by SS on Kesäkuu 18, 2011
Mörkö sairastaa, Toko, Agility / 7 Comments

Susun tokoille kuuluu oikein hyvää. Eilen ehdin jo varovaisesti tosissani ajatella, että kyllä sitä vielä tämän vuoden puolella voittajaan päästään. Avain tähän ainakin hetkelliseen onneen on ollut yksinkertaistakin yksinkertaisempi – olen alkanut suunnitella treenit. Joka treeniä ennen olen vähäksi aikaa istunut pöydän ääreen ja kirjannut tulevat toistomäärät sekä palkkaustavat pienelle lapulle ylös. Yhtään huonoa treeniä ei tämän jälkeen ole ollut! Ei tule jäätyä hinkkaamaan jumeja “pakko sen nyt on onnistua”-fiiliksellä, vaan pikkulapun sana on laki ja kotona vasta sitten mietin, pitääkö jotain muuttaa ja mikä meni väärin. Ihmeellistä, mutta tämä todella toimii. Moni asia on mennyt paljon eteenpäin. Ainoa, mitä ei voisi vielä kuvitellakaan tehtävän kokonaisena liikkeenä, on kaukot. Haluan saada ne nyt niin huolellisesti harkattua, ettei tarvitse pohjien kanssa enää myöhemmin tapella. Varvaskaan ei saa värähtää. Raastavan nipoilua mutta elämä (lue: toko) on. Seuruu, istuminen, tunnari, metsku, hyppynouto ja luoksari alkavat olla sellaisessa kunnossa, että niiden kanssa voisi jo melkein lähteä koetilanteeseen kokeilemaan. Huom – melkein. Ruudussa ei sinänsä ole mitään isompaa häikkää mutta se on vielä ihan palasissa. Lopun seuraamaan tulo on Supelle vinouma, tulee siihen hillumaan ja vasta useamman askeleen jälkeen tulee seuruupaikalle kunnolla. Pitää ehkä kehitellä tähän jotain imutussysteemiä.

Agilityssä on tullut muutamia kannustavia ohjausonnistumisia, mikä meidän kohdalla tarkoittaa sitä, että ollaan saatu jopa pieniä radanpätkiä menemään oikein. Heh. Notta ei voi meitä ainakaan liian nopeasta etenemisestä syyttää… Yritämme selkeästi Suppilon kanssa rantauttaa agilityajatteluun nykyajan slow-liikettä.

Tuli pieni tauko kirjoittamiseen. Mörkö yleensä aina osallistuu kauppakassien purkamiseen – toheltaa ympäriinsä ja yrittää varastaa tavaroita ruokakasseista – mutta äsken se vain nökötti pöydän alla. Kun tuollaisina hetkinä menee kyykkyyn, Mörkö tulee häntä alhaalla heiluen luokse ja tunkee päätään syliin mutta kun siihen koskee, se murisee. Varmaan päätä kihelmöi ja kutittaa, ja selkää särkee. Haluaisi, että rapsutettaisiin mutta sitten kuitenkin koskeminen tekee kipeää. On vain niin kauheaa, kun ei voi mitenkään auttaa tai lohduttaa toista… Mörkö sietää kipunsa jotenkin niin yksin. Yhtenä iltana Mörkö ei millään rauhoittunut nukkumaan. Istuin sen kanssa lattialla mutta silloinkin se hetken päästä meni omaan koppaansa yksin kyhjöttämään ja odottamaan, että lisälääke alkaisi vaikuttaa.

Oli paljon muuta iloista asiaa, mutta nyt en pysty kirjoittamaan enempää. Pelkään, että tunne siitä, että elämme Mörkön kanssa nyt lopun alkua, todella on oikea. Otsikko viittaa siis Susun treeneihin hupimielellä eikä Mörkön vointiin, valitettavasti. Pahinta on tämä epävarmuus ja pelko kituuttamisesta. Nostin kuitenkin kortisonia pari päivää sitten viiteen milligrammaan neurologi Sigitaksen ohjeen mukaan. En tiedä, milloin mahdollisen vaikutuksen pitäisi näkyä.

Vailla suuntaa

Posted by SS on Kesäkuu 11, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 9 Comments

dsc_9015b.jpg

Mörkö kävi eilen Kivuttomalla Kirsin tutkittavana. Nyt olen 160 euroa köyhempi mutta entistä neuvottomampi. Hyvät uutiset: veriarvot kaikin puolin viiterajoissa, ranteiden röntgenit siistit ja vuotavat silmät pitäisi saada kuntoon perusputsauksella. Niiden ulkonevuus johtuu todennäköisesti kortisonin aiheuttamasta nestekertymästä ja aivopaineen noususta. Entäs ne huonot uutiset? Nyt, kun muut syyt lisääntyneille oireille on suljettu pois, saamme taas katsoa vanhaa tuttuamme silmästä silmään. Pirun syringo. Ja liuta julkaisukelvottomia sanoja perään. Kirsi ehdotti, että nyt kokeiltaisiin nostaa kortisoniannokseksi joka toinen päivä 5 mg ja joka toinen päivä olisi siis se nykyinen 2,5 mg. Kolme viikkoa mentäisiin tällä ja sitten katsottaisiin tilannetta. Täytyy vielä varmaan ottaa yhteys Aistiin ja kysyä, onko parempi nostaa kortisonia vai Gabapentiinia.

En ole vielä päättänyt mitään mihinkään suuntaan. Jotain täytyy kuitenkin tehdä, se on selvä. Tuossahan tuo porskuttaa menemään mutta oireita tullut lisää, joten tilanteeseen on tultava muutos. En vain yhtään tiedä, mikä olisi se oikea päätös. Mörkön kuntoisia koiria on viety piikille ja toisaalta samanvointisia saattaa olla ilman lääkitystäkin. Mitään ohjenuoraa ei todellakaan ole. Mielestäni Mörkön elämä on kuitenkin vielä ehdottomasti elämisen arvoista. Se nauttii niin monesta asiasta eikä ole syrjäänvetäytyvä. Kunpa joku osaisi sanoa jotakin fiksua tilanteeseen. Tai Mörkö itse kertoa, miten se todellisuudessa voi. Miten ihmeessä osaa milloinkaan tietää, missä menee raja? En tiedä, kumpi ajatus kauhistuttaa enemmän – se, että päättää viedä lopetattavaksi koiran, jolla olisikin ollut vielä paljon hyviä aikoja edessä, vai se, että koiran kärsimystä tietämättään pitkittää.

Nyt ei irtoa enempää. Ei pysty.


Syntynyt sairastamaan

Posted by SS on Kesäkuu 02, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 20 Comments

Toveri Mauri & toveri Topelius mietteliäinä

Olen tässä muutaman päivän vältellyt tästä kohuspanieli-asiasta kirjoittamista. Täällä suunnalla asia ei ole ollut mitenkään pinnalla, mutta ilmeisen enemmän etelämmässä. Kyse on siis Turun Sanomissa ilmestyneestä “Syntynyt sairastamaan”-jutusta, jonka pääteesi oli, että jalostus ajaa rotuja umpikujaan ja esimerkiksi tästä oli nostettu mikäs muukaan kuin cavalier. Jutun mukaan kansainvälinen tutkijaryhmä on tullut tulokseen, että rotu on tuhoon tuomittu ja sen jalostus tulisi lopettaa eläinsuojelulakiin vedoten. Artikkelin nettiversio ei ollut hääppöinen, vaan ympäripyöreä ja epämääräinen, mutta itse lehtiversiossa oli jo enemmän itua.

Kuten arvata saattaa, ei juttua ole rotuväen piirissa ohitettu pelkällä olankohautuksella. En väitä, etteikö juttu olisi ollut räikeä, alleviivaava ja napakka, mutta eikö hyvä journalismi juuri sitä ole? Jokainen mediamyllyn läpi kulkenut juttu on aina koottu jonkin tietyn subjektiivisen näkökannan läpi – objektiivinen uutisointi jää loppujen lopuksi vain haaveeksi. Siksi juttua on mielestäni perusteetonta leimata ohjailevaksi, sillä samalla vaivalla kritisoitaisiin kaikkea muutakin meille tarjoiltavaa media-asiaa.

Otetaan esimerkiksi jutun toteamus “syringoa sairastaa joka toinen cavalier.” Tätä on väitetty törkeäksi asiavirheeksi ja jopa valheeksi. Tosiasiassa väitteelle on faktapohjaiset todisteet, jotka pohjautuvat rodun parissa tehtyihin magneettikuvauksiin. Tulosten mukaan 50%:lla cavaliereista on selkäytimessään nesterakkula eli syrinx. Tämän jälkeen on vain kyse siitä, kuka laskee minkäkin sairastamiseksi. Toisen mielestä koira on syringoterve, toisen mielestä ei. Minusta ei. Olisi hieman sama väittää, että koirani ei sairasta nivelrikkoa, koska se ei onnu, vaikka röntgenkuvassa näkyisivät selvät muutokset. Summa summarun: kaikki on tulkinnanvaraista. Toimittaja, joka tahtoo herättää keskustelua luonnollisesti valitsee asiaa totuuden rajoissa kaikkein rajuimmin kärjistävän termin.

Jutun lieveilmiöistä kuten cavalierin ulkoiluttajille huudelluista tappouhkauksista puhuttaessa tulisi peräänkuuluttaa taitavaa medianlukutaitoa ja ihan niitä kultaisia käytöstapoja. Lehteä tuskin voidaan laittaa edesvastuuseen siitä, että osa ihmisistä ei tunne sanaa mediakritiikki. Saatika siitä, että ei osata olla menemättä asiattomuuksiin. Taas vertaus: nuori katsoo HS.fi-verkkosivuilta videon, jossa kansanedustaja Hakkarainen höröttää neekeriukoille, minkä jälkeen nuori lähtee kaduille huutelemaan halventavia kommentteja. Syy tähän rasisimiin on siis Hesarin? Niinpä.

Olen pahoillani, mutta en osaa eläytyä pahaan oloon, jonka syynä on “epäasiallinen uutisointi” ja “mustamaalatuksi joutuminen.” Enemmän mieltäni kalvaa jutun sisältö – asiat, jotka ensi kertaa esitettiin tarpeeksi selväsanaisesti ja kaunistelematta laajalle yleisölle. Miten menikään se vanha sanonta viestintuojasta ja ampumisesta? Ihan oikeasti – miettikää jo näitäkin faktoja: Diagnosoitu Chiarin epämuodostuma aiheuttaa ihmisille räjähdysmäiseksi kuvattua takaraivopäänsärkyä. 90 prosentilla cavaliereista on kuvausten mukaan Chiari mutta suurin osa näistä luokiteltu oireettomiksi. Kuitenkin kun asiantuntijat ovat tarkkailleet näitä koiria, jopa 90 prosentilla havaitiin oireita, joita omistajat eivät olleet osanneet huomata. Ainoa asia, minkä nyt osaan sanoa, on:

Taivas tummenee

Posted by Sirk on Huhtikuu 16, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 4 Comments

Elossa ollaan! Viiru kasvaa, Susu treenaa, Topi höpsöilee, Mörkö nauttii hankiaisesta ja – valitettavasti – myös kipuilee. Tavallisesti Mörkö on ollut selvästi kipeä vain, jos lääkkeen anto on venynyt tai muuten sen saamisesta on kulunut melkein kaksitoista tuntia eli iltaisin tai aamuisin. Eilen tilanne oli toinen: illalla pikkukoira oli huonona, vaikka oli saanut lääkkeensä ihan vähän aikaa sitten. Vaikutuksen olisi pitänyt olla juuri parhaimmillaan, mutta Mörkö vain halusi mennä pöydän alle piiloon ja pakoili kosketusta. Se jopa hieman rapsutteli. Annoimme sille vähän lisää Gabapentiinia. En tiedä, auttoiko se, mutta hetken kuluttua Mörkö onneksi rauhoittui nukkumaan.

Mörkö on mennyt huonommaksi tämän kevään aikana. Ei mitenkään radikaalisti mutta kuitenkin. Se on ollut useammin kipeä kuin koko viime vuoden aikana yhteensä. Hyviä hetkiä on kuitenkin vielä niin paljon ja tälläkin viikolla Mörkö on todella nauttinut jäniksenpapanoiden metsästämisestä hangilla, jotka kantavat sitä loistavasti. Korvat viuhuen se on viilettänyt pitkin metsiä nassu loistaen eikä mikään ole paljastanut sen olevan sairas. Tiedän tämän kuulostavan äärimmäisen rujolta, mutta tietyllä tapaa toivon, että voinnissa tapahtuisi selkeä romahdus sitten, kun aika on. Sen olen kuitenkin päättänyt, että tilanne, jossa Mörkö vaikuttaa joka ilta kipeältä, ei ole hyväksyttävä. Jos siihen pisteeseen joudumme, on raskaiden päätösten aika. Olen ajatellut, että en enää yritä nostaa Mörkön lääkeannosta, vaan kun nykyiset määrät eivät enää riitä, täytyy päästää irti. Liekö se luovuttamista? Pitäisikö sitten vielä yrittää nostaa annosta esimerkiksi 400 mg Gabapentiinia päivässä? Toisaalta tuntuu, että tietenkin pitäisi, mutta toisaalta ei. Olemme taistelleet jo niin kauan, että en tiedä, onko oikein vielä sotia vääjäämätöntä vastaan. Olisiko se koiralle reilua, kun sen tila on kuitenkin etenevä ja parantumaton eikä annostuksen nosto ehkä kuitenkaan antaisi paljoakaan lisäaikaa? Jonkin aikaa suurempi annos voisi auttaa, mutta pian oltaisiin taas umpikujassa. Voi Mörkö.

Syringokeskustelua varten on nyt myös oma foorumi, joka löytyy täältä. Sinne saavat rekisteröityä siis muutkin kuin vain sairaiden koirien omistajat ja se on toivottuakin. Eri näkökulmat ja tietoisuuden lisääntyminen ovat aina vain positiivisia asioita. Foorumin englanninkielinen vastine on ajanut hyvin asiaansa, saa nähdä kuinka käy suomalaisen.

Viirun kuulumisia on tullut kirjoiteltua harmittavan vähän. Pentu on nähnyt paljon kaikenlaista ja muutenkin viettänyt iloista naperoelämää. Se leikkii hirveän hyvin ja mahtavalla asenteella, syö suurella ruokahalulla ja rakastaa ihmisiä. Koiratkin on kivoja, vaikka herkästi se vielä leikin tiimellyksessä tallautuu isompien jalkoihin. Susu on oppinut jo vähän nätimmin leikittämään Viirua ja erityisen hyvin pelaaminen sujuu ulkona niin, että Susu hepuloi ison lumikasan päällä ja Viiru hilluu kasan juurella. Sitten ne aina yrittävät komentaa ja paimentaa toisiaan kumpikin omasta asemastaan. Sisällä emme pidä niitä vielä yhdessä kuin ihan lyhyitä hetkiä tiukan valvonnan alaisena, koska Susun pinna on edelleen lyhyt ja eritoten vaihteleva mielialasta riippuen. Hiljalleen, hiljalleen.

Viikon varrelta

Posted by Sirkku III on Maaliskuu 17, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Toko, Yleinen / 9 Comments

Viirusta on tullut oikea hurjimus viime päivien aikana! Pentunen kun oli vielä muutama päivä sitten aikamoinen ihmettelevä tatti, joka vain keikkui paikasta toiseen. Luulen, että tämä selittyy paljolti sillä, että Viirulla oli tullessaan viikkoja mittarissa vain se seitsemän ja tuossa iässä viikot merkitsevät vielä kovinkin paljon. Lisäksi nyt se on kotiutunut kunnolla. Ninkan kanssa naurettiin, että nyt se sit heräsi Leikkiä Viiru tykkää tosi paljon ja ihan intoutuu murisemaan hurjasti leluja retuuttaessaan. Ulkona tappijalka saa aina hepuleita ja pomppii hangissa. Ruoka maistuu mainiosti ja pentu on kaikin puolin iloinen ja myönteinen tyyppi. Autoilukin sujuu hienosti Mörkön perintöboksissa. Koiraseuraa Viiru on saanut Peppi-mummusta ja pentupaineja on vedetty ihanan Adya-koikkerin kanssa. Mörkö on vähän viritellyt leikkiä pihalla, muuten se välttelee Viirua samoin kuin Topikin. Susu on varsinainen tuuliviiri mielialoissaan: joko se on kuin herran enkeli ja haluaa hirmuisesti leikittää pentua tai sitten tarkkailee pahalla silmällä sivusta. Pitää siis koko ajan vahtia, koska huonolla tuulella ollessaan Susun tapa toimia on nostaa kerran huulta ja jos ei varoitus mene perille, sitten tokata toista koiraa napakasti nokkaan. Ei kiva alkuunkaan, kun toinen on vielä ihan pieni. Onneksi Sususta näkee heti, haluaako se leikkiä vai olla rauhassa ja jos jälkimmäinen, jätetään tutustelut seuraavaan kertaan.

Viiru tuntuu tosi paljon itsenäisemmältä Susuun verrattuna. Se saattaa vain viipottaa häntä pystyssä pitkienkin matkojen päähän eikä yhtään huolestu siitä, että kamut jäävät kauas taakse. Se ei myöskään tule aina luokse, vaikka miten menee kyykkyyn ja kimittää kauniisti. Toisaalta Susu nyt on varsinainen perskärpästen kuningatar, jolle oma ihminen on ollut kaikki kaikessa ihan nappulasta lähtien, joten ei Viiru välttämättä mikään superitsenäinen tyyppi ole. Susun jälkeen se vain tuntuu siltä. Minä vallan liikutuin, kun selailin Viirun pentupakettia ja pitkästä aikaa lukaisin Miimin sinne laittamat koiran kymmenen pyyntöä ihmiselle. Neljäs pyyntö iskee asian ytimeen – sinulla on työsi, huvisi, ystäväsi – minulla on vain sinut. Susun kohdalla tämä on täysin totta. Susu on niin kiinni minussa. Niin, ja kai minä siinä.

Olen ehdollistanut Viirun naksuun ja olemme tehneet katsekontaktia, luopumista ja peukkukosketusta. Muuten olen pitänyt näppini erossa pennusta – olen luvannut olla omimatta sitä äidiltä. Heh. Hauska pentu se kyllä on! Kauhean kova komentamaan…

Susu pääsi maanantaina eroon tikeistään, jihuu! Haavaan oli muodostunut pari pientä rupea mutta nekin ovat nyt aika lailla parantuneet. Johan se tötteröpäänä törmäily alkoikin riittää. Susu nimittäin oli varsinainen vaarallinen ohjus kiitäessään teräväreunainen tötsä päässään pitkin taloa. Onneksi se on nyt ohi ja koko ruljanssi muutenkin. Kyllä Susu oli vain niin kauhean surkeana viikon päivät leikkelyn jäljiltä… Sitten se vain yhtenä aamuna heräsi jälleen omana itsenään ja on siitä asti jatkanut entistä kaahotusta kaasutalla pohjassa. Kohta päästään agilityynkin taas. Takana on myös pari huikeaa tokotreeniä. Tänään tein kokeenomaisesti luoksetuloon asti ja voi mahtavuutta mikä asenne aussiella on! Pitää laittaa avoimen koeilmo menemään.

Samalla reissulla, kun Susulta napsittiin tikit pois, Topi pääsi terveystarkastukseen. Tossukkaa pelotti lääkärin pöydällä niin, että häntää ei vähään aikaan nähty, mutta hirvittävän kiltisti se antoi itseään tutkia pelosta huolimatta. Kaikki oli veriarvoja myöten kunnossa. Mahassa ja rintakehässä olevaa kahta pattia pitää seurailla kesään ja sitten ne mahdollisesti leikataan pois. Toinen, suurempi, on tutkittu aiemmin ohutneulanäytteellä vaarattomaksi rasvapatiksi, mutta jos se ja toinen pienempi jatkavat kasvuaan, voi olla turvallisempaa poistaa ne.

Mörköllä on ollut ehkä vähän huonompi kausi taas vaihtelun vuoksi. Otin sen viikko sitten agilitytreeneihin mukaan ja illalla treenien jälkeen Mörkö oli selvästi kipeä – säpsyi ja vingahteli. Ei siis enää agilityä pikkukaverille… Kurjuus. Mörkölle se ei iso menetys ole, mutta se on merkki siitä, että sairaus etenee. Milloinkaan aiemmin agilityn rasitus ei ole tuonut Mörkölle selkeitä oireita. Pyysin Kaisaa videoimaan Mörkön treenin ja äiti ikään kuin enteellisesti kysyi, että ai onko tämä nyt Mörkön viimeinen treenikerta. Vastasin, että ei sitä milloinkaan tiedä, mikä jää viimeiseksi. Niinpä. Eilen oli taas selvästi kipuja. Mörkö on varsinainen vessakoira ja eilenkin se hengasi tavalliseen tapaansa kanssani vessassa hampaita pesiessäni. Yhtäkkiä tuli taas vinkaisu ja sitten hirveää vipellystä ympäri vessaa seiniä pitkin. Nukkumaan mennessäni Mörkö tuli napottamaan sänkyni viereen, vaikka yleensä se aina nukkuu alkuyöstä omassa pedissään tai tekee päiväpeittoon pesän huoneen nurkkaan. Ihmettelin, kun Mörkö vain istui ja istui ja tuijotti. Lopulta nostin sen viereeni ja siihen se kävi nukkumaan syvään huokaisten. En voinut estää kyyneliä valumasta ja sillä hetkellä ymmärsin, että tulen kaipaamaan pientä ystävääni valtavasti luopumisen jälkeen, vaikka viime aikoina olen luullut jollain tapaa hyväksyneeni asian paremmin. Ehei. Syringon lyömä lovi on ihan yhtä syvä kuin ennenkin.

Selvästi hyvä päivä

Posted by SirkkuII on Helmikuu 27, 2011
Mörkö sairastaa, Yleinen / 12 Comments

Topi ja Susu painuivat heti aamusta mökille riekkumaan, joten saimme viettää Mörkön kanssa laatuaikaa kaksistaan. Kaiken lisäksi tänään on ollut pitkästä aikaa leppoisampi sää, mikä tarkoittaa sitä, että pikkukoirankin ulkoilu onnistuu vallan mainiosti. Kun vielä lenkille otettiin evääksi broileripyöryköitä, oli Mörkön onni oli taattu. Eikä siinä vielä kaikki! Lenkin varrella törmäsimme pitkästä aikaa Mörkön lapsuudenkaveriin Bambi-spanieliin ja sekös ilahdutti molempia kaveruksia kovasti.

Välillä mietin, miten Mörkö voi olla niin rakas pieni otus. Sen kanssa eläminen ei ole helppoa. Ei ole valehtelua sanoa, että siitä on enemmän vaivaa kuin Topista ja Sususta yhteensä. Mörkö puree, räkyttää, varastelee ja haisee. Se vaatii ja huutaa, tunkee töpselinokkansa joka paikkaan ja saa silmittömiä raivokohtauksia, jos kaikki ei mene sen pienen pään mukaan. Tiedän, että nämä kuuluvat salaisiin kansioihin, asioihin, joita ei kuulu sanoa ääneen, mutta paljas totuus on, että Mörkö hankaloittaa perheemme arkea. Paljon. Eritoten Mörkön rajuimman sairastelun aikana jouduin välillä kyseenalaistamaan ilon ja onnen koiran omistamisesta – niin impulsiivista ja aggressiivista ei ole helppoa rakastaa ja hyväksyä pyyteettä. Sellaista, joka ottaa paljon enemmän kuin antaa.

Tänään Mörköä on ollut helppo rakastaa. On ollut päivä, jona osaan taas ymmärtää cavalierin suosiota. Tänään minut on vallannut haikea kaiho siitä, miten paljon sairastuminen on Mörköltä vienyt. Urhea ystäväni olisi ansainnut niin paljon parempaa elämältään ja kuinka kovasti olisinkaan toivonut sille kahmalokaupalla enemmän terveitä päiviä. Sen asenteella olisi valloitettu vaikka koko maailma. Nykyään pystyn elämään valtaosan ajasta hetkessä, mutta tänään on ollut pakko katsoa myös taaksepäin ja jopa vähän jossitella.

En tiedä ollenkaan, mitä tulevaisuus tuo meille tullessaan, sillä Mörkön oireisto ei ole niitä tavanomaisimpia. Minusta on alkanut tuntua, että Mörkö saattaisi elää vielä pitkäänkin onnellisena. En tiedä, onko tähän tuntumaan luottaminen, sillä moni on kertomansa mukaan juuri ehtinyt tuudittautua tasaiseen tilanteeseen ja sitten ihan yllättäen luopumisen aika onkin tullut. Oli miten oli, tämänhetkinen tilanne on kaikin puolin hyvä. Minä en enää päivittäin panikoi Mörkön menettämistä ja itse keisari vaikuttaa varsin tyytyväiseltä pieneltä elukalta. Tykkään!

Ihan ikioma Suppilo

Posted by . on Helmikuu 25, 2011
Mörkö sairastaa, Agility, Yleinen / 15 Comments

Susun lonkkatulokset tulivat jokin aika sitten takaisin liitosta ja liitto oli sitä mieltä jotta väljyyttä on koivissa edelleen ja niinpä lätkäisi aakkosten kolmannen kirjaimen kertaa kaksi pöytään. C/C on nyt siis Susun lonkkatulos tuplakuvauksen varmuudella. Näin ollen sijoitussopimus raukesi ja Susu on nyt ihan oma koirani. Kiitos Miimille hyvästä yhteistyöstä! Tämän parempia kokemuksia sijoituskoirasta tuskin voisi olla.

Pakkaset pitävät Joensuuta tiukasti otteessaan, joten ihmeempiä emme ole treenailleet. Eilen kävimme kuitenkin agittamassa hyisessä säässä ja kyllä vain – aussiesta alkaa kuoriutua vallan hauska treenikamu agilitynkin saralla. Ihan hurjalla asenteella vetää jo useammankin rundin eikä nyt ole ottanut itseensä useammastakaan korjauskerrasta. Mahtia! Puomia en alkanut siedättää sen yhden treenikerran pahan pelon jälkeen naksuttelemalla, vaan annoin tilanteen rauhoittua muutaman viikon ja sitten ollaan tehty estettä korkessa vireessä hirmutsempillä. Näyttäisi olleen tähän vaivaan ihan sopiva troppi ja eilen Susu teki jo hyviä puomeja. Keinua ei olla nyt taas vähään aikaan tehty mutta tuskin reippaus on mihinkään breikin aikana kadonnut. Pitää yrittää ehtiä muistutella estettä taas seuraavalla kerralla paimenen mieleen.

Mitäs muuta… Ajattelin viedä Susun alkuviikosta steriloitavaksi niin saa sen sitten pois ennen kevään kisoja ja koulutuksia. Laskeskelin, että huonolla säkällä seuraavat juoksut sattuvat juuri kaiken suunnitellun hauskuuden päälle ja sekös harmittaisi. Nyt tulee sitten treeneihin taukoa ja minun tuurillani kelit tietenkin lämpenevät juuri sopivasti. Ei oikein nyt ota sujuakseen tämä meidän agilityuramme! Täytyy ajatella, että sitten leikkauksen toipumisajan jälkeen pääsemme vihdoin kisaamaan ja hyvää kannattaa odottaa. On ihan huippua lähteä kisaamaan Susun kanssa. Jihuu! Siitä tulee varmasti hauskaa.

Pakkaset eivät ole pikkukoiran juttu, koska kylmyys pahentaa heti sen vointia, joten niinpä se on keskittynyt viime aikoina omalla kotipihalla tepasteluun ja arjen puuhiin osallistumiseen sisällä. Mielestäni Mörkö vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka sen elämä ei niin tapahtumarikasta aina olekaan. Takan edessä lämmittely, ruuansaalistusstrategioiden hiominen, vetoleikkien pelaaminen ja raakojen luiden parissa puuhastelu tuntuvat pitävän sen kyllin kiireisenä. Eräänä yönä heräsin kummalliseen pärinään ja unenpöpperössä yritin vain jatkaa nukkumista mutta ääni oli niin kova, ettei nukahtamisesta tullut mitään. Nousin ylös ja havaitsin, että ääni tuli Mörkön omasta kopasta Heh! Noin pieni paketti voi siis kuorsata yllättävän kovaa.

Mä meen nyt! Ens kertaan taas!

Se vaikenee joka pelkää

Posted by . on Tammikuu 27, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 15 Comments

Mörkö oli sunnuntaina pitkästä aikaa selvästi kipeä. Se istuskeli rauhassa ja iloisena sohvalla, mutta sitten ihan yhtäkkiä sävähti ja juoksi häntä alhaalla pöydän alle. Säpsyi kaikkea kosketusta. Annoimme pikkukoiralle kiireellä iltalääkkeen etuajassa ja hetken tuntui, että kipu meni välittömästi ohi, mutta sitten Mörkö sävähti taas ja piiloutui kiireesti sängyn alle. Hiljalleen alkoi onneksi helpottaa. Aina sydän hyppää kurkkuun muutamaksi päiväksi kun jännittää, oliko pahempi kipu vain ohimenevää vai tuleeko se toistuvasti lyhyen ajan sisällä takaisin. Meinaisi nimittäin todennäköisesti viimeisen alamäen alkua. Onneksi Mörkö on ollut taas hyvävointinen sunnuntain jälkeen! On kummallista, miten aina ehtii tuudittautua siihen, että hyviä päiviä vain riittää ja riittää.

Huomaan suhtautumiseni syringoon muuttuneen himpun verran. Se ei ole enää yhtä, noh, intohimoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin asian ja rodun umpisairauden yhtään sen paremmin, vaan ehkä pikemminkin olen vain lannistunut. Luovuttanut. Tajunnut, että aikapommi vain tikittää enkä voi sille mitään. Tietoisuus syringosta on lisääntynyt mutta asennevammat näyttävät olevan pahasti kroonisia eikä sitä vain jaksa loputtomiin vääntää samoista asioista – vaikka ehkä pitäisi. Lienee nimittäin selvää, että murkkupesän sohijoiden painuminen takaisin pinnan alle on juuri sitä, mitä moni tahtoisi.

Valitettavasti myös oireilevia koiria tulee yhä enemmän esille – tuskin määrä todellisuudessa on ainakaan merkittävästi kasvanut, mutta tieto lisää tuskaa ja sitä rataa. Jokainen sairas koira on isku vasten kasvoja jo koiran kärsimysten takia, mutta samalla se on myös myötätuskaa omistajan puolesta. En haluaisi kenenkään joutuvan käymään läpi tätä helvettiä. Huolta kuvaamaan eivät sanat riitä. Sitten, jos vielä hulautetaan kakkaa niskaan julkisesti, koska kertoo koiransa sairauden vaiheista avoimesti, fiilis vain paranee. Huh heijaa ja taas sitä mennään. Kyllä aina säännöllisin välein hävettää olla cavalierinomistaja. Puolin jos toisin heitellään ihan käsittämättömiä puheenvuoroja. Keskustelu voisi olla kosolti hedelmällisempää, mikäli vielä pidettäisiin mielessä se, että niitä puolia on tasan yhtä monta kuin ihmisiä. Ei ole olemassa mitään kasvattajien vs. taviksien, terveiden vs. sairaiden tai muiden vastaavien yhtenäisiä joukkoja. Vastakkainasettelu on ihan päästä kehitelty käsite tässä yhteydessä.

Hyssyttelyn keskellä tuntuu olevan melkein rikollista iloita tällaisesta asiasta, mutta kylläpä riemastutti lukea uutinen siitä, että Hollannissa cavalierien kasvatus ollaan aikeissa kieltää eläinsuojelulakiin vedoten. Olen mietiskellyt sitä, onko kasvattajia osoittava syyttävä sormi oikeassa. Ajattelen asian niin, että cavalierien kasvatus on moraalisesti arveluttavaa ja siinä tapauksessa on kyllä cavalierin ostaminenkin mutta siitä huolimatta kasvattajan ehdoton velvollisuus on selvittää pennunhankkijalle rodun sairaustilanne. Tässä kohtaa täytyy korostaa, että “arveluttava” on tietoinen sanavalinta – tuomitsemisesta ei siis kyse ole mutta mielestäni rodun kasvattaminen tai sellaisen edustajan hankkiminen on asia, jota tulisi miettiä kahteen kertaan ja kysyä itseltään muutama kysymys. Aivoiltaan ja selkäytimeltään epänormaaleja cavaliereja on niin paljon, että tällä hetkellä parhainkaan tietotaito, huolellisuus ja rehellisyys tuskin riittävät estämään sen, ettei terveitä pentuja kohden syntyisi aina myös sairaita – siis jos niitä terveitä ylipäätään syntyy.

Oli miten oli, Hollannin esimerkki ei todennäköisesti muuta maailmaa juuri lainkaan. Ei siis ole pelkoa rodun katoamisesta tai edes suosion hiipumisesta. Turhaa lätinää tämäkin sikäli. Tulevaisuus cavaliereilla kyllä on – kysymys on vain, että millainen. Koiramme-lehden mukaan sydänvikojenkaan määrä ei ole kääntynyt ainakaan Ruotsissa lainkaan laskuun. Toivoa antavaa? No jaa, tunnettu totuus on, että sidettään jos silmien eestä raottaa se fiilistä häiritsee. Ei meinaan paljoa fiilistä enää ole avattuaan silmänsä.

Talvisia kuulumisia

Posted by -- on Joulukuu 30, 2010
Mörkö sairastaa, Agility / No Comments

Mörkö ja Susu pääsivät eilen Helin luokse fysioterapiaan. Aussie pääsi ensin käsiteltäväksi, jotta Mörkö ei näyttäisi sille huonoa esimerkkiä käsiteltävänä olemisesta. Susu on niin hellyttävä pieni otus: vaikka se ei koskaan ollut joutunut vastaavaan tilanteeseen, rauhoittui se helposti makuulle, kun vain taputin peittoa. Sillä on niin kovin suuri luotto siihen, että sitä suojellaan ja uskaltaa vaikka mitä, kun sille kertoo, että tämä on okei. Siinä se sitten pötkötteli ja painoi päänsä syliini niin, että Heli sai hyvin hoidettua. Susun oikeanpuoleinen pitkä selkälihas oli vähän jumissa, muuten kaikki oli kunnossa. Mitään vaikeuksia liikkumisessa Susulla ei ole onneksi ollutkaan.

Mörkö jaksoi yllättävän rauhallisesti odotella äidin sylissä omaa vuoroaan ja otti jopa pienet torkut. Olin varustautunut kuonoliinalla, sillä puolitoista vuotta sitten Mörköä ei saatu hierottua oikeastaan ollenkaan, koska se yritti tikata kiinni erityisesti aina, kun alaselkää yritettiin käsitellä. Nyt Mörkö ei kuitenkaan edes murahtanut kertaakaan taikka mulkoillut Heliä epäluuloisesti! Kuonoliina sai siis pysyä visusti laukussa. Erityisen hienoa tämä on siksi, että se kertoo siitä, että lääkitys todella auttaa ja pikkukoira voi ihan oikeasti paremmin kuin ennen. Lonkkien alue oli vanhaan tapaan arka, mutta Heli sai käsiteltyä sitä eikä se enää lopussa tuntunut Mörköstä ollenkaan niin ikävältä. Helikin totesi Mörkön lihasten huonon kunnon ja sovimmekin, että Mörkö pääsee helmikuussa altaaseen jumppaamaan. Voin jo nyt kuvitella, kuinka innoissaan reipas laiteinsinööri Mörkö tulee olemaan – mielenkiintoinen uusi koje ja vieläpä vettä! Vaikka Mörkön lihaksistossa ei kehumista ole, Heli sanoi sen näyttävän muutoin jopa yllättävän hyväkuntoiselta eikä ollenkaan niin pöhöttyneeltä mitä sen syömällä kortisonimäärällä voisi kuvitella.

Joulu sujui rauhaisissa merkeissä. Tapanina sulattelimme kinkkua Kontiolahdella Ninkan ja koirien kanssa lenkkeilyn merkeissä. Vielä Susu ei ole leikkivaiheessa, vaikka vähän jo yritti viritellä hippasta Vapun kanssa. Pakkaset eivät taaskaan päästäneet meitä hallille treenaamaan, mutta kotipihassa Susu on saanut kiertää siivekkeitä ja siedättyä keinuun uudelleen. Keinu edistyy superisti ja toivottavasti saan siirrettyä pelottomuuden myös vieraammalle esteelle. Huomenna olisikin sitten jo Susun synttäripippalot, mitä meinaa olla mahdotonta käsittää. Milloin siitä tuli iso? Jännityksellä odotamme paimenen tämänvuotista reaktiota raketteihin – edellisen uuden vuoden jälkeen kun on tapahtunut vähän yhtä sun toista äänien suhteen.

Cavalierien rotupalstalla keskustelu syringosta meinaa kiehua yli. Ihan fyysinen paha olo iskee. Viime päivinä olen taas muistanut kirkkaammin, kuinka on todellinen onni, että pieni tulisieluni on vielä elossa.