Mörkö sairastaa

Suru tulee saumoista läpi

Posted by - on Joulukuu 10, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 33 Comments

Kuluneiden vuosien aikana minulle on aina ollut helppoa – ei, suorastaan helpottavaa – kirjoittaa myös varjoisammista arjen asioista blogiin. Sairaskertomukset, rähinät, pelot, takapakit, kaikki tuttua juttua tässä netin nurkkauksessa. Välillä tyhjä kirjoituskenttä on saattanut kammottaa ja aloittaminen ollut hankalaa, mutta kun vain pääsee käyntiin niin ikävätkin sanat löytävät oikeat paikkansa. Nyt ensimmäistä kertaa ei ole niin. En tiedä miten päin olla, mitä ajatella, mitä kirjoittaa.

Reilut seitsemän vuotta sitten sain pitää minikokoista mustaa marsua ensimmäistä kertaa sylissäni. Niin Mörköstä tuli minun ensimmäinen ikioma koirani ja pian paljon enemmän: pikkuruinen paras ystävä, joka jaksoi aina vipattaa häntäänsä minulle ja joka jokaisen yönsä nukkui kippuralla tyynyni vieressä. Olin aina haaveillut, kuinka kävelen syksyisessä metsässä ihan oman koiran kanssa ja koira juoksentelee varvikossa iloisena. Nyt minulla oli se koira, hassu jättitassu, touhukas hampurilaisnassu. Sitten Mörkö sairastui. On vaikea käsittää, että siitäkin on jo neljä vuotta, se on yli puolet pikkukoiran elämästä. Onneksi tehokas ja toimiva lääkitys löytyi heti ensimmäisellä kokeilulla, ja vaikka sairaus Mörköä suuresti onkin muuttanut ja tuonut huonoja hetkiä, on Mörkö viettänyt iloista koiranelämää – syringosovellettua, mutta kuitenkin.

Viikko sitten hyppäsin idän junaan ja vein Mörkön lääkäriin. Se oli ontunut kuukauden päivät eikä kortisonipiikki ollut vaivaa helpottanut. Kuten arvelinkin, kyse ei ole varsinaisesti mistään luustollisesta viasta, vaan Mörkön keho ei enää toimi niin kuin pitäisi – liike on epäpuhdasta ja etuosan venähdys tai jumitus voi johtua esimerkiksi lonkkien kehnosta kunnosta. Mihinkään suuriin hoitotoimenpiteisiin ei ole järkeä lähteä eikä lääkitystä lisätä – tämä on tässä vaiheessa selvää ja ollut alusta asti minulle ehdoton periaate. Saattohoitoahan tämä tässä vaiheessa on, lääkäri kiteytti. Yhtä aikaa kamalaa ja jollakin kierolla tavalla helpottavaa kuulla nuo sanat jonkun ulkopuolisen suusta.

Mörkö on ollut aina niin urhea, niin käsittämättömän urhea. Nyt kun minun pitäisi ottaa siitä mallia, minä pelkään, pelkään niin kamalasti. Pelkään niin, että näen itkuisia painajaisia enkä pysty kyyneleittä katsomaan pikkukoiran kuvia kännykästä. Pakottava kauhu humahtaa ylitse niinä puolikkaan ajatuksen mittaisina hetkinä, joina todella pystyn käsittämään asian. Sen, että pientä ystävääni ei kohta enää ole. Täytyy myöntää, että naiivisti ajattelin, että tämä aika olisi enemmänkin helpotuksen kuin epätoivon oma, mutta sitä se ei todellakaan ole. Oletin, että olisi helpompaa nähdä tilanne edes kylmien faktojen selkeyttämänä, mutta en saa ajatuksiani sille mallille. Tämä on kamalaa, aivan järkyttävän kamalaa. Ei tässä ole mitään levollista, kaunista tai rauhallista. Miten tähän oikein pystyy, päättämään kuolemasta? Korullinen klisee rakkaudesta ja luopumisesta tuntuu vain niin hirvittävän kaukaiselta.

Tätä kirjoittaessani, aikani porattuani ja hyperventiloituani, aloin muistella kaikkia muistoja kuluneiden vuosien varrelta. Ajatus siitä, että niitä kukaan ei milloinkaan voi viedä pois, on lohdullinen. Toisaalta pelkään, että unohdan asioita – unohdan, miltä Mörkön tassut tuoksuvat, miltä sen räksytys kuulostaa, miltä tuntuu nukkua pikkukoira kainalossa, nähdä toimelias napitus. Pelkään, että en ole käyttänyt yhteistä aikaa oikein, niin hullulta kuin pelko näin kirjoitettuna näyttääkin. Olisiko pitänyt käydä enemmän kahdestaan lenkeillä? Naksutella joka päivä? Ottaa pikkukoira Helsinkiin viimeisiksi kuukausiksi mukaan? Niin – tai olisiko pitänyt nostaa lääkeannoksia tai kokeilla eri lääkitysvaihtoehtoja? Olin kirjoittamassa jatkoksi vielä kysymystä siitä, mistä oikeastaan edes voin tietää, onko nyt sittenkään vielä oikea aika, mutta en saanut sormia enää liikkumaan. Ensimmäistä kertaa en pysty tosissani kyseenalaistamaan sitä, että nyt on aika päästää irti.

En todellisuudessa pysty käsittämään, että olemme tässä tilanteessa. Nyt on aika, nyt on ihan oikeasti aika, heti joulun jälkeen. Taistelut on taisteltu, epävarmuuden hetket rämmitty. Minä näen Mörkön silmissä vielä sen palon ja ilon, mikä niissä on aina ollut, ja niin sen kuuluukin olla, niin kammottavan pahalta kuin tuntuukin päättää niiden sammumisesta. Miten hurjan iloinen se oli taas, kun menin Joensuuhun! Ihan höpsönä stepaten viuhutti piiskahäntäänsä, pussasi naaman märäksi ja kipusi venyttelemään vasten jalkojani. Samalla kuitenkin kuulen eron siinä, millä tavalla se huokaisee, kun asettuu syliini päivätorkuille, tai kuinka väsynyt sen katse välillä on, kuinka kumarassa se istuu. Kuinka se silloin tällöin herätessään yskii, kuinka sen takapää elää vähän omaa elämäänsä. Tiedän, että en millään voi odottaa sitä hetkeä, kun sairaudet vievät kokonaan Mörkön tahdon ja tarmon, sillä silloin on liian myöhäistä. On minun vuoroni olla rohkea, sen paras ystäväni totisesti ansaitsee. Saimme yhteisiä vuosia enemmän kuin ikinä uskalsin toivoakaan, mutta silti tämä tuntuu vain niin väärältä ja pahalta. Minun oma Mörköni, pikkuritari.   

petsie019674248_b.jpg

Seems like yesterday we used to rock the show

Posted by - on Elokuu 20, 2012
Mörkö sairastaa / 6 Comments


iloinen Mörkö muutaman kesän takaa
Tänään ei ole hyvä päivä. Mörkö kävi eläinlääkärissä kontrollikäynnillä – tai sellainen sen piti olla. Mukava lyhyt käynti ja toteamus siitä, että valkosoluarvot ovat vihdoin lannistuneet normaalin rajoihin. Typerää optimistisuutta. Tästä eteenpäin lupaan olla ikuisesti vankkumaton pessimisti.

Hiljattain tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun käärin ensimmäistä kertaa ohuen ohueen kalkkunaleikkeeseen puolikkaan kapselin Gabapentiini-jauhetta ja pyöreän valkoisen kortisonipillerin. Tänään ensimmäistä kertaa tuli merkki siitä, että koiran krooninen lääkitseminen ei koskaan ole täysin harmitonta ja siitä, kuinka kyse on lopulta vain kahden pahan välillä taiteilusta. Kivut tai pitkäaikaissivuvaikutukset. Mörkön maksa-arvoissa ALAT oli kohonnut liki kolminkertaiseksi sitten kesäkuun eli selkeä muutos lyhyessä ajassa. Maksa voi huonosti. Lisäksi leukosyytit eivät vieläkään ole täysin normaalit. Nyt Mörkö sai jälleen yhden antibioottikuurin, tällä kertaa erityisesti maksaan vaikuttavan, sekä määräyksen siirtyä erikoisruokavalioon.

Ei enää aamujuustoa, ei porkkanoiden natustamista. Ei liha-aterioita, ei kissanruokayllätyksiä hakumetsässä. Mörkön oman amppelitomaatin sadon korjaaminen jää nyt jonkun muun tehtäväksi – niin suurella intohimolla ja tarkkuudella pieni puutarhuri kuin onkin sadon kypsymistä tarkkaillut ja tehnyt analyysejä tomaattien mausta. Se ihan oikeasti tietää, milloin herkut ovat riittävän punakoita syötäviksi ja myös ilmoittaa sen. Pikkukoiralle ruoka on enemmän kuin ruokaa, possunkorva päivän kruunaaja ja murkinahetki bileiden aihe. Lääkekalkkunansa se sentään saa pitää, onneksi.

Minua vähän itkettää, vaikka tiedän, ettei tavallaan ole syytä. Mörkö on elänyt pitkään, tosi pitkään. Nämä muutokset olisivat ihan hyvin voineet näkyä jo puolitoista vuotta sitten. Mutta silti. Silti se on minun Mörköni, eka oma, ihan ikioma. Jättitassu, hampurilaisnassu. Tämä ei ole tappotuomio, mutta ehkä lopun alku. Tuntuu kamalalta muuttaa viikon päästä toiselle puolelle Suomea.

Päivittämisen sietämätön vaikeus

Posted by - on Heinäkuu 19, 2012
Haku, Mörkö sairastaa, Agility / 10 Comments


Hitsi, että osaakin olla haastavaa tämä blogin päivitys –ja sitä vaikeammaksi se käy, mitä pidemmälle sitä lykkää. Eilen jopa onnistuin mestarillisesti aloittamaan leirikirjoituksen (kyllä, tähän pisteeseen pääseminen otti yli kaksi viikkoa, aletaan siis lähentyä jo säälittävyyden rajoja… mutta tekeillä se on!) mutta naputellaan tähän väliin vähän muitakin kuulumisia.

Mörkö tepsutti tiistaiaamuna jälleen Kivuttoman ovesta sisään kontrolloitavaksi. Veritipat päätyivät koeputkeen ja niistä selvisi, etteivät leukosyytit olleet lannistuneet normaalin rajoihin vaan päinvastoin. Nyt ne olivat nousseet arvoon 14 – viitearvon yläraja on 12, kuusi viikkoa sitten Mörköllä oli 17, neljä viikkoa sitten 13 ja nyt sitten taas vähän uudestaan noususuunnassa antibioottikuurista huolimatta. Koska Mörkö vaikutti kliinisesti ihan normaalilta, minulle iskettiin saunakauha käteen notta pitäisi saada otos keisarillista pissaa. Onneksi kovat jätkät eivät paljoa metallihärpäkkeistä häiriinny ja näytteen metsästys Mörkön lorotellessa onnistui kutakuinkin mallikkaasti. En uskaltanut edes ajatella, mikä show olisi ollut toistaa toimenpide Susun kohdalla – siinä olisi ollut varmasti kyse vähintäänkin saunakauhojen saatanallisesta salaliitosta viattomia paimenkoiria vastaan ja Suppilo olisi oitis pykännyt Oikeutta viattomille pissaajille -järjestölle plakaatit marssikuntoon.

En päässyt ihan tarkalleen perille puhelimessa saaduista tutkimustuloksista, mutta sen ymmärsin, että jotakin epänormaalia sieltä löytyi, olisiko ollut yksittäinen bakteeripesäke ja vähän verta. Antibiootti laitettiin vaihtoon ja tämän uuden pitäisi nyt tepsiä myös virtsatie- ja eturauhasperäisiin tulehdustiloihin. Tilanne tsekataan sitten parin viikon päästä kuurin loppumisesta. Saisi nyt vihdoin nujertua tuo ilkeä pikkutulehdus, missä se nyt sitten tarkasti ottaen mahtaa majaansa pitääkään. Noin muuten pikkukoiran vointi on oikein mainio ja painokin oli pysynyt sopivassa 9,2 kilossa. Se on uinut paljon, metsästänyt purukumeja pyöräteiltä, nauttinut lääkärin määräämästä kolmesta päivittäisestä ruokintakerrasta ja etsinyt kissanruokatelineitä (maalimiehiksikin joskus kutsuttuja…) hakumetsästä. Omasta mielestään Mörkö on tietenkin koko Josepan mahtavin hakukone ja ryhdikkäästä keskilinjapatsastelusta ampaisee korvat lepattaen pistoille. Mutta älkää vain kertoko sille, että oikeasti se hakee pari omaa ukkoaan aina vasta varsinaisten treenien päätyttyä… Ai, mutta sehän johtuukin vain siitä, että parhaat suoritukset jätetään loppuhuipennukseksi

Susun kanssa on ollut sarja erityisen oivallisia treenejä. Fiilis koiran kanssa olemisesta ja tekemisestä on tällä hetkellä tosi hyvä ja tuntuu, että olemme edenneet useassa lajissa melkein harppauksittain. Reilu viikko sitten maanantaina Susu teki niin hienon hakutreenin, että vieläkin hymyilyttää. Kaikki ilmaisut olivat moitteettomia, pistot suoria ja etsintä sinnikästä. Hakumetsäonnistumiset ovat vain jotakin ihan omaa luokkaansa: jotenkin se yhteistyön tekemisen tunne on niin huippu ja koko tekemisessä on ihan eri meininki kuin muissa lajeissa. Tykkään agilitystä ja tokosta, mutta ehkä ne ovat vähän sellaisia höpöjuttuja – ja tämä siis ainoastaan positiivisella tavalla – eikä Susu samalla tavalla tunnu olevan silloin töissä kuin pk-liivit yllään. Sen olen myös oppinut, että hakukoiralta pitää uskaltaa myös vaatia eikä aina voi olla ihan pelkkää iloista humputtelua: metsään upotaan suoraan eikä lähdetä sooloilemaan omia lähetyskulmia, ilmaisun vaatimuksissa pitää olla tarkka (ja ensin opettaa ne koiralle hyvin, tämä on ollut aikamoisen kivikkoinen opetus), keskilinjalla pitää keskittyä ja niin edelleen.

On ollut opettavaista huomata, että vaikka koiraa joissakin treeneissä joutuu pistottamaan samasta kohdasta useaan kertaan eikä se silloin aina viuhahda matkaan riemua hihkuen, silti se seuraavissa treeneissä työskentelee vielä suuremmalla innolla ja tarkkuudella. Se tietää, mitä tehdä, kun siltä on se vaadittu järkähtämättömästi. Nyt en enää säikähdä sitä, jos koira ei joskus heti ekasta “ukko”-käskystä sinkoa liikkeelle – se ei tarkoita maailmanloppua tai kuollutta motivaatiota. Muutenkin olen alkanut arvostaa Susussa enemmän sitä, että se ei mene niin reikäpäänä hakuradalla, vaan työskentelee tasaisesti mutta kuitenkin ripeästi. Ilmaisutkin ovat parantuneet maltin myötä. Ihan kauheasti on kyllä vielä itsellä opeteltavaa ja kaikenlaiset erheet on tultu tehtyä, mutta ehkä siksi onkin niin hienoa kun koira menee just sinne minne näytän, etenee reippaasti, etsii tarmolla ja ilmaisee siististi – tulee sellainen olo, että on kannattanut kiivetä takamus edellä puuhun. Vaikka olen sekoillut huolella ties missä asioissa, silti me ollaan myös onnistuttu ja Susu osaa hakukoirana jo vaikka mitä! Jee. Ja etenkin koska Susu on joutunut olemaan tässä asiassa harjoituskappale, ovat pienet onnistumiset mahtavia – se tunne, että juuri meille tiiminä tämä suoritus oli onnistunut vaikkei se absoluuttisesti olisi mikään maailmanmestaruusveto olisi ollutkaan. Ja aivan varmasti Susu on universumin etevin hakusuppilo vai mitä tuumaatte – luottaisitteko tämän tai tämän etsivän teidät korvesta paremmin?

Jotta voisin täyttää vuoden ihkutuskiintiön tässä yhdessä postauksessa, hehkutan vielä tiistaista agilitytreeniä. Voi, ne olivat todennäköisesti parhaat treenit mitä olemme Susun kanssa tehneet! Raportoin heti kaatosateesta jäähylenkiltä äidille miten “se vain juoksi!”, hihkuin lapsekkaan iloisena kuin viisivuotias. Mutta uskokaa tai älkää, Susulla ihan oikeasti oli turbovaihde päällä ja se vain tykitti edelleni propellikorvat tötteröllä niin, etten ollut edes ihan varma ehdinkö seuraavaan ohjaukseen mukaan. Juuri niistä hetkistä agilityssä on kyse.

Koska tämä on sarjassaan harvinainen positiivipostaus, kerron myös, että Sususta on sukeutunut mahdottoman varma vientieläin vesipelastuksessa (niin varma, että nakkasin meidät sove-kokeen jonoon sunnuntaille) ja että tänään tokotreeneissä Anniinan ja Adya-koikkerin kanssa sen seuraaminen tuntui niin mahtavalta, että olen lopullisesti vakuuttunut seuruun olevan lajin jaloin ja arvostettavin liike. Sen sijaan taidan jättää kertomatta kaiken muun niistä treeneistä ja muutamasta muustakin treenistä… Heh. Annetaan nyt kerrankin auringon paistaa tähän risukasaan ilman pilviä.

Tum-tu-tum

Posted by - on Heinäkuu 03, 2012
Mörkö sairastaa / 2 Comments

Sanoi Mörkön pumppu eilisessä sydänultrassa. Pari viikko sitten kuuntelussa löydetty sivuääni herätti sen verran paljon huolta, että varasin verikoekontrollin yhteyteen ultrauksen, jossa sydäntä siis tutkitaan ihan samaan tapaan kuin pentuja massusta. Kirsi-lääkäri näytti aina näytöltä, mikä sydämen osa on mikäkin ja olipas se mielenkiintoista! Ihan selkeästi näkyivät kammiot, eteiset, läpät ja suuret verisuonet. Hämmästyttävää, että ne tosiaan ovat siellä ihan samalla tavalla kuin bilsan kirjassakin.

Tällaista sydämestä sitten sanottiin: “Yleiskuva normaali, kammioiden ja eteisten seinät normaalit, sydänpussissa ei ole nestettä, long axis -väridopplerilla näkyy vuoto mitraaliläpissä, aortta normaali. Short axis -supistuvuus laiskaa.” Mitraaliläpät siis falskaavat eli osa verestä, jonka vasemman kammion pitäisi pumpata aorttaan, virtaakin takaisin vasempaan eteiseen. Tämä ei sinänsä ole mikään mukava löydös, mutta kuuntelutuloksen pohjalta kelvollinen tulos. Käsittääkseni tämä oli yksi parhaista vaihtoehdoista tai siis mitään kalkkeutumia tai muuta ei löytynyt. Jokin oleellinen arvo oli 1,3 ja jos se nousee yli 1,6, tarvitaan lääkitys eli hyvällä mallilla on asiat vielä. Läppävuodon lisäksi toinen poikkevuus oli alhainen supistuvuus, mikä todennäköisesti johtuu Gabapentiinista. Se kun ilmeisesti vähän hidastaa ja lamauttaa. Kirsi sanoi kuitenkin, että supistuvuus ei missään ole niin rauhallista kuin esimerkiksi rauhoitetulla koiralla. Kuitenkin siis alle normaalin.

Veren leukosyytit olivat laskeneet hyvin mutta eivät vielä täysin viiterajoissa. Niinpä Mörkö saa jatkaa antibioottien popsimista vielä toiset kaksi viikkoa ja sitten taas käydään vuodattamassa verta putkiloon.

Yksi kumma juttu oli se, että Mörkö oli laihtunut 300 grammaa. Olin viime viikon Susun kanssa Patchcoat-leirillä (josta juttua ja kuvia tulossa) ja isä oli kuulemma ruokkinut pikkukoiraa oikein reilusti, minkä takia punnitus oli yllätys. Minäkin olen antanut sille nyt parin viikon aikana enemmän ruokaa, että saisi paljon protskua krea-arvon nostamiseksi. Outoa on myös se, että Mörkö näyttää ja tuntuu vähän pulleammalta ja Kirsikin kysyi, että onko se päässyt taas vähän pulskistumaan. Ei mitään logiikkaa. Nyt Mörkö saa hoito-ohjeena ruokansa kolmena annoksena (jihuu! t. Mörkö), jotta se imeytyisi paremmin. Katsellaan tätä mysteeriä kontrollikäyntiin saakka ilman mistään imeytymishäiriöistä tai muista hermoilemisia. Nyt vain nautitaan kauniista kesäpäivistä ja otetaan vastaan kaikki aika mikä saadaan – johan pikkusissi on porskuttanut jatkoajalla jo useamman vuoden. Ihme otus! Vaan kun häntä heiluu niin hurjasti, ruoka maistuu ja leikkiminen on hupia, niin antaa porskuttaa.

Itku

Posted by SirkkuKou on Kesäkuu 18, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 18 Comments

Kävin Mörkön kanssa tänään lääkärissä. Sen sydämessä kuului kolmannen asteen sivuääni. Pienessä verenkuvassa leukosyytit olivat koholla ja seeruminäytteessä kreatiniiniarvo oli alhainen.

Olen aika lamaantunut. En jaksa analysoida ja pohtia, en edes ajatella asiaa. Äsken Mörkö kiipesi kirjoituspyödälleni ja tepasteli läppärin näppiksen päällä niin, että kone tilttasi ja ensimmäinen versio tästä kirjoituksesta hävisi. Olen ihan samaa mieltä asiasta. Voi pieni Mörkö, olen niin kamalan pahoillani. Kunpa sinulle olisi annettu vähän enemmän.


// Päivitystä ja laajempaa selontekoa:

Kirsi-lääkäri tutki pitkäkorvan kirsusta hännänpäähän. Mörkön vasemman etusen uloin kynsi on ollut jo jonkin aikaa kosketusarka ja lääkäri totesi saman mitä olimme jo aiemmin arvelleet: tyvessä on vähän häikkää eikä kynsi ole ollenkaan niin tukevasti kiinni kuin muut kaverinsa. Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha, että kynttä olisi vielä viisasta lähteä poistamaan, ja niinpä jatkamme nyt sen päivittäistä desinfiointia. Lisäksi rokotukset päivitettiin seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Piru vie, kun oli vaikea olla ajattelematta, että tuskin näitä enää milloinkaan tarvitsee uusia…

Mörkön suu löyhkää kuin pahinkin likakaivo, joten se tsekattiin cavaliereille yleisten granuloomien varalta. Niitä ei onneksi kuitenkaan pikaisella tarkastelulla löytynyt, mutta hampaiden kunnossa sen sijaan oli parantamisen paikka. Pienistä etuhampaista muistaakseni kolme oli sellaisia, että niitä pitää seurailla, etteivät lähde vaivaamaan tuon enempää. Gabapentiinilla saattaa hyvinkin olla osansa suun kunnossa.

Muistan, kun minua joskus vuosia sitten jännitti aina, kun Mörköltä kuunneltiin sydän. Kunpa se olisi kunnossa! Tänään sen sijaan vain pitelin koiraa paikallaan ja otin vastaan tiedon ylimääräisistä suhinoista lähinnä alistuneesti. Epäuskoisesti. Karkkikaupan täti ei selvästikään halunnut jättää meille yhtään nallekarkkia, vaan minkäs tuolle voi. Kun kerran lyödään niin lyödään sitten kunnolla. Sydämen sivuääni sinänsä ei ole maailmanloppu, ei alkuunkaan. Se sen sijaan on, että pienellä koiralla on etenevä neurologinen sairaus, nivelrikkoa nuoresta iästä saakka sekä sydänvika. Se on asia, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Asia, jonka takia on aiheellista pysähtyä miettimään muutakin kuin alkavia alennusmyyntejä tai mitä makua valkkaisi jätskikiskalla. En halua sanoa asiaa ääneen tai varsinkaan kirjoittaa sitä. Aiemmin se oli helppoa – olenhan blogiinkin kirjoittanut lukuisia kertoja lopettamisesta ja oikeasta hetkestä. Silloin vain pystyin aina lisäämään ajatusteni jatkoksi kaukaisen sitten joskus tulevaisuudessa.

Sivuäänen oireita ovat nopea uupuminen ja yskiminen etenkin levon jälkeen. Väsymys on tuttua, mutta yskimistä ei ole ainakaan siinä määrin, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Pitää nyt tarkkailla tilannetta. Mörkön sivuääni on siis 1-6 asteikolla kolmonen eli ei mikään täysin harmiton mutta ei suora tuomio myöskään. Jos oireilee, olisi lääkityksen paikka.

Verikokeiden tulokset ehtivät tulla tutkimusten aikana. Olin jo aiempien vuosien perusteella ehtinyt hyväuskoisesti tottua siihen, että tuskin niissä mitään ihmeempiä näkyy. No – toivossa on tietenkin aina ihan optimistista elää. Pienessä verenkuvassa leukosyytit eli valkosoluarvo oli koholla eli toisin sanoen jossain on tulehdus. Arvoitukseksi jäi, missä. Vahvin veikkaus oli, että se on kenties jotakin suuperäistä. Nyt Mörkö saa popsia antibioottikuurin ja sitten mennään parin viikon päästä kontrollikäynnille. Seeruminäytteessä taas ainakin kreatiniiniarvo oli viiterajojen alapuolella, liittyy jotenkin munuaisiin ja lihaskatoon. Kirsi suositteli lisäämään ruokaan proteiinia eli vielä enemmän lihapainotteista sapuskaa, jotta kreatiniinit saataisiin nousemaan. Googlailin huvikseni alhaista krea-arvoa ja sen aiheuttajana siis tosiaankin usein on lihasatrofia, jonka taas voi aiheuttaa syringomyelia! Kirsi siis epäili, että Mörkön lihakset olisivat kadonneet, kun se on laihtunut pulleasta talvikunnosta ja saanut samalla liian vähän protskua, mutta ilmeisesti myös syringo voi olla syypää ainakin osittain. Eihän Mörköllä enää pitkään aikaan ole ollut kummoista lihaksistoa ja kun olen lukenut syringosairaiden ruumiinavausraportteja, on niissä mainittu juurikin lihassurkastumia etenkin niskan alueella. Tästä pitää muistaa kysyä kontrollikäynnillä. Melkein voisi yrittää saada puhelinajan neurologille Aistiin tai muualle.

Kysyin Kirsiltä, näyttääkö Mörkö hänen mielestään sairaalta. Vastaus oli jokseenkin odotettava: kyllä se ulkoisesti näyttää huonokuntoisemmalta kuin ennen. Mörkö täyttäisi loppukesästä seitsemän, mutta arvio sen iästä menisi heittämällä kymppiin. Vaivat kuluttavat turkin, kuihduttavat lihakset ja jäykentävät liikkeet. Haluaisin vain palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Vieläkin välillä mietin, että mitä jos meillekin olisi riittänyt niitä karkkeja… Ajatus vihlaisee julmasti, vaikka tiedän, että jossittelu on turhaa ja merkityksetöntä.

Tällä hetkellä minulla ei oikein ole vastauksia. Moni on kysynyt, että mitäs nyt – mitä tämänpäiväinen tarkoittaa? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Pelkään, että en halua tietää.

Hei mihin sulla on kiire

Posted by SirkkuKouk on Maaliskuu 29, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 15 Comments
Kirjotukset ovat vihdoin ohi! Jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, saan kesäkuussa painaa valkoisen lakin päähäni. Fiiliksen kai kuuluisi olla hirmu helpottunut, mutta olo on lähinnä tyhjä. Tässäkö tämä nyt oli? Muutos on ihan mukavaa siihen asti, kun sitä voi vain suunnitella eikä tarvitse vielä tosissaan toteuttaa Nyt pitäisi siirtyä sanoista tekoihin, sillä näillä näkymin Joensuu jää väliaikaisesti taakse jo parin viikon päästä, kun suuntaamme Susun kanssa kohti eteläisempää Suomea. Paimenpolo ei vielä tiedä, mitä kaikkea sen varalle on suunniteltu, mutta yritän jaksaa uskoa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Olla edes kerran elämässäni optimisti Kiirettä kyllä varmaan tulee pitämään.

Mörkö on päässyt talvipakkasten aikana varkain pyöristymään. Talon ainoa talipallo ei löydy enää kiikkumasta oksalla pihan perältä, vaan myös pikkukoira alkaa olla kyseisen nimityksen veroinen. Ei se ole lihonut kuin ehkä vajaan kilon, mutta se on jo paljon tuon kokoiselle kääpiölle. Olen aina ennen ihmetellyt, miten ihmeessä ihmiset syöttävät koiransa ylipainoisiksi ja sitten eivät edes saa niitä laihdutettua. Vähemmän vain ruokaa kuppiin, niin helppoa se on! Tositilanne on osoittanut, ettei se ihan niin menekään. Kun koiran lähtöannos on säälittävä nokare jauhelihaa ja vielä pienempi hitunen kasvissosetta, ei varsinaisesti ole, mistä ottaa pois. Nytkin alkaa olla sillä rajalla, että Mörkö saa tarpeeksi esimerkiksi proteiinia. Varsinaisiin aterioihin ei siis taida sovi puuttua muuten kuin kippaamalla kuppiin vähärasvaisia lihoja, mutta kaikki namit ja herkut pitää tarkistaa. Possunkorvat on vaihdettu jo jokin aika sitten pääosin porkkanoihin tai nahkarullaluihin, mutta se ei tunnu riittävän. Ei toisaalta ole ihme, että Mörkö on päässyt kasvamaan leveyssuunnassa, sillä esimerkiksi kun naksuttelen sille temppuja, se saa samankokoisia palkkanameja kuin kaksi kertaa isommat ja aktiivisemmat kamunsa. Ja kun vielä kylmillä keleillä lenkit on korvattu sheippailuilla, ei siihen paljon muuta taideta tarvitakaan.

Helpointa olisi olla antamatta koiralle ruokaa muulloin kuin ruoka-aikoina, mutta Mörkön kanssa se ei onnistu. Kun sen jättää yksin, saa se lattialle kasan nameja etsittäväksi, jotta ei kiihtyisi niin paljon. Kyse ei siis ole mistään ihan pienistä kierroksista, vaan koira paiskoo itseään vasten ovea, puree jos sen tielle sattuu ja haukkuu korkeaa jatkuvaa haukkua. Niin – ei uskoisi. Se on niin söpökin! Mutta syringo, Chiari tai mikä lie neurologinen vaiva kiihtymisen nyt aiheuttaakaan, on arvaamaton. Ruualla näitä holtittomuuksia saa hillittyä sen verran, ettei Mörkön verenpaine mene koko ajan ihan kamalaa vuoristorataa ja vaikuta siten myös aivo-selkäydinnesteen kiertoon. Tämä asia aiheuttaa muutenkin ehkä eniten huolta ja mietintää Mörkön sairastamisen suhteen: se on muutoin voinut mainiosti, mutta kyllä se useamman kerran päivässä kiihtyy edes vähän. On melkein mahdotonta sanoa, miten suuri osa johtuu koiran tulisesta luonteesta ja mikä sairaudesta ja millä tavalla. Sattuuko sitä vai aiheuttavatko neurologiset ongelmat ns. muuten vain tuollaista käytöstä? Kysymys taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Se taas ei tunnu järin mukavalta, sillä jos alkaisin ajatella, että se on aina kiihtyessään tuskainen, veisin koiran heti viimeistä kertaa lääkäriin. Toisaalta Mörkö on ollut pikkupennusta asti enemmän tai vähemmän räjähdysaltis, joten on kyse myös sen luonteesta. Toisaalta saattoihan se silloinkin jo olla kipeä… Äh.

Mikäköhän mahtaisi olla kaikkein vähäenergisin ja -rasvaisin nami? Nyt Mörkö siis saa lähtötilanteissa yleensä niitä nappuloita, joita meillä on kotona raakaruuan loppumisen varalta eli esimerkiksi tällä hetkellä J&V kanariisiä. Pitää tutkia eri vaihtoehtoja ja jos jollakin on ehdotuksia, niistä olisi paljon apua! Joka tapauksessa kylkiluut pitää saada paremmin tuntumaan, koska jo parantumattomassa perussairaudessa ja nivelrikossa on ihan tarpeeksi kannettavaa pienelle elukalle. Onneksi leudon kevään myötä Mörkö pystyy taas ulkoilemaan enemmän ja kunhan vain kesä tulee, myös polskimaan järvissä.

Jos Mörkön mielipidettä asiaan kysyttäisiin, se vain heiluttaisi häntää iloisena – mitä paksumpi vyötärö, sitä paremmin se on onnistunut rikossuunnitelmissaan. Mörkö ihan oikeasti ajattelee, miten se parhaiten pääsisi käsiksi erilaisiin ruokatarvikkeisiin eikä kyllä arkaile toteuttaa mietteitään. Joskus se kartoittaa tilannetta ensin pikakierroksella, sitten ottaa asiaan etäisyyttä ja menee pötkölleen jokusen metrin päähän, ja kun täsmähyökkäyssuunnitelma on valmistunut, toteuttaa se sen salamannopeasti ja usein myös varsin menestyksekkäästi. Se on myös mestari tarkkailemaan, milloin me ihmiset satumme vilkaisemaan muualle ja silloinkin se heti pinkaisee sadasosasekunnissa vauhtiin ja pihistää häikäilemättä. Pikkukaverin optimistisuutta voi vain ihailla, sillä sen mielestä ihan aina kannattaa yrittää eikä se jätä yhtäkään tilaisuutta käyttämättä. Samalla se varmaan mielessään taivastelee, miksi ihmeessä kolme muuta karvakaveria ovat niin tyhmiä, että vaikka ne ylettäisivät ihan mihin tahansa, ne vain kiltisti nököttävät neljällä tassulla ja kysyvät aina lupaa kaikkeen. Mitä nössöyttä! Luonnossa eivät kyllä selviäisi!

Turvallisuus on tunne, joka sinulla on, ennen kuin olet tajunnut tilanteen

Posted by . on Helmikuu 17, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 11 Comments

Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentti Seppo Turunen on julistanut, että lemmikeistä pitäisi pitkällä tähtäimellä luopua kokonaan. Käsi ylös, kuinka monen syke alkoi laukata edes vähän tarmokkaammin? Minun ainakin. Ensin ärtymyksestä, sitten hämmennyksestä, sitten oivalluksesta.

Mietitäänpä asiaa tarkemmin. Turunen väittää, että lemmikkieläimet linkittyvät arveluttavasti sekä eettisiin että ekologisiin kysymyksiin. Mitä tämä mahtaa tarkoittaa koirien kohdalla? Minun ei tarvinnut kuin miettiä omaa turrelaumaamme, kun ajatukset lähtivät juoksemaan. Ensin tulisi määritellä eläimen hyvinvointi, mikä nousee keskustelun kulmakysymykseksi. Milloin koira on onnellinen? Pystytäänkö sen tarpeet täysipainoisesti tyydyttämään urbaanissa yhteiskunnassa? Voivatko meidän koiramme hyvin?

Vastaus on kyllä ja ei. Hankittuani cavalierin heitin pelinappulat harvinaisen irvokkaaseen eettiseen rulettiin. Puistattavaan peliin, jonka vastentahtoisena osanottajana jaan Turusen näkemyksen täysin. En voi kuitenkaan ulkoistaa itseäni siitä vastuusta, että minulla on cavalier – joka myös sattumoisin sattuu olemaan sairas. Välillä mietin, miltä cavaliermaailma näyttäisi, jos Mörkö olisikin terve. Jos se olisikin terve. Voi itku. Pohdin, vouhkaanko asiasta vain siksi, että piikit osuvat turhan henkilökohtaisesti. Onko cavalierien kasvatustoiminta ja sen tukeminen myös objektiivisesti tarkasteltuna moraalisesti arveluttavaa? On tietyllä tavalla hätkähdyttävää ajautua kohtaamaan tosiasia siitä, kuinka erilaisena maailma eri ihmisille näyttäytyy ja nimenomaan moraalisissa kysymyksissä. Rotko repeytyy armottomana, ja tuntuu mahdottomalta loikata sen yli. Minun on ahdistavan vaikeaa ymmärtää esimerkiksi pentujen teettämistä koirilla, jotka ovat jo jättäneet sm-sairaita jälkeläisiä. En vain pysty ymmärtämään, miten sellaisesta asiasta koituvan vastuun kanssa eletään.

Elämä on aina arpapeliä. Jalostus on arpapeliä. Lohduttoman raakoja faktoja. On helppoa kyseenalaistaa ulkopuolelta, sekin on fakta. Maailma kuitenkin tarvitsee erilaisia näkemyksiä, silmäpareja toiselta planeetalta. Ne eivät välttämättä ole absoluuttisesti oikeita, mutta niiden tärkein tehtävä on ravistella hereille. Elämme oletusten ja käytäntöjen maailmassa, jossa kriittisyys unohtuu tietyissä asioissa. Olenko yhdelläkään neljästä kerrasta miettinyt, onko pennun ottaminen moraalisesti oikein? En. Välillä kyllä pyörittelen Turusen näkemystä myötäileviä radikaaleja mutta jaloja ajatuksia siitä, kuinka mielivaltainen jalostus sotii kaikkia etiikan lakeja vastaan, mutta käytäntö jää puolitiehen. On vaikeaa miettiä asiat loppuun asti ja vielä elää niiden mukaisesti. Paljon vaivattomampaa on vain luottaa valtaväestön yleisesti hyväksymiin linjauksiin sen kummemmin asioita miettimättä.En usko, että Turusen toive lemmikkieläimistä luopumisesta toteutuu. Tuskin uskoo Turunen itsekään. Lemmikkieläinten pito on karkeasti yleistettynä puhtaasti itsekästä, ja ihminen on tunnetusti välillä itkettävän itsekäs otus. Se ei silti tee itse toiminnasta yhtään sen raskauttavampaa, ja etenkin koirien kanssa ihmisen ja koiran hyvinvointi kulkevat usein tiukasti kimpassa. Koiralle on kannattavaa tarjota tarpeeksi tekemistä, hyvää ruokaa ja viedä se eläinlääkärin hoidettavaksi. Yhdessä pisteessä itsekkyys nousee kuitenkin huutavan rujosti esille – silloin, kun punnitaan rakkautta ja luopumista. Jos riisutaan kaikki kaunistelu, joku voisi sanoa, että Mörköä kohtaan moraalisesti oikein olisi viedä se vaikka heti tänään lopetettavaksi. Tämä henkilö arvostaisi hyvää elämää, ei niinkään elämää ylipäätään koskemattomana arvona.

Koska Mörkön elämänlaadusta ei ole satavarmoja takeita eikä se itse kärsisi lopetuksesta, on karun itsekästä lääkitä sitä vahvasti ja pitää se luonani. Toisaalta emme pääse yhden toisenkaan koiran tai muun eläimen pään sisään kurkistamaan, millainen niiden hyvinvoinnin taso on. Tässä vaiheessa ymmärrän Turusen ajatukset: ilman täyttä varmuutta lemmikkieläimen onnellisuudesta sen elämän mielivaltainen ohjailu on arveluttavaa. Lopulta näkymä on surkea, ja pessimistinä tekee jo mieli heittäytyä Turusen kelkkaan. En kuitenkaan tee sitä, vaan jaksan uskoa HS-raadin (17.2.12) Jaakko Hämeen-Anttilan kiteytykseen asiasta: “Kotieläinten pitäminen huonosti on moraalisesti väärin, hyvin pitäminen ei.” Niinpä niin – eikö olekin ihana oletusten värittämä toteamus? Mutta näin me ihmiset asian haluamme ajatella, jotta meidän ei nimenomaan oikeasti tarvitsisi ajatella. Vapauttavan yksioikoista ja lakonista.

Ehdi ei katua kun on tehtävä latua

Posted by __ on Marraskuu 27, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 10 Comments

Uusi yritys kertoa Mörkön kuulumisia – ei siis sitä, miltä minusta tuntuu, vaan sitä, millaista pikkukaverin arki tällä hetkellä on. Luulen, että nyt tylsältä tuntuvasta arjen kuvauksesta on hyötyä sitten, kun miettii muutoksia koiran voinnissa. Se on myös luultavasti mielenkiintoisempaa ja informatiivisempaa toisille syringokoirien omistajille.

Mörkö viettää melko rauhallista ja verkkaista elämää. Se lenkkeilee yleensä kerran päivässä muutaman kilometrin verran – tavallisesti kiinni, koska kortisonista johtuva ruokamaanisuus on hankalasti hallittavissa. Lisäksi Mörkö ei kuule kovin hyvin, joten pitää huutaa todella kovaa ja korkealta, jos tahtoo sen irroittautuvan hajujen maailmasta. Onneksi täällä käpykylällä ei tarvitse kävellä kauhean pitkälle kun jo on sen verran korvessa, että polkujen reunustat eivät ole täynnä liiskautuneita purkkia eli Mörköäkin voi pitää irti ilman, että se syö itselleen mahavaivoja. Keväästä lähtien olen käyttänyt sillä myös fleksiä – kyllä, sitä kamalaa kapistusta. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin myöntää, että se on osoittautunut mainettaan paremmaksi ja tuntuu sopivan hyvin Mörkölle. Valjaat ovat myös ahkerassa käytössä, sillä vaikka ei pantakaan aiheuta Mörkölle rapsutusoireita, on valjaissa eräs toinen suuri plussa: niiden kahvasta saa helposti kiskaistua koiran pois esimerkiksi sitä itseään mussuttamasta… Nami nami.

Tunnin lenkki on jo Mörkölle raskas ja sen jälkeen se selvästi nukkuu uupumustaan pois. Samoin temppuilusta se tuntuu välillä väsyvän kohtuuttomasti mutta ei onneksi aina. Yhtä innokas se on yhä keksimään ja toheltamaan kaikkea, jotta kuulisi naksun klikkauksen. Tokossa Mörköllä on muuten ihan huippu avo-luoksari: kiitää täysiä, pysähtyy kuin seinään ja spurttaa vielä lopun korvat viuhuen. Kaukojakin ollaan vähän tehty mutta kuka niitä jaksaa treenata, kun voi sheippailla kaikkia kivoja temppuja? Temppuehdotuksia otetaan vastaan! Mörkö kaipaa aina uusia haasteita.

Pikkukoiran paino pysyy kurissa pikkuriikkisillä ruoka-annoksilla. Vähän kasvismössöä ja erilaisia lihoja. Ruuan sekaan paljon vettä, että ateriointiin menee edes vähän aikaa. Possunkorvia, luita, rouhetikkuja ja porkkanoita menee sen sijaan paljon, koska Mörkö kiihtyy todella paljon lähtötilanteissa ja miltei ainoa keino selvitä ilman montaa showta päivässä on nakata sille jotain syötävää lähtemisen ajaksi. Todennäköisesti kiihtyminen nostaa aivopainetta ja siten pahentaa oireita, joten jollain tavalla ainakin osa tilanteista pitää yrittää saada hillittyä.

Kuten jo edeltä kävi ilmi, Mörkö imuroi lenkkireitin varrella kaikkea, mikä hyvällä tahdolla voidaan jotenkin syötäväksi laskea, minkä seurauksena sillä on maha säännöllisin väliajoin sekaisin. Onneksi tänä syksynä vain muutaman kerran, joten en ole syöttänyt sille enää jatkuvana kuurina Inupektia. Kai sitä aina silloin tällöin voi kuurata läjiä sisältä – pidätyskyky kun ei ole ilmeisen pitkäpinnainen lääkkeistä johtuen. Mitään ylenmääräistä juomista Mörkö ei onneksi kortisonista huolimatta harjoita, joten pissiongelmiakaan ei ole ollut.

Olen ollut viime aikoina hieman huolissani Mörkön suun kunnosta. Eosinofiiliset granuloomat, märkivät haavaumat nielussa, ovat cavaliereilla verrattain yleisiä ja niiden oireita ovat muun muassa voimakas paha haju suussa sekä suupielien runsas hankaaminen. Mörköltä löytyvät nämä molemmat. Granuloomia hoidetaan kortisonilla, jota Mörkö siis jo syringon takia popsii. Silti suun kunnon voisi tsekata. Niin, ja vihdoin ja viimein pitäisi viedä pikkuotus testaamaan allasterapiaa! Samalla voisi katsoa kropan kuntoa muutenkin, lonkkien liikkuvuutta nyt ainakin.

Tutkin pari päivää sitten kahden vuoden takaista virallista tulospaperia, ja ilmeisesti Mörköllä on siis kaksi syrinxiä eli nesterakkulaa selkäytimessä: C2-3 alueella kaularangassa (tämä se tyypillinen rakkulan sijainti) ja sitten toinen, erikoisen pitkä läpi rinta- ja lannerangan. Aiemmin olin aina ajatellut, että sama syrinx kulkee niskasta alaselkään, mutta ei se niin taidakaan olla. Ei tällä mitään väliä ole, mutta kaikkea sitä aina hoksaa, kun lukee samoja lappusia uudelleen.

Kummallinen muuten tämä marraskuu. Yllä olevat kuvat ovat nimittäin eiliseltä, uskokaa tai älkää. Tule jo talvi!

Vakain tuumin ja harkiten?

Posted by __ on Marraskuu 02, 2011
Sadun jutut, Haku, Mörkö sairastaa, Agility / 1 Comment

Sadun tarinointia viime päivistä:

Sunnuntaina Sirkku ja Susu lähtivät Elina Jänesniemen agilitykoulutukseen. Minä pakkasin muut koirat autoon, ja ajoimme ensiksi Jaamanlammentien varteen pikku lenkille. Mörkökin tuli mukaan. Aina mietityttää, ottaako Mörkö matkaan vai ei - alkaako sitä väsyttää liikaa - mutta toisaalta haluaisi, että silläkin on liikuntaa ja tekemistä.  Viime perjantaina, kun vein kaikki neljä koiraa metsälenkille, Mörköä alkoi joko pelottaa tai koskea. Kenestä muusta koirasta tahansa olisin sanonut, että sitä pelotti - mutta eihän Mörkö pelkää kuin hengityksen tahdissa liikkuvia pölyhiukkasia.  Tai ehkä Mörkö on alkanut pelätä paukkuja, se oikein pyrki syliin. Se lenkki jäi aiottua lyhyemmäksi.

Sunnuntaina suihkaisimme sitten Liperiin hakuharkkoihin. Tapasimme Miimin ja Hilkan Miimin pihalla, ja suuntasimme maastoon. Tallasimme pienen alueen avoimeen mutta risukkoiseen metsään. Tallaamiseen osallistuivat kaikki muut paitsi Topi. Mörköä vähän arveluttivat risut - ja ehkä enemmänkin kuusi meuhkaavaa aussietyttöä - ja se pysytteli lähelläni koko ajan. Sitten kolme naista treenasi seitsemän koiraa: Viia, Pami, Unski, Valo, Kiri, Viiru, Topi. Ei ehtinyt tulla vilu eikä tylsä, vaikka joka koiralle olikin vain kaksi akkaa.

Olin vakaasti aikonut, että Viirulle ja Topille tehtäisiin haamuja, että saataisiin niitä kuuluisia suoria pistoja. Mutta tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä. Viirulla ensimmäinen oli pimeä ja toinen haamu, ja kyllä ensimmäisen pistokin oli melkoisen suora. Topin kaksi ukkoa piiloutuivat paikkoihin, joita minä en tiennyt. Topi-tyyliin piti keksiä jokin tollerikiemura: Topi etsi ukon, otti rullan, mutta, kas, yllätti kakkahätä. Rulla suussa kykkimään ja sitten rullan palautus, näyttö ja palkka. Kummankin koiran kanssa leikittiin lopuksi. Tämä jäi Topin kanssa tietysti vain yritykseksi, koska sen piti rynniä repuille katsomaan, olisiko siellä syötävää.

Erinomainen harjoitus, mutta vielä hauskempaa oli luvassa: menimme koko sakki kävelylle sänkipellolle. Viirulla oli ihanaa rakkaiden sukulaisten kanssa, mutta myös pojat viihtyivät ja Mörkö löysi evääksi jäniksenpapanoita. Topi lönkytteli rauhassa milloin kenenkin polvitaipeessa.

Illalla Viirun ryhmä treenasi agilityä Marjon kouluttamana. Ensin yritimme tehdä kahta mutkaputkea peräkkäin, mikä oli liian vaikeaa. Siirryimme irtoamaan kahteen siivekkeeseen ja sitten yhteen putkeen. Ja kovasti leikittiin. Viiru murisee hurjasti ja vetää kovaa - toisin kuin metsässä. Lopuksi isommat (Riki ja Viiru) ja pienemmät (Sulo ja Jytinä) saivat seurustella. Miksi minulla ei ole agilityssa vakaita aikeita ja harkintaa siitä, mitä ja miten opettaa? Nyt käy niin, että sitä saa mitä tilaa - ilman harkintaa vahvistan samoja vanhoja virheitä.

Topin torstain ryhmässä treenattiin keppikulmia ja ihme hyppypyöritystä. Yksi keppikulmista (10 -11) oli vaikea Topillekin, ja lopulta päädyin tekemään sen Kokkosen patenttityylillä: kipitin keppien toiselle puolelle, ja vedin koiran ekasta välistä ja työnsin toiseen. Kaisa J:n sanallisen kuvauksen mukaan hyppypyöritys oli valssi-vastakääntö-niisto-persjättö-peruskäännös (myös kuva on varastettu Kaisan blogista). Vastakääntöosion tein väärällä kädellä, jolloin se ei mikään vastakääntö ollutkaan, ja persjättö ei kertaakaan onnistunut koiran kanssa kunnolla. 

There’s not a road I know that leads to anywhere

Posted by . on Lokakuu 21, 2011
Syringomyelia, Mörkö sairastaa / 9 Comments

Lukemattomia kertoja olen avannut kirjoitusnäkymän, tuijottanut valkoista kenttää, hetken kuluttua sulkenut sen, seuraavana päivänä avannut taas ja todennut jälleen, että en tiedä, mitä kirjoittaisin. Mörkö. Pikkukaveri. Tulisielu, töpselinenä. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa vierelläni, enkä silti osaa vastata yksinkertaiseen kysymykseen mitä sille kuuluu? Yleensä tyydyn vastaamaan, että hyvää. Että sairaus on ja pysyy, etenee ja kuihduttaakin, mutta häntä vielä heiluu, ruoka maistuu ja narulelu on pop. On helppoa sanoa nuo sanat, siinähän se arjessa mennä tepsuttaa muun lauman vanavedessä ja on usein hilpeällä tuulella. Kosolti vaikeampaa on alkaa analysoida, mikä Mörkön vointi ihan oikeasti on. Pelottavampaa. Antaa vetää vakuutteluiden verhot notkahdusten edestä, pyyhkäistä paljaaksi kaikki ne väsyneet hetket, laahustavat tassut ja nakerretut ranteet. Tuntea sen niin herttaisen hampurilaiskuonon raivokkaat hampaaniskut kädessään jonkin pikkuasiasta kimpaantumisen seurauksena. Pakottaa itsensä ymmärtämään, että neljän jalan toimiminen ei tarkoita samaa kuin taattu onnellisuus. Pitäisi päästä syvemmälle, mutta miten?

Loppukesästä fysioterapeutti kävi hoitamassa Mörköä. Mörkö huusi, kiljui kuin olisi ollut kyse jostain aivan muusta kuin hieronnasta. Kuonokopan ja kaulapannan avulla saatiin pidettyä kaikkien osallisten sormet tallella. Blogin puolelle en muistaakseni ole kirjoittanut, kuinka kesäkuussa vanhoja lääkärinpapereita lukiessani tajusin, että Mörköllä oli todettu “degenerative changes in both hip joints” eli nivelrikkoa molemmissa lonkissa jo kaksi vuotta sitten Aistin tutkimuksissa. Ft onneksi kuitenkin arvioi, että lonkkien alueella on vain lihaskireyttä eivätkä liikelaajuudet ole vähentyneet nivelkivun vuoksi eli todennäköisesti muutoksien ei pitäisi aiheuttaa särkyä muutenkaan. Tuumin, että minun ei auta muu kuin luottaa kliinisiin havaintoihin, koska Mörkö ei kuitenkaan ole nivelrikkopotilaalle tyypillisesti silmiinpistävän kankea pitkän levon jälkeen. Päinvastoin, aamuisin yön jäljiltä se on yleensä vetreä ja rasituksessa askel vastaavasti lyhenee. Vaikea käsiteltävyys ei sekään anna lupaa varmoihin johtopäätöksiin, sillä Mörkö oli myös kiihtynyt siitä, että kotiin tuli vieras ihminen ja toiset koirat saivat vieläpä possunkorvat ajanvietteeksi. Siispä on uuden hoitoyrityksen aika jossain muualla kuin meillä kotona.

Minä en tiedä. En tiedä vastausta alun kysymykseen. Nyt jos koskaan kaipaisin sitä tietä näyttävää lyhtyä neuvokseni. Välillä suoranainen kauhu hyökyy yli, kun ajattelen mahdollisuutta, että Mörkön päätä, niskaa, selkää ja tassuja kivistää säännöllisesti. Sitten mietin niitä kaikkia tuhansia muita Chiari-cavaliereja, jotka ovat vieläpä ilman lääkitystä. Tähän vaiheeseen päästyäni haluan jo paeta ajatuksiani, luottaa tyytyväisenä siihen, että se on vain häviävän pieni mahdollisuus. Joskus järjenvastaisesti toivon, että Mörkö ontuisi, rapsuttaisi tai vinkuisi kipuaan, tekisi jotain, ihan mitä tahansa, joka olisi helposti huomattavissa ja mitattavissa. Monet sanovat, että kyllä sen sitten vain tietää, kun aika on tullut, näkee koiran silmistä, mutta onko siihen todella luottaminen? En tahdo pukea pirunsarvia jokaiselle asialle, mutta samalla pelkään ohittavani pienen toverini oikeuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi. Pitääkö tällaisessa asiassa olla pessimisti vai optimisti? Realismi faktoineen tuntuu olevan tavoittelemattomissa, sillä roikun avuttomana oletusten ja arvailujen varassa. Jo kolmatta vuotta. Tuntuu, että päättää mitä ja missä vaiheessa tahansa, aina jää tilaa katumukselle, jossittelulle ja huonolle omalletunnolle. Miten tällainen vastuu oikein kannetaan?

Without a light, I fear that I will stumble in the dark