Topi, Mörkö ja Susu

Meidän piti Susun kanssa junailla tänään Turkuun katsomaan siskoni uutta asuntoa, mutta kesäflunssa iski jo toistamiseen, joten täällä sitä nyt kökötetään kotona. En ole saanut Susun keppitekniikoitakaan dokumentoitua, koska helteessä kipeänä hyppely ei ole mitään herkkua. Mutta josko tämä tästä.

Sunnuntaina kävimme tokomölleissä ajatuksena tarjota Mörkölle mukavaa puuhaa ja Susulle tilannekartoitusta avoimen liikkeiden tilasta. Ensimmäinen tavoite ei täyttynyt mainittavasti… Mörkö oli aivan erilainen kuin yleensä ja kun se alkoi vain koko ajan lysähdellä maahan nameilla houkuttelusta huolimatta, en vain pystynyt enää jatkamaan. Ei ollut enää väliä, vaikka kyse olisikin ollut sitten kuumuudesta tai ihan mistä tahansa mitättömästä jutusta. Se huoli ja suru on niin käsittämätöntä, se pienikin mahdollisuus, että koira on taas kipeä. Itkua nieleskellen kiikutin Mörkön pois kehästä.

Hetken aikaa olin sitä mieltä, että jätämme Susun kanssa väliin. Ei olisi ollut alkuunkaan reilua mennä kehään tunneanturi-Susun kanssa testailemaan, josko saisi itsensä koottua. Susun vuoroon oli kuitenkin vielä aikaa ja kun emme osallistuneet paikallaoloonkaan (se vaatii vielä treeniä), niin ehdin hyvin asennoitua uudelleen. Susu oli hieno! Seuraaminen ja liikkeestä maahanmeno ok, seisomisessa vähän siirtelee tassujaan, luoksetulon stopissa annoin väärissä luuloissani sekä käsi- että äänimerkin, nouto hidas ja epävarma, estehyppy nappisuoritus. Mutta. Se yksi iso mutta. Kaukot. Jumii, jumii, jumii. Varmaan odotteli pallopalkkaa niin kovasti, että ei taas pystynyt toimimaan. Uskaltaisikohan mennä kokeeseen sen teorian varassa, että liikeiden aikana koira hyytyy sen verran, että ei odota palkkaa niin kovasti ja tekee nätit siirrot? Tai sitten se hyytyy niin pahasti, että ei siitä syystä nouse. Siinä kuitenkin häviää 30 pistettä ilmaan, jos kaukot eivät onnistu. Tilanne on täydellinen joko-tai: Susun kaukot ovat joko täyden kympin tai nollan arvoiset. Kun se tekee, suoritus on mainio.

Olin iloinen siitä, että jokseenkin valmiita liikkeitä on niin monta: seuraaminen, jäävät, luoksetulo ja hyppy. Seisomista pitää vielä hioa, mutta se on helppo homma, ja luoksetulon stoppi toimii myös pelkällä käsimerkillä. Noutoon Susu tarvitsee hurjasti varmuutta, koska nyt se hipsi kapulalle henkistä arpapeliä käyden ja myös palautti hitaasti. En haluaisi hinkata pelkkää perusnoutoa, joten kaikki kivat noutoharjoitusvinkit ovat tervetulleita! Ei ole niinkään väliä, mihin noudon osaan harjoituksen keskittyvät, koska meillä on petrattavaa joka vaiheessa ja kunhan vain saataisiin vaihtelua.

Tiistain noutajatokoissa Utran koulun kentällä yritin saada kehiteltyä sunnuntaisen kaukojumitilanteen, jotta pääsisin korjaamaan sitä. Alkuun seuraaminen ja luoksetulo pallopalkalla, sitten muutamia edestä perusasentoon siirtymisiä erikseen. Näiden jälkeen vaihdoin pallon namiin ja tein kaukojen alun koemaisesti – siihen asti, että Susu ei noussut. Jumitti siis jälleen. Alkukesästä kävin nostamassa Susun ylös, jos se ei itse noussut, mutta siitä ei ollut mainittavaa hyötyä, joten nyt vain sanoin hups ja otimme uudestaan. Kaksoiskäskyjä en ole koskaan kaukoissa käyttänyt, vaan ekalla on noustava. En muista, nousiko se toisellakaan yrityksellä, mutta lopulta saimme homman pelittämään. Mitäköhän tähän nyt keksisi? Voisi seuraavalla kerralla tehdä taas jonkun hauskan lelupalkkasetin alkuun ja sitten yhden kaukojen istumaannousun niin, että joku muistutukseksi nappaa vähän remmistä, jos Susu ei reagoi käskyyn. Voisi myös antaa kaukojen nyt olla pari viikkoa, sitten testata, ja jos toimivat, jättää niiden treenaaminen kokeeseen asti. Sitten sormet ja varpaat ristissä toivon, että se nousee tai vaihtoehtoisesti saamme kaikista muista liikkeistä kympit (krhm…)

Treenien loppuun teimme paikallaolon, kaksi minuuttia piilossa. Susu oli oikein rauhallinen eikä heilutellut tassujaan tai keikutellut peppuaan.

Maanantaina hakuilimme. Miksi maalimiesten palkkarasioissa olevat nakit ovat parempia kuin minun taskussani olevat? Ilmaisu sujuu lyhyellä matkalla hyvin, mutta heti ukkojen ollessa kauempana Susulla on liian kiire takaisin näytölle eikä se malta luovuttaa rullaa, vaan tiputtaa joko kesken matkan tai hutiloi eteentulon kanssa. Pakko myöntää, että edessä luovuttaminen on huono tapa, mutta pelkkä käteen luovutus on liian epäselvä ja sivulle Susu ei osaa tulla rulla suussa. Noo, ainakin Susulla on ihan mahdottoman suuri palo maalimiehille, mikä lienee koko homman perusta.

Mistäköhän sitä aloittaisi… Viime viikolta jäivät raportoimatta tiistain noutajatokot. Olen ilmoittanut Susun Nuuskujen kesätokoryhmään, jossa on aika vaihtuvasti porukkaa ja treenipaikkojenkin osalta kirjoa. Lähinnä ryhmässä treenaillaan alokkaan juttuja, mutta sekin on oikein hyvää häiriötreeniä perusasioihin ja mikä tärkeintä, saamme paikkamakuuseuraa. Viime viikolla teimme kaksi ryhmäpaikallaoloa, jotka molemmat aivan priimoja. Ei tiputellut lonkalle, piipannut tai vatkannut etutassuilla. Vaikea uskoa, miten koko liike oli ihan hajalla vielä reilu kuukausi sitten ja nyt, ihan ilman treeniä, on jo varsin varma. Taisimme vain treenata sitä silloin toukokuussa ennen koetta liikaa. Toisen paikkamakuukerran alussa Susun luokse yritti hipsiä kiharauros, mutta se ei ehtinyt metriä lähemmäksi. Se oli tosi hyvä treeni Susulle – valvottu ja hallittu toisen koiran karkaaminen ihan vierestä. Ei sitten kokeessa tule yllätyksenä, jos sattuu huono tuuri ja vieressä on joku vieteripylly. Kuuliainen pikkupaimen vain livautti korvat luimuun ja piti katseensa tiukasti minussa. Teimme myös luoksetuloa, erityisesti sen loppuosaa. Pomppomppomp sanoi aussie kun perusasentoon loikkasi. Päivällä sattuneen kaukojumin purkamista myös aloittelin.

Takaisin loppuviikkoon. Perjantaina suuntasimme viettämään mökkijuhannusta. Heti perjantai-iltana vepeilimme äidin hankkimalla jättimäisellä lasten kumiveneellä ja lauantaina jatkoimme haun ilmaisuharkoilla. Tallasin Susulle myös lyhyen jäljen lauantaina ja nyt oli nenätyöskentely kohdallaan. Ei puhettakaan viimekesäisestä älyttömästä hinkumisesta ja säheltämisestä! Itseoppiva tapaus tuo typy. Rullailua saimme hyvin alulle ja vepen liikkeet sujuivat nekin sutjakkaasti. Veneestä hyppy ei ole enää alkuunkaan jännä ja vientiin Susu lähtee innoissaan. Hukkuvan pelastusta otimme muutaman eikä siinä ollut ongelmaa – kai aussie nyt osaa loiskuvan patukan hakea! Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun perässä roikkuukin ihminen Koko viikonlopun yritin vimmaisesti korjata Susun kaukopelleilyjä ja lopulta kymmenien siellä täällä tehtyjen toistojen jälkeen oikea tekniikka alkoi taas löytyä. Tänään aamulla oli juhlallinen tunnelma, kun Susu poukkoili virheettömän ja napakan (istu)-maahan-istu-sarjan jo ihan hyvän näköisellä varmuudella viidestä metristä. Jipii! Koirien juhannukseen kuului toki paljon muutakin kuin treenaamista: makkaraa, uimista, veneilyä, mokkulan perässä kirmaamista, piiloleikkiä ja sitä rataa. Mörkö pysyi menossa mukana kaikki kolme päivää ja vaikka se onkin ollut nyt tavallista väsyneempi, painajaismaiset liikuntäkyvyttömyydet ja ontumiset eivät palanneet. Helpotus.

Sunnuntai-iltana kävimme vielä tuplatreeneissä, ensin agilityssä ja viimeiseksi illalla ilmaisutreeneissä kentällä. Agilityssä välähti kaksi kertaa ihan nanosekunnin ajaksi se fiilis. Arvatkaa vain, kuka oli niistä melkein olemattomista hetkistä enemmän kuin innoissaan ja jaksaa niiden avulla taas vääntää ja kääntää pari viikkoa seuraavien samanlaisten eteen? Nyt taas tuntuu, että kyllä se tästä. Minun asenteeni, nimittäin. Ilmaisuharkoissa Susulle otettiin kuusi ukkoa ihan lähelle. Fiksu aussie alkaa jo hoksata kuviota, mutta tietenkin rullan kanssa pelaaminen vaatii vielä paljon treeniä.

Sitten tapaus luoksetulo… Eilen aamulla päätin, että tänään on se päivä, kun liitän stopin varsinaiseen luoksariliikkeeseen. Heti ensimmäinen pysähdys oli ihan nappi, joten ajattelin jättää homman siihen yhteen ja tehdä muutaman vauhdikkaan läpijuoksun loppuun. Juu ei. Susu alkoi heti ennakoida pysähdystä ja hiipi taipaleen, vaikka seisoin päälläni. Lopulta se alkoi valua istumisesta maahan ja homma viimeisteltiin lähtöjumituksella eli koira ei lähtenyt tulemaan lainkaan luokse. Tämä on suorastaan mielenkiintoista, kuinka haka koira voi olla ennakoimaan ja yleistämään. Täytyy ottaa se siltä kannalta ja yrittää kehitellä jokin toimiva suunnitelma tähän liikkeeseen. Aika kakka maku jäi, mutta yritän nyt keskittyä siihen, että ainakin se pysähtyi. Susu sai treenin lopuksi hillua ihan kunnolla pallonsa kanssa, joten toivottavasti sille ei jäänyt samanlainen fiilis.

Eiliset hakutreenit olivat varsin onnistuneet. Susu näki, kun kaksi ukkoa livahti metsään ja hetken päästä pääsi etsimään ne. Tämä oli hyvä harjoitus, koska Susulla oli suuri luotto siihen, että kyllä siellä ne maalimiehet ovat, mutta joutui kuitenkin käyttämää kunnolla nokkaansa etsiessään. Tuloksena treenistä yksi kappale supertyytyväisiä aussieita.

Tänään tiistaina Mörkö pääsi lääkäriin monenlaisen asian tiimoilta. Sydän kuunneltiin terveeksi, saman tuomion saivat silmät ja näytepulloon hulahti verta Hannes Lohen geenitutkimusta varten. Huippu homma, että pumppu on kunnossa ja silmät kirkkaat. Oli myös rokotusten aika. Mörkön kanssa on aina niin kovin helppo olla lekurilla, sillä se ei rähjää tai sähellä turhia odotusaulassa. Kerta kerralta sitä jänskättää enemmän, mutta peloissaankin pikkukoira on ilahduttavan tasapainoinen heppu. Kysyin kortisonista ja sen sivuvaikutuksista. Turkki, iho, hampaat ja maksa, listasi Aho. Jo muutenkin liian lyhyestä odotetusta eliniästä kortisoni todennäköisesti nipistää jonkin verran pois, mutta Aholla oli hyvä argumentti: pakko valita kahdesta pahasta se pienempi ja tässä tapauksessa se on ehdottomasti kortisoni kipujen rinnalla. Veriarvoja voi Ahon mukaan tsekkailla silloin tällöin, jos haluaa. Koira ei tee tiedolla mitään, mutta minulle se tietäisi helpotusta tai tuskaa. Ensimmäisen toivossa niitä ehkä haluaisi kontrolloida. Katsotaan nyt.

Tänään iltatouhuksi tokoilimme Susun kanssa noutajaporukan kanssa. Pieniä uusia juttuja sinne tänne: piilopaikallaoloa, avoimen hyppyä ja kaukoja häiriössä pitkältä matkalta. Luoksepäästävyyttäkin tehtiin, ja vaikka me emme sitä periaatteessa enää “tarvitse”, on sitä aina hyvä muun elämän kannalta harjoitella. Ei ongelmia kopeloinnissa. Luoksariin yritimme eilisten traumojen jäljiltä löytää lisädraivia ja yllätyksekseni näkyvillä ollut pallo ei jumittanutkaan tällä kertaa Susua, vaan efekti oli päinvastainen.

Loppuun vähän muuta kuin koirajuttuja. Kameravanhukseni porskutti taas uskollisesti läpi koko viikonlopun eikä hyytynyt haastavissakaan olosuhteissa. Kuvausmääriin verrattuna peli toimii mallikkaasti, mutta vähän kuitenkin jo kutkuttaisi uusi runko – nykyinen jää auttamattomasti rannalle esimerkiksi sarjakuvausmahdollisuuksien suhteen, kun sitä vertaa yhtään uudempiin malleihin. Uusi tekniikkakaan ei tosin tuo vastauksia koirakolmikkomme kuvauksen kompastuskiviin: erityisesti siihen, miten saa tumman, vaalean ja siltä väliltä olevan otuksen sävyt hallintaan. Kun yrittää antaa tarpeeksi valoa mustanaamalle, pärähtää valkoinen kaverus railakkaasti puhki.

Luvassa koiranomistajan synkät tunnelmat, osa lukematon. Syringopäivitystä ja -ahdistusta siis. Maailman kamalin tunne lienee se, kun luulee menettävänsä rakkaan ystävänsä aivan pian, mutta pahana kakkosena kirivät tajuntaan jumahtelevat oirejysähdykset. Kuristaa kurkkua alkaa kirjata kaikkia Mörkön oireita ylös, koska se jos mikä on pelottavan pitkä rivi. Tänään taas klikkailin itseni sm-koirien tukifoorumeille ja päivän saldoksi voidaan kirjata kaksi uutta oirehavaintoa. Ominaisuudesta oireeksi, hupsista vain! Luulen tosin, että nämä jutut, joita kaiken aikaa pongahtelee esiin, eivät kaikki välttämättä ole nimenomaisesti syringon oireita, vaan yleisemmin neurologisia vaivoja tai lääkkeiden sivuvaikutuksia. Yhtä kaikki sairauteen niputettavissa kuitenkin. On myös joukko asioita, jotka voidaan heittää harmaalle epätiedon alueelle: mikä johtuu syringosta ja mikä ei? Jonkun syringoon menehtyneen koiran toinen silmä vuoti jatkuvasti ja omistaja koki sen sairauden oireeksi. Kas, Mörkönkin silmä vuotaa mutta sitä en taida vielä suostua syringon syyksi laittamaan. En pysty kehittelemään järkevää ketjua näiden kahden välille tiedoilla, mitä minulla on käytössäni.

Tassujen lipsuminen ja sutiminen vaikuttaa olevan tyypillistä syringosairastajille – ja minä kun olen pitänyt Mörkön hellyyttävät tassukarvat aika pitkinä, mikä on varmasti vain vaikeuttanut sen liikkumista laattalattioilla ja laminaatilla. Fiksuus huipussaan… Tai sanottaisiinko tietämättömyys. Tässä näkyy aika hyvin, miten tassut eivät millään pysy paikoillaan. Ja miten kovasti Mörkö tuossakin yrittää ja on iloinen… Karvojen pitäminen lyhyenä tai tassuvaha on auttanut monia rotutovereita liikkumisessa, kokeilemme josko ensimmäinen vaihtoehto auttaisi. Kummemmin lipsuminen ei tunnun Mörköä vaivaavan, mutta voi ajatella itse, miltä tuntuisi, jos koko ajan luisuisi ja valuisi ties minne.

Mörkö harvemmin pääsee sohvalle ensimmäisellä yrityksellä, se nousee monta kertaa etujaloilla reunalle ennen hyppäämistään tai sitten ponnistaa tuloksettomasti takaisin maahan muksahtaen. Monet syringokoirien omistajat ovat rakentaneet koirilleen portaita tai muita virityksiä helpottaakseen niiden pääsyä korkeampiin paikkoihin – hyppäämisvaikeudet ovat tuttua kauraa sm-perheissä.

Mörkö kaljuuntuu massusta. Tämän vuoden puolella koiran koko mahan ja rintakehän turkki on muuttunut nukkaiseksi ja nyt viime viikkojen aikana karva on tippunut aika isolta alueelta kokonaan. Kortisoni jättää jälkensä, siitä ei ole epäilystäkään. Muutenkin Mörkön ulkonäkö on muuttunut, kun vertaan nyt otettuja kuvia aikaisempiin. Lihaskato on hyvässä vauhdissa ja vaikka Mörkö ei milloinkaan ole ollut erityisen pulleassa kunnossa, nyt sen luut tuntuvat eri tavalla kuin ennen. Tavallaan se ei ole ulospäin  katsottuna laihtunut, vaikka vaaka väittää, että viime kesän himpun liian tuhdista kunnosta on tippunut kuusisataa grammaa pois. Kropan koostumus vain on muuttunut, jos nyt niin voi sanoa. Ei juurikaan lihaksia, luita ja läskiä vain. Viime vuoden puolella, kortisonin aloittamisen aikaan, Mörkö oli vielä enemmänkin turvonnut pallero, nyt oikeampi sana on kuihtunut. Mutta ihan hyvinvoivalta se ulospäin näyttää, häntä ainakin viuhuu ja ilme on iloinen (mikä nyt ei ylläolevassa kuvassa kaikkein parhaiten havainnollistu…), vaikka ei fyysinen kunto se parhain voikaan enää olla. Yksi kummallinen uusi piirre on myös, että minusta tuntuu, että Mörkön silmät ovat entistä ulkonevammat – ennen ne olivat juuri oikeanlaiset tummat, suuret ja pyöreät cavalierinsilmät, kun taas nyt iiriksen reunoilta vilkkuu valkoista todella usein. Olemme miettineet, voisiko kortisonin nesteen kerryttäjän ominaisuus vaikuttaa myös päähän ja silmät pullistuisivat siksi. Sarjassamme maalaisjärkiteoriat.

Juttelin erään toisen kroonisesti sairaan koiran omistajan kanssa jokin aika sitten. Hänen koiransa syö suunnilleen saman verran kortisonia painoon verrattuna kuin Mörkö, eikä ennuste maksan sinnittelytahdista niin ison kortisonimäärän vauhdissa ollut tällä koiralla toivoa antava. Parissa vuodessa peli poikki. Tästä emme olekaan lääkärien kanssa jutelleet, mutta Google kertoi, että maksasairaus tosiaankin on todennäköinen uhkatekijä kortisonin pitkäaikaiskäytössä. Jotten nyt ihan täysin jumalallisen hakukoneen varassa riippuisi, täytyy kysäistä lekurilta tästä(kin). Myös munuaiset ovat tulilinjalla, mutta tämän jo tiesinkin. Yksi sivusto kertoi myös tyhjentävän arvion siitä, että kortisonia Mörkön määriä jatkuvasti syövän koiran elinikä laskee noin viidellä vuodella siitä, mitä se muuten olisi. Tuleepa iloinen mieli! Katsotaanpa, cavalierit taitavat elää keskimäärin kymmenisen vuotta tai hieman yli ja Mörkö on pian viisi. En taida enää kummemmin googlailla.

Brinski ja Brinskin nyörissä roikkujat heittivät meille haasteen ja mehän toki otimme kopin. Nyt on pallo korissa ja sata faktaa poppoostamme kasassa – jokainen täyttä totta.

1. Mörkö ei täyttänyt mitään odotuksia.
2. En viisi vuotta sitten pitänyt mustaruskeasta väristä.
3. Tahdoin ehdottomasti nartun.
4. Sitten meille oli kolmen pennun pesueesta tarjolla mustaruskea poika. Arvatkaa vain, mietinkö kauan?
5. Tummalle kääpiölle piti keksiä nimi. Äitini ehdotti Mörköä ja se siitä sitten tuli.
6. Mörkö oli hauska pentu, melkein kuin tavallinen cavalier. Hirmu reipas.
7. Paitsi että se raivostui lähtötilanteissa hurjaksi verikoiraksi. Kiihtymys ei ollut mitään pikkupennun rääkymisuhmailua.
8. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että Mörköstä kasvaisi ystävällinen ja hyväntahtoinen kaveri.

9. Nyt Mörkö on kaikkea muuta.
10. Monen mielestä Mörkö on varmasti aika kamala, vaikka kukaan ei sitä myönnäkään siskojani lukuun ottamatta.
11. Mörkö on huonokäytöksinen, pahanhajuinen ja kovaääninen.
12. Se on aggressioasioissa salakavala ja vaikea tulkittava.
13. Toisaalta Mörkö on myös äärimmäisen symppis pikkueläin.
14. Temppuillessaan ja tokotellessaan Mörkö on parhaimmillaan, häntä vain viuhuu ja se rakastaa koko maailmaa pienellä olemuksellaan. Silloin se saattaa jopa hurmata jokusen ihmisen.
15. Toista oli Mörkön nuoruudessa. Moni julisti haluavansa pienen koiran Mörkön touhuja hetken seurattuaan. “No jos niitä kerran tuollaisiakin on, niin…”

16. Minua Mörkön kaksoispersoona ei haittaa.
17. Itse asiassa niitä on ehkä kolme. Kolmas on säälittävällä tavalla sairas koira, joka vain kyyhöttää selkä kyyryssä jalat täristen tai nukkuu rättinä pimeässä huoneessa.
18. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi rakastan Mörköä niin paljon, että välillä se jopa ahdistaa.
19. Muiden on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeä Mörkö minulle on. Mörkö kun on mitä on.
20. Minulle Mörkö on parhain ystävä, mitä toivoa saattaa. Minä kunnioitan Mörköä ja sitä, että se on vakavasti sairas.
21. Mörkö ei kunnioita minua, mutta se luottaa minuun. Muuta ei tarvita ja näin se toimii hyvin.
22. Ajattelen Mörkön kuolemaa joka päivä.
23. Se on ihan liian paljon, kammottavan paljon.
24. En tosiaankaan osaa elää tämän asian kanssa hetkessä.
25. Nytkin kirjoitan vain ikävistä asioista enkä kerro, mitä kaikkia ihania puolia Mörkössä on.
26. Sen sijaan vain ahdistun koko ajan enemmän siitä, että sairauden kulkua ei voi millään ennustaa.
27. Positiivisia asioita ei edes olisi vaikea löytää.
28. En ole esimerkiksi koskaan tavannut toista noin sisukasta ja taistelutahtoista cavalieria. Tuollaista hurjaa minirotikkaa, joka uskoo itseensä hirmuisen lujasti.
29. Tokokoirana Mörkö on mainio ja agilityssä sillä on satavarma vauhdikas juoksukontakti puomilla. Ellei se satu kompastumaan korviinsa.
30. Näyttelykehissä Mörkö loisti. Sillä oli sellainen kehäkarisma, joka valloitti jokaikisen.
31. Valovoimaisuus ei riittänyt virallisissa näyttelyissä. Reipas rimpula pikkunenäni todettiin kehissä vipeltäessään pääosin Hyväksi. Liian sporttinen ja epävakaasti liikkuva. Kuitenkin kaunissilmäinen ja sattumalta erinomaisen luonteen juuri kehäkierrosten aikaan omannut.
32. Mätsärimenestys taasen oli läpihuutojuttu tuolla jollain. Mörkössä sitä jotain on vähintäänkin tupla-annos.

33. Todellisuudessa Mörkön menetys on vain ajatusleikki.
34. Pieni koirani kun elää niin hetkessä ja niin täysillä, että ei sellaista superasenteella varustettua ilopakettia voida viedä noin vain.
35. Melkein naureskelen ajatukselle, että se oikeasti voisi kuolla vaikka vuoden sisällä. Tai kuukauden.
36. Valitettavasti asia on juuri niin.
37. En viitsi edes uhrata ajatusta sille, miten siitä sitten joskus selviän.
38. Ei sellaisesta selvitä.
39. Eihän mikään toimi ilman noita pehmeitä hapsutohveleita vierellään.
40. Neljäkymmentä surkufaktaa. Melkein puolet. Täyskäännös.

41. Varma hupifaktojen lähde on laumamme noutaja, joka on varsinainen vanhuus ja viisaus.
42. Topin elämässä on kolme kovaa: syöminen, noutaminen, uiminen. Niitä harjoitetaan oman lauman parissa, joten perhekin on aika tärkeä.
43. Topilla on suuri ja muuntautumiskykyinen nenä.
44. Kun Topi nukkuu, nenä on kuiva ja lämmin.
45. Kun Topi heräilee, nenä on nahkea ja viilenevä.
46. Kun Topi touhottaa, nenä on märkä ja kylmä.
47. Kun Topi haistelee, nenä heiluu akselistaan Topista katsottuna yleensä oikealle. Nenä laajenee, pienenee ja sitten se heilahtaa.
48. Kun Topi nuuskuttaa oikein tarmokkaasti, nenä ääntelee.

49. Topi on hienovaraisen kerjäämisen mestari.
50. Kerjätessään Topi asettaa etutassunsa sievästi ihan kiinni toisiinsa ja sen päälaki tuoksuu kanelipullalta.
51. Usein Topi myös röhkii ja painaa päänsä ruokailijan syliin.
52. Topin kerjäyskäytös on useamman vuoden säännöllisen vahvistehistorian ansiosta Topin varmin liike. Onnistuu myös vaikeassa häiriössä.
53. Epäonnistumisia ei juurikaan tapahdu.
54. Samaa ei voi sanoa kaikista muista taidoista.
55. Topi on malliesimerkki sinne päin -koirasta. Perusasennon paikka määräytyy mielentilan mukaan 360 asteen sektorin sisälle.
56. Topi on periaatteessa nopeaoppinen elukka. Periaatteessa-sanan merkityksen avatakseen täytyy nähdä Topi tositoimissa…
57. Topi osaa agilityn pujottelun miten päin vain, vepen viennin tyylipuhtaasti, haastavan voittajaluokan verijäljen tuosta vain ja vaikka mitä muuta, mutta ehdottomasti vaikein tähän asti opeteltu asia on eräs harmittoman oloinen temppu.
58. Kuka arvaa, mikä?
59. Vinkki: Läheisyyskammoisesta koirasta se on superällö.
60. Se on pusun antaminen ihmiselle.
61. Alunperin ajattelin opettaa Topin nuolaisemaan naamaani, mutta oppimisprosessi eteni sen verran hitaasti eikä edes kovin varmasti, että tyydyin nenätähtäykseen jonnekin naamataulun liepeille.
62. Vieläkin, kun Topi kuulee sanan “pusu”, se yrittää ensin kalastaa namin vain heiluttelemalla nokkaansa neljän millin päässä kasvoistani. Ettei vaan tarttis joutua fyysiseen kosketukseen.
63. Topin ruokaorientoituneisuus näkyy lukuisissa asioissa.
64. Mukavuudenhaluinen jokasään turremme kömpii makkarista aamuisin vasta tasan sitten, kun leipäpussi rapsahtaa kutsuvasti.
65. Lenkillä Topi käyttää jokaista viiksikarvan värähdystä tekosyynä palkintoon. Usein se yrittää hankkia murua rinnan alle pyytämällä namia kakkaamisen jälkeen.
66. Fiksuuden huipentuma. On se. Mahtava persoona.

67. Susu on narttu. Sitä tuskin ei käy kukaan epäilemään edes henkisellä tasolla.
68. Minulla ei ole enää vaikeuksia ymmärtää vannoutuneita urosfaneja.
69. Ennen kyllä oli.
70. Susustakin pitäisi varmaan keksiä jotain henkevää sanottavaa. Narttumaisuus vain sattuu olemaan aika tyhjentävä sana tässä yhteydessä.
71. Sususta olisi tullut Viiru, jos se olisi ollut Lilli.
72. Parasta Susussa on sen sata lasissa -ominaisuus. Ja sen uskomaton keskittymiskyky. Ja seurallisuus. Ja vietikkyys. Ja leikkisyys. Ja aika moni muu juttu. Mainio paimen.
73. Susu on nostanut varhaiskypsyyden ihan uusiin sfääreihin, mitä treenaamiseen tulee.
74. Muissa asioissa se on keskeneräinen kuin raaka kiivi. Usein aika karvas, mutta hyvä siitä vielä tulee. (fakta nro 74 ja puoli: älkää kysykö, miksi kiivi – se vain tuli ensimmäisenä mieleen eli en tiedä itsekään) (fakta nro 74 ja kolme neljäsosaa: huomaan viimeistään nyt, ettei faktojen keksiminen ole omiaan nostamaan luovuutta lentoon, vaan efekti lienee päinvastainen)
75. Susu on kaikessa kekseliäisyydessään hupaisa elukka.
76. Varon kertomasta sitä sille itselleen, sillä elämä on nimittäin Susun mielestä hetkittäin varsin vakava asia.

77. Treenaaminen se vasta vakava asia on. Helpottaa mutta myös vaikeuttaa minun työtäni.
78. Kun Susu on hommissa, niin silloin se tosiaan on, mutta työtapaturman sattuessa hommaa ei kuitata vain olankohautuksella.
79. Faktojen keksiminen Sususta on vaikeaa. Voisin luetella liudan päivänselvää nippelitietoa, mutta koska jokainen osaa avata KoiraNetin ja sitä rataa tai selailla blogiamme, uhkaa listasta tulla väkisin väännetty. Alle puolitoistavuotiasta koiraa ei vielä tunne kuin omia taskujaan osatakseen tehdä siitä yhtään syväluotaavampaa analyysia.

80. Kaksikymmentä faktaa jäljellä. Ehkä olisi aika sohaista aihealuetta, jota ei kaiken tämän kotisivu- ja blogihistorian aikana ole pahemmin käsitelty.
81. Minä olen Sirkku. Tämän faktan numero miinus kuusikymmentäviisi kuuluu myös perustietoihin.
82. Vauvana istuin rattaissa ja pläräsin lehtiä. En ollut urheilullinen lapsi, en edes erityisen aktiivinen.
83. Jotain tapahtui välissä ja nyt ravaan luistelu-koiraharrastukset-lukio -akselilla joka päivä kellon ympäri. Ajoittain harvinaisen epätoivoista puuhaa.
84. Olen pilkunviilaaja. Konkreettisesti ja vähemmän konkreettisesti.
85. Pidän koirista, niistä puhumisesta ja niistä kirjoittamisesta. Pidän myös koiraihmisistä ja ihmisistä yleensäkin. Puhun usein liikaa, kun vauhtiin pääsen, ja etenkin kirjoitan.
86. Harvoin tulen ajatelleeksi, ketkä kaikki tätäkin faktaa sattuvat lukemaan.
87. En ehkä halua tietää. Sen jälkeen nolottaisi ja paljon. Häpeä vain kasvaisi, kun ajattelen, mitä kaikkea olen tänne vuodattanut.
88. Kävijälaskuri naputtaa kuitenkin sellaiseen tahtiin, että lukijakuntaan taitaa kuulua muutama muukin äitini lisäksi. Kuka tunnustaa?
89. Vuosien aikana olen saanut huomata, että tasan eivät mene nallekarkit. Siksi ahdistun ihmisistä, joilla on upeat terveet koirat ja jotka silti löytävät treenistä toiseen pelkästään asioiden nurjat puolet. Vaikka ongelmakohtiin keskittyminen on nimenomaan inhimillistä ja teen itsekin samaa.
90. Olen niille ihmisille myös kateellinen. En katkera, mutta kateellinen.
91. Jokaiselle terveen cavalierin omistajalle. Jokaiselle, joka ei saa joka aamu ja ilta iskua näprätessään lääkekapseleiden kanssa pitääkseen koiransa hännän heilumassa.
92. En ylläty enää itsekään, että luisun jälleen tähän aiheeseen. Syringomyelia. Kirosana.
93. Mörkön sairaus on ehkä vähän liikaa minulle. Tosin niiden tarinoiden ja videoiden perusteella, joita olen ajautunut katselemaan, syringosairaan koiran kanssa eläminen ei sovi erityisen hyvin kenellekään.

94. Kliseistä, mutta minulla on kolme maailman parasta koiraa.
95. Yhdellä on onnettoman huonot hermot.
96. Toinen on parantumattomasti sairas.
97. Kolmannesta en enää sitten uskaltanutkaan odottaa mitään.
98. Aika monta kymmenen litran saavia saisi täyteen kaikista kyynelistä, mitä olen koirien takia pillittänyt.
99. Silti. Tosiasioita ei pidä kiistää.
100. Parhaita mitä parhaita.

Nyt on vaikea tehtävä… Monta saa laittaa? Haastaisin mielelläni vaikka kaikki lukijat, mutta kärtetään nyt faktoja julkisesti vaikkapa Inkalta,  Heidiltä ja Empulta.

Hurmataanko tällä älykkäällä ja sielukkaalla katsella tuomari huomenna? Toivottavasti! Totta puhuen en vieläkään osaa suhtautua näyttelyihin sillä odotuksella, että sieltä voisi saada jopa jotain muuta kuin sinisen tai punaisen muovinauhan kotiinviemisiksi.

Keskiviikon agilityissä emme tehneet paljoa. Keppien lähetyksessä onnistuin survaisemaan Susua tassulle, minkä jälkeen paimen oli varovasti sitä mieltä, että uusi tallominen voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Nätisti kieputteli putkihässäkän, mutta edelleen asennetta kuulutetaan saapuvaksi myös agikentälle. Lopuksi teimme puomin kontaktia patukkapalkalla, ensin avustajan kanssa ja sitten ensimmäistä kertaa pari toistoa niin, että patukka lensikin minulta. Tosi hienosti Susulla oli tähtäin eteenpäin eikä kuikuillut jälkimmäiselläkään toistolla perääni, vaan keskittyi alustan täppäämiseen.

Torstaina tokoilimme Kaisan, Lauran ja Katjan kanssa pesiskentällä. Susun kanssa emme tehneet ihmeempiä, ainoastaan vauhtiluoksareita (se loppuosa..) ja oikein urakalla luoksepäästävyyttä. Jälkimmäistä lähinnä vain oman mielenrauhani takaamiseksi, joka on kyllä tällä hetkellä karannut jonnekin kauas horisonttiin. Tänään nimittäin iski ihan järkyttävä paniikki kokeen takia. Ei siis mikään pieni positiivinen kutkutus, vaan kunnollinen kauhu. Nyt pitäisi oikeasti pystyä rauhoittumaan ja tehdä vain oikein onnistuneita mielikuvasuorituksia, ei maalailla taukoamatta kauhuskenaarioita siitä kaikesta, mikä kokeessa voi mennä pieleen. Erityisesti paikallaolon suhteen olen ihan hysteerinen ja tänäänkin olemme tehneet neljä paikallaoloa superpalkalla – aamulenkillä kaksi, kauppareissulla yhden ja vielä iltalenkin päätteeksi viimeisen. Voi Susu-parka, pilaan sen fiiliksen vielä tällä panikoinnillani.

Mörkökin oli torstain treeneissä mukana. Se oli niin hellyttävän taitava ja reipas, että taas piti palata sen suuren kysymyksen äärelle eli miksi. Jalat täristen ja leuka väpättäen pieni koira teki kaiken niin täydellisesti kuin vain voi tehdä. On niin väärin, niin hirveän kamalan väärin, että Mörköltä voidaan ottaa elämä pois milloin vain. Tiedän, että näitä asioita ei pitäisi ajatella, vaan yrittää elää täysillä hetkessä, mutta en pysty siihen. En vain pysty. En tiedä, pystyykö kukaan oikeasti.

Tällä viikolla on tuntunut melkein kuin olisi kaksi koirasosiaalista elukkaa. Torstaina lenkkeilimme porukalla, mukana oli lauma eri-ikäisiä narttuja ja yksi juoksuinenkin. Mörkö oli onnesta soikeana ja viipotti iloisesti muiden perässä, ja Susukin oli varsin riemuissaan. Aussie hippasteli pikkuisen Vonka-kelpien kanssa tuhatta ja sataa, eikä muidenkaan kanssa ollut ongelmia. Tänään heitimme mukavan lenkin lauantai-illan päätteeksi Heidin ja tollerien sekä Ninkan, Peppi-sprinkun ja Vappu-pyrrin seurassa. Susu ja Vappu räpättivät neitimäisesti alkulenkistä kahdestaan pusikossa eikä Vappu sen jälkeen oikein lämmennyt Susun sinnikkäille leikkiinkutsuyrityksille. Varsinainen ihme kuitenkin tapahtui, kun Susu höpelönä koikkelehtiessaan sai Nuuskun innostumaan muutamaan leikkispurttiin! Se oli suuri saavutus, sillä Heidin kertoman mukaan harvassa ovat ne kerrat, kun Nuuskis on vanhemmalla iällä laittanut tassua toisen eteen vieraan koiran kanssa leikkimielessä. Hyvä tytöt!  

Kun iltapäivisin tulen kotiin koulusta ja päästän koirat pihalle, tassuttaa Topi keskelle pihaa, istuutuu niille sijoilleen ja kääntää kirsunsa kohti aurinkoa. Siinä se sitten napottaa silmät sirrillään kuin tatti eikä liikahda suuntaan eikä toiseen. Nyt on Topinkin mielestä kevät todella tullut!

Maanantaina pyörähdimme Susun kanssa lääkärissä rutiinipiikityksillä. Kysäisin Jussi-lääkäriltä Mörkön mahavaivoista, joiden epäilen johtuvan pureskelluista purkanpaloista, joita töpselinenä maanisella tarmolla kortisonihuuruissaan yrittää imuroida lenkkipolkujen reunoilta. Niinä hetkinä, kun samana yönä viidettä kertaa puoliunessa odottelee koiraa pihan perukoilta sisään tai kotiin tultuaan kuuraa kakkaista lattiaa puoli tuntia, kuonokoppa ei ole tuntunut yhtään hullummalta ajatukselta. Enkä ole voinut olla kiroamatta tuota luvattoman kurjaa sairautta, josta koko perheen ja etenkin Mörkön täytyy monin tavoin kärsiä. Jussi määräsi Mörkölle Inupektia kuuriluontoisesti ja toivotaan, että se ja tasapainoinen ruokavalio auttavat.

Syringosta tuli puhetta enemmänkin. Oli niin mahtavaa huomata, miten lääkäri oli oikeasti kiinnostunut sairaudesta! Ja minähän siitä puhun vaikka maailman tappiin asti Cavalierien terveystilanteesta ajauduimme kätevästi koirarotujen jamaan yleisestikin. Ei hyvin mene monilla muillakaan.

Susu saa pian lisänimen harmaa liito-orava – sen verran mallikkaasti ovat sen agilityt nyt sujuneet. Olen viime treeneissä yrittänyt kaikin keinoin vetää selvän rajan agilityn ja tokon välille. Ennen Susulla oli selvästi vaikeuksia toimia eri lajien eri treeneissä, kun toisessa vahvistettiin toista ja toisessa toista. Nyt olen jättänyt kaiken tokonipotuksen agista pois ja muutos on ollut uskomattoman näkyvä. Voi vitsi, miten nyt tykkään tehdä tuon elukan kanssa! Alkaa löytyä lisävaihde, joka kiihdyttää koiran lasiin ainakin sen satakymmenen. Kontaktien kanssa on vielä pitkä matka kuljettavana, mutta kepeillä on valoa tunnelin päässä. Ne ovat melkein suorassa linjassa ja lopun kiirehtimisongelma tuntuu olevan selätetty. Huippu aussie.

Ongelmien määrä on kuitenkin vakio. Tokossa pitää tsempata ja nimenomaan minun, ei niinkään koiran. Tänään kävimme treenaamassa Kaisan ja Ella-koikkerin kanssa. Paikallaolo oli priimaa, samoin luoksetulot, mutta kaikessa muussa tarvitsisin potkun peppuun. Suunnittele, suunnittele, suunnittele – muuta eivät onnistuneet treenit vaatisi.

Nyt on etelänmatka tehty, tosin tällainen koiraversio. Muut suihkauttavat lentokoneella Thaimaahan grillaamaan itseään, mutta me tyydyimme edellisvuosien tapaan turvallisesti kotimaan rajojen sisällä autoiluun. Onhan se 500 kilometriäkin jo aika paljon etelään… Topi jäi kotiin nautiskelemaan ylhäisestä yksinäisyydestä ja siskoni ylenpalttisesta ruokatarjoiluista, mutta Mörkö ja Susu pääsivät mukaan matkaan.

Maanantai meni matkustaessa. Lahden kohdalla eläinsairaala Aistista soitettiin, että cavalierien syringoasiantuntija Sigitas ei olisikaan huomenna paikalla, vaikka olimme nimenomaan varanneet hänelle ajan. Kieltämättä kismitti, sillä vaikka Aistin muutkin neurologit osaavat asiansa, olisi ollut kaikkein hyödyllisintä keskustella asioista Sigitaksen kanssa. No, ei siinä vaiheessa enää tosiaankaan viitsinyt takaisinkaan kääntyä, joten en perunut Mörkön aikaa.

Hyvinkään mummola on majapaikkana kummallekin karvakaverille tuttu, joten taloksi asettumiseen ei palanut aikaa. Heti ensimmäiseksi Mörkö esitteli huikeiksi jalostuneita ruokavarkaan taitojaan kipuamalla vartioimatta jätetylle päivällispöydälle ja imuroimalla yhden kerroksen Pandan juhlakonvehteja. Suklaa on ollut aina Mörkön suurin unelmaherkku ja kylläpä sillä nyt oli tyytyväinen ilme. Vihdoin ja viimein, neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen suklaaryöstö onnistui kuin onnistuikin. Onneksi konvehdeissa suurin osa on jotain muuta kuin suklaata eikä herkkujen popsimisesta ei aiheutunut Mörkölle edes mahanpuruja.

Tiistaiaamuna köröttelimme Aistiin Vantaalle. Mörkö viipotti Virtatietä häntä polleasti pystyssä, mutta heti kun haistoi ulko-oven raosta tutut hajut, alkoi koiraa epäilyttää. Sisällä jo pelotti ja Mörkö piiloutuikin penkin alle. Hilse humahti turkin pintaan hetkessä. Vaa’alla pikkukoira painoi 9,3 kg eli vain sata grammaa on tullut kesästä lisää. Mörköä kesällä hoitaneen neurologi Janis Jeserevics sai kauhistuneen mulkaisun osakseen, mutta kiltisti Mörkö kuitenkin tuli tutkimushuoneeseen. Janis kyseli Mörkön voinnista ja oli sitä mieltä, että lääkitystä ei ole tarpeen muuttaa ja voimme jatkaa eloa entiseen malliin. Mikäli oireet palaavat lääkkeistä huolimatta ja pahenevat, on vain yksi vaihtoehto, “then they go to heaven”. Gabapentinin annostusta ei tarvitse edes yrittää laskea, mutta kortisonia tulee antaa niin vähän kuin mahdollista. Koiran elämänlaadun pitää kuitenkin pysyä hyvänä eli Mörköllä se tarkoittaa 2,5 mg Prednisolonia vuorokaudessa. Vaikka kortisonin pitkäaikaisella käytöllä on vaikutusta esimerkiksi munuaisiin, estää se ainakin jossain määrin taudin etenemistä. Jotenkin vaikuttaa aivonesteeseen.

Niinä muutamina kivuliaina hetkinä, joita viimeisen puolen vuoden aikana Mörköllä on ollut, olemme antaneet sille helpotukseksi Rimadyliä. Onneksi se tuli puheeksi, sillä Rimadyliä ei missään nimessä saa antaa kortisonin kanssa. Seuraukset voisivat olla tuhoisia, joten onni onnettomuudessa ettemme ole antaneet Rimadyliä kuin ne muutamat kerrat. Agilityä Janis ei heikentyneen koordinaatiokyvyn takia suositellut emmekä sitä ole viime aikoina juuri tehneetkään, mutta kaikenlaista muuta pientä puuhastelua on hyvä harrastaa. Ulkoisesti Mörkö vaikutti hyväkuntoiselta eikä ole liian pulleakaan. Hyvä niin, sillä Mörköä on todella vaikeaa pitää sutjakkaana – se kuluttaa äärimmäisen vähän mutta on kuitenkin lääkityksen takia aivan maanisen ahne eikä kaihda ilman lupaa ottamista. Janis ei sen kummemmin Mörkö tutkinut, mutta sen vähän Mörkö antoi kiltisti kopeloida itsensä. Taisi pelottaa niin paljon, että ei riittänyt kanttia murista.

Lääkärireissun jälkeen suuntasimme toiseen mummulaan. Susu suhtautuu vanhuksiin ihailtavan hyväntahtoisesti eikä yhtään tarvitse pelätä, että se käyttäytyisi arvaamattomasti. Paimenen maltti ei vain oikein riitä istuskella paijattavana, mutta se ilahdutti mummuani ja isokummiani suuresti leikkimällä heidän kanssaan pehmopossulla.

Kävimme myös kauppareissulla. Äitiä odotellessamme palloilimme Myyrmannin ympäristössä, mutta ei sieltä mitään jännää tainnut löytyä. Oikein kauniisti molemmat koirat kävelivät löysällä remmillä muista ihmisistä ja koirista välittämättä eivätkä katusoittajatkaan aiheuttanut suuria tunteita, mikä Susun kohdalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollista. Hampurilaiset puistonpenkillä syötyämme hurautimme viereiseen Kaivokselaan Hannaa, Susun Mai-serkkua ja Pinja-seropia tapaamaan. Tunnelma koirien kesken oli vähän unelias eivätkä ne intoutuneet leikkimään keskenään, mutta sulassa sovussa olivat kuitenkin. Kiersimme parin tunnin lenkin mukavissa metsämaisemissa Silvolan tekoaltaan ympärillä. Mörkö oli erityisen pirteä ja jaksoi kävellä todella reippaasti koko lenkin. Lenkkeilyn jälkeen käväisimme Hannalla sisällä, mutta kauan emme ehtineet istuskella ennen kuin Sarianne ja Susun Aksel-veli tulivat moikkaamaan. Aksu-parka sai kipakat häädöt Susulta useaan otteeseen, mutta onneksi Mai sentään leikki Aksun kanssa. Taidamme olla Susun kanssa taas lähtöruudussa toisiin koiriin luottamisen suhteen… Todennäköisin syy tähän ovat juoksut, jotka nyt siis pari viikkoa sitten päättyivät. Toivon mukaan tilanne rauhoittuu taas, kun hormonit tasaantuvat ja käymme ahkerasti lenkkeilemässä koiraporukalla. Ikävää, jos tuollainen räjähdysherkkyys olisi pysyvää. Sori Aksel! Toivottavasti Susu on vähän myötämielisempi seuraavalla kerralla.

Oli todella mukavaa nähdä Hannaa ja Sariannea koirineen, kiitos seurasta

Yhteen päivään saa mahdutettua yllättävän paljon asioita ja kun lopulta pääsimme iltakahdeksan jälkeen takaisin Hyvinkäälle, maistui uni yhdelle jos toisellekin. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään, minkä jälkeen lähdimme takaisin kohti kotia. Ennen sitä oli kuitenkin käytävä terrieri.netin myymälässä, kun sellainen kerta vierestä löytyi. Mörkö sai uuden 3-in-1 -haalarin, pikkuruisen narupallon ja punaisen spanielikupin, Susu yhden wuban lisää, Topi suuren oranssin vesiwuban ja koko lauma ravintolisiä, herkkuja ja uuden kelluvan mokkulan. Mitä sitä nyt ei koirilleen ostaisi?

Elämä alkaa asettua viimeinkin hiljalleen taas raiteilleen. Nyt ovat niin kennelyskä kuin juoksukin selätetty ja toivottavasti pian pakkasetkin. Tyhjänpanttina kotona oleskelu ei sovi Susun kaltaiselle aktiiviselle menijälle ja se on näkynyt myös arjessa. Haukkuminen on lisääntynyt hurjasti ja Mörkö on saanut osakseen kohtuutonta kyttäystä. Eiköhän tilanne taas tästä tasaannu, kun Susu saa jälleen vähän muuta mietittävää kotikarjansa paimentamisen sijaan.

Minulla sen sijaan on mietittävää riittänyt, vaikka treenien osalta mitään ihmeellistä ei ole viimeisten viikkojen aikana tapahtunutkaan. Erityisesti Mörkön tarinan julkaisemisen jälkeen syringoasiat ovat pyörineet päässä välillä vähän turhankin tiuhaa tahtia. Kirjoitukseen tulleet kommentit innostivat pohtimaan monia asioita vielä tarkemmin ja auttoivat avaamaan myös uusia puolia juttujen tarkasteluun – kiitos kaikista kommenteista, tuesta ja näkökulmista! Valtavirtaa vasten ei ole aina helppo kulkea, joten oli helpottavaa huomata, että en ole ihan höperöitynyt ja keuhkoa asioista turhan takia. Myös rotupalstalla on kuohunut asian tiimoilta viime päivinä enemmän ja vähemmän, sillä eriäviä kantoja aiheeseen liittyen riittää. Kunpa vain voitaisiin unohtaa turhista asioista vouhkaaminen ja keskittyä olennaiseen eli koiriin ja tässä tapauksessa niiden hyvinvointiin. Ihan liikaa takerrutaan pikkuseikkoihin, luodaan vastakkainasetteluja ja liikutaan teoreettisella tasolla. Kyse on kuitenkin raa’asta todellisuudesta, joka toteuttaa itseään ympäri maailmaa koko ajan. Kiljuvia, itseänsä pakonomaisesti rapsuttavia cavaliereja on aivan liikaa.

Välillä haluaisi itsekin paeta omia ajatuksiaan, sulkeutua siihen vaaleanpunaiseen kuplaan ja kuvitella, että kaikki on hyvin. Sitähän me kaikki toivomme – jaksan kuitenkin vielä uskoa siihen, että kukaan ei pahuuttaan sairaita koiria teetä. Olisi niin mukavaa vähätellä syringoa, sydänvikoja tai muita ongelmia, edes ihan himpun. Sen verran, että kestoahdistus hellittäisi hetkeksi. Samalla tietää, että minkä taakseen jättää, edestään löytää. Totuudelta silmänsä sulkeminen palvelee ehkä ihmisten välisiä suhteita, mutta ei koiria piiruakaan. Välillä on ihan uskomattoman vaikeaa ymmärtää hyssytteleviä ja vähätteleviä ihmisiä. Totuuden vääristely vihastuttaa, itkettää sekä tukahduttaa ja kaiken yllä on jatkuvasti suuri kysymys miksi.

Topi, Mörkö ja Susu ovat onneksi näitä kurjista ja päättymättömistä pohdinnoista autuaan tietämättömiä. Topi kävi tiistaina vuosittaisessa terveystarkastuksessa äidin kanssa;

Ihanteellinen ravitsemustila ikäisekseen

Topi ei siis ole liian lihava lääkärin mielestä. Eivät kaikki koirat opi aikuisinakaan avaamaan jääkaappia eikä kaikille edes pallien poisto tuo tuota arvokasta taitoa.

Topi kävi tiistaina rokotuksilla ja terveystarkastuksessa. Koira on terve, hyväsydäminen, sopivan laiha, puhdaskorvainen, kirkassilmäinen. Patit ovat rasvapatteja. Itse asiassa rasvapatit ovat vähentyneet. Kynnetkään eivät ole lohkeilleet. Voisiko johtua barffauksesta?

Topi loukkaantui lääkärissäkäynnistä niin että murjotti koko kävelymatkan kotiin. Miten voit viedä minut tuollaiseen paikkaan, jossa vieraat ihmiset koskevat minuun? Etkä ottanut edes nakkeja mukaan. Paha nainen!

Barffaus on tehnyt Topille ihmeitä, aivan kuten odotettavissakin oli. Koiran kroppa on ihan muuttunut, kaikki se ylimääräinen pöhötys on kadonnut ja poika on oikein timmissä kunnossa. Ikäviltä kynsien lohkeiluilta ollaan vältytty kokonaan tänä vuonna, vaikka pakkaset ovat paukkuneet kovemmin kuin pitkään aikaan. Kylläpä saa olla kiitollinen täysin terveestä, jo seniori-ikäisestä koirasta.

Susu pääsi eilen pitkästä aikaa agihallille. Voi sitä riemua! Lämmittelylenkillä Susu huusi ilosta ja hepuloi pitkin hankia. Tauon aikana oli loksahtanut monta palaa kohdalleen ja Susu oli, jos mahdollista, entistäkin mukavampi treenikaveri. Muiden suorittaessa rataa se odotteli tyynesti istuskellen entisen jatkuvan piipityksen ja kiljumisen sijaan, ja radalla vaihde kääntyi sekunnissa vietikkääseen draiviin niin kuin pitääkin. Nyt Susu hakee hyppyjä jo todella hyvin itse, vaikka onkin yhä näppärän herkkä kaikille oman liikkeeni muutoksille. Paimentytöllä on agilityssä yllättävän vähän sellaista röyhkeää “mie ite” -asennetta – ainakin vielä tähän mennessä…

Mietin pitkään, julkaisenko tätä tekstiä lainkaan. En niinkään siksi, että asiasta julkisesti kertominen tekisi kipeää, vaan siksi, että koiramaailmassa monet asiat on tapana sulkea lukkojen taakse. Yritin tämänkin peittää totuutta pakenevilta silmiltä, mutta jostain syystä blogi herjaa salasansuojattuja merkintöjä eikä suostu avaamaan niitä. Kohtalon ivaa? Ehkä.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa tämän kertomuksen pohdintoineen paitsi muistoksi itselleni, myös avuksi muiden syringosairaiden koirien omistajille. Koska menneisyydellä on lisäksi tapana hämärtyä ja vääristyä omien toiveiden mukaiseksi, haluan tallentaa tapahtumat niin totuudenmukaisina kuin se vielä suinkin on mahdollista. Jo nyt huomaan värittäväni vuoden takaisia käänteitä sen sävyisiksi, kuin toivoisin niiden olleen.

Näin ollen surullisena, en tippaakaan ylpeänä, esitän piskuisen arjen ritarin, maailman rakkaimman pikkukoiran Mörkön tarinan juuri niin ahdistavana kuin se todellisuudessakin on. En tiedä, herättääkö Mörkön kivun vuosi ulkopuolisissa sen suurempia tunteita, mutta itseäni sen tapahtumat ahdistavat joka ikinen päivä. Nyt ne antavat jo hengittää, mutta välillä on tuntunut, että keuhkotkin puristuvat niiden paineesta kasaan.

Erehdyin selailemaan Topin ja Mörkön vanhaa blogia. Nurinkurista kyllä, Mörköstä kertovien juttujen lukeminen tuntuu sitä pahemmalta, mitä enemmän niitä lukee. Minulle herää kovin ristiriitaisia ajatuksia menneiden vuosien tapahtumista. Vuoden 2009 alussa Mörköllä, tai ehkä enemmänkin minulla ja Mörköllä parina, oli kaikki edessä. Niin ainakin luulin tai vähintään tahdoin luulla. Tarinoista cavalierkävelyremuamisista, riemuntäyteisistä tokokursseista, ikimuistoisista agilityreissuista ja muista ihanista tapahtumista paistaa niin läpi pikkukoiran onnellisuus. Voi, miten onnellinen Mörkö silloin olikaan! Se ei pelännyt oikeastaan mitään, vaan touhotti joka paikassa häntä viuhuen kaikkia rakastaen. Silloin tuntui, että mitä tahansa eteen tuleekaan, Mörkö vain porskuttaa eteenpäin.

Toisaalta aika kultaa muistot. Oliko koira oikeasti silloin onnellinen? Mörkön kanssa eläminen ei nimittäin ole koskaan ollut lainkaan helppoa. Mörkö oli ja on vieläkin kuin rikkinäinen sähikäinen – hetkessä silmitöntä tulta ja tappuraa, jonka raivo ei laannu millään. Mieleen nousee väkisinkin ajatus, onko Mörkö kärsinyt kroonisesta päänsärystä koko ikänsä tuhansien muiden cavalierien tavoin ja siksi ollut aina niin räjähdysherkkä. Ehkä vain tahdon kuvitella Mörkön eläneen ensimmäiset vuotensa täysillä ilman huolen häivää, koska siten taakka tuntuu edes vähän kevyemmältä kantaa ja voin aina uppoutua vanhoihin rakkaisiin muistoihin. Mitä jos nekin olivat koiran näkökulmasta kauheaa kärsimystä? Jos Mörkön koko persoona onkin muovautunut kivun sallimiin raameihin, määrittänyt koiran elämää syntymästä lähtien?

Aluksi, vuoden 2008 loppupuolella, tuli epämääräinen niskakipu, josta aiheutuvan aggression kuittasimme koiran pullistelulla. Kipu levisi koko selkään ja oli voimakkainta hännän alueella tehden koiran todella tarkaksi omasta alueestaan. Vähän turhankin tarkaksi – aggressiota ei ilmennyt enää vain koiraan koskettaessa, vaan pelkkä sen lähellä liikehtiminen saattoi saada sen silmittömän raivon valtaan, tekemään valehyökkäyksiä ja huutamaan täyttä kurkkua. Joskus Mörkö havahtui äkillisesti kesken unien ja puri, mitä hampaiden ulottuville sattui, oli se sitten sohvatyyny tai koiran oma jalka. Minua suhteeni Mörkön pinna oli kaikkein kestävin ehkä siksi, että en missään vaiheessa alkanut pelätä Mörkön raivoa. Vasta juuri ennen diagnoosia, kesällä 2009, sairauden rajuimmassa vaiheessa, sain minäkin tuntea pienen koiran tikkauksen kädessäni. Saatoin makoilla Mörkön kanssa vieretysten sohvalla, samalla koiraa rapsutellen, ja aivan yhtäkkiä sen silmien eteen vedettiin verho, katse muuttui tyhjäksi, koko koira jäykistyi puolikkaaksi sekunniksi ja sitten se puri järjettömällä raivolla. En antanut koiralle kertaakaan periksi, sillä roikuin vielä ajatuksessa siitä, että se rähinöi dominoivuuttaan. Jos vain olisin tiennyt… Olisihan se ollut mahdollista tietää, mutta en tahtonut taipua tosiasioiden edessä. Mörkön aggressio oli nimittäin täysin epäloogista ja se vuoroin puri, vuoroin pussasi. Tilanteet toistivat samaa kaavaa – koira tikkasi, minä rauhoitin sen tiukkaan otteeseen, koira nuoli naamaani häntä heiluen, ja jälleen, aivan yhtäkkiä, mieletön raivo. Jos inhimillistäisin Mörköä, väittäisin sen pyytäneen anteeksi hallitsematonta käytöstään. Raivomyrskyjen yleistyessä opin kuitenkin tulkitsemaan koiran käytöstä ja tunnistamaan ne puolikkaat hiljaiset sekunnit, jotka edelsivät räjähdystä. Mörköllä esiintyy aggressiokäytöstä yhä, mutta nyt se on loogista ja järjellä perusteltavaa, täysin tilannesidonnaista, turvallisen koiramaista.

Eräällä keväisellä lenkillä Mörkön jalat pettivät alta ensimmäisen kerran. Olimme metsässä, kun huomasimme Mörkön yhtäkkiä jääneen paljon jälkeen eikä se tullut huuteluista huolimatta. Vaikka Mörkö olikin haka uppoutumaan antaumuksella hajujen ihmeelliseen maailmaan, ei se koskaan jättäytynyt kovin kauas taakse, vaan piti visusti huolen mukana pysymisestään. Sitten huomasimme, että koira ei pystynyt liikkumaan – vasen etutassu meni alta, kun koira yritti ottaa askeleita. Lenkkireittiin tuli äkkiä muutos. Kädet puutuneina kannoimme pienen koiran kotiin ja minä vain itkin. Kamalinta oli, kun ei yhtään tiennyt, mitä Mörkölle oli tapahtumassa eikä siten osannut lainkaan suhtautua tilanteeseen. Minun koiraniko sairas? Topi oli aina ollut niin terve, että tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta ja kohtalon ivalta lisäyksenä kaikkien niiden muiden vastoinkäymisteen sarjaan, jota olimme kohdanneet. Kaikki voi muuttua hetkessä eikä mikään ole sitä, mitä odottaa. Tämän ymmärrän onneksi nyt.

Kevät meni vaihdellen. Mörköstä tuli koko ajan epäluuloisempi ja syrjäänvetäytyneempi. Viimeistään silloin, kun koira tuntui muuttuneen sohvatyynyksi pehmeään, lämpöiseen ja pimeään sängynnurkkaan, oli selvää, että kyse ei voinut olla vain kastraation tuomasta rauhoittumisesta. Tuli myös päiviä, jolloin Mörkö ei jaksanut tulla edes tervehtimään minua tullessani kotiin koulusta. Se oli aina, joka ikinen päivä luovutusikäisestä asti, ollut innosta halkeamaisillaan toivottamassa minut tervetulleeksi kotiin ja yhtäkkiä ovella ei ollutkaan ketään vastassa. Muita perheenjäseniämme kohtaan Mörkö kävi päivä päivältä ärtyisämmäksi. Tassujaan se pureskeli pakonomaisesti ja kiljahteli kuin lyötynä.

Kukaan ei osannut kertoa, mikä kauheus oli saamassa yliotetta Mörköstä. Niin lääkärit kuin fysioterapeutit olivat neuvottomia pienen koiran monilukuisten vaivojen edessä, vaikka jo heti ensimmäisestä tutkimuskäynnistä lähtien oli selvää, että niin Mörkö luustoa kuin muutakaan elimistöä ei ole tehty huolettomaan koiranelämään. Kukaan ei vain osannut määrittää, miksi. Selkäsärky, yliliikkuvat ja raksuvat nivelet, kuihtuneet ja muhkuraiset selkälihakset, jäykät liikkeet, kohtauksenomaiset anturoiden refleksit, lapanivelten arkuus, tärisevät takajalat, vinoon käveleminen ja hännäntyven arpikudos olivat kaikki oireita, joita ei millään saatu valutettua saman sairauden muottiin. Huoli koirasta kasvoi viikko viikolta. En tuskin olisi koskaan kyennyt edes kuvittelemaan sitä henkistä tuskaa, jota koiran mysteerinen kärsiminen tuotti.

Kesäkuu oli hyvä kuukausi ja Mörkö jopa innostui usein leikkimään Susun kanssa. Heinäkuussa kaikki pilvilinnat romahtivat jättäen jälkeensä ainoastaan haituvia terveistä päivistä tai edes kivuttomista hetkistä. Eräs mökkireissuistamme jää painajaismaisena mieleeni varmasti ikuisesti. Koirakolmikko oli uinut ja pelannut palloa koko aamupäivän ja kaksijalkaisten lounashetken ajaksi ne rauhoittuvat kukin taholleen päiväunille. Edellisenä päivänä Mörkö oli ontunut lievästi, mutta yön yli nukkuminen oli auttanut vaivaan. Kuistin edustalta, kenkätelineen vierestä Mörkö ei sitten enää noussutkaan. Herättyään se yritti kömpiä sisään lämpimään koisimaan, mutta sen vasen etutassu vain sojotti suorana sivulle ja koko takaosa oli ihan käyttökelvoton. Itkua nieleskellen kannoin koiran sisään ja asettelin sen mukavasti sängylle pehmeän peiton sisään. Illalla Mörkö yritti urheasti tulla mukaan uimaan, mutta sen matkanteko loppui ennen kuin alkoikaan, joten pikkukoira jäi sisään mökkiin torkkumaan tokkurassa.

Ennen nukkumaanmenoa tarjoilin koirille ruokaa, mutta Mörköä ei näkynyt missään. Siellä se oli, samalla paikalla kuin ennen uimareissua, tiukalle kerälle käpertyneenä. Yritin auttaa sen istumaan, mutta koira vain valahti hervottomana takaisin sohvalle. Yksi raksu kerrallaan se söi ruokansa kädestä annettuna. Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut: pikkupentuna Mörkö oli ollut toivottoman huono syömään ja ainoa keino saada se koskemaan ruokaansa oli ollut syöttää papanat yksitellen. En voinut olla miettimättä, että siitäkö se alkoi ja siihenkö se loppuu.

Menin nukkumaan kyyneleet silmissä ja valtava ahdistus rinnassa. Yön yli nukkuminen oli ainoa oljenkorsi johon tarttua, viimeinen toivo parempaan. Aamulla heräsin toivonpilkahdus mielessäni. Tuska paiskautui sanoinkuvaamattomalla tavalla koko ruumiin läpi, kun löysin koiran makaamasta samasta paikasta mihin olin sen illalla avustetun pissatuksen jälkeen asetellut. Tassukaan ei ollut liikahtanut. Sillä hetkellä totuus löi vasten kasvoja niin rajusti kuin vain voi. Päähän ei mahtunut mitään muita ajatuksia. Harvoin on täysin varma mistään asiasta, mutta silloin olin – Mörkön tyhjä katse kertoi omaa tarinaansa elämän mielekkyydestä.

Vaan koska Mörkö ei lakkaa koskaan yrittämästä, se ei luovuta koskaan, ei anna tuumaakaan periksi, se nousi jälleen jaloilleen. Rapsutellen, tassujaan nakerrellen, kiljahdellen, ontuen, mutta taistellen. Ajatus Mörkön menettämisestä ei silti jättänyt minua rauhaan. Sanotaan, että rakkautta on luopua, mutta mistä tietää, milloin koiran elämä ei enää ole oikeaa koiran elämää? Niinä useina hetkinä, joina Mörkö touhusi entiseen tapaansa häntä viuhtoen ja nassu loistaen, se pursusi niin paljon elämäniloa ja -halua, ettei voi todeksi uskoa. Saattoi kuitenkin kulua vain hetki ja se muuttui vaivalloisesti raahustavaksi potilaaksi, jonka silmissä oli tuskainen katse. Niinpä olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että Mörkö jäisi Aistiin. Klinikalla tilanne näyttäytyi loisteputkien valossa niin paljaana kuin se oli – pieni koira, joka ennen oli pussannut lääkärin naaman kuolasta märäksi ja viuhuttanut häntäänsä turboteholla, piiloutui jalat täristen tuolin alle.

Useiden vaiheiden jälkeen Mörkön diagnoosiksi varmistui parantumaton neurologinen sairaus syringomyelia. Aisti-käynnistä ja muista tapahtumista voi lukea tarkemmin Mörkö sairastaa -kategorian alta.

Kun nyt mietin, millaisessa kunnossa Mörkö keväällä ja kesällä oli, hartioita painaa valtava taakka koiran elämän mielekkyydestä. Tietenkin muistan nyt vain ne kaikkein kamalimmat hetket, jotka repivät sisintä kaikkein raastavimmin, mutta siltikään en saa ajatuksiani kuriin. Mistä me ihmiset voisimme ikinä tietää, miltä koirasta tuntuu? Vaikka Mörkökin oli suurimman osan ajasta hyvävointinen, oliko se mikään peruste koiran hyvinvoinnille? En tiedä. Näitä kysymyksiä on tietyllä tapaa turhaa pohtia, sillä mennyt on mennyttä, mutta Mörkön tapauksessa vastuu koiran tilasta ei kevene koskaan – jokainen hetki on pidettävä mielessä se, että koira on sairas, ja kyettävä pitämään silmänsä auki huomatakseen koiran voinnissa mahdollisesti tapahtuvat notkahdukset. Jos, ja todennäköisesti kun, niitä notkahduksia tulevien vuosien varrella tulee, on uskallettava katsoa totuutta silmiin, osattava punnita objektiivisesti koiran elämän mielekkyyttä ja, jossain vaiheessa, päästettävä paras ystävä menemään.

On uskomatonta, miten tällaisen tarinan jälkeen ihmiset jaksavat vähätellä sairautta ja rodun tilaa. “Sairaus on vain yksi osa koiraa”, tuntuu olevan yleinen mielipide, mutta entä kun sairaus imee koirasta kokonaan sen oman itsensä? Ei ole enää mitään iloista ja lempeää seuralaista, ei ole enää kiiltävää ja silkkistä turkkia, ei ole enää heiluvaa häntää, ei iloista naamaa – on vain sairaus, joka kuihduttaa koiran kokonaan. Kipu ja ahdistus estävät hännän kestoakkuja latautumasta uudelleen, lääkkeet turvottavat koiran muodottomaksi palloksi ja krooninen särky tekee pirteimmästäkin ilopilleristä arvaamattoman aggressiivisen aikapommin. Jossain vaiheessa sairaus alkaa määrittää koiraa, tahtoi tai ei.

Kukaan ei ole mikään yli-ihminen, mutta ihan oikeasti koiramme ovat ansainneet kunnioitusta ja rakkautta sen verran, että olemme valmiita taipumaan omien mielihalujemme edessä, mikäli niiden toteuttaminen uhkaa koiriemme hyvinvointia. Minusta on käsittämätöntä, miten kukaan voi suhtautua parantumattomaan neurologiseen sairauteen väheksyen, puhumattakaan sen rinnastamisesta johonkin ulkoiseen ominaisuuteen. Se on jotakin aivan sanoinkuvaamattoman raadollista, ei enää edes surullista tai säälittävää – ainoastaan jotakin niin ahdistavaa, mitä mitkään sanat eivät koskaan riitä kertomaan. Suhtautumistavan järkyttävyyttä vain lisää se, että 50% rodun edustajista sairastaa syringomyeliaa. Tai se, että 90% rodun edustajista on kallon rakennevika. Kaikkein kauhistuttavinta on, että näitä edellä mainittuja vammoja on alettu pitää cavalierin normaaleina ominaisuuksina. Ihmiset onnittelevat toisiaan tuloksista, jotka kertovat koiran sairastavan syringomyeliaa, sillä olevan aivokammion laajentuma, erittävä keskikorvan tulehdus ja alentunut kuulo molemmissa korvissa sekä kallossa Chiarin epämuodostuma. Koirahan ei oireile eli se on terve… Voi kuitenkin vain lyödä googleen muutaman hakusanan ja kiduttaa itseään lukemalla esimerkiksi Chiarin epämuodostumaa sairastavien ihmisten kuvailuja kivuistaan. Argumentti, että koira ei välttämättä reagoi sairauteen samalla tavalla kuin ihminen tai että koiran kipukynnys on korkeampi, menettää tehonsa, mikäli suostuu tiedostamaan, että mahdollisuus näiden väitteiden valheellisuuteen on vähintään 50 prosenttia. Yhtä todennäköisesti puolet maailman cavaliereista kärvistelee koko elämänsä kroonisen päänsäryn kourissa.

Olen usein miettinyt, olenko oikeutettu esittämään minkäänlaisia väitteitä cavalierien terveystilanteen suhteen, sillä minulla ei ole ojentaa vastapainoksi minkäänlaista realistista ratkaisuehdotusta ongelmaan. Epäilen, että sellaista oikeasti olisikaan. En tiedä, miten cavalierkasvattajat kykenevät elämään sen tosiasian kanssa, että sairauden ehkäisy on todella hataralla pohjalla. Miten kasvattajat yleensäkään, missään rodussa, uskaltavat ottaa vastuun uusien koiranalkujen teettämisestä? Tai kenelle vastuu ylipäätään kuuluu? Cavalierien parissa sitä tunnutaan pallottelevan osapuolelta toiselle – kasvattajille, rotujärjestöille, lääketieteelle, pennunostajille, jalostusurosten omistajille… Tämä ei ole missään nimessä kritisointia, vaan ahdistusta koiranjalostuksen arpapelistä, jota en itse tällä hetkellä uskaltaisia lähteä pelaamaan. Nostan hattua niille, joilla on kanttia siihen ilman sokeutumista samalla omalle kasvatustyölle. Harvalla tuntuu olevan selkärankaa olla esimerkiksi käyttämättä sijoitusnarttua, joka osoittautuu jollain tavalla epärodunomaiseksi. Onneksi tiedostavia ja rehellisiäkin kasvattajia löytyy, mutta sellaisena pentueesta toiseen pysyminen on kova homma ja kunnioitan todella niitä, jotka siihen pystyvät.

Tässä kohtaa on todettava, että mielestäni niin kutsuttujen epäonnistuneiden yhdistelmien osuminen kohdalle ei tee kenestäkään huonoa kasvattajaa. Niitä sattuu mitä todennäköisimmin jokaisen kohdalle, ainakin notkahduksia on yksittäisten koirien tasolla. Kyse onkin siitä, kuinka epäonnistumisia ja negatiivisia yllätyksiä hyödyntää tulevissa jalostuspäätöksissään – jatkaako sairasta linjaa vai ei, teettääkö seuraavankin pentueen samanlaisista aineksista, käyttääkö tiettävästi epärodunomaisia koiria jalostukseen ja niin edelleen. Minä en tiedä jalostusasioista muuta kuin häviävän pienen nipun eri seikkoja, joten en todennäköisesti osaa muodostaa puoliksikaan totuudenmukaista kokonaiskuvaa kasvattajien työkentästä. Siitä huolimatta ainakin haluan uskoa, että samojen virheiden toistaminen yhä uudelleen ja uudelleen kasvatustyön parissa olisi ennaltaehkäistävissä.

Minua ahdistaa kaiken aikaa tätäkin kirjoittaessani valtavasti. Tavallaan en tahtoisi julkaista koko tekstiä, mutta samalla koen Mörkön syringomyeliamatkan kertaamisen ja julkistamisen olevan tärkeää. Minulla on kasakaupalla keskeneräisiä ajatuksia aiheeseen liittyen, enkä tosin kutsuisi näitäkään argumentteja raakiletta arvostavammalla termillä. Blogikirjoittamisessa on aina se ongelma, että koko totuutta on äärimmäisen vaikeaa saada naputeltua tekstikenttään asti. Vaikka ei olisi tarkoituskaan jättää asioita kertomatta, aina jokin tärkeä yksityiskohta jää mainitsematta tai unohtuu tarkistelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen suhteen tiedostan, että se on helppo leimata naiiviksi katkeroituneen omistajan jupinaksi ja ehkä niin onkin. Kuitenkin, kun nyt olen muokkaillut tätä useamman kuukauden ajan sanan sieltä, sanan täältä, ehkä nyt on aika päästää irti ja nähdä, millaisena nämä asiat juuri nyt näyttäytyvät arjessamme. Vuoden päästä tilanne on todennäköisesti taas jo aivan erilainen, korkeimmat kuohut tasoittuneet ja tapahtumia pystyy miettimään taas eri kantilta.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can’t replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

And I will try to fix you

And high up above earth or down below
When you’re too in love to let it go
But if you never try you’ll never know
Just what you’re worth

Vihdoinkin lauhtuu! Pakkasukon otteen höllentymisen kunniaksi pääsimme pitkästä aikaa treenaamaan tokoa ihan kunnolla. Sisällä pystyy kyllä kaikenlaista pientä kivaa kikkailemaan, käännöksiä ja sen sellaista, mutta huomaamatta sisätreenailut hivuttautuvat liike liikkeeltä kohti hupitemppuilua. Kun naksun käteensä kerran ottaa, ei voi olla vähän jumppaamatta koirien aivosoluja… Vaikka ei sillä, etteivätkö oma-aloitteisuutta ja koordinaatiota vahvistavat sheippaushupailut olisi hyödyllisiä, mutta oli jo vaihtelunkin vuoksi mukavaa päästä pitkästä aikaa hiomaan kokonaisia tokoliikkeitä ja nimenomaan lelupalkalla.

Susu teki ensin. Pari päivää sitten kävimme ottamassa muutaman jutun pihalla ja silloin keskityimme liikkeestä maahanmenoon, joten tänään oli seisomispäivä tasapainoksi. Teetin liikkeestä maahanmenon muuten ensimmäistä kertaa kokonaisena liikkeenä niin, että otin alle käskytetyn seuruun ja näpsäkästi sujui eikä seuraamisessa esiintynyt hiipimistä jatkossakaan. Pitää vain paljon vahvistaa seuruuta ja tehdä kokonaisia jääviä harvoin, ettei ennakoinnin asiantuntija Susu ala liimailla palikoita yhteen liian itsenäisesti. Tänään seuruutin aluksi alokasluokan kaavion vähän lyhennettynä, kuitenkin niin että täyskäännöksiä tuli kaksi ja pysähdyksiäkin useampi. Loistavasti pysyy vire, mutta vähän aussie tuppii keulimaan kuumuessaan. Kohta meillä on luvassa ongelmanratkaisua seuruun suhteen, hyvä minä… Toisaalta ihan mielellään kyllä viilailen sitä paikkaa tarkemmaksi, koska nyt seuraamisen treenaaminen on ollut sellaista taitojen ylläpitoa, joka helposti muuttuu puuduttavaksi. Pitkän kaavion jälkeen motivaattoriksi Susun lempparipuuhaa eli käännöstreeniä, jossa perusasennon paikka löytyi joka kerta sujuvasti. Liikkeestä seisomisen sähäköitä pysähdyksiä tehtiin pari avustetusti, minkä jälkeen pelkällä sanallisella käskyllä. Muutamalla kerralla tassut steppailivat käskyn jälkeen vielä pari askelta, joten seisomisia pitää vahvistaa vielä paljon. Täytyy varmaankin harkita namipalkkaa ainakin välipalkaksi seisomisiin, koska lelupalkka kannustaa koiraa liikkumaan turhan paljon. Lopuksi paikkaistumisia kolme, joista yhdestä otin jatkoksi luoksetulon, ja pitkä paikallamakuu. Luoksetuloja pitäisi treenata vauhtiluoksareina, koska nyt koira vaihtaa raville vähän liian aikaisin ennen eteentuloa. Niitä (ja monia muita juttuja) saisi treenattua parhaiten treeniryhmässä, mutta siihen asti, että sellaiseen pääsemme, pitää vain yrittää kehitellä erilaisia häiriöitä kotioloissa, hakeutua vieraisiin paikkoihin treenaamaan ja värvätä muita perheenjäseniä avustajiksi, heidän riemukseen

Mörkö oli tavalliseen tapaansa aivan superhieno. Jäävätkin ovat taas palanneet entiselle salamannopealle tasolleen eivätkä täyskäännökset tänään valuneet niin löysiksi kuin esimerkiksi muutaman viikon takaisessa videossa. En voi väittää, etteikö Mörkön koekielto harmittaisi. Pieni koira suorittaa kaikki alokasluokan liikkeet varsin mallikkaasti ja suurella innolla, tarkkuuden kuitenkaan kärsimättä. Lisäksi sille on viimeisen vuoden aikana tullut sen verran turnauskestävyyttä, että koemittainen suoritus ilman palkkaa ei ole liian suuri pala haukattavaksi. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin mukavinta olisi, ja näillä eväillä, mitä on annettu, on nyt mentävä. Usein on myös hyvä suhteuttaa asioita suurempaan mittakaavaan ja muistuttaa itseään, että koiran elossa oleminen ja hyvä vointi ovat jo suuri onni.

Olinkin unohtanut kirjoittaa blogiin Mörkön kortisoniannoksen puolittamisesta reilut pari viikkoa takaperin. Nyt annos on 2,5 mg / vrk eli puolikas Prednisolon-tabletti. On vaikeaa sanoa, miten lääkityksen muuttaminen on vaikuttanut koiraan vai onko se lainkaan. Kuluneella viikolla Mörkö oli kakannut sisälle koulupäiväni aikana ja muutenkin koiran maha tuntuu olevan jatkuvasti sekaisin tai vaihtoehtoisesti sen pidätyskyky on heikentynyt. Miltei joka yö Mörkö paukuttaa ovea kolmen aikaan päästäkseen pihalle tarpeilleen. Ilmeisesti lääkitys vaikuttaa hiljalleen jollain tavoin koiran aineenvaihduntaan ja pidätyskykyyn. Oli syy mikä tahansa, täytyy Mörkön ruokavaliota selkeyttää ja tarkkailla, että se saa kerralla vain samaan tahtiin sulavia ruokia. Mörkö saa aterioillaan raakaa ruokaa eli barfia, mutta pitkin päivää sen suuhun tipahtelee paitsi teollisia, runsashiilihydraattisia koiranruokia, myös kaikenlaisia tähteitä ruokapöydästä. Totta puhuen en ihmettele, että koiran elimistö on jokseenkin sekaisin. Koko perheen vakuuttaminen tiukan ruokavalion tarpeellisuudesta vain on helpommin sanottu kuin tehty mutta ehdottomasti asiaan on saatava muutos. Muuten Mörkö on ollut kortisonin puolittamisen jälkeen ehkä aavistuksen kärttyisempi, mutta toisaalta viimeisille viikoille ajoittunut pakkasjakso on minimoinut Mörkön ulkoilut ja pelkkä neljän seinän sisällä oleminen vaikuttaa myös varmasti koiran käytökseen. Epäsäännöllinen ulkoilurytmi voi olla osasyy myös massun temppuiluun. Täytyy seurailla tilannetta ja punnita, tulisiko kortisoniannos palauttaa entiselle tasolleen.