Tultuani Intiasta päätin, että nyt loppuu Susun vouhotus ja keuhkoaminen lenkeillä. Aussie siis paukkaa ovesta ulos mummot matalaksi -mentaliteetilla, skannaa heti naapuruston eikä vaadi kuin pienen ärsykkeen päksähdykseen. Eikä usein sitäkään, vaan kyttäystila on niin vahva, että kaikki olematonkin on pöhähtelyn arvoista uhkaa. Naru kireällä kiihkoilee joka suuntaan. Kohellus jatkuu autotien ja metsäpolun verran, kunnes päästään metsään kävelytielle ja Susu pääsee irti. Tämä yhden paimenen taistelu ulkomaailmaa vastaan tapahtuu (tai tapahtuisi, jos koira saisi päättää…), vaikka koiran joka ikinen kerta täytyy rauhoittua istumaan ennen oven avausta ja istua myös heti ovesta päästyään. Miksi lenkkikäytös on yhä suurin ongelma? Tilanne on ollut aiemmin parempi, mutta viime syksyn aikana se pääsi tulehtumaan tarpeettomasti. Jotenkin sitä aina tuudittuu siihen, että taidot ovat ja pysyvät ilman säännöllistä ylläpitoakin. Siltikään ei pitäisi olla niin, että koira kulkee vapaana kuin ajatus ja pysyy hallussa kaikkialla muualla, mutta lenkkien aloitus on kaukana minkäänlaisesta harmoniasta. Nauraisin, jos ei enemmänkin olisi itkettänyt. Sisuunnuin ja päätin, että tilanne ei voi olla tämä. Koirassa on energiaa, virtaa ja paljon puolustushalua, mutta niistä ei saa nyhtää oikeutusta. Nyt pitää tsempata ja saada reaktiot ja ennen kaikkea tunnetilat haltuun.
Sitten se ikuinen ristiriita: Miten ratkaista pulma? Kovistelulla vai kukkahattuilulla? Mielentilasta ei ehkä kuitenkaan oikein auta kieltää – Susu reagoi ärähdykseen todella hyvin, painuu korvat luimussa matalaksi ja näyttää juuri niin piestyltä kuin paimenkoira vain voi näyttää, mutta ärhentely ei tee ketään rennoksi. Ei minua eikä koiraa. Kokeiltu on. Hermostuminen on ikävä ketjureaktio, ja jos minä en ole rauhallinen, on turha haaveilla huolettomasta koirastakaan. Kenties siis kukkakuvioinen lakki päähän, ainakin puoliksi. Viimeisen viikon aikana avaimet onneen ovat löytyneet erityisesti mielentilasta. Rauha, herkkunameja ja kehuja. Tärkeänä myös löysä remmi, sillä hihnasta tuleva paine tuntuu vain kiihdyttävän Susua ja jotenkin blokkaavan kaiken kommunikaation. Pitäisi ajatella, että koko narunpätkää ei olekaan. Tämä viikko on ollut hyvä muistutus siitä, että ei pidä vain lannistua ongelmista ja antaa niiden lojua. Vaatii vain sitä kuuluisaa kouluttamista.
Myös agilityssä aloitimme asenneprojektin. Miksi minusta tuntuu, että olen kirjoittanut nämä sanat aiemminkin? Se sama vanha litania: koira tekee kivalla ilmeellä, sillä on hauskaa, se tulee hyvin ohjauksiin, on teknisesti jo vallan etevä. Mutkun. Se jokin puuttuu. Nyt ei tosin ole enää kyse epätoivosta ja pettymyksestä, vaan mielenkiinnosta löytää ratkaisu. On todellinen haaste saada Susun draivi ja voima suuntautumaan itse tekemiseen, rakentaa sille intohimo juoksemista, kiipeilyä ja hyppimistä kohtaan. Tiedättehän – se on vähän kuin kertoisi pessimistille, että riskien ottaminen onkin se tosi jees juttu. Helppoa, eikö? Siitähän agilityssä on kyse: huimapäisyydestä, bensasta suonissa, salamannopeista ratkaisuista, jatkuvasta pienestä hataruudesta. Sadasosasekunneista ja tassunmitoista. Nyt tehdään kolmen esteen toistorundeja kunnon taistelupalkalla ja katsotaan, tapahtuuko mitään. Jos ei, mietitään ehkä uudestaan tai sitten ei. Näinkin on hyvä mutta aina voisi olla parempi.
Tokoja on tehty jonkin verran. Kokeenomaista, tekniikkaa ja hulluttelua. Kaukot olivat ihan unohtuneet reissuni aikana, joten niitä on puuhailtu aina iltaisin. Ruutu on nyt oikein hyvä, samoin luoksari. Metskun ja tunnarin tilanne pitäisi tarkistaa.
Topin tilanne on huolestuttanut hieman. Se liikkui notkeasti ja venytellen kokonaisen viikon kipulääkekuurin aloittamisesta lähtien, mutta alkuviikosta nouseminen kävi jälleen vaivalloiseksi. Muu ei auttanut kuin nakata vieläkin ahkerammin BoT-loimea koiran niskaan ja jatkaa tunnollisesti kuuri loppuun. Nyt liike on ollut onneksi jo taas sujuvampaa. Lääkekuuri kuitenkin loppuu huomenna, ja jännityksellä odotamme, mitä sitten käy. Kunpa vaiva nyt helpottaisi eikä tarvitsisi hipsiä takaisin lekurin vastaanotolle. Topi itse on ollut episodista myös mielissään, sillä se on päässyt väliaikaiseksi jäseneksi kalkkunaklubiin, joka kokoontuu joka aamu ja ilta. Kokouksissa tarjoillaan erilaisia tabuja ohuen ohuisiin kalkkunaleikkeisiin kiedottuna: vakiojäsen Mörkölle tuplanyytti Gabapentiinilla ja kortisonilla, kuokkija-Topille peruspaketti kipulääkepillerillä. Minun puolestani Topi saisi erota moisesta kerhosta kiireesti. Yksi jäsen riittää ja sekin on vähän liikaa.
