Viimeinen kirjoitus

Posted by Sirkku on Maaliskuu 17, 2013
Yleinen / No Comments



Haikealta tuntuu, mutta onneksi joskus loppu on kuitenkin vain uusi alku. Susun uusi blogi löytyy täältä!

Kuluneet neljä vuotta blog.hulleri.netin parissa ovat antaneet valtavasti: vertaistukea, kirjoittamisen iloa, vinkkejä, helpotusta murheisiin. Suurin kiitos siitä kuuluu teille jokaisella lukijalle – ilman teitä tästä ei olisi tullut mitään. Kommenttikentän keskustelut ovat olleet aina todella antoisia eikä pahaa henkeä ole tarvinnut pelätä arkojenkaan aiheiden seuraksi. Toivottavasti mahdollisimman moni jatkaa juttujemme seuraamista uudessa osoitteessa Tämän blogin jätän tällaisenaan paikalleen.

Nyt Sirkku, Topi, Mörkö pilvenreunalla, Susu ja Viiru kuittaavat ja kumartavat. Kiitos!

Kun on kevät ja kevät kutsuu sua

Posted by Sirkku on Maaliskuu 01, 2013
Yleinen / 18 Comments

Ensimmäinen maaliskuuta. Aurinko paistaa, lumi suhisee sohjona, linnut laulavat. On kevät, on tosiaankin.


Mörkön kuolemasta on nyt kulunut kaksi kuukautta. En osaa sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika – niinä öinä, joina kyyneleet polttavat luomia, sekunnit venyvät ikuisuudeksi, mutta yleensä kello kulkee tuttuun tahtiinsa ja kaipuu karkaa kauas arkisten asioiden taakse piiloon. Usein minusta tuntuu, että mielessäni pikkukoira on vieläkin elävästi preesensissä – että en vieläkään todellisuudessa ymmärrä asiaa vielä ollenkaan. Mörköä ei enää ole. Mörkö on kuollut. Siinä se pahin lause lukee, selvällä suomen kielellä, nöyristelemättä tietokoneen näytöllä, mutta minulle se tuntuu yhä välillä vain lausahdukselta muiden joukossa. Edellistä kirjoitusta silmään aina silloin tällöin mutta en lue sitä tarkemmin – se tuntuu kaukaiselta, toiselta todellisuudelta, noiden ajatusten täytyy olla jonkun muun. Lopetan yleensä viimeistään kohtaan koiraportin pikkuluukusta, klikkaan automaattisesti välilehden punaista raksia. Poissa silmistä, poissa mielestä – vaikka eihän se tietenkään niin mene. Lopulta en edes oikein tiedä, miten pystyin silloin kirjoittamaan jotakin, mitä en jälkikäteen kykene lukemaan. Muistan, kuinka itkin ja kirjoitin, itkin, kirjoitin lisää, kävin Susun kanssa ulkona, istuin takaisin koneen ääreen, itkin taas, kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niin kauan, että lopuksi en enää edes itkenyt. Se kuitenkin auttoi.

En tiedä, kuinka voin kylliksi kiittää kaikista kommenteistanne ja osanotoistanne. En etukäteen osannut kuvitella, kuinka paljon ne ihan todella merkitsivät ja myös auttoivat. Olen lukenut joka ikisen sanan moneen kertaan ja ollut äärettömän kiitollinen siitä, että meillä oli niin paljon ystäviä, jotka välittivät myös sen vaikeimman hetken kohdalla. Mörkö oli niin kovin hieno koira ja minua lohdutti suuresti se, että muutkin olivat huomanneet sen ja pitäneet sitä huipputyyppinä. Apu ja tuki, jotka blogi ja erityisesti kommentit vuosien varrella tarjosivat, ovat olleet mittaamattoman arvokkaita. Kiitos, valtavan suuri kiitos.

Joulukuun 28. päivän jälkeen Sususta tuli ainoa koirani. Näinä kuukausina on tapahtunut jotakin merkittävää siinä, miten näen propellikorvaisen ystäväni. Aiemmin olin pitänyt Suppista enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä, mutta yhtäkkiä kaikki muuttui. Olen viimein kunnolla ymmärtänyt, kuinka suuri onni oma hassu aussie todella on. Olen ehkä aina pitänyt Susua enemmänkin jonkinlaisena projektina, halunnut koko ajan analysoida sen luonnetta ja reaktioita todella tarkasti ja sitä kautta yrittänyt ymmärtää heilahduksia sen pilkullisen pään sisällä. Jo viime kesän jälkeen kyllä oivalsin monia asioita Susun kanssa olemisesta ja elämisestä sekä opettelin keskittymään sen positiivisiin puoliin, mutta vasta Mörkön kuoleman jälkeen aloin ymmärtää, mistä tässä kaikessa on ehkä kyse. Aloin arvostaa Susua sellaisenaan – sinä ikiomana hauskana koirana, jonka kanssa jaan aika ison osan arjestani. Yhtäkkiä olin ihan hirvittävän onnellinen siitä, että minulla on se ja nimenomaan juuri se. Oma Suppilo.

Takaisin Helsinkiin Joensuusta lähteminen Mörkön lähdön jälkeisessä surussa tuntui tosi pahalta ja vaikealta, mutta Susun läsnäolo auttoi valtavasti. Olin niin kiitollinen, että minulla oli se, niin kiitollinen. Aina ennen olin ehkä ajatellut, että Susun arvo määräytyy muiden puheiden ja kokeista saatujen meriittien perusteella – että on jotenkin väärin sanoa, että se on muuten tosi hieno koira, ellei minulla ole mitään todisteita asiasta. Entä jos joku ajattelee, että se on ihan kamala? Että olen ihan epäonnistunut sen kanssa? Ymmärsin, että ei niillä asioilla ole yhtään mitään väliä. Tämä on meidän elämämme, Susu minun koirani, ja kenties kaikkein tärkeintä onkin oppia arvostamaan sitä sellaisenaan ja ehkä olemaan myös ylpeä. Aina on joku, jolta löytyy valitettavaa – en voi odottaa sitä, että olisin jotenkin täydellisen onnistunut ja Susu jollain tapaa absoluuttisen hyvä koira. Mitä se sellainen edes tarkoittaa? Ei koiran kanssa eläminen saa eikä myöskään voi olla suoritus. Aivan kuten ei elämä kokonaisuudessaankaan.

Meille kuuluu siis kuitenkin hyvää, vaikka hiljaista onkin ollut. Ollaan käyty treenaamassa uusissa halleissa uusien treenikavereiden kanssa ja lenkkeilty pitkin jäitä. Susun tekninen osaaminen tokossa alkaa olla jo melkoisen hyvällä tolalla monien liikkeiden suhteen, joten nyt keskitytään vain täysillä piippailupulmaan. Paljon on siinäkin tullut edistystä! Hiljaa hyvä tulee (monessakin mielessä, kirjaimellisesti ja vähemmän kirjaimellisesti ;), täytyy vain malttaa.

Olen pohtinut ankarasti blogin kohtaloa. Haluaisin kovasti kirjoittaa, mutta blog.hulleri.net tuntuu ontolta ilman pikkukoiraa. Toisaalta tuntuu haikealta luopua siitä ja aloittaa alusta. Enkä oikein edes tiedä, riittäisikö kirjoitettavaa pelkästään yhden koiran elämästä. Kenties pitäisi alkaa kirjoittaa treenejä sitten enemmän julkiblogiinkin? Yksi vaihtoehto olisi tietenkin kokeilla olla hetki kokonaan ilman blogia. Mielipiteitä?

Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin

Posted by Sirkku on Tammikuu 01, 2013
Syringomyelia, Yleinen / 19 Comments

On neljäs päivä ilman Mörköä. Suru kulkee aaltoina ylitse aikaa ja paikkaa kysymättä. Hetkittäin olo on rauhallinen ja varma, mutta seuraavassa hetkessä jään kokonaan tyrskyn alle. Suru tuntuu verkkona keuhkoissa, paineena rintalastassa, sumuna ohimoissa. Pahoina hetkinä happi ei pääse perille ja lohduttomuus tuntuu käsittämättömältä. Miten se voi olla poissa? Miten se on mahdollista? Miten? Miten jokin niin vilpittömän positiivinen voidaan viedä tästä maailmasta? Illat ovat vaikeimpia. Yöstä puuttuu yksi hengitys, huoneeni koiraportin pikkuluukku on turhaan auki. Ensimmäisenä iltana taistelin itseni kanssa, että laitanko sen kiinni vai en. Lopulta en vain pystynyt – mitä jos aamuyöllä painajainen loppuukin, pienet tohvelit tepsuttavat luukusta ja kaikki on taas hyvin? Hampurilaiskuonosta kuuluu tuhina ja tyynyllä on taas karvalakki. Tiedän, että on itsensä huijaamista avata luukku joka ilta nukkumaan mennessä, mutta en vain pysty laittamaan sitä kiinni.

Olen yrittänyt keksiä itselleni selityksiä. Haluaisin, että minulla olisi jokin lohdullinen ajatus siitä, missä Mörkö nyt on, pelastusrengas, johon tarttua, kun aalto lyö ylitse. Olen aina luottanut järkeen, faktoihin ja tieteen tosiasioihin, mutta niistä ei ole nyt apua, eikä oikeastaan tällä hetkellä edes ole väliä, että analyyttinen rationalistiminäni tietää näiden ajatusten olevan vain mielen suojamuureja. Haluaisin niin kovasti uskoa sateenkaarisiltaan, mutta en osaa. Enkä liioin nähdä pikkukoiraa taivaassa jauhelihapilvien päällä loikkimassa, loputtomia herkkuluita mutustamassa. En myöskään osaa kuvitella sitä kaikkien muiden edesmenneiden kanssa niin, ettei se olisi yksin – eihän se edes pitänyt muista kuin omasta perheestä. Sydämessäni se ei voi asua, koska urheimpia, seikkailuja rakastavia ritareita ei voi milloinkaan kahlita minnekään. Ainoa helpottava ajatus on ollut se, että Mörkön piti rohkeimpana mennä ensimmäisenä, jotta lauman arkajalat voivat sitten turvallisin mielin mennä perässä. Minne sitten ikinä menevätkin.

Kaiken surun keskellä sisimmässäni tiedän, että näin on hyvä. Kaikki on hyvin. Viimeinen viikko oli täynnä kaikkea sitä, mitä sen kuuluikin olla. Herkkupaloja joulukinkusta, venyviä aamuja poski poskea vasten, koko porukalla tehtyjä lenkkejä runsain namitauoin. Tempputuokioita ja leikkihetkiä. Vipattavia häntiä ja iloisia ilmeitä. Rapsutuksia, halauksia, kainalossa köllöttelyjä, sanoja maailman parhaasta pienestä otuksesta. Silti ja juuri siksi tuntuu niin pahalta. Minä kasvoin Mörkön kanssa, se oli ensimmäinen ikioma koirani. En koskaan lakannut ihmettelemästä sen suuria ominaisuuksia pienessä paketissa, enkä milloinkaan unohda niitä asioita, joita se minulle opetti sisusta, periksiantamattomuudesta ja ennen kaikkea rakastamisesta. Kuinka jotakin niin hankalaa ja raivostuttavaa voi kuitenkin oppia rakastamaan niin paljon, että luopuminen sattuu näin kamalasti.

Viimeisinä hetkinä yritin karkoittaa ajatukset viimeisistä – viimeisestä keskiviikosta, viimeisestä iltalenkistä, viimeisestä aamupalasta, viimeisestä leikistä, viimeisestä automatkasta. Torstai-illan odotus tuntui vaikeimmalta, se oli irvaileva sekoitus pyyntöä siitä, että kaikki olisi jo ohi, ja samalla kipeää toivoa siitä, että hetki ei koskaan tulisi, aurinko ei tänään laskisi, kello ei kumauttaisi keskiyötä, aamu ei tulisi herättämään. Ei ihan vielä. Mitä jos ei sittenkään vielä? Epätoivoisena mietin, missä ovat ne paljon puhutut merkit, rauhan tunteet siitä, että ratkaisu on oikea, tähdenlennot taivaalla, merkitykselliset tuulenpuuskat ja koiran kaikenkertovat katseet. Oikeasti en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt ratkaisua enää ajan varaamisen jälkeen. Jo muutamia viikkoja aiemmin olin ymmärtänyt, että ei kuolemaan voi valmistautua. Ei milloinkaan ole hyvä hetki sille, ei se milloinkaan tunnu yhtään sen helpommalta. Ehkä raastavinta olikin tiedostaa oma valtansa asiassa – on kyse ihan oikeasti vain siitä, että minä klikkaan itseni nettiin ajanvaraukseen ja valitsen luettelosta sopivalta kuulostavan ajan. Välillä pysähdyin miettimään joitakin täysin nurinkurisia asioita kuten sitä, että parillinen päivä olisi ehdottomasti parempi, että parittomat numerot eivät ole niin kivoja, ne eivät varmastikaan ole niin suotuisia päiviä jättää tätä maailmaa.

Perjantain jälkeen suru on muuttanut muotoaan. Siitä on tullut kumisevaa, onttoa kaipuuta, polttavaa, ikuisuuden mittaista ikävää. Muistoja, jotka vielä murtavat kasvot kyyneliin. Epävarmuus Mörkön voinnista on oikeastaan jo vuosia tihkunut kituuttavana tuskana ihon läpi, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Monia kertoja olen kirjoittanut blogitekstejä kyyneleet näppäimistölle vierien, kävellyt pimeässä metsässä yrittäen päästä itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että ylimääräiset synkät ajatukset kannattaa ajaa pois mielestään. Pelkäsin käsittämättömän paljon sitä, että en tajua päästää ajoissa irti. Nyt ymmärrän, että niin ei olisi voinut mitenkään käydä. Kun hetki oikeasti koitti, en kyseenalaistanut enää lainkaan, sillä samalla myös epävarmuudessa kieriskely vaihtui paniikinomaiseen kauhuun, asian todelliseen tajuamiseen. Huomasin, että aiemmin olin aina saavuttanut turvallisen seinän viimeistään alitajunnassani – asian pyörittely pysyi joka kerta vain jossittelussa. Tänä syksynä marraskuun loppupuolella tilanne muuttui, kun luopumisen tuska hyökyi ravistavina itkukohtauksina iltoihin ja loputtoman tuntuisina painajaisina uniini. Yhtäkkiä siitä tuli todellista. Jouluviikon ajaksi suru kuitenkin jotenkin kummasti väistyi aina torstai-iltaan saakka, se vain häipyi. Minua rauhoitti nähdä, että Mörkö oli ihan se sama Mörkö kuin aina ennenkin, että se loppuun asti jaksoi touhuta ja olla iloinen. Vielä viimeisellä iltalenkillä se oli tismalleen oma itsensä ja kakkasi keskelle ajotietä. Juuri sellainen se oli. Maailma oli aina Mörkön.

Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Ei ole minun asiani tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. (Edith Södergran)

Vielä viimeisenä aamuna Mörkö kipusi viereeni kainalooni aamu-unille ja natusti hihaani. Sinä aamuna ei ollut kiire mihinkään eikä mikään määrä raksuja ollut liikaa. Mörkö sai tehdä kaikki temppunsa vielä kerran ja se oli niin iloinen, niin äärettömän iloinen. Kaikkein elävimmin muistan Mörkön juuri sellaisena kuin se temppuillessa oli – huiskuvahäntäisenä, nauravaisena, hoksottimet hurjaan tahtiin raksuttavana. Voi vieköön, että se olikin älykäs ja kekseliäs eläin, ihan hämmästyttävä. Sen loputtoman palon ja innon näkeminen Mörkön katseessa vielä viimeisenä aamuna tuntui samaan aikaan ihan kamalalta ja lohduttavalta. Kamalalta siksi, että tiesin, että pian en enää ikinä saisi katsoa niihin ruskeisiin silmiin – lohduttavalta siksi, että siitä katseesta tiesin, että Mörkön elämä oli elämää viimeiseen hengenvetoon saakka. Jokaisen hetken se eli täysillä. Minun tulisieluni.

Klinikan pihalla minut valtasi hetkeksi epätodellinen tunne. Mörkö kaahotti tavalliseen tapaansa, merkkasi omasta mielestään koko tienoon itselleen kuuluvaksi ja asiaankuuluvasti potki pontevasti päälle. Häntä heiluen ja minua innoissaan katsoen – mitä kivaa me tänään tehdään? Mikä uusi paikka tämä on? Missä on seikkailu? Mennään jo! Niin pahalta kuin silloin tuntuikin, tiesin, että oli varmasti yksi suurimmista onnista, että juuri noin Mörkö sai lähteä. Se jos kuka ansaitsi sen. Sisällä lääkärissä Mörkö sai ensin rauhoittavan piikin ja kun se oli nukahtanut, vahvemmat aineet. Niin se sitten lähti – viimeisenä tästä elämästä se maistoi maksamakkaran, tunsi silityksemme ja kuuli äidin äänen. Niin kuin monta kertaa aiemminkin se nukahti pienelle kerälle syliini hassusti tuhisten, pikkuruinen nenä väristen. Pian se oli jo poissa, vaikka en vieläkään oikein ymmärrä, missä.

Hän tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kiitos, pieni leijonamieli. Kiitos niin kamalasti. Olit arvokkainta, mitä minulla oli. Kiitos myös kaikille, jotka ovat jakaneet Mörkön tarinan kanssani – tukeneet, auttaneet, iloinneet, surreet. Sillä on ihan oikeasti ollut merkitystä.

Hei hei, pieni Mörkö

Posted by Sirkku on Joulukuu 28, 2012
Yleinen / 34 Comments

Hei hei, Mörkö. Tulisielu, leijonamieli, pieni paras ystävä. Kiitos, kun olit pikkukoirani. Minun on niin ikävä.

On laiva valmiina lähtöön
Se kaukomaille käy
Missä taivaalla illan tullen
Ei pohjantähteä näy

Kun nousee purjeet purren
Ja köydet irroitetaan
Käymme ystävä armas surren
Sua jäämme me kaipailemaan

Ja ellet sä luoksemme tulla
Vois milloinkaan uudestaan
Niin kuitenkin sydämissämme
Sua vain aina muistellaan

Me kanssasi riemuita saimme
Ja katsella maailmaa
Monta ihmettä näytit sä meille
Jotka nyt meitä lohduttaa saa

Me tiedämme että sä lähdet
Vain koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle
Pian taas laulu onnesta soi

(Peppi Pitkätossun jäähyväislaulu)

Talven ihmemaa

Posted by - on Joulukuu 23, 2012
Yleinen / 13 Comments

Suru tulee saumoista läpi

Posted by - on Joulukuu 10, 2012
Syringomyelia, Mörkö sairastaa, Yleinen / 33 Comments

Kuluneiden vuosien aikana minulle on aina ollut helppoa – ei, suorastaan helpottavaa – kirjoittaa myös varjoisammista arjen asioista blogiin. Sairaskertomukset, rähinät, pelot, takapakit, kaikki tuttua juttua tässä netin nurkkauksessa. Välillä tyhjä kirjoituskenttä on saattanut kammottaa ja aloittaminen ollut hankalaa, mutta kun vain pääsee käyntiin niin ikävätkin sanat löytävät oikeat paikkansa. Nyt ensimmäistä kertaa ei ole niin. En tiedä miten päin olla, mitä ajatella, mitä kirjoittaa.

Reilut seitsemän vuotta sitten sain pitää minikokoista mustaa marsua ensimmäistä kertaa sylissäni. Niin Mörköstä tuli minun ensimmäinen ikioma koirani ja pian paljon enemmän: pikkuruinen paras ystävä, joka jaksoi aina vipattaa häntäänsä minulle ja joka jokaisen yönsä nukkui kippuralla tyynyni vieressä. Olin aina haaveillut, kuinka kävelen syksyisessä metsässä ihan oman koiran kanssa ja koira juoksentelee varvikossa iloisena. Nyt minulla oli se koira, hassu jättitassu, touhukas hampurilaisnassu. Sitten Mörkö sairastui. On vaikea käsittää, että siitäkin on jo neljä vuotta, se on yli puolet pikkukoiran elämästä. Onneksi tehokas ja toimiva lääkitys löytyi heti ensimmäisellä kokeilulla, ja vaikka sairaus Mörköä suuresti onkin muuttanut ja tuonut huonoja hetkiä, on Mörkö viettänyt iloista koiranelämää – syringosovellettua, mutta kuitenkin.

Viikko sitten hyppäsin idän junaan ja vein Mörkön lääkäriin. Se oli ontunut kuukauden päivät eikä kortisonipiikki ollut vaivaa helpottanut. Kuten arvelinkin, kyse ei ole varsinaisesti mistään luustollisesta viasta, vaan Mörkön keho ei enää toimi niin kuin pitäisi – liike on epäpuhdasta ja etuosan venähdys tai jumitus voi johtua esimerkiksi lonkkien kehnosta kunnosta. Mihinkään suuriin hoitotoimenpiteisiin ei ole järkeä lähteä eikä lääkitystä lisätä – tämä on tässä vaiheessa selvää ja ollut alusta asti minulle ehdoton periaate. Saattohoitoahan tämä tässä vaiheessa on, lääkäri kiteytti. Yhtä aikaa kamalaa ja jollakin kierolla tavalla helpottavaa kuulla nuo sanat jonkun ulkopuolisen suusta.

Mörkö on ollut aina niin urhea, niin käsittämättömän urhea. Nyt kun minun pitäisi ottaa siitä mallia, minä pelkään, pelkään niin kamalasti. Pelkään niin, että näen itkuisia painajaisia enkä pysty kyyneleittä katsomaan pikkukoiran kuvia kännykästä. Pakottava kauhu humahtaa ylitse niinä puolikkaan ajatuksen mittaisina hetkinä, joina todella pystyn käsittämään asian. Sen, että pientä ystävääni ei kohta enää ole. Täytyy myöntää, että naiivisti ajattelin, että tämä aika olisi enemmänkin helpotuksen kuin epätoivon oma, mutta sitä se ei todellakaan ole. Oletin, että olisi helpompaa nähdä tilanne edes kylmien faktojen selkeyttämänä, mutta en saa ajatuksiani sille mallille. Tämä on kamalaa, aivan järkyttävän kamalaa. Ei tässä ole mitään levollista, kaunista tai rauhallista. Miten tähän oikein pystyy, päättämään kuolemasta? Korullinen klisee rakkaudesta ja luopumisesta tuntuu vain niin hirvittävän kaukaiselta.

Tätä kirjoittaessani, aikani porattuani ja hyperventiloituani, aloin muistella kaikkia muistoja kuluneiden vuosien varrelta. Ajatus siitä, että niitä kukaan ei milloinkaan voi viedä pois, on lohdullinen. Toisaalta pelkään, että unohdan asioita – unohdan, miltä Mörkön tassut tuoksuvat, miltä sen räksytys kuulostaa, miltä tuntuu nukkua pikkukoira kainalossa, nähdä toimelias napitus. Pelkään, että en ole käyttänyt yhteistä aikaa oikein, niin hullulta kuin pelko näin kirjoitettuna näyttääkin. Olisiko pitänyt käydä enemmän kahdestaan lenkeillä? Naksutella joka päivä? Ottaa pikkukoira Helsinkiin viimeisiksi kuukausiksi mukaan? Niin – tai olisiko pitänyt nostaa lääkeannoksia tai kokeilla eri lääkitysvaihtoehtoja? Olin kirjoittamassa jatkoksi vielä kysymystä siitä, mistä oikeastaan edes voin tietää, onko nyt sittenkään vielä oikea aika, mutta en saanut sormia enää liikkumaan. Ensimmäistä kertaa en pysty tosissani kyseenalaistamaan sitä, että nyt on aika päästää irti.

En todellisuudessa pysty käsittämään, että olemme tässä tilanteessa. Nyt on aika, nyt on ihan oikeasti aika, heti joulun jälkeen. Taistelut on taisteltu, epävarmuuden hetket rämmitty. Minä näen Mörkön silmissä vielä sen palon ja ilon, mikä niissä on aina ollut, ja niin sen kuuluukin olla, niin kammottavan pahalta kuin tuntuukin päättää niiden sammumisesta. Miten hurjan iloinen se oli taas, kun menin Joensuuhun! Ihan höpsönä stepaten viuhutti piiskahäntäänsä, pussasi naaman märäksi ja kipusi venyttelemään vasten jalkojani. Samalla kuitenkin kuulen eron siinä, millä tavalla se huokaisee, kun asettuu syliini päivätorkuille, tai kuinka väsynyt sen katse välillä on, kuinka kumarassa se istuu. Kuinka se silloin tällöin herätessään yskii, kuinka sen takapää elää vähän omaa elämäänsä. Tiedän, että en millään voi odottaa sitä hetkeä, kun sairaudet vievät kokonaan Mörkön tahdon ja tarmon, sillä silloin on liian myöhäistä. On minun vuoroni olla rohkea, sen paras ystäväni totisesti ansaitsee. Saimme yhteisiä vuosia enemmän kuin ikinä uskalsin toivoakaan, mutta silti tämä tuntuu vain niin väärältä ja pahalta. Minun oma Mörköni, pikkuritari.   

petsie019674248_b.jpg

Pilvien alla, maan päällä

Posted by - on Marraskuu 15, 2012
Yleinen / 19 Comments

Kiitos vielä kaikille edelliseen kirjoitukseen tulleista kommenteista! Tosi mukavaa huomata, että tauosta huolimatta teitä on vielä siellä ruutujen toisilla puolilla Jokin järkevämpi systeemi tähän bloggailuun kyllä pitäisi kehitellä – lauman kahtiajako kun ei ole vielä kunnolla virtuaalimaailmaan ehtinyt. Nyt siis joensuulaisten Topin, Mörkön ja Viirun kuulumiset löytyvät pääosin äitini Satun blogista, ja tämä webbikoppi on lähes yksinomaan Susun, vaikka otsikko ja infosivut kovasti muuta yrittävätkin väittää. Tämä omalla kotisivutilalla oleva wordpress-tekele tuntuu olevan jo aikansa elänyt ja Bloggerin jalkoihin jäänyt juttu, mutta toisaalta en kuitenkaan haluaisi luopua tästä. Lieviä kauhuntuntemuksia herättää myös se seikka, että en ole saanut blog.hulleri.netiä varmuuskopioitua talteen onnistuneesti eli aika köpelösti käy monen vuoden muistolaarin, jos jotain jossain menee solmuun. Se olisi aika pitkän itkun paikka. Avuliaita tietokonevelhoja siis kuulutetaan! Tai fiksuja mielipiteitä muutenkin tähän blogipulmaan.

Meille kuuluu vaihtelevaa. Olen taas onnistunut olemaan urheilija ei tervettä päivää näe -lausahduksen malliesimerkki ja kärsinyt kantapään rasitusvammasta viimeiset viikot. Hoitona on mikäs muukaan kuin lepo… Aikani yritin aivojumppailla aussieta sisällä ja kävin jopa aamuhämärässä tekemässä esineruutuja Vallilanlaakson puiston metsäläikkään, mutta vaikka hoksottimien treenaus tärkeää onkin, täytyy myös tassujen saada haastetta. Alkusyksystä bongasin rantatiellä vauhdikkaan parin: nainen ajoi pyörällä ja vierellä juoksi bordercollie irti, ja esimerkin innostamana päätin uskaltaa kokeilla samaa aika monesta liikkuvasta osasta huolimatta. Testi onnistui yli odotusten ja viimeisen viikon ajan Susu on taas päässyt juoksemaan monen kilometrin rundeja. Pitää vain valita ajankohta ja säätila sopivasti – siis toisin sanoen myöhäinen ilta tai sateinen keli – silloin muut ulkoilijat pysyvät piiloissaan ja paimen saa painella täysiä menemään ilman jatkuvia haltuunottoja ohituksiin. Pyöräilyn kantapääkin kelpuuttaa mukisematta, onneksi. Saisi se silti tuosta nyt parantua, niin pääsisi tokoilemaankin tehokkaammin.

Jos blogia on laiminlyöty viime kuukausina, niin samoin on kyllä kameraakin. Ihminen on varsin hassu olento, kun pitää kyseisen kapineen visusti kaapissa koko huikaisevan ruskaloiston ajan, mutta odotas kun harmaus valtaa maiseman niin johan pääsee Nikonkin jälleen ulkoilemaan. Höh, ihan hönttiä. Vaan ehkä alitajuisesti päätin, että sinimerle aussie ei vain yksinkertaisesti sovi harmaavarpuseksi leimuavien vaahteroiden lomaan, ja siksi on parasta suosiolla sulauttaa se värittömään rantamaisemaan. Lisäksi en ole vieläkään onnistunut luomaan lämmintä suhdetta tämän kannettavan kuvankäsittelyohjelmiin ja kuvat tuntuvat aina paukahtavan nettiin lopulta joko väärän sävyisinä tai muuten vain mössöisinä. Lähes uskallan sanoa, että pöytäkoneen iso, kirkas näyttö ja Photoshop Elements kuuluvat näitä asioita kaipaan kotikotoa top5 -listaukseen. Tai no, ainakin melkein…

Pitkästä aikaa

Posted by - on Lokakuu 27, 2012
Yleinen / 17 Comments

Voi nolous. Oman elämänsä multivaliot – päivitetty kaksi kuukautta sitten. Kuinka tässä näin kävi?


Sususta on siis tullut citykoira. Onnekkaiden sattumien seurauksena pääsimme muuttamaan elokuun lopussa Vallilaan lähelle keskustaa ja vieläpä melkein kampuksen kylkeen – hyvän aikaa näytti nimittäin siltä, että saisimme opetella selviämään Vantaan perukoilla Korsossa. Melkein alkoi naurattaa, kun jokunen viikko sitten käväisin tekemässä pikavisiitin siellä ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana olin ehtinyt soittaa ambulanssin pyörällä komeassa kaaressa kaatuneelle naiselle (polvilumpio on muuten ihan sen näköinen kuin kuvissa esitelläänkin!) ja kaksi valtavaa rotikkaa oli rynninyt Susun päälle. Junaakaan ei tarvinnut yksinään odotella, vaan nopeasti sai resuisista alepan muovikassien kiikuttajista juttuseuraa ja kaupan päälle tietenkin asiantuntevat analyysit aussiesta, sillä kyllähän koira koiran tuntee ja niin edelleen.

Kuinka arka, aiemmin 200 neliön omakotitalossa häärännyt maalaishiiri sitten on selvinnyt kaupungin ahtaudessa kolisevien ratikoiden ja ihmismassojen keskellä? Uskokaa tai älkää, 18 neliötä pikkuyksiötä on passannut paimenelle paremmin kuin hyvin. Viimeksi eilen varmistin seinänaapureilta, että eihän koirasta ole ollut häiriötä. Ei ole, ei ollenkaan, oli vastaus. Susu on ollut ihanan sopeutuvainen ja armollinen sen suhteen, että kiitos opiskelujen oheistoiminnan, vuorokausirytmi on paikoitellen vähintäänkin mielenkiintoinen – ajankohdasta riippumatta aussie on aina yhtä innokas lenkkeilijä, tyyni yksinolija tai rauhallinen unikaveri. Rapun äänille Susu kohottelee tuhahdellen kulmiaan – naamasta oikein näkee, miten sen tekisi mieli ilmoittaa rasahduksista mutta aina se kuitenkin muistaa ai hitto, tässä kohtaa pitikin pitää turpa kiinni. Riitti, kun ensimmäisinä päivinä teki harvinaisen napakasti selväksi, että tässä luukussa yksikään aussie ei mölyä, jos mielitään pitää katto päittemme päällä. On mahtava juttu, että Susulla ei ole minkäänlaista eroahdistusta, ja vaikka se muilla tavoin heti aktiviteettien vähyyttä oireileekin, yksinolotaitoa jokunen rauhallisempi päivä ei nakerra.

Ensimmäisinä viikkoina huristelimme paljon julkisilla ympäri Helsinkiä ihan vain totuttelumielessä. Ei ole mitään järkeä matkustaa puolta tuntia treenaamaan, jos koira on säikkymisistä puhki jo ennen kuin itse harkkaaminen on edes alkanut. Tällä hetkellä Suppis kulkee busseissa, ratikoissa ja junissa todella hienosti – parhaiten tilannetta kai kuvaavat kanssamatkustajien “se on varmaan tottunut kulkemaan bussissa” ja “onpa rauhallinen koira” -kommentit, joita kuulee usein. Yleensä paimen saa vielä taputukset tai vähintäänkin silitykset päälaelle ja joskus iskee oikein lottovoitto ja ratikan vierustoveri heittäytyy koiran kaulaan samalla hetkellä, kun kysyy voiko sitä halata. Vastaustahan tällaisessa asiassa ei tietenkään kannata odottaa… Huoh. Onneksi Susu suhtautuu lääppijöihin noissa tilanteissa välinpitämättömästi.

Kuten arvata saattaa, lenkkeily on aika erilaista täällä kuin kotona susirajalla. Ihan urakalla on saanut löytöretkeillä, jotta on löytänyt pieniä puistolänttejä isompia metsäpalasia. Mutta voi sitä riemua, mikä on jokaisen onnistuneen seikkailun jälkeen pulpunnut – me löydettiin metsä! Ei vitsi, täällä pystyy kävelemään puoli tuntia yhteen menoon ilman autotien ylitystä! Siinä vaiheessa ei paljoa mieltä paina se, että joskus takaisin kotiin saattaa olla kaksinumeroinen luku taivallettavana – eikä oikeastaan edes tiedä, miten sinne pääsisi, kun on tulomatkalla aina vain valinnut epämääräisimmän ja mutaisimman näköisen polunhaaran… Erästä nelijalkaista nämä seikat eivät onneksi haittaa yhtään, päinvastoin. Jalkaparkojeni laita on ajoittain saattanut olla toisenlainen, mutta niiden mielipidettä ei onneksi kysytä niin kauan, kuin aussien naama nauraa ja tassut vipeltävät ilohepulirallia. Väittäköön joku muu muuta, mutta kyllä ihminen onneen tarvitsee rauhallisen metsän ja kaveriksi koiran vierelle juoksemaan.

Vallila on kyllä ihana vihreä keidas keskellä asfalttimaata, mutta etenkin perinteiseen iltalenkkiaikaan laaksossa on porukkaa saman verran kuin Joensuun reiteillä olen bongannut kymmenen vuoden aikana yhteensä. Toisenlaisia ovat onneksi aamu- ja iltahetket kaupungissakin. Tuntuu uskomattomalta, kuinka Suomessa voi kävellä neljän kilometrin päässä pääkaupungin keskustasta aamukuudelta ylhäisessä yksinäisyydessä ja rikkumattomassa hiljaisuudessa. Usva nousee nurmikosta, aurinko on vasta vierimässä esiin oranssien vaahteroiden suojasta, missään ei ole ketään. Jo puolen tunnin päästä kadut hurisevat autoja ja kävelytiet ovat kansoitettuja, mutta yllättävän pitkään ja hartaasti kaupunki torkkuu. Iltaisin jo yhdeksän jälkeen hulina alkaa hidastua ja elämä kaduilla nuokkua, koiran voi huoletta laskea vapaaksi suositulla rantareitillä ja antaa omien ajatusten laukata yhtä valtoimenaan.

Entäpä treenirintama? Hiljaista, melkein häpeällisen hiljaista. En ota kuitenkaan paineita asiasta, sillä jo nämä kaikki uudet asiat ovat varmasti vaivanneet aussien älynystyröitä kylliksi eivätkä harmaat aivosolut ole ihan täysin toimettomina lojuneet. Lisäksi nyt on ihan virallisesti todistettu, että kunnon tauko ei välttämättä tee yhtään hassumpaa: pikavisiitillä itään kävimme kotikisoissa kirmaamassa ja kas, vihdoin ja viimein se vika nolla kuninkuusluokkaan tuli sieltä! Susussa treenipaussi ei siis juurikaan näkynyt, se hoitaa hommansa juuri niin kuin aikoinaan on opetettu. Nyt sitten voimme hyvillä mielin jättäytyä määrittelemättömän mittaiselle tauolle agilitystä – se ei vain oikein ole meidän juttu, vaikka paljon onkin eteenpäin menty. Erityiskiitokset Katjalle ja Heidille kaikista neuvoista ja tsemppauksista! Ne hetket, kun on saatu paimen kulkemaan kunnon vaihteella, ovat olleet melkoisen huippuja!

Hakumetsässäkin ehdittiin käydä Joensuun-reissun aikana. Susu oli ihan loistava, kuluneen vuoden aikana palat ovat loksahtaneet kunnolla kohdalleen. Se tekee täydellisen suoria pistoja ja nyt kaikki ilmaisutkin olivat kuin suoraan oppikirjasta. Ihaninta kuitenkin on se vapautuneisuus ja varmuus, joka koirassa alkaa näkyä ja sen myötä työskentely on koko ajan rennompaa ja rutinoituneempaa. Kaikkein paras fiilis tulee yhdessä tekemisen tunteesta – siitä, että pystyn ihan ääneenkin sanomaan, että sovitaan Suppilon kanssa jo hetkittäin aika hyvin yhteen! Olen yrittänyt opetella taputtamaan itseäni selkään myös pienemmistä onnistumisista, sillä mitä tyytyväisempi olen suppilonokkaan, sitä iloisemmaksi koiruuskin tulee ja seuraava edistysaskel on taas himpun verran lähempänä. Tämä vuosi on ollut kenties tuloksellisesti köyhä, mutta oivallusten kannalta sitäkin rikkaampi. Ainoa keino lähemmäs lisänimeä Suppilon varahermojärjestelmä on ihan oikeasti yhdessä tekeminen ja oleminen – ajatus siitä, että olemme tiimi, johon pitää saada rakennettua aukoton luottamus välittämättä siitä, millä silmällä muut katsovat tai mitä he ajattelevat. Tämä on meidän elämämme ja tärkeintä on, että minä ja meitä lähimpää seuraavat huomaavat kehityksen ja osaavat arvostaa sitä, viis KoiraNetistä ja satunnaisista arvostelijoista. Eikä meillä ihan oikeasti ole kiire mihinkään – tai jos siltä tuntuu, voi laittaa Matkalaulun soimaan – “Perillä” on tuolla edessämme jossain / Mennään, mutta ajetaan hiljempaa / Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan / Tämä voi olla / koko elämämme ihanin päivä / Ajetaan hiljempaa / Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.

Lopuksi vakaa lupaus ryhdistäytyä blogin suhteen! Lisäksi lämmin kiitos kaikille meitä haasteissa kauniilla sanoilla muistaneille (ainakin Anniina, Taina ja Maija – olen ollut laiska paitsi oman blogin suhteen, myös muiden kuulumisten lueskelussa – siispä suuret pahoittelut, jos minulta on mennyt muita ohi!), niitä lueskelemalla (ja, myönnetään, ahkerien patistelijoiden ansiosta) sain itseni taas kirjoittamaan ja pakko myöntää, että johan tätä on jo kaivannutkin. Moni tietääkin, että päädyin jotenkin ihmeen kautta lukemaan matikkaa yliopistoon – ja tietävät myös, että matikka ei ehkä ihan ole se minun juttuni ja olenkin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että minun on parempi keskittyä enemmänkin kirjaimiin kuin numeroihin… No – en valita – uusi elämä etelässä on kaikin puolin mallillaan ehkä vähän onnettomista tenttituloksista huolimatta, krhm. Ja onneksi alaa voi aina vaihtaa ;)

Ai niin, melkein meinasi unohtua se tärkein uutinen! Alkuviikosta sain nimittäin kirjata naamakirjaan seuraavaa: Pikkukoira on kyllä ihan ihme otus: tänään kontrollissa kliininen tutkimus ok, maksa-arvot paremmalla tolalla, sydän sykkii tasaisesti eikä sivuäänikään ole pahentunut, leukosyytit tulleet lähemmäs normaalia. Ja se on niin iloinen! Ei se taida täältä lähteä kulumallakaan ja hyvä niin ♥

Seems like yesterday we used to rock the show

Posted by - on Elokuu 20, 2012
Mörkö sairastaa / 6 Comments


iloinen Mörkö muutaman kesän takaa
Tänään ei ole hyvä päivä. Mörkö kävi eläinlääkärissä kontrollikäynnillä – tai sellainen sen piti olla. Mukava lyhyt käynti ja toteamus siitä, että valkosoluarvot ovat vihdoin lannistuneet normaalin rajoihin. Typerää optimistisuutta. Tästä eteenpäin lupaan olla ikuisesti vankkumaton pessimisti.

Hiljattain tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun käärin ensimmäistä kertaa ohuen ohueen kalkkunaleikkeeseen puolikkaan kapselin Gabapentiini-jauhetta ja pyöreän valkoisen kortisonipillerin. Tänään ensimmäistä kertaa tuli merkki siitä, että koiran krooninen lääkitseminen ei koskaan ole täysin harmitonta ja siitä, kuinka kyse on lopulta vain kahden pahan välillä taiteilusta. Kivut tai pitkäaikaissivuvaikutukset. Mörkön maksa-arvoissa ALAT oli kohonnut liki kolminkertaiseksi sitten kesäkuun eli selkeä muutos lyhyessä ajassa. Maksa voi huonosti. Lisäksi leukosyytit eivät vieläkään ole täysin normaalit. Nyt Mörkö sai jälleen yhden antibioottikuurin, tällä kertaa erityisesti maksaan vaikuttavan, sekä määräyksen siirtyä erikoisruokavalioon.

Ei enää aamujuustoa, ei porkkanoiden natustamista. Ei liha-aterioita, ei kissanruokayllätyksiä hakumetsässä. Mörkön oman amppelitomaatin sadon korjaaminen jää nyt jonkun muun tehtäväksi – niin suurella intohimolla ja tarkkuudella pieni puutarhuri kuin onkin sadon kypsymistä tarkkaillut ja tehnyt analyysejä tomaattien mausta. Se ihan oikeasti tietää, milloin herkut ovat riittävän punakoita syötäviksi ja myös ilmoittaa sen. Pikkukoiralle ruoka on enemmän kuin ruokaa, possunkorva päivän kruunaaja ja murkinahetki bileiden aihe. Lääkekalkkunansa se sentään saa pitää, onneksi.

Minua vähän itkettää, vaikka tiedän, ettei tavallaan ole syytä. Mörkö on elänyt pitkään, tosi pitkään. Nämä muutokset olisivat ihan hyvin voineet näkyä jo puolitoista vuotta sitten. Mutta silti. Silti se on minun Mörköni, eka oma, ihan ikioma. Jättitassu, hampurilaisnassu. Tämä ei ole tappotuomio, mutta ehkä lopun alku. Tuntuu kamalalta muuttaa viikon päästä toiselle puolelle Suomea.

Voitto kotiin!

Posted by - on Elokuu 14, 2012
Vepe, Kisaraportit / 18 Comments

Susu osallistui tänään Joven järjestämään mölli-vepeen. Pikkukirppu suoritti kaikki tehtävät juuri niin kuin on opetettu ja niinpä tuloslappu näytti tältä:

  1. Uinti eli veneestä hyppääminen 25 / 25, aika 1,03
  2. Esineen vienti 25 / 25 aika 0,47
  3. Veneen nouto 23 / 25 (kaksi ylimääräistä käskyä, koska en ollut ihan perillä siitä, mikä lasketaan käskyksi), aika 1,37
  4. Hukkuvan pelastaminen 25 / 25, aika 2,11

Pisteet yhteensä 98/100, 1. palkinto, sijoitus 1./7.

Nyt kyllä harmittaa, jos emme varasijalta pääse viikonlopun viralliseen kokeeseen. Susu oli niin reipas! Veperannalla siinä piilevä tarmokkuus ja into tulevat hienosti esille – energia kohdistuu ihan oikeasti tekemiseen eikä ylimääräiseen höyryämiseen. Supen kanssa tekeminen on vain nykyään niin hauskaa, kun yhä useammin pystyy keskittymään itse asiaan eikä pohjien jankkaamiseen ja pelkojen voittamiseen. Kaikkein onnellisimmillaan puikkonokka onkin, kun takana on kunnon treeni ja se näkee, miten tyytyväinen minä olen. Silloin se murmattaa, hepuloi, kiehnää ja antaa kissanruokapusuja. Onni on oma iloinen Suppilo!

Suurkiitos vielä Miimille apuohjaajana toimimisesta!