Olen itsepintaisesti kieltäytynyt näkemästä Susua pelokkaana koirana. Olen halunnut kuvata sen käytöstä vähän mukavammilla termeillä – siispä se on ollut ujo, harkitsevainen ja varovainen, herkkä ja pehmeä. Niin on itsekin ollut helpompi suhtautua koiran ahdistuksiin ja usein olen jopa yliarvioinut Susun reippauden, mikä on ollut tosi hyvä asia: ei ainakaan omalla käytöksellä ole edesauttanut pelkojen syntymistä. Oma positiivinen ja tietyllä tapaa välinpitämätön mieli on kuitenkin ensisijaisen tärkeä, kun koira tuppaa näkemään varjoja puuttomalla aukeallakin. Viime viikkoina olen kuitenkin joutunut kyseenalaistamaan ajatuksiani, ja myös muiden ihmisten ihmettelyt ovat vaikuttaneet. Ei ole jäänyt muutamaan kertaan, kun rautatieasemilla tai busseissa lapset ja vähän vanhemmatkin ovat kysyneet, miksi koira pelkää, miksi koira on arka tai miksi koira uikuttaa. Onko se pentu, kun sitä jännittää noin paljon? Ei, ei ole. Se on kolmevuotias, maailmaa nähnyt aikuinen koira.
Päätin silloin muutama viikko sitten, että leikin, ettei suhisevia lähijunia, liukkaita asemahalleja, suuria ihmismassoja tai kaikuvia kuulutuksia ole olemassakaan. En ala siedättää koiraa, rauhoittele sitä namisyötöllä tai kiikuta leluja mukana, jotta saisin turren rennoksi pahassa paikassa. Nyt vain mennään ja ollaan, remmi pysyy koko ajan samalla mitalla ja koira kulkee mukana, ei ole vaihtoehtoa. Kuulostaa etenkin kirjoitettuna julmalta, mutta minun oli pakko tehdä tämä päätös itseni kanssa – muuten miettisin koko ajan, ovatko ärsykkeet liian kovia, onko koira tarpeeksi rento ja niin edelleen. Lisäksi lienee päivänselvää, että uusien asioiden määrä on niin valtava ja hallitsematon, että tavoite totuttaa koira hiljalleen niihin lähentelee naurettavuuden rajoja.
Pääosin tekniikka on toiminut hyvin. Susu kyllä pelkää esimerkiksi laiturille tulevia lähijunia ja pakittaa remminmitan verran jalkojeni taakse piiloon, mutta kulkeminen sujuu riittävän hyvin ja junissa sisällä koira rauhoittuu nopeasti jalkoihin makoilemaan. Se on kuitenkin ehkä tärkeintä. No – tuolla pääosin-sanalla on kuitenkin ihan paikkansa kappaleen alussa… Yksi pahimmista on Helsingin päärautatieasema: ihmiset, kuulutukset, liukas lattia, kaikuminen. Pari viikkoa sitten jouduimme odottelemaan siskoani asemalla tovin ja se vajaa puolituntinen oli varmasti vaikeimpien top viidessä Suppilon elämässä. Susu oli ihan sekaisin ja pelkäsin tosissani, että se saa pian sydänkohtauksen, eikä tämä ole liioittelua. Se tärisi lysyssä holtittomasti, läähätti ja yritti jatkuvasti kiivetä syliin. Se oli sellaista luonnotonta hysteriaa, mikä muistaakseni luonnetestissäkin mainitaan. Ei taida olla tarpeellista sanoa, että siinä tilanteessa tunsin itseni lähinnä eläinrääkkääjäksi, tuntui niin pahalta katsoa koiraa. Tavallisesta poiketen annoin sen kiivetä syliin, koska siinä tilanteessa tuntui jo yhdentekevältä, saako koira tahtonsa läpi. Tai no – tahtonsa ja tahtonsa, paniikinomaisesta pyrkimyksestä siinä lähinnä oli kyse.
Siinä viisitoista kiloa vapisevaa aussieta sylissäni mietin, pitääkö tähänkin vain suhtautua tyynesti. Mihin asti pitää ymmärtää ja ajatella, että se on ihan normaalia? En missään nimessä ajattele, että koiran kuin koiran pitäisi selvitä pääaseman kaltaisessa ärsykkeiden tulvassa täysin lunkina – kyllähän ympäristön suureen muutokseen saa ja kai kuuluukin reagoida, mutta kyllä siellä olemisesta pitäisi selvitä ilman täydellistä henkisen tasapainon romahtamista. Eikä tässä vaiheessa ole kyse mistään ihmisten erilaisista näkemyksistä, vaan ihan puhtaasti siitä, että tuollaisesta pääkopasta koira alkaa jo itse kärsiä. Sen kanssa on suuri vastuu miettiä, mihin sen voi viedä ilman, että altistaa sen kohtuuttomalle jännitykselle. Harmittaa vieläkin, että epäonnistuin niin pahasti arvioinnissa silloin pari viikkoa sitten… Mutta toisaalta: kai koiran pitäisi tuollaisesta selvitä? Pelästyin vähän itsekin omaa ajatustani silloin asemalla – ajattelin, että toivottavasti Susun luonteisia koiria ei synny tähän maailmaan enää yhtään enempää. Yritän nyt luottaa siihen, että lukijat ymmärtävät etten tarkoita tällä mitään kamalaa. Susu on minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa enkä vaihtaisi sitä milloinkaan mihinkään. Tekee vain niin pahaa katsoa ja ajatella, miten Susulla varmaan soi päässä koko ajan Coldplayn Us against the world: Through chaos as it swirls, It’s us against the world. Onneksi sentään us ja se on kaikkein tärkeintä. Ei maailman silti pitäisi olla kaaottinen uhka ja vastus.
Olemme aina sanoneet, että Topin siunaus on ollut se, että sille oma koti on ehdoton turvapaikka, jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Kun menimme Susun kanssa käymään kotona, ei meistä kolmesta ihmisperheenjäsenestä kukaan meinannut uskoa silmiään. Aluksi emme edes huomanneet mitään erikoista ja sitten kun hoksasimme, että Susu ei käyttäydy ihan normaalisti, katsoin, että onko se satuttanut selkänsä tosi pahasti. Se nimittäin hiipi kumarassa askel kerrallaan lattioiden poikki ja kulki keittiön laitoja pitkin. Ulkona se kuitenkin kirmasi täysin normaalisti ja samoin myös mattojen päällä tassut liikkuivat tavalliseen tapaan joutuisasti. Huokaisin muutaman kerran syvään, kun tajusin (ja niin taisivat tehdä muutkin): Suppilo-parka on alkanut pelätä laminaattia. Varmaan sen liukkautta ja kynsien ääntä sitä vasten.
Siinä vaiheessa ei voinut tehdä muuta kuin nostaa kädet pystyyn – lattialta kukaan ei voi koiraa suojella, en pysty muuttumaan suojakelmuksi paimenen käpälien ja hirmulaminaatin väliin. Onneksi matot sentään on keksitty. Voi Suppe, miksi maailman pitää ihan joka suunnasta hyökätä sinua vastaan? Tämän olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa aiemmin, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: iloinen, rento Suppilo-aussie on ihana. Se on niin aurinkoinen, viehkeä ja onnellinen, että minustakin tulee heti samanlainen ja niinä hetkinä ajattelen, että tuollainen Susun pitäisi koko ajan olla, se ansaitsisi olla sellainen. Mutta miten ikinä järjestän asiat niin, että se on mahdollista?
Rudyard Kipling on lausunut aikoinaan viisaasti: Of all the liars in the world sometimes the worst are your own fears. Saisikohan sen jotenkin käännettyä koirien kielelle?
























