Topi, Mörkö ja Susu

Susu 4 kuukautta näyttää mallia, miten suurella antaumuksella lelussa tulee roikkua. Paneutuminen asiaan ei ole kokenut inflaatiota vielä tähänkään päivään mennessä – leikkisä aussie tarraa rättiin kiinni tai säntää pallon perään milloin ja missä tahansa.

Koska yskä näyttää hellittäneen tyystin, pääsi Susu tänään aamulenkillä tokoilemaan ihan kunnolla. Remmissä tassuttelu sujui jo heti alkulenkistä paljon hallitummin eikä Susu vaatinutkaan montaa stoppausta napatakseen kannattavan käytöksen ohjenuoran jälleen tohveliinsa. Ohituksissa vastaehdollistaminen on tuottanut tulosta ja Susu hakeutuu aika näppärästi namia kärkkymään, kun vastaantulijoita ilmaantuu näköpiiriin. Vapaana ollessaan paimen kiitää usein ilman erillistä käskyä heti luokse, kun bongaa ihmisiä tai koiria, mutta remmissä homma ei toimi vielä aivan niin sujuvasti.

Treenikenttänämme saivat tänään toimia yliopiston parkkikset – oikeille kentille kun ei nyt juoksun takia ole asiaa. Aluksi pitkä, suora pätkä seuraamista ilman pysähdyksiä ja sitten pelkkiä käännöksiä. En viitsinyt tänään seuruuttaa kokonaista alokkaan kaaviota, ettei käy turhan tavanomaiseksi. Seuraavaksi tehtiin paikallaan istumista ja lopuksi vielä luoksetulo. Susu vaatii istumisissa usein nopeasti vahvistuksen siitä, että se tekee oikein, muuten se kipaisee tiedustelemaan. Pitää seuraavalla kerralla kokeilla pelkkää suullista kehua ja ottaa aluksi ihan helppo harjoitus. Niin helposti ahnehtii, kun tietää, että Susu kuitenkin pystyy tekemään pitkiä paikkaistumisia alkuvahvistuksen jälkeen. Tänään otin aluksi taas vähän turhan vaativan ja koira lähti tulemaan ennen aikojaan, mutta kun virheen uusiutumisen välttämiseksi tein väliin todella helpon ja sitten taas vaikeutin, napotti aussie kuin tatti paikallaan. Loppuun Susun ensimmäinen kokonainen luoksetulo – perusasento, odottaminen, luoksetulo, eteentulo, perusasento – ja sehän sujui näpsäkästi. Nyt täytyy vain hioa palasia erikseen, lähinnä rauhallisuutta odottamiseen ja vauhtia itse luoksetuloon. Eteentulossa ja perusasennoissa ei ole valittamista.

Välissä kävimme vähän kävelemässä, sitten toiselle parkkikselle maahanmenojen pariin. Alkuun yhteensä kolmen minuutin rauhallinen paikallamakuu, jossa oli vire tällä kertaa just eikä melkein kohdallaan. Skarppi mutta levollinen. Kävin palkkaamassa namilla suunnilleen puolentoista minuutin kohdalla ja lopussa tuli lelupalkka. Olen joutunut aika paljon miettimään paikallaolon palkkausta pitkin matkaa kun sitä ollaan treenattu. Nuorempana Susu paineistui paikallaolosta etenkin namipalkalla paljon, istui tai makasi korvat luimussa ja niska kyyryssä. Niinpä vastoin kaikkia ohjeita aloin kiittää sitä onnistuneista suorituksista lelulla, koska se oli kitkattomin tapa markkinoida paikallaan kököttäminen Susulle hauskana asiana. Olen aika yllättynyt, miten vähän kiihdyttävä palkka oikeastaan on loppujen lopuksi näkynyt Susun paikallaolon viretilassa. Ehkä lelupalkkaa ei tulekaan pitää niin suurena mörkönä kun puhutaan malttia vaativista liikkeistä. Kun koira vain osaa hallita viretilojaan ilman jatkuvaa ylikuumenemista, tuntuu lelukin toimivan vähintään kohtalaisesti.

Paikallaolon jälkeen säpäkkää maahanmenoleikkiä ja hurjat riehumiset nopeista suorituksista, minkä jälkeen otin loppuun kokonaisen liikkeestä maahanmenon. Susu painuu maahan vinossa, joten pitää vaihdella palkkaussuuntaa ja jättää vinotukset huomioimatta. Viimeiseksi loppuhauskaksi vielä seuruupätkä, joka saa paimenen silmät aina tuikkimaan.

Susu oli tänään etenkin jälkimmäisellä kerralla todella hiljainen! Tajusin sen vasta jälkikäteen. Susu ei yleensä kuulu tosiaankaan niihin rauhallisimpiin ja hiljaisimpiin tottelijoihin, vaan se antaa korkean vireensä näkyä ja etenkin kuulua. Typy murmattaa, piippaa, haukkuu, kiljuu, mouruaa, vinkuu, röhkii… Tänään se säästeli ääntään taitavasti eikä esimerkiksi takuuvarma haukuttaja, perusasennosta maahanmeno, saanut äänijänteitä pingottumaan.

// muokkaus: äidin kirjoitus lauantaisista hakutreeneistä löytyy pykälää alempaa

Topi ja äiti kävivät hakuilemassa tolleriporukan kanssa. Susu ja Mörkö eivät vielä päässeet mukaan, sillä niiden viimeisistä yskäisyistä ei ollut vielä kylliksi aikaa – eikä kumpikaan niistä tiedä, mitä rauhallisesti oleminen tarkoittaa…

Missä on vähiten järkeä: paukkupakkasagilityssa, ukkosmyrskyvepessä, lumihankihaussa, liejunäyttelyssä, rankkasademejässä vai tokossa?

Näin kyselin aiemmassa kirjoituksessani. Silloin oli vielä umpihankihaku kokeilematta mutta tämä puute on nyt korjattu. Laji ei ollut kovin sopiva tolleriporukan pienimmille tytöille, joista vai nenä pilkisti hangesta. Topi pitkine kinttuineen olisi pärjännyt hieman paremmin mutta toipilas sai tyytyä pelkkään ilmaisutreenin. Ukot olivat vain muutaman metrin päässä keskilinjasta. Ukkojen oli tarkoitus kierrättää Topi itsensä ympäri ennen kuin koira lähtisi tuomaan rullaa. Jälleen pitää todeta, että maailmassa pitäisi olla enemmän heidejä - ei joka ukko viitsi koiraa varten tampata hankeen kiertorataa itsensä ympäri.

Muuten olemme lähinnä laiskotelleet. Paukkupakkasten jälkeen kiusaksemme tuli yskä - Topilla hyvin lyhyt ja lievä, Susu sen sijaan köhi muutaman päivän enemmänkin. Lääkäriin ei ole tarvinnut ainakaan vielä lähteä. Olemme vain relanneet - kauanko tätä relaamista jatkuu?

Tällasta se elämä tässä huushollissa on, yli-innokkaiden kääpiöiden seurassa. Parasta vaan sulkea silmänsä ja ristiä varpaansa sen puolesta, että saa yhtä monta raksua kun muutkin. Kaikki aina nauraa mulle kun yritän sulkeutua omaan kuplaani ja olla huomaamatta maailman kauheuksia. Tänäänkin mua heitettiin sellasella piippaavalla lelulla, tai okei se hipaisi mun tassukarvoja, mut silti – eikö maailmassa ole enää mitään oikeudenmukaisuutta? Yritän sinnitellä, terveisin kaikkien herkkien, väärinymmärrettyjen miesten puolestapuhuja Topi Toivorikas (toim. huom. useammin Toivoköyhä)

Tänä aamuna alkoi jo naurattaa tämä surkeiden sattumusten sarja. Ensin usean viikon kestänyt pakkasjakso, sitten kennelyskä ja nyt vielä juoksu! Eikä siinä vielä kaikki – vielä vallattomamman naurun aiheutti Susun tänään irronnut hammas. Ihan totta. Olin juuri saanut ilmoitettua Miimille, että aussie alkoi juosta ihan yllättäen, kun huomasin että yksi Susun pienistä alaetuhampaista heiluu hälyttävästi. Siispä puhelin taas kouraan. Ei mennytkään kauan, että hammas päätti jättää asemapaikkansa lopullisesti, mutta onneksi sain pyydystettyä sen eläinlääkärikäyntiä varten. On kuitenkin varmasti paikallaan käydä vielä vilauttamassa Susun suuta lekurille ja hankkia ihan todistuskin hampaan tapaturmaisesta irtoamisesta tulevaisuutta varten. Tai sitten pitää alkaa kiikuttaa irronnutta hammasta näyttelyissä mukana todistusaineistona – “kyllä se siellä vielä pari kuukautta sitten oli!”. Aussielle kyllä sattuu ja tapahtuu, höpsö koiruus.

Koska treenitaukomme jatkuu yhä eikä loppua sille näy, on meillä hyvin aikaa tarttua arjen haasteisiin kaksin käsin. Susun kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä lenkkeilykäytöksen hiomista. Susua on todella vaivatonta pitää irti missä vain, sillä se ei ole kiinnostunut muista ihmisistä tai koirista eikä jätä milloinkaan korviansa kotiin, mutta remmilenkkeily aiheuttaa ongelmia. Susu ei pahemmin remmissä joudukaan kulkemaan, sillä asumme aivan metsän reunassa, mutta siitä huolimatta ne vähätkin narun päässä riekkumiset täytyy saada kuntoon. Susulla on etenkin alkumatkasta aina tulipalokiire jonnekin – ihan sama minne, jonnekin on vain päästävä – ja tämän seurauksena remmi kiristyy ja samaa tahtia pingottuvat hermonikin. Ohituksissakin on parantamisen varaa, vaikkakin Susu osaa koko ajan näppärämmin jättää ohi viuhahtavat pyörät ja jumittavat, täyttä kurkkua räksyttävät koirat, huomiotta. Kuitenkin niinä päivinä, joina Susulla ei ole ollut muuta ohjelmaa, keskittää se täyden tarmonsa ohikulkijoiden kytistelyyn.

Remmilenkkeily herättää minussa lieviä kammotuksen tunteita, sillä en koe sen tarjoavan koiralle juuri mitään. Etenkään sellaisille, jotka eivät ole tienvarsien hajuista kiinnostuneita, remmin perässä roikkuminen ei tuota juuri mitään hyötyä. Mielestäni koiran pitäisi päästä ehdottomasti kirmaamaan vapaana päivittäin, ihan samalla tavalla kuin sen tulisi saada tasapainoista ravintoa ja raikasta vettä. Pelkkä arjen ulkoilu tuntuu usein olevan aliarvostettua – koirien kanssa kyllä treenataan ja touhutaan paljon kaikenlaista, mutta pitkät, rennot metsälenkit unohtuvat. Ne ovat koiran hyvinvoinnille vähintään yhtä tärkeitä kuin sen kahdenkymmenen esteen agilityradan huhkiminen tai seuraamiskaavion tassutteleminen. Yhtä kaikki, pakotin itseni sen tosiasian eteen, että remmilenkkeilyäkin on harjoiteltava, niin tylsää kuin se onkin.

Topi oppi aikoinaan olemaan vetämättä vain niin, että joka kerta kun remmi kiristyi, loppui matkanteko. Teimme sitä johdonmukaisesti puolisen vuotta ja siitä lähtien remmi löysällä kävely on pysynyt Topin mielessä kristallinkirkkaana. Vain järvi saa Topin kokeilemaan, josko polskimaan pääsisikin vikkelämmin pienellä hihnankiristyksellä. Susun kanssa menemme samalla tekniikalla, sillä se on koiralle todella selkeä ja esittää nätin kävelemisen koiralle itselleen kannattavana toimintana. Susu ei pentuna vetänyt lainkaan ja on keksinyt vetämisen riemun toden teolla vasta aivan viime aikoina. Aluksi, kun Susu vain satunnaisesti venytti remmiä, ärähdin sille muistutukseksi vetämisen ei-toivottavuudesta, mutta kannattavampaa on antaa koiran itse hoksata oikea toiminta.

Niinpä tavallisesta tavasta poiketen kiersimme tänään Susun ja Mörkön kanssa aamumetsäilyn sijasta läheisen metsikön ympäri kulkevan ulkoilureitin. Leuto sää oli herättänyt ihmiset koloistaan ja porukkaa koirinensa oli joka puolella, hyvät mahdollisuudet ohitusharjoitteluun siis. Alkumatkasta stoppailimme parin metrin välein, mutta loppulenkin Susu käveli jo siivosti kuitenkin innostuen aina välillä keulimaan. Ohitukset sujuivat tänään todella hienosti yhtä lukuunottamatta. Hento nainen ei saanut valtavan kokoista noutaajansa pidettyä kurissa ja vaikka Mörkö ei todellakaan ole riidanhaastaja alkuunkaan, ei sekään siedä iholle rynnimistä. Onneksi minulla ei ollut Topi mukana, sillä muuten jälki olisi voinut olla vähän vähemmän kaunista katseltavaa. Susu ja Mörkö pysyivät tilanteeseen nähden hyvin ruodussa ja nainenkin sai koiransa vedettyä pois, joten säästyimme suuremmilta vahingoilta. Taas oli hyötyä siitä, että Mörkö ei ole niitä koiria, jotka jäisivät menneitä murehtimaan – sen huolettomuus palautti Susunkin yllättävän äkkiä vasemmalle puolelleni namia hamuamaan. Usein Susu nimittäin jää kuikuilemaan ohittamiemme koirien perään.

Kesken lenkin Mörkö koki ahaa-elämyksen Susun juoksujen suhteen, kun se kerran törmäsi Susun takapuoleen vahingossa. En voinut olla miettimättä, kuinka hyvä hajuaisti koirilla oikein onkaan, kun pikkukoira huomasi juoksun vasta työnnettyään nenänsä kirjaimellisesti hajuun kiinni Tästä tiedosta riemastuneena Mörkö haastoi kotiin päästyämme Susua hurjasti leikkiin, mitä se harvemmin yleensä tekee. Saa nähdä, milloin Topin lamppu syttyy.

Tiedusteli Susu tänään minulta.

Susu on pennusta pitäen oppinut viettämään yksinoloaikansa koiraportilla rajatussa kodinhoitohuoneessa ja Topi ja Mörkö pitävät majaa nekin omissa huoneissaan. Tyhmyys tunnetusti tiivistyy kimpassa ja jos koirakopla saisi koko talon omistukseensa meidän poissaollessamme, saattaisi käynnissä olla sellainen sirkus, että parempi jättää testaamatta. Susun aluetta rajaava portti on kaatunut muutamaan otteeseen ja Susu on säikähtänyt kolinaa aina jonkin verran. Kerran ajoitus tosin oli onni onnettomuudessa. Susulla oli nuorempana paha tapa pölläytellä Mörköä todella herkästi ja Mörkö luonnollisesti vastasi haasteeseen kynsin hampain. Vaan johan yhteydenotot loppuivat, kun minun karjaisuni tehosteeksi paikaltaan luiskahtanut portti rämähti jollain kerralla rähinöivän kaksikon niskaan.

Eilen portti jälleen pamahti maahan, kun Susu hyppäsi sitä vasten tähystämään. Seuraavilla kerroilla portista kulkiessaan paimen vähän varoi askeliaan, mutta tänä aamuna viipotti sen ohi jo entiseen malliin. Puolenpäivän aikaan lähdin käväisemään koulussa ja kun tunnin päästä tulin takaisin kotiin, oli Susu sen näköinen, että jotain huisin kamalaa on tapahtunut. Se hipsi varovasti moikkaamaan, lipaisi poskesta ja heilutteli häntää korvat luimussa, mutta paineli sitten sängyn alle piiloon. Pohdin vähän aikaa, mikä olisi paras tapa purkaa tilanne ja päädyin heittelemään nameja lattialle. Haisteleminen ja syöminen rauhoittivat Susua, vaikkakin se yhä liikkui todella varovasti ja eleiltään alistuneena. Seuraavaksi painelimme koko koiralauman voimin pihalle, jossa Susu palautui hiljalleen riekkuessaan poikien kanssa lumihangessa.

Susun käytös taisi olla monen asian summa. Pakkasjakson aikana olemme päässeet treenaamaan vähän ja kotona lojuminen vaivaa turhan paljon pienen aussien pääkoppaa. Lisäksi laumaamme riivaa yskä, joka luonnollisesti vetää koirankin mielen matalaksi niin kuin flunssa ihmisellä. Porttiepisodilla oli varmasti myös näppinsä pelissä. Ennen kuin lähdin, ei Susu olisi halunnut mennä portin taakse, vaikka yleensä jää todella kuuliaisesti kodinhoitohuoneeseen odottamaan jonkun saapumista kotiin. Jouduin huomauttamaan sille aika jämäkästi pelisäännöistä, mutta lähtiessäni se istuskeli portin takana rentona korvat normaaliasennossa, vaikka olikin luimuillen sinne mennyt. Yleensä Susu ei pahemmin ota nokkiinsa napakammastakaan muistutuksesta käytöstapojen suhteen, mutta varmaan pienoinen porttipelko vaikutti asiaan. Tietysti poissaollessani oli saattanut tapahtua jotain, joka vaikutti Susun käytökseen. Onneksi olemme harjoitelleet paljon paineesta vapautumista ihan tietoisesti luodun paineen avulla, joten nyt tositilanteessa Susu ei jäänyt neuvottomaksi kuormansa kanssa vaan osasi pienellä avustuksella purkaa sen.

Näistä hetkistä oppii kyllä niin paljon! Koko ajan oppii tuntemaan koiransa paremmin ja löytää uusia teitä sen kanssa toimimiseen.

Joskus, hyvin harvoin tosin, kiitän pessimististä luonteenlaatuani. Useimmiten siitä on vain haittaa, mutta koirien kanssa touhutessa aika ajoin myös hyötyä. Koiramaailma kun ei ole mikään karkkihylly, josta voisi valkata kuhunkin hetkeen parhaimmalta maistuvat karkit ja punnita tiettyjä asioita haluamansa määrän. Välillä saa, mitä tilaa, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta vähintään usein pussin sisältö on täysi yllätys.

KoiraNetiin olivat eilen paukahtaneet Susun viralliset terveystulokset. Kyynärät oli lausuttu täysin terveiksi (0/0), mutta lonkkien osalta viesti oli hieman toisenlainen, sillä ne tulivat takaisin C/C. Kyse on ilmeisesti kuitenkin vain löysyydestä nivelissä, muutoin lonkat ovat siistit. Kuten jo totesin, olen vuosien varrella saanut karvaasti kokea monta kertaa ikäviä yllätyksiä koirien parissa, joten en osaa löysistä lonkista hermostua. Susu on nuori, kehittyvä koira, joka varmasti vielä kiinteytyy paljon. Pakko myös myöntää, että kun on saanut koiralleen parantumattoman neurologisen sairauden diagnoosin, ei enää niin helposti murehdi turhia tai maalaile kauhukuvia.

Onneksi en missään vaiheessa ehtinyt olettaa kuvanneen lääkärin päätelmän (A tai B) olevan lukkoon lyöty totuus, sillä silloin lausunto olisi voinut olla suurempi yllätys. Topi kävi aikoinaan samalla lääkärillä kuvauksissa ja sai silloin saman tuomion – siistit lonkat, mutta aavistuksen löysyyttä, ja kuvat tulivat liitosta takaisin C/C. Topia eivät ole väljät koivet koskaan vaivanneet, vaikka se on ollut koko ikänsä monessa mukana eikä edes aivan niitä siroimpia tollereita ole. Susunkaan kohdalla en tahdo nähdä C-lonkkia ilonpilaajina, sillä se olisi ihan turhaa.

Suunnitelmissa on käydä uusintakuvauksessa lähempänä kahden vuoden ikää. Susu oli kuitenkin kuvaushetkellä vasta viikko sitten viettänyt yksivuotissynttäreitään ja voi ymmärtääkseni kiinteytyä vielä reilustikin. Oli miten oli, emme liiaksi takerru pariin kirjaimeen, vaan keskitymme jatkossakin olennaiseen – hauskaan, haastavaan ja monipuoliseen koiranelämään.

Vihdoinkin lauhtuu! Pakkasukon otteen höllentymisen kunniaksi pääsimme pitkästä aikaa treenaamaan tokoa ihan kunnolla. Sisällä pystyy kyllä kaikenlaista pientä kivaa kikkailemaan, käännöksiä ja sen sellaista, mutta huomaamatta sisätreenailut hivuttautuvat liike liikkeeltä kohti hupitemppuilua. Kun naksun käteensä kerran ottaa, ei voi olla vähän jumppaamatta koirien aivosoluja… Vaikka ei sillä, etteivätkö oma-aloitteisuutta ja koordinaatiota vahvistavat sheippaushupailut olisi hyödyllisiä, mutta oli jo vaihtelunkin vuoksi mukavaa päästä pitkästä aikaa hiomaan kokonaisia tokoliikkeitä ja nimenomaan lelupalkalla.

Susu teki ensin. Pari päivää sitten kävimme ottamassa muutaman jutun pihalla ja silloin keskityimme liikkeestä maahanmenoon, joten tänään oli seisomispäivä tasapainoksi. Teetin liikkeestä maahanmenon muuten ensimmäistä kertaa kokonaisena liikkeenä niin, että otin alle käskytetyn seuruun ja näpsäkästi sujui eikä seuraamisessa esiintynyt hiipimistä jatkossakaan. Pitää vain paljon vahvistaa seuruuta ja tehdä kokonaisia jääviä harvoin, ettei ennakoinnin asiantuntija Susu ala liimailla palikoita yhteen liian itsenäisesti. Tänään seuruutin aluksi alokasluokan kaavion vähän lyhennettynä, kuitenkin niin että täyskäännöksiä tuli kaksi ja pysähdyksiäkin useampi. Loistavasti pysyy vire, mutta vähän aussie tuppii keulimaan kuumuessaan. Kohta meillä on luvassa ongelmanratkaisua seuruun suhteen, hyvä minä… Toisaalta ihan mielellään kyllä viilailen sitä paikkaa tarkemmaksi, koska nyt seuraamisen treenaaminen on ollut sellaista taitojen ylläpitoa, joka helposti muuttuu puuduttavaksi. Pitkän kaavion jälkeen motivaattoriksi Susun lempparipuuhaa eli käännöstreeniä, jossa perusasennon paikka löytyi joka kerta sujuvasti. Liikkeestä seisomisen sähäköitä pysähdyksiä tehtiin pari avustetusti, minkä jälkeen pelkällä sanallisella käskyllä. Muutamalla kerralla tassut steppailivat käskyn jälkeen vielä pari askelta, joten seisomisia pitää vahvistaa vielä paljon. Täytyy varmaankin harkita namipalkkaa ainakin välipalkaksi seisomisiin, koska lelupalkka kannustaa koiraa liikkumaan turhan paljon. Lopuksi paikkaistumisia kolme, joista yhdestä otin jatkoksi luoksetulon, ja pitkä paikallamakuu. Luoksetuloja pitäisi treenata vauhtiluoksareina, koska nyt koira vaihtaa raville vähän liian aikaisin ennen eteentuloa. Niitä (ja monia muita juttuja) saisi treenattua parhaiten treeniryhmässä, mutta siihen asti, että sellaiseen pääsemme, pitää vain yrittää kehitellä erilaisia häiriöitä kotioloissa, hakeutua vieraisiin paikkoihin treenaamaan ja värvätä muita perheenjäseniä avustajiksi, heidän riemukseen

Mörkö oli tavalliseen tapaansa aivan superhieno. Jäävätkin ovat taas palanneet entiselle salamannopealle tasolleen eivätkä täyskäännökset tänään valuneet niin löysiksi kuin esimerkiksi muutaman viikon takaisessa videossa. En voi väittää, etteikö Mörkön koekielto harmittaisi. Pieni koira suorittaa kaikki alokasluokan liikkeet varsin mallikkaasti ja suurella innolla, tarkkuuden kuitenkaan kärsimättä. Lisäksi sille on viimeisen vuoden aikana tullut sen verran turnauskestävyyttä, että koemittainen suoritus ilman palkkaa ei ole liian suuri pala haukattavaksi. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin mukavinta olisi, ja näillä eväillä, mitä on annettu, on nyt mentävä. Usein on myös hyvä suhteuttaa asioita suurempaan mittakaavaan ja muistuttaa itseään, että koiran elossa oleminen ja hyvä vointi ovat jo suuri onni.

Olinkin unohtanut kirjoittaa blogiin Mörkön kortisoniannoksen puolittamisesta reilut pari viikkoa takaperin. Nyt annos on 2,5 mg / vrk eli puolikas Prednisolon-tabletti. On vaikeaa sanoa, miten lääkityksen muuttaminen on vaikuttanut koiraan vai onko se lainkaan. Kuluneella viikolla Mörkö oli kakannut sisälle koulupäiväni aikana ja muutenkin koiran maha tuntuu olevan jatkuvasti sekaisin tai vaihtoehtoisesti sen pidätyskyky on heikentynyt. Miltei joka yö Mörkö paukuttaa ovea kolmen aikaan päästäkseen pihalle tarpeilleen. Ilmeisesti lääkitys vaikuttaa hiljalleen jollain tavoin koiran aineenvaihduntaan ja pidätyskykyyn. Oli syy mikä tahansa, täytyy Mörkön ruokavaliota selkeyttää ja tarkkailla, että se saa kerralla vain samaan tahtiin sulavia ruokia. Mörkö saa aterioillaan raakaa ruokaa eli barfia, mutta pitkin päivää sen suuhun tipahtelee paitsi teollisia, runsashiilihydraattisia koiranruokia, myös kaikenlaisia tähteitä ruokapöydästä. Totta puhuen en ihmettele, että koiran elimistö on jokseenkin sekaisin. Koko perheen vakuuttaminen tiukan ruokavalion tarpeellisuudesta vain on helpommin sanottu kuin tehty mutta ehdottomasti asiaan on saatava muutos. Muuten Mörkö on ollut kortisonin puolittamisen jälkeen ehkä aavistuksen kärttyisempi, mutta toisaalta viimeisille viikoille ajoittunut pakkasjakso on minimoinut Mörkön ulkoilut ja pelkkä neljän seinän sisällä oleminen vaikuttaa myös varmasti koiran käytökseen. Epäsäännöllinen ulkoilurytmi voi olla osasyy myös massun temppuiluun. Täytyy seurailla tilannetta ja punnita, tulisiko kortisoniannos palauttaa entiselle tasolleen.

Luisteluharrastuksellani on veronsa, sen ovat äiti ja koirat saaneet huomata…

Paukkupakkanen on karsinut ulkohuvit ja -harrastukset. Jäljelle on jäänyt vain välttämätön - työ. Kun eilen illalla, lauantaina yhdeksän aikoihin, parhaaseen sauna-, pitsa- ja tv-aikaan, kävelin Topin ja Susun kanssa 25 asteen pakkasessa synkässä pimeydessä, tajusin että meidän koirat tekevät työtä. (Työ on siis ihmisen käsitteistössä jotain mitä ei tehdä vain huvin vuoksi. Työ on usein - ei aina - pakollista, ei-kivaa ja raskasta…)

Meidän koiriemme työ on olla seurana ja turvana pimeässä, metsässä, autossa aamuyöllä, kun syystä tai toisesta täytyy liikkua muulloin kuin turvallisessa päivänvalossa. Alunperin halusinkin koiran lenkkiseuraksi ja -turvaksi. Sitten Topi tuli meille

Saattaa hyvinkin olla, että Topista on sen koon ja äänen vuoksi turvaa. Oikeastihan se käyttäytyisi kuten luonnetestissä. Kuvasta näkyvät Topin aatokset: “Huitaskoon ensin mammaa, niin minä saatan sitten päästä pakenemaan.” Mörkö on henkivartijaksi turhan pieni, Susun luulisi olevan aivan omiaan. Pikku työläiset.

Susu on kuin kuulas tammikuinen pakkaspäivä – viileä ja hienovarainen mutta tarpeen vaatiessa yhtä kipakka kuin poskia pureva viima. Sinimarmoroitu aussie kuuluu talvimaisemaan yhtä olennaisesti kuin tolleri oranssin eri väreissä hehkuvan ruskan keskelle, aivan kuin se olisi muovattu talven hyytävistä sävyistä. Silmät jääkiteistä, tassut puhtaanvalkeasta lumesta, kuono kuuran kuorruttamasta pajusta, haaleanruskeat merkit viiman piiskaamista talventörröttäjistä. Mikään ei riko harmoniaa.

Vajaa viikko takaperin sunnuntaina kävimme Mörkön kanssa muistelemassa agilitykisatunnelmia mölleissä. Myös Jonni oli mukana. Kummankaan kanssa ei menestystä tullut, sillä minulla on kokonaisten ratojen hallitseminen ihan hakusessa ja aivoni olivat jumittuneet paimenohjaustilaan. Susua voi heitellä esteille laajassa kaaressa, kun taas Mörkö ja Jonni molemmat vaativat selkeää ja tiukkaa käskytystä esteelle asti. Minulla on aika paljon petrattavaa, mikäli aiomme saada Jonnin kanssa SM-nollat kasaan. Koirat osaavat, minä en.

Möllien anti olikin ihan muualla kuin itse radalla. Susukin oli hallilla mukana ja heti ensimmäiseksi se pääsi kävelylle Jonnin kanssa. Pohdin hieman, miten Susu suhtautuu vieri vieressä Jonnin kanssa remmissä kävelemiseen, mutta mallikkaastihan se sujui ilman sinkoiluja tai mutinoita. Jonni on koira, jonka kanssa kaikkien on helppo tulla toimeen. Lämmittelylenkillä tuli paljon sekä tuttuja että tuntemattomia koiria vastaan ja kaikki ohitukset sujuivat hienosti. Ratojen ravaamisen välissä otin Susun aina ulos kisatunnelmaa haistelemaan ja kyllähän siitä huomaa, ettemme ihan hirveästi ole etenkään viime aikoina tuollaisissa kiihdyttävissä tilanteissa aikaa viettäneet. Susu purkaa hermostustaan ja innostustaan aina aluksi ääntelyllä, mutta tasaantuu onneksi nopeasti. Lyhyet tokottelut sujuivat säpäkästi ja keskittyneesti ilman minkäänlaista häiriön ottamista ympärillä liikuskelevista koirista ja ihmisistä.

Kisojen jälkeen lähdimme vielä Elinan ja bortsunarttujen Teslan ja Luxin kanssa lenkille. Susu käyttäytyi todella fiksusti! Kunnioitti vanhempaa Teslaa ja leikki Luxin kanssa nätisti. Mukaan joukkoon liittyivät myös Vivve- ja Ani-bordercolliet, joista jälkimmäisen kanssa Susu viritteli vähän painiakin. Loppumatkasta äiti ja Mörkö tulivat vastaan, ja koko koiraporukka kulki sulassa sovussa eteenpäin. Vaikka tykkään treenaamisesta ja kisaamisesta, voisin väittää nauttivani melkein eniten kimppalenkeistä, joilla koirat saavat leikkien tai muuten lajitovereidensa kanssa seurustellen toteuttaa itseään. Topilla on muutama tuttu koirakaveri, Mörkö kyllä lenkkeilee kaikkien kanssa ilman riidan haastamista vaikkei vieraiden kanssa koskaan leikikään ja Susu taasen rakastaa kaikenlaista leikkimistä. Susu ei varsinaisesti ole mikään riidanhaastaja, mutta nuorempana testasi vähän turhan hanakasti erityisesti vanhempia narttuja, mutta nyt kukkoiluakaan ei ole esiintynyt enää pariin kuukauteen. Toivottavasti yhteiselo toisten koirien kanssa sujuu yhtä kitkattomasti tulevaisuudessakin.

Kulunut viikko on sujunut arkisten asioiden merkeissä. Agilityyn ei olla päästy kovien pakkasten takia, mutta lenkkeilty ollaan sitten treenienkin edestä. Mörköä ei juurikaan viitsi ulkoilemaan viedä yli kahdenkymmenen asteen pakkasilla ja Topikin nostelee tassujaan entistä herkemmin, mutta Susu ei ole kylmyydestä moksiskaan. Onneksi olemme saaneet useana iltana lenkkiseuraa Anniinasta ja Elli-spanielista, sillä pilkkopimeässä ja autiuttaan kumisevassa metsässä yksin harhaileminen ei ole kovin mukavaa. Onneksi on tuollainen suuri ja mahtava aussie turvana, josta kyllä lähtee ääntä tarvittaessa;)

Aussie edestä…

… aussie takaa …

… ja aussie sivusta.

Yksi Susun suosikkitalvikuvistani, mutta harmittavasti horisontti on vinossa. Saisihan sen muokattua suoraksi, mutta silloin lapanen rajautuisi pois kuvasta ja idea katoaisi.. No, aina ei voi onnistua.

Eläinlääkärissä pari viikkoa sitten käydessä tuli muuten punnittua Susu ja korkeutta olen yrittänyt määrittää vertailemalla paimenta muihin koiruuksiin. Strategiset mitat näyttäisivät tällä hetkellä olevan 48-49 cm korkeuden puolella ja painoa on reilut 13 kg. Siro tyttönen.

Minun piti kirjoittaa selostus sunnuntain mölleistä, mutta kuinkas kävikään kun päädyin avaamaan videonmuokkausohjelman…

Pieni musta koira on niin iloinen pompputokoilija, viuhuttaa häntää minkä ehtii ja nassu loistaa kilpaa auringon kanssa. Laattalattia on jokseenkin vaativa alusta Mörkön kaltaiselle tohvelisankarille, mutta onneksi yritystä riittää ja mörkötokossa ei pienistä nipoteta. Kunhan koiralla on kivaa!

Klikkaa!

Vanha mutta niin legendaarinen kuva Topista – pieni piristys talven pimeyden keskelle. Topista agility on vakavaa puuhaa, mennään eikä meinata!

Topin ja äidin loppuviikko oli täynnä agilityä:

Pakkanen lauhtui muutamaksi päiväksi, ja pääsimme - jos ei muihin harrastuksiin - niin edes agilityyn.

Sen sijaan jaakotus puomin jälkeisellä hypyllä onnistui mielestäni tosi hienosti. Näin en myöskään jäänyt Topista niin tavattomasti jälkeen kuin olisin jäänyt sijoittumalla hypyn toiselle puolelle. Kiva rata, jossa sai soveltaa monia oppimiamme asioita. Ja hyvähän radan on olla sellainen, että pitää koko ajan keskittyä; se on hyvää harjoitusta kisoja varten.

Rata ei ollut käytännössä hallin mittasuhteiden vuoksi ihan sellainen kuin kuvassa.

Muutama sananen sunnuntain mölleistä ja Susun sunnuntaiageista tulee vähän viiveellä huomisen puolella.