Oman elämänsä multivaliot

Olen itsepintaisesti kieltäytynyt näkemästä Susua pelokkaana koirana. Olen halunnut kuvata sen käytöstä vähän mukavammilla termeillä – siispä se on ollut ujo, harkitsevainen ja varovainen, herkkä ja pehmeä. Niin on itsekin ollut helpompi suhtautua koiran ahdistuksiin ja usein olen jopa yliarvioinut Susun reippauden, mikä on ollut tosi hyvä asia: ei ainakaan omalla käytöksellä ole edesauttanut pelkojen syntymistä. Oma positiivinen ja tietyllä tapaa välinpitämätön mieli on kuitenkin ensisijaisen tärkeä, kun koira tuppaa näkemään varjoja puuttomalla aukeallakin. Viime viikkoina olen kuitenkin joutunut kyseenalaistamaan ajatuksiani, ja myös muiden ihmisten ihmettelyt ovat vaikuttaneet. Ei ole jäänyt muutamaan kertaan, kun rautatieasemilla tai busseissa lapset ja vähän vanhemmatkin ovat kysyneet, miksi koira pelkää, miksi koira on arka tai miksi koira uikuttaa. Onko se pentu, kun sitä jännittää noin paljon? Ei, ei ole. Se on kolmevuotias, maailmaa nähnyt aikuinen koira.

Päätin silloin muutama viikko sitten, että leikin, ettei suhisevia lähijunia, liukkaita asemahalleja, suuria ihmismassoja tai kaikuvia kuulutuksia ole olemassakaan. En ala siedättää koiraa, rauhoittele sitä namisyötöllä tai kiikuta leluja mukana, jotta saisin turren rennoksi pahassa paikassa. Nyt vain mennään ja ollaan, remmi pysyy koko ajan samalla mitalla ja koira kulkee mukana, ei ole vaihtoehtoa. Kuulostaa etenkin kirjoitettuna julmalta, mutta minun oli pakko tehdä tämä päätös itseni kanssa – muuten miettisin koko ajan, ovatko ärsykkeet liian kovia, onko koira tarpeeksi rento ja niin edelleen. Lisäksi lienee päivänselvää, että uusien asioiden määrä on niin valtava ja hallitsematon, että tavoite totuttaa koira hiljalleen niihin lähentelee naurettavuuden rajoja.

Pääosin tekniikka on toiminut hyvin. Susu kyllä pelkää esimerkiksi laiturille tulevia lähijunia ja pakittaa remminmitan verran jalkojeni taakse piiloon, mutta kulkeminen sujuu riittävän hyvin ja junissa sisällä koira rauhoittuu nopeasti jalkoihin makoilemaan. Se on kuitenkin ehkä tärkeintä. No – tuolla pääosin-sanalla on kuitenkin ihan paikkansa kappaleen alussa… Yksi pahimmista on Helsingin päärautatieasema: ihmiset, kuulutukset, liukas lattia, kaikuminen. Pari viikkoa sitten jouduimme odottelemaan siskoani asemalla tovin ja se vajaa puolituntinen oli varmasti vaikeimpien top viidessä Suppilon elämässä. Susu oli ihan sekaisin ja pelkäsin tosissani, että se saa pian sydänkohtauksen, eikä tämä ole liioittelua. Se tärisi lysyssä holtittomasti, läähätti ja yritti jatkuvasti kiivetä syliin. Se oli sellaista luonnotonta hysteriaa, mikä muistaakseni luonnetestissäkin mainitaan. Ei taida olla tarpeellista sanoa, että siinä tilanteessa tunsin itseni lähinnä eläinrääkkääjäksi, tuntui niin pahalta katsoa koiraa. Tavallisesta poiketen annoin sen kiivetä syliin, koska siinä tilanteessa tuntui jo yhdentekevältä, saako koira tahtonsa läpi. Tai no – tahtonsa ja tahtonsa, paniikinomaisesta pyrkimyksestä siinä lähinnä oli kyse.

Siinä viisitoista kiloa vapisevaa aussieta sylissäni mietin, pitääkö tähänkin vain suhtautua tyynesti. Mihin asti pitää ymmärtää ja ajatella, että se on ihan normaalia? En missään nimessä ajattele, että koiran kuin koiran pitäisi selvitä pääaseman kaltaisessa ärsykkeiden tulvassa täysin lunkina – kyllähän ympäristön suureen muutokseen saa ja kai kuuluukin reagoida, mutta kyllä siellä olemisesta pitäisi selvitä ilman täydellistä henkisen tasapainon romahtamista. Eikä tässä vaiheessa ole kyse mistään ihmisten erilaisista näkemyksistä, vaan ihan puhtaasti siitä, että tuollaisesta pääkopasta koira alkaa jo itse kärsiä. Sen kanssa on suuri vastuu miettiä, mihin sen voi viedä ilman, että altistaa sen kohtuuttomalle jännitykselle. Harmittaa vieläkin, että epäonnistuin niin pahasti arvioinnissa silloin pari viikkoa sitten… Mutta toisaalta: kai koiran pitäisi tuollaisesta selvitä? Pelästyin vähän itsekin omaa ajatustani silloin asemalla – ajattelin, että toivottavasti Susun luonteisia koiria ei synny tähän maailmaan enää yhtään enempää. Yritän nyt luottaa siihen, että lukijat ymmärtävät etten tarkoita tällä mitään kamalaa. Susu on minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa enkä vaihtaisi sitä milloinkaan mihinkään. Tekee vain niin pahaa katsoa ja ajatella, miten Susulla varmaan soi päässä koko ajan Coldplayn Us against the world: Through chaos as it swirls, It’s us against the world. Onneksi sentään us ja se on kaikkein tärkeintä. Ei maailman silti pitäisi olla kaaottinen uhka ja vastus.

Olemme aina sanoneet, että Topin siunaus on ollut se, että sille oma koti on ehdoton turvapaikka, jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Kun menimme Susun kanssa käymään kotona, ei meistä kolmesta ihmisperheenjäsenestä kukaan meinannut uskoa silmiään. Aluksi emme edes huomanneet mitään erikoista ja sitten kun hoksasimme, että Susu ei käyttäydy ihan normaalisti, katsoin, että onko se satuttanut selkänsä tosi pahasti. Se nimittäin hiipi kumarassa askel kerrallaan lattioiden poikki ja kulki keittiön laitoja pitkin. Ulkona se kuitenkin kirmasi täysin normaalisti ja samoin myös mattojen päällä tassut liikkuivat tavalliseen tapaan joutuisasti. Huokaisin muutaman kerran syvään, kun tajusin (ja niin taisivat tehdä muutkin): Suppilo-parka on alkanut pelätä laminaattia. Varmaan sen liukkautta ja kynsien ääntä sitä vasten.

Siinä vaiheessa ei voinut tehdä muuta kuin nostaa kädet pystyyn – lattialta kukaan ei voi koiraa suojella, en pysty muuttumaan suojakelmuksi paimenen käpälien ja hirmulaminaatin väliin. Onneksi matot sentään on keksitty. Voi Suppe, miksi maailman pitää ihan joka suunnasta hyökätä sinua vastaan? Tämän olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa aiemmin, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: iloinen, rento Suppilo-aussie on ihana. Se on niin aurinkoinen, viehkeä ja onnellinen, että minustakin tulee heti samanlainen ja niinä hetkinä ajattelen, että tuollainen Susun pitäisi koko ajan olla, se ansaitsisi olla sellainen. Mutta miten ikinä järjestän asiat niin, että se on mahdollista?

Rudyard Kipling on lausunut aikoinaan viisaasti: Of all the liars in the world sometimes the worst are your own fears. Saisikohan sen jotenkin käännettyä koirien kielelle?

Ajattelin, että kaukana kavereista ja muista tutuista jutuista olisi hyvin aikaa päivitellä blogia, vaan kuinkas kävikään… Kun istuu joka päivä junassa ja bussissa kolme tuntia, treenaa vähintään samanmoisen setin jäähalleilla, viihdyttää aktiivi-aussieta ja nukkuukin jossain välissä, niin vuorokauden tunnit alkavat olla aika tehokkaassa hyötykäytössä. Nyt olemme Joensuussa käväisemässä, koska minulla on sen verran hoitamattomia koulujuttuja rästissä. Inssissäkin pitäisi käydä koettamassa onneaan  Saa nähdä, kuinka siellä käy!

muutamat kännykäkameratodisteet viime viikoilta

Susun elämä toisella puolella Suomea sujui oikein hyvin. Jo parissa päivässä se sopeutui uudenlaiseen Hyvinkään rytmiin ja ympäristöön – mikäpä sillä olisi ollut ollessa, kun sai olla ainoana koirana kolmen ihmisen keskellä. Mummosta ja papasta paimen pitää kovasti eikä yhtään pane pahakseen myöskään ylimääräisiä herkkuja tai leikkihetkiä, päinvastoin. Olen tavallisesti iltapäivästä eteenpäin iltaan saakka treenaamassa (lue: puolet ajasta istun junassa) ja sen ajan Suppe on kuuleman mukaan torkkunut tyynesti. Muutenkin aussie on ollut paljon rauhallisempi eikä yhtään sinkoile ympäriinsä tai pöhise jokaista kolahdusta. Elo ainoana koirana ilman mörkönvahtaamisvelvoitetta tekee hyvää pienelle järjestyksenvalvojalle, mikä on ihan mahtava juttu. Rentous ulottui myös mummolan seinien ulkopuolelle: koiraohitukset lenkeillä olivat todella helppoja ja myös rokotusreissu läheiselle eläinlääkäriasemalle sujui oikein hienosti.

Ihan pelkkää ruusuilla tanssimista reilu viikko etelässä ei kuitenkaan ollut – tietenkään. Ei hyvää ilman huonoa on ihan fiksusti lausuttu. Suuressa maailmassa on paljon pelättävää paimenelle. Näistä kuitenkin myöhemmin lisää hieman tarkemmin. Nyt toivotamme oikein hyvää vappua kaikille ruutujen toisille puolille! Ja mitä tulee päivitystahtiin, yritän vähän petrata sen kanssa… Eiköhän se tästä taas rutinoidu.

Että osaakin olla vaikeaa päästä takaisin kiinni normaaliin päivitysrytmiin! Lisäksi mitä pidemmälle keväässä mennään, sitä enemmän koiraharrastusrintamalla tyypillisesti tapahtuu ja sitä heikommin pysyn raportoinnissa perässä. Kaikenlaista täällä siis kuitenkin tapahtuu, vaikka tänne asti jutut eivät ikinä ehtisivätkään.

Viime viikkojen tokot on helppo tiivistää, koska niitä ollaan tehty hävettävän vähän. Nyt pitää kuitenkin yrittää suhtautua rennolla mielellä tilanteeseen, koska kokeiden vaatimat treenimäärät tuskin ovat koko kevään aikana realistisia. Sitten tuleekin jo kesä kaikkine maastolajeineen, jolloin pilkunviilaukset saavat väistyä metsissä ja rannoilla rymyämisen tieltä. Tänä vuonna lupaan, siis ihan oikeasti, kuivaharjoitella rullailmaisua ainakin kymmenen settiä ennen maastoon menemistä. Kuulithan, Susu? Pidä huolta, että lunastan lupauksen. Vielä syksyllä minulla oli hieno ajatus siitä, että tuleva kesä hakuiltaisiin ahkerasti ja pyrittäisiin tekemään paljon koemittaisia ratoja tavoitteena uskaltautua kokeeseen loppukesästä, mutta nyt taitaa jäädä aikeeksi. Luulen, että pystymme treenaamaan hakua yhtään täysipainoisemmin suunnilleen kuusi viikkoa, ja tuosta luvusta valoisinkin optimisti näkee, että koe on turha toivo. Siirretään se haave siis hyvillä mielin seuraavaan kesään.

Agilityssä pääsimme kouluttajan vetämään ryhmään, mikä on tosi kiva juttu. Kevään aikana pohdimme porukassa Susun agilityjä, testailimme eri juttuja ja keksimme muutamia ideoita asenteen muuttamiseen, mutta ne eivät ainakaan kaikki oikein ole sellaisia harjoituksia, joita pystyy ryhmätreeneissä tekemään. Mutta jospa kouluttajan valvovan silmän alla saataisiin minun ohjaukseni laatuluokitusta hilattua ylemmäs, ja sitten kesällä voisi yrittää ehtiä säännöllisemmin käydä kokeilemassa uusia juttuja. Sinänsä harmittaa juuri nyt lähteä Joensuusta, koska vihdoin seurallamme on rakenteilla ihan oma hieno halli ja nyt olisi paljon hyviä ideoita, joita kokeilla Susun kanssa.

Muutaman viikon takaisista Varkauden agikisojen pohjamudista saimme noustua pitkäperjantaina Poksin kisoissa Kulhossa. Susu sai viilettää kolme rataa, ja hienosti viilettikin! Nyt hypyissä ei ollut ongelmaa ja fiilis radoilla oli muutenkin tosi kiva. Aika varovaisesti Susu meni, mutta parannus viimekertaiseen oli huima. Ratoja tuomitsi Anne Viitanen ja tykkäsin tosi paljon kaikista kolmesta rundista – ne eivät olleet mitään ihan helpoimpia mutta eivät mitään takkuavaa kikkailuakaan. Kaikki vaikeat kohdat onnistuivat nappiin ja napsimme hyllyt iloisesti ihan yksinkertaisista kohdista. Hypärillä aliarvioin Susun vauhdin ja se juoksi putkesta suoraan jalkoihini, mikä oli aika ilahduttava virhe: on aina positiivista, että koira kiitää kovempaa kuin mihin osaa varautua. Ekalla agiradalla kämmäsin vasta tokavikalla esteellä, kun huitaisin koiruuden keinulle keppien sijaan. Viimeisellä radalla valssasin huolimattomasti ja aussie harhautui hypyn ohitse. Vitosella kurotimme kuitenkin kakkossijalle ja saimme ohjaajalle suklaata ja koiralle leluja palkinnoksi hyvästä päivästä, jee!

Ennen toisen radan alkua Susu rähähti collielle. Minulle on ihan tosi tärkeä asia, että koirani ei hyöki toisia päin. Ajattelen asian niin, että jokaisella kisaajalla on velvollisuus pitää koiransa omalla tontilla ja samalla jokainen saa vastapalveluksena oikeuden olla rauhassa. Susu on äänekäs koira: se haukahtelee ja kyräilee, jos sen antaa kytätä, mutta toista kohti sinkoaminen on niin suuri ei kuin näyttöön mahtuu. Kun oikein asiaa mietin, ei Susu ole tuolla tavalla varmaan koskaan aiemmin rähähtänyt ja nyt kyllä sai sellaisen palautteen, että katsotaan yrittääkö uudelleen. Eikä nytkään siis ollut kuin pienestä rääkäisystä kyse, mutta silti… Ei vain käy ja piste. Tiedän, että vieraat koirat ahdistavat Susua, ja että se inhoaa collieita, mutta silti säännöt ovat sääntöjä ja turpa pidetään tukossa ja kaikki neljä jalkaa visusti maan kamaralla. Rähinätilanne on kyllä sellainen, että se häiritsee itseäni tosi paljon – samaan aikaan tuntuu, että koiran hallittavuus kyseenalaistetaan, ja samalla katsotaan pahasti, jos koiralle antaa kunnon palautteen (tässä tapauksessa siis tarkoittaa karjaisua, puhuttelua ja pois ajamista). Mutta tämä on vain tunne, niin ainakin uskon. Todennäköisesti kukaan muu ei edes huomannut koko tilannetta… Höhpöh.

Ennen ratoja Susu tapasi myös pitkästä aikaa Miimin ja kyllä oli pieni aussie onnesta mykkyrällä. Yleensä ollaan treffattu tosi usein, mutta nyt oli päässyt venähtämään, ja kun tietää miten onnesta halkemaisillaan Suppilo normaalistikin Miimin nähdessään on, voi kuvitella sitä riemun määrää nyt. Vähän aikaa jo epäilin, että mahtaako se lähteä ollenkaan mukaani radalle, mutta tulihan se sitten sieltä. Susu-pusuja Miimille, nähdään taas! Susu on niin herttainen, kun se rakastaa tuttuja ihmisiä koko sydämellään ja ihan täysillä. Sanotaan, että koira on itsekäs opportunisti, ja itsekin olen aina ollut sitä mieltä, mutta ei Susua vain voi sellaiseksi kutsua. Tiedän – todennäköisesti se on vain niin kiero narttu, että hämää meitä kaikkia, mutta voi vieköön se osaakin olla tietyissä asioissa kuin suoraan sankarikoiraleffoista. Juuri sellainen ikuisesti uskollinen palvelija, joka puolustaa omiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Lisäksi se ihan oikesti tietää, milloin olen surullinen ja silloin on salamana karvainen lohduttaja kainalossa.

Kolme päivää muuttoon. Jännittää.

Loppuun mainos: Topin ja Viirun (sekä hieman myös Mörkön) elämää Sadun kirjaamana pystyy seuraamaan nykyään myös täällä. Yritämme kehitellä jonkin mahdollisimman selkeän systeemin lauman kuulumisten kertomiseen kevään ja kesän ajaksi. Syksyllä taitaakin olla aika raivata blog.hulleri.net ainoastaan Susun webbikopiksi, kun muutamme asustamaan kahdestaan, mutta nyt vielä jonkinlainen välimuoto lienee tarpeen.

Nyt osui ja upposi niin, että pakko jakaa:

napattu täältä

Kirjotukset ovat vihdoin ohi! Jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, saan kesäkuussa painaa valkoisen lakin päähäni. Fiiliksen kai kuuluisi olla hirmu helpottunut, mutta olo on lähinnä tyhjä. Tässäkö tämä nyt oli? Muutos on ihan mukavaa siihen asti, kun sitä voi vain suunnitella eikä tarvitse vielä tosissaan toteuttaa… Nyt pitäisi siirtyä sanoista tekoihin, sillä näillä näkymin Joensuu jää väliaikaisesti taakse jo parin viikon päästä, kun suuntaamme Susun kanssa kohti eteläisempää Suomea. Paimenpolo ei vielä tiedä, mitä kaikkea sen varalle on suunniteltu, mutta yritän jaksaa uskoa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Olla edes kerran elämässäni optimisti Kiirettä kyllä varmaan tulee pitämään.

Mörkö on päässyt talvipakkasten aikana varkain pyöristymään. Talon ainoa talipallo ei löydy enää kiikkumasta oksalla pihan perältä, vaan myös pikkukoira alkaa olla kyseisen nimityksen veroinen. Ei se ole lihonut kuin ehkä vajaan kilon, mutta se on jo paljon tuon kokoiselle kääpiölle. Olen aina ennen ihmetellyt, miten ihmeessä ihmiset syöttävät koiransa ylipainoisiksi ja sitten eivät edes saa niitä laihdutettua. Vähemmän vain ruokaa kuppiin, niin helppoa se on! Tositilanne on osoittanut, ettei se ihan niin menekään. Kun koiran lähtöannos on säälittävä nokare jauhelihaa ja vielä pienempi hitunen kasvissosetta, ei varsinaisesti ole, mistä ottaa pois. Nytkin alkaa olla sillä rajalla, että Mörkö saa tarpeeksi esimerkiksi proteiinia. Varsinaisiin aterioihin ei siis taida sovi puuttua muuten kuin kippaamalla kuppiin vähärasvaisia lihoja, mutta kaikki namit ja herkut pitää tarkistaa. Possunkorvat on vaihdettu jo jokin aika sitten pääosin porkkanoihin tai nahkarullaluihin, mutta se ei tunnu riittävän. Ei toisaalta ole ihme, että Mörkö on päässyt kasvamaan leveyssuunnassa, sillä esimerkiksi kun naksuttelen sille temppuja, se saa samankokoisia palkkanameja kuin kaksi kertaa isommat ja aktiivisemmat kamunsa. Ja kun vielä kylmillä keleillä lenkit on korvattu sheippailuilla, ei siihen paljon muuta taideta tarvitakaan.

Helpointa olisi olla antamatta koiralle ruokaa muulloin kuin ruoka-aikoina, mutta Mörkön kanssa se ei onnistu. Kun sen jättää yksin, saa se lattialle kasan nameja etsittäväksi, jotta ei kiihtyisi niin paljon. Kyse ei siis ole mistään ihan pienistä kierroksista, vaan koira paiskoo itseään vasten ovea, puree jos sen tielle sattuu ja haukkuu korkeaa jatkuvaa haukkua. Niin – ei uskoisi. Se on niin söpökin! Mutta syringo, Chiari tai mikä lie neurologinen vaiva kiihtymisen nyt aiheuttaakaan, on arvaamaton. Ruualla näitä holtittomuuksia saa hillittyä sen verran, ettei Mörkön verenpaine mene koko ajan ihan kamalaa vuoristorataa ja vaikuta siten myös aivo-selkäydinnesteen kiertoon. Tämä asia aiheuttaa muutenkin ehkä eniten huolta ja mietintää Mörkön sairastamisen suhteen: se on muutoin voinut mainiosti, mutta kyllä se useamman kerran päivässä kiihtyy edes vähän. On melkein mahdotonta sanoa, miten suuri osa johtuu koiran tulisesta luonteesta ja mikä sairaudesta ja millä tavalla. Sattuuko sitä vai aiheuttavatko neurologiset ongelmat ns. muuten vain tuollaista käytöstä? Kysymys taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. Se taas ei tunnu järin mukavalta, sillä jos alkaisin ajatella, että se on aina kiihtyessään tuskainen, veisin koiran heti viimeistä kertaa lääkäriin. Toisaalta Mörkö on ollut pikkupennusta asti enemmän tai vähemmän räjähdysaltis, joten on kyse myös sen luonteesta. Toisaalta saattoihan se silloinkin jo olla kipeä… Äh.

Mikäköhän mahtaisi olla kaikkein vähäenergisin ja -rasvaisin nami? Nyt Mörkö siis saa lähtötilanteissa yleensä niitä nappuloita, joita meillä on kotona raakaruuan loppumisen varalta eli esimerkiksi tällä hetkellä J&V kanariisiä. Pitää tutkia eri vaihtoehtoja ja jos jollakin on ehdotuksia, niistä olisi paljon apua! Joka tapauksessa kylkiluut pitää saada paremmin tuntumaan, koska jo parantumattomassa perussairaudessa ja nivelrikossa on ihan tarpeeksi kannettavaa pienelle elukalle. Onneksi leudon kevään myötä Mörkö pystyy taas ulkoilemaan enemmän ja kunhan vain kesä tulee, myös polskimaan järvissä.

Jos Mörkön mielipidettä asiaan kysyttäisiin, se vain heiluttaisi häntää iloisena – mitä paksumpi vyötärö, sitä paremmin se on onnistunut rikossuunnitelmissaan. Mörkö ihan oikeasti ajattelee, miten se parhaiten pääsisi käsiksi erilaisiin ruokatarvikkeisiin eikä kyllä arkaile toteuttaa mietteitään. Joskus se kartoittaa tilannetta ensin pikakierroksella, sitten ottaa asiaan etäisyyttä ja menee pötkölleen jokusen metrin päähän, ja kun täsmähyökkäyssuunnitelma on valmistunut, toteuttaa se sen salamannopeasti ja usein myös varsin menestyksekkäästi. Se on myös mestari tarkkailemaan, milloin me ihmiset satumme vilkaisemaan muualle ja silloinkin se heti pinkaisee sadasosasekunnissa vauhtiin ja pihistää häikäilemättä. Pikkukaverin optimistisuutta voi vain ihailla, sillä sen mielestä ihan aina kannattaa yrittää eikä se jätä yhtäkään tilaisuutta käyttämättä. Samalla se varmaan mielessään taivastelee, miksi ihmeessä kolme muuta karvakaveria ovat niin tyhmiä, että vaikka ne ylettäisivät ihan mihin tahansa, ne vain kiltisti nököttävät neljällä tassulla ja kysyvät aina lupaa kaikkeen. Mitä nössöyttä! Luonnossa eivät kyllä selviäisi!

… eli treenattu on Edellisistä tokokuulumisista alkaakin olla jo luvattoman pitkä aika, joten nyt on paikallaan korjata tilanne. Aloin pari viikkoa sitten olla jo vähän epätoivoinen, kun Susun ääntely ei tuntunut etenevän ainakaan positiiviseen suuntaan. Tuntui, että se piippasi kaikista mahdollisista syistä eikä oikein saatu treenattua mitään, koska mitään ei nykyään tapahdu ennen kuin aussie sulkee suppilonokkansa ja keskittyy hiljaa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kärsivällisyys on kannattanut, koska takana on kolme ihan hipihiljaista treeniä ja vielä häiriössä. Voi jee, että olen iloinen! Susun kanssa on huippua treenata tokoa, mutta koko tämän vuoden se ääntely on ollut kitkana. Olisi niin kiva tehdä kaikkia hauskoja liikkeitä ja antaa jodlailujen vain olla, mutta se hiljaisuus on nyt aina ensimmäinen asia, mikä pitää vaatia. Ei kovin hauskaa etenkään, kun tuntui ettei Susu ihan oikeasti ymmärtänyt, mitä sen pitää tehdä – tai siis mitä sen ei pidä tehdä. Nyt kuitenkin tämän kirjoitettuani se laulaa seuraavissa treeneissä tauotta… Toivottavasti ei.

Viikko sitten perjantaina kävimme treenamassa hallilla aussietripletin voimin eli Susu, Viiru ja Kida Marin kanssa olivat treeneissä mukana. Alkuun tehtiin paikkis, Suppilolle ihan hyvää häiriötä että vierustovereita käydään palkkaamassa ja muutenkin tilanteessa on elämää. Se on kyllä tehnyt hurjan hyviä makuita viime aikoina: on hiljaa eikä liikuttele etutassujaan. Nyt en oikeastaan enää jännitä, että se nousisi, mikä on ihan aiheellinen juttu, koska Susu ei ole varmaan näiden aikojen jälkeen pahemmin mihinkään hiipparoinut. Aina pitää silti varautua pahimpaan, krhm…

Paikkiksen jälkeen Susu sai tehdä kontaktiharkkaa niin, että äiti ja Mari juoksentelivat, taputtelivat, suhisivat, kolistelivat ja lopuksi jopa heittelivät leluja samalla kun Susun piti napottaa perusasennossa. Tiputuksista tuli sanallinen huomautus ja pari kertaa myös remmipakote – näistä en oikein osaa päättää, tahdonko käyttää vain ääntä vai myös fyysistä korjausta. Susulle on remmipaine opetettu jo pienenä, joten sinänsä en koe sen käyttöä vääränä, vaikka muuten tykkäänkin kukkistella. Lisäksi sen jälkeen tulee toki aina positiivinen palaute, kun käytös korjaantuu. Mutta pitäisiköhän huomautuksen olla aina samanlainen?

Tällaisia treenejä (ja kontaktiharkkoja yleensäkin!) on tehty Susulle ihan tosi vähän pikkupentuajan jälkeen, koska se on ollut niin synnynnäinen tapittaja ja tavallaan sellainen henkinen kontakti sillä on aina ollut tosi hyvä eikä se treenikentällä milloinkaan haikaile muualle. Nyt haluan kuitenkin sille tehdä näitä, koska toivon varovasti, että siitä voisi olla apua arkeenkin niin pelkoreaktioihin kuin päksähtelyihin. Ylipäätään siis vahvemmaksi sellaista ajatusta, että kaikkiin ärsykkeisiin ei tarvitse reagoida ollenkaan. Jos tämä idea olisi treeneissä tosi vahva, ehkä se yleistyisi paremmin muuallekin? Noissa viikon takaisissa treeneissä yhtenä häiriönä oli myös Susun mittapuulla kovaa metallista kolinaa, jota se selvästi säikähti mutta ei yhtään jäänyt päälle. Uskon, että näistä ns. valvotuista tilanteista on hyötyä ja ne aina himpun vahvistavat Susun luottoa selvitä jännistä jutuista.

Häiriköintien jälkeen Susu teki lisää maltti- ja hiljaisuustreenejä: liikkuroituna noudon alkuja kapulan heittoon saakka (josta tehtiinkin sitten yllärinä seuraamista tai muuta) sekä luoksarin alkuja. Nämä käskytetyt alut ovat Susulle kaikkein vaikeimpia, kun se omasta mielestään tietää tasan, mitä seuraavana tapahtuu. Nyt viime viikkoina olen rikkonut kaavoja oikein urakalla ja ainakin viime viikkoisen perusteella juttu näyttää toimivan. Susu oli kaikki nämä treenit ihan hiljaa. Siis hiljaa. Vertauskohdaksi pitää kertoa niistä treeneistä, joissa oikeasti olen joutunut tuomaan koiran halliin neljä kertaa ennen kuin se on pysynyt hiljaa alun liikkuroinnin ajan ja vielä yhden seuruuaskeleenkin. Mahtava Suppe! Paljoa mitään erikoista ei siis tehty, mutta silti oli ihan loistavat treenit. Luulen, että tuollainen kontaktitreeni alkuun auttaa myös ääntelyyn: siinä koiralle tehdään selväksi, mitä lajia nyt ollaan tekemässä ja millä tavalla. Etenkin agihallissa treeni nimittäin usein on mennyt siihen, että koira sinkoilee ruutu-käskystä kepeille tai muuta vastaavaa. Ehkä tuon saman kontaktitreenin pystyisi siirtämään sitten kisoihinkin? Loisi tietyn rutiinin aina alkuun?

Toiset kertomisen arvoiset tokottelut olivat viime sunnuntaina. Ehdimme nyt ensimmäistä kertaa osallistumaan Poksin tokon kilpailevien ryhmään eli tarjolla oli siis paitsi uusia treenikavereita, myös Susulle vieras paikka. Tämän halusin käyttää hyödyksi, joten yritimme huijata Susulle koetilannetta. Alkuun tehtiin kehääntulotarkistus ja sitten seuruun alku liikkuroituna. Sain hyvin yllätyspalkattua, ja siitä sitten jatkettiin vielä pidempi käskytetty seuruu, mikä oli myös hieno. Tällaiset treenit on kyllä ihan korvaamattomia, koska niitä koetilanteita ei oikeasti ihan helposti valehdella koiralle. Nyt Susu oli kuitenkin aika saman oloinen kuin se on kokeissa ollut, eli tällä kertaa narutus onnistui ja onneksi pääsin palkkaamaan. Seuruiden jälkeen Suippis teki vielä tötsien ohi luoksareita käskytettynä ilman stoppeja. Hoksasin vähän aikaa sitten, että Susulla menee pakka ihan sekaisin merkkitötsistä kentällä, sillä eihän niiden ohi voi juosta, kun niitä on ollut yleensä vain kokeissa ja siellä aina pysäytetään. Nyt se alkaa jo olla välittämättä niistä. Taas yksi juttu, minkä todellakin voisi tehdä seuraavan koiran kanssa uudestaan eli tötsiä heti alusta asti pitkin kenttää.

Seuraavilla rundeilla tehtiin vielä noutoa, ruutua ja ryhmäpaikallaolo. Noudossa tehtiin ensin liikkuroituja alkuja heittelyiden kanssa, sitten yksi vauhtinouto lennosta ja loppuun kokonainen nouto liikkuroituna. Oikein hyvä ja vielä vieraalla kapulalla! Pikkuisen pitää vielä saada rauhaa alkuihin. Ruutuun löytyi uusi treenattava juttu – käskytys siihenkin aina alkuun. Nyt jokainen liikkuroitu lähetys oli tosi tahmea, Susu hipsutteli ruutuun korvat luimussa etanavauhtia. Vähän harmittaa, etten aiemmin ole tajunnut kiinnittää niin paljoa huomiota käskytettyihin treeneihin, mutta onneksi edes tässä vaiheessa sen hoksasin. Nyt Susu ei kuitenkaan ole vielä ehtinyt kehittää mitään pahaa kisasyndroomaa, jossa se alkaisi laamailla heti kun joku käskyttää. Paikallaolossa oli pikkuinen patsaspaimen eli varsin mainio suoritus vieraiden koirien seurassa. Nämäkin oli ihan tosi hyvät ja hiljaiset treenit! Ja Susun kanssa on niin mukavaa tehdä.

Viirukin on ollut mukana treeneissä ja on tehnyt kaikenlaisia alon juttuja. Se on niin hassu hörökorva! Intoa on huimasti ja yritystä vähintään yhtään paljon. Viime viikolla koottiin luoksari ja kahden minuutin alo-paikkiksia se on tehnyt lenkeillä Susun vieressä. Tällainen sunnuntaiprojekti on oikeastaan tosi kiva ihan jo siksi, että tulee treenattua aina niin rennolla mielellä. Jos jokin ei onnistu, sitä voi treenata seuraavan kerran vaikka puolen vuoden päästä, jos ei aiemmin satu huvittamaan. Yleensä niin ei kyllä käy, koska Viips on niin hupaisa tokokaveri. Vaikka sen alokas onkin tosi hyvässä vaiheessa, minua vähän epäilyttää kokeisiin ehtiminen. Ainakin väliaikainen muutto on minulla ja Susulla edessä jo ihan lähitulevaisuudessa, ja samasta syystä myös Suppilon koesuunnitelmat on siirretty jonnekin varastoon. On niin isoja muutoksia ja haasteita edessä, etten nyt oikein osaa edes ajatella, mikä olisi realistinen suunnitelma. Vaan mikäs tässä on treenaillessa.

Nyt muistin taas, miksi niin harvoin kirjoitan treeneistä tarkemmin. Vaikka miten yritän tiivistää, silti aina vähän venähtää niin pituuden kuin ajankin puolesta. Jaksaako näitä perustreenipäivityksiä edes lukea?

Talven hiljaiselon lopettajaisiksi hurautimme eilen Varkauteen agikisaamaan. Viimeiset kuukaudet olemme olleet kyllä tosiaankin harvinaisen epäaktiivisia reissaamisen ja kaiken maailman karkeloiden suhteen, ja Sususta tätä ei voinut olla huomaamatta. Taas sain muistutuksen, että Susun kanssa keissit eivät vain ikinä ole closed. Ylläpidä, vahvista, helpota. Milloinkohan opin sen? Onneksi Suppe on omistajaansa fiksumpi ja muistaa varmasti taas nopsaan, miten kisapaikoilla pitikään käyttäytyä. Hiljaa ja iisisti vaan. Nyt toiset koirat olivat vähän huutomerkkejä aussien pienessä mielessä ja keinunkin kolinaa se kuunteli pää kallellaan.

Sanoin ennen rataa, että jos Susu nuo kontaktit menee, on se maailman reippain otus. Ne nimittäin olivat puiset, aika liukkaat ja selvästi jopa muutamalle muulle haaste. Vuoden takaisista puupuomitreeneistä minulla on vieläkin arpi muistona, kun Susu paniikissa kynsi kylkeeni rivin naarmuja. Oli siis aika tietoinen riski ylipäätään ilmoittaa Susu puukontakteja käyttävän seuran kisoihin. Tällä kertaa kuitenkin kannatti luottaa ja uskoa aussieen, sillä se molemmilla radoilla teki kaikki kolme kontaktia oikein hienosti! Jee! Etenkin ensimmäisen radan keinu oli oikein mainio. Puomi oli kyllä tosi varovainen, mutta pääasia, että koira teki sen alusta loppuun.

Siihen juhliminen sitten loppuikin. Susu tuli molemmilla radoilla varmaan viidestä hypystä ohi. Osa sanoi, että se näytti kipeältä, osan mielestä minun olisi vain pitänyt ohjata huolellisemmin. Luulen, että hyppyjen ohittelu (ja jopa yhden alitus!) oli monen jutun summa. Ihan ensimmäiseksi täytyy viedä Susu fyssarille tarkistettavaksi. Ei ole sanottua, että se jätti hyppäämättä kivun takia, mutta ainakin vaihtoehto täytyy varmistaa ja toivottavasti sulkea pois. Etenkin, kun tällaista ei ole ennen ollut. Toki se voi olla jokin viaton pikkujumikin, mikä tekee hypyistä ikäviä, eli jostain kyynärten nivelrikosta nyt on ihan turha edes puhua tässä vaiheessa.

On myös monta muuta mahdollista syytä. Ensimmäinen vieras hallikisa jännitti Susua eikä se uskaltanut yhtään jäädä suorittamaan hyppyjä itsekseen. Se ohjaus, mikä treeneissä riittää hyvin viemään Susun hypyille, ei ole mitään vaikeassa tilanteessa. Jos Susu saa valita, se ei todellakaan noissa olosuhteissa hyppää. 60-senttiset rimat, vieraat esteet ja paljon häiriötä? Ei kiitos, sanoo Suppis. Susun hermostuksen määrään nähden minun ohjaukseni oli siis tosiaankin luokatonta ja videoilta vielä tarkistin, että etenkin valsseissa ohjaava käsi unohtui jonnekin matkan varrelle. Siihen pitää siis kiinnittää paljon huomiota, sekä yleisesti siihen, etten unohda koiraa ja kiirehdi itsekseni eteenpäin.

Oli ohjaukseni miten huonoa tahansa, on fakta, että Susu ei halua hypätä etenkään 55-senttisiä korkeampia. Mitäs sitten? Laitetaan se hyppäämään treeneissä kuusvitosia niin eiköhän ala mennä yli. No ei. Se hyppytekniikka… Minun täytyy nyt tehdä itseni kanssa sopimus, että jos tahdon kisata Susun kanssa yhtään enempää, on sille rakennettava hyppääminen tekniikkaharjoitteiden avulla. Nyt sen alastulot ovat jäykkiä eikä se etenkään haastavammissa paikoissa osaa tehdä painonsiirtoa eikä siten myöskään saa voimaa hyppyihin. Voin vain kuvitella itseäni jossain aitajuoksukisoissa könyämässä esteiden yli, niin johan alkaa tehdä mieli treenata hyppytekniikkaa Susulle. Ei varmasti ole yhtään kivaa mennä radalla, kun puolet esteistä vaatii suurta ponnistusta ja vaivannäköä. Vielä kun Susu kisatilanteessa ei ole yritteliäimmillään, jättää se mieluummin koko homman väliin, jos ohjaus antaa siihen mahdollisuuden.

Julistin eilen ratojen jälkeen itku kurkussa, että nyt muuten loppu. On niin vaikeaa. Nyt hypytkin on jo ylitsepääsemättömiä (kirjaimellisesti). Sitten menin kotiin, katsoin videolta omat huitovat räpyläni ja Suppilon hienon keinun ja uhkarohkean puomin, ja mietin, mitä ihmettä oikein olin höpissyt. Etiäppäin, sanoi mummo Susu ja Sirkku lumessa!

Susun lenkkikäytös alkoi olla jo oikein mallikasta eikä se turhia kiihkoillut enää naapurustossakaan. Ei kuitenkaan tarvittu kuin yksi viikonloppu, jona en ollut kotona, ja pakitimme takaisin alkupisteeseen. Susu on koira, joka ei kauheasti anna anteeksi – sen kanssa täytyy olla paitsi ehdottoman johdonmukainen ja jämäkkä tietyissä asioissa, myös jatkuvasti ylläpitää tiettyjä käytöksiä. Se taas ei oikein muuten onnistu kuin olemalla jatkuvasti läsnä koiran arjessa, ja vaikka nykyään Susu ei enää kalvakaan jalkojaan rikki ilman minua, tulee siitä heti enemmän tai vähemmän holtiton. Käsissä oli siis taas räjähdysherkkä sähikäinen, ja suureksi epäonneksi peräkkäisillä lenkeillä tuli ensin pihapolulla englanninbulldoggi vastaan ja seuraavana päivänä törmäsimme yllättäen naapurin narttukoiraan hankalassa paikassa. Lisäksi siellä täällä pimeässä suksiaan kokoilevat hiihtäjätkään eivät ole helpottaneet tilanteen rauhoittamista.

Olen joutunut Susulle sanomaan tiukasti näissä tilanteissa sekä huomauttamaan sille sisällä kaahottamisesta ja koiralauman poikien kyttäämisestä. Tämä ei ole sen enempää kiva kuin hyväkään juttu – kaikki nämä heikentävät niitä henkisiä pelisääntöjä, joilla Susun kanssa oikeasti pitäisi toimia. Arjessa kuitenkin väistämättä on sellaisia tilanteita, joissa ärsyke tulee yllättäen ja hallitsematta, ja kun silloin Susu reagoi tai meinaa reagoida, ei kukkahatulla ole käyttöä. Negatiivisen palautteen antamisen heikkous on juuri siinä, että se pitäisi antaa tosissaan, mutta sitten pitäisi heti olla taas neutraali. Ei ihan helppo homma. Liian helposti luisuu siihen “mitäs meni äsken reagoimaan noin, nyt kyllä saa luvan olla koko loppulenkin hipihiljaa nenä kiinni polvitaipeessa” -höpöhöpöön. Susu ei tosiaankaan tahallaan keuhkoile – siihen vain on pinottu paljon tavaraa hatarille tikapuille.

Nyt on ehkä vähän liiankin helppo verrata Viiruun, joka käy vajaa puolet lenkeistään minun ja Susun kanssa. Se siis on osallistunut hörökorvat heiluen alkulenkkiprojektiin saamalla nameja melkein ilmaiseksi. Eilisellä lenkillä tilanne oli melkein huvittava: Viiru, jolle käytöstä on vahvistettu tuplasti vähemmän, hakeutui heti polun alussa vasemmalle puolelleni ja kipitti siinä koko pätkän. Susu kiiruhti narun nokkaan häntä tötteröllä ja skannasi ympäristöä. Odottelin rauhassa, kunnes myös Suppe rauhoittui. Mutta kyllä se olikin sitten vaikeaa – se joutuu ihan tosissaan hillitsemään itseään.

Huono omatunto vaivaa. Susu vaatii paljon, se ei ole mikään huoleton kotikamu, jonka kanssa voi vain olla ja elellä. Se tarvitsee paljon tekemistä, toimintaohjeita ja jatkuvaa tukea. Sen kanssa pitää ihan oikeasti olla, ei riitä että vie lenkille ja treenaa. Tai että on sen kanssa 350 päivää vuodessa, pitäisi olla ainakin se 360. Olen jollain tapaa vasta nyt ymmärtänyt, mistä Susun hyvä elämä koostuu, eikä se ole mikään ihan helppo valmispaketti. Viiruja pitelee pikkurillillä vaikka viisi samalla, kun Susu tarvitsee molemmat kädet. On vaikeaa pukea asia ymmärrettävästi sanoiksi ja vielä kinkkisempää toteuttaa se. Tietenkin se on vain koira – totta. Mutta minä olen sen aikoinaan ottanut ja nyt minun velvollisuuteni on järjestää asiat niin, että se on oikeasti onnellinen. Tämä ei tarkoita, että Susu olisi erityisen onneton, mutta turhan stressaantunut se usein on. Tämä liittyy vähän tähän ja erityisesti kommenttiosioon – mitä se koiran onni on? Olisi naurettavaa väittää, että onnellinen ihminen on tyytyväinen ja rento vuoden jokaisena tuntina, mutta en ole ihan varma siitä stressin määrästä, joka koiralla voi olla. Saa ja varmaan pitääkin sitä olla, mutta Susulla sitä on liikaa. Se on lähtökohtaisesti vähän hermostunut ja hyvin epäileväinen koira, joka alkaa heti ailahdella enemmän, kun jokin arjen perusjutuista ontuu.

Nyt tilanne on taas jo vähän rauhoittunut, mutta yhä kontrasti alkuvuoden loistavaan jaksoon on suuri. Kiitos sen hyväntuulisuuden, mikä Susussa muutama viikko sitten oli, tiedän ensimmäistä kertaa, mitä tavoitella ja mikä on realistinen maali. Kokonaan tuskin koiraa voi maailmalta suojata, mutta mahdollisimman paljon tietenkin. Eilen kuljimme jääkiekkokaukalon vierestä. Susua pelotti paljon, mutta se silti pysyi kasassa ja tuli heti jalkaani kiinni kävelemään “näin on hyvä, eikö niin, tässä on turvassa” -ilmeellä. Tilanne muistutti minulle, että ihan oikeasti Susun kanssa pitää olla tässä elämässä yhdessä ja että olemme kuitenkin menneet eteenpäin. Tällä viikolla Suppilo on myös tutustunut sähköhammasharjaan ja selvinnyt ilmavaihtokanavien tarkastamisesta (eli kattoon kurottamisesta).

Kevät tulee olemaan jos ei nyt vaikea, niin ainakin tosi erilainen. Joudumme sukkuloimaan Suomen poikki pääkaupunkiseudulle, mutta sinänsä reissaamisen ja muutoksen en usko olevan ongelma kunhan vain Susu voi kulkea mukanani ja maisemanvaihdoksesta huolimatta tietyt perusasiat pysyvät samoina. Suppilo on hassu tyyppi, jonka takia tosiaankin kannattaa vaivata päätä. Ja kyllähän sen jo mainosmaailmakin tietää: ”Susu on niin kuin pusu, jonka antaa aina paras ystävä ” Kaiken lisäksi se on vielä fiksu ja filmaattinenkin! Tai sitten ei…

Vielä pari blogiin liittyvää juttua. Sivupalkin kategoria-lista alkoi venyä arkiston kanssa niin pitkäksi, että hakutoiminto alkoi tuntua fiksummalta. Search-kenttään aiheen naputtamalla pitäisi nyt siis löytyä tietyn aihealueen tekstit, esimerkiksi agilityyn tai Mörkön sairastamiseen liittyvät. Mahtaakohan se toimia? Lisäksi lisäsin syringokirjoituksiin oman Syringomyelia-tunnisteen, koska se on varmaan helpompi löytää kuin Mörkö sairastaa -nimike.

Googlen lukijatoiminto hylkäsi ei-bloggerpohjaiset blogit eli meidän blogia ei enää pysty seuraamaan lukijana. Ikävää. Olen itsekin opetellut seuraamaan blogger-blogeja lukijapaneelin kautta, ja se on hirmu kätevä. Säästää monta klikkausta, kun päivitykset näkee suoraan samalta sivulta. Onneksi kävijälaskuri alkuvuoden jumituksen jälkeen palautui vähän aikaa sitten raiteilleen eli ihan sokkona ei tarvitse lukijoita arvuutella. Nyt onkin blog.hulleri.netin kolmivuotiskuukausi, mikä tuntuu uskomattomalta. Tuntuu, että ihan hetki sitten aloitin Topin ja Mörkön blogin vuodatukseen. Ensimmäisessä kirjoituksessa kirjoitin, että aion ehdollistaa Mörkön naksuttimeen. Huh! Ei se ihan eilen tainnutkaan olla. Pitkä matka on siitä tultu. Susun alkutaival taas löytyy Pikkuaussie-blogista. En suostu uskomaan, että siitäkin on jo useampi vuosi. Mihin aika oikein menee? Haluan kiittää kaikkia blogin seuraajia ja kommentoijia – vinkkien ja tuen määrä on ollut valehtelematta tosi suuri. Moni on varmasti joutunut pettymään blogimaailman anonyymeihin piikittelijöihin ja muihin ikävyyksiin, mutta tätä blogia on ollut aina suuri ilo kirjoittaa. Olen hirmu iloinen, että keskustelu on pysynyt aina asiallisena, vaikka kirjoitan muutakin kuin arjen iloisuuksia. Kiitos siitä kaikille!

Viimeksi kun tiedustelin, sanoivat olevansa normaaleja.

Loppusilauksen koirasi imagolle saat googlaamalla sen nimen.

Helsingin yliopiston eläinfysiologian dosentti Seppo Turunen on julistanut, että lemmikeistä pitäisi pitkällä tähtäimellä luopua kokonaan. Käsi ylös, kuinka monen syke alkoi laukata edes vähän tarmokkaammin? Minun ainakin. Ensin ärtymyksestä, sitten hämmennyksestä, sitten oivalluksesta.

Mietitäänpä asiaa tarkemmin. Turunen väittää, että lemmikkieläimet linkittyvät arveluttavasti sekä eettisiin että ekologisiin kysymyksiin. Mitä tämä mahtaa tarkoittaa koirien kohdalla? Minun ei tarvinnut kuin miettiä omaa turrelaumaamme, kun ajatukset lähtivät juoksemaan. Ensin tulisi määritellä eläimen hyvinvointi, mikä nousee keskustelun kulmakysymykseksi. Milloin koira on onnellinen? Pystytäänkö sen tarpeet täysipainoisesti tyydyttämään urbaanissa yhteiskunnassa? Voivatko meidän koiramme hyvin?

Vastaus on kyllä ja ei. Hankittuani cavalierin heitin pelinappulat harvinaisen irvokkaaseen eettiseen rulettiin. Puistattavaan peliin, jonka vastentahtoisena osanottajana jaan Turusen näkemyksen täysin. En voi kuitenkaan ulkoistaa itseäni siitä vastuusta, että minulla on cavalier – joka myös sattumoisin sattuu olemaan sairas. Välillä mietin, miltä cavaliermaailma näyttäisi, jos Mörkö olisikin terve. Jos se olisikin terve. Voi itku. Pohdin, vouhkaanko asiasta vain siksi, että piikit osuvat turhan henkilökohtaisesti. Onko cavalierien kasvatustoiminta ja sen tukeminen myös objektiivisesti tarkasteltuna moraalisesti arveluttavaa? On tietyllä tavalla hätkähdyttävää ajautua kohtaamaan tosiasia siitä, kuinka erilaisena maailma eri ihmisille näyttäytyy ja nimenomaan moraalisissa kysymyksissä. Rotko repeytyy armottomana, ja tuntuu mahdottomalta loikata sen yli. Minun on ahdistavan vaikeaa ymmärtää esimerkiksi pentujen teettämistä koirilla, jotka ovat jo jättäneet sm-sairaita jälkeläisiä. En vain pysty ymmärtämään, miten sellaisesta asiasta koituvan vastuun kanssa eletään.

Elämä on aina arpapeliä. Jalostus on arpapeliä. Lohduttoman raakoja faktoja. On helppoa kyseenalaistaa ulkopuolelta, sekin on fakta. Maailma kuitenkin tarvitsee erilaisia näkemyksiä, silmäpareja toiselta planeetalta. Ne eivät välttämättä ole absoluuttisesti oikeita, mutta niiden tärkein tehtävä on ravistella hereille. Elämme oletusten ja käytäntöjen maailmassa, jossa kriittisyys unohtuu tietyissä asioissa. Olenko yhdelläkään neljästä kerrasta miettinyt, onko pennun ottaminen moraalisesti oikein? En. Välillä kyllä pyörittelen Turusen näkemystä myötäileviä radikaaleja mutta jaloja ajatuksia siitä, kuinka mielivaltainen jalostus sotii kaikkia etiikan lakeja vastaan, mutta käytäntö jää puolitiehen. On vaikeaa miettiä asiat loppuun asti ja vielä elää niiden mukaisesti. Paljon vaivattomampaa on vain luottaa valtaväestön yleisesti hyväksymiin linjauksiin sen kummemmin asioita miettimättä.

En usko, että Turusen toive lemmikkieläimistä luopumisesta toteutuu. Tuskin uskoo Turunen itsekään. Lemmikkieläinten pito on karkeasti yleistettynä puhtaasti itsekästä, ja ihminen on tunnetusti välillä itkettävän itsekäs otus. Se ei silti tee itse toiminnasta yhtään sen raskauttavampaa, ja etenkin koirien kanssa ihmisen ja koiran hyvinvointi kulkevat usein tiukasti kimpassa. Koiralle on kannattavaa tarjota tarpeeksi tekemistä, hyvää ruokaa ja viedä se eläinlääkärin hoidettavaksi. Yhdessä pisteessä itsekkyys nousee kuitenkin huutavan rujosti esille – silloin, kun punnitaan rakkautta ja luopumista. Jos riisutaan kaikki kaunistelu, joku voisi sanoa, että Mörköä kohtaan moraalisesti oikein olisi viedä se vaikka heti tänään lopetettavaksi. Tämä henkilö arvostaisi hyvää elämää, ei niinkään elämää ylipäätään koskemattomana arvona.

Koska Mörkön elämänlaadusta ei ole satavarmoja takeita eikä se itse kärsisi lopetuksesta, on karun itsekästä lääkitä sitä vahvasti ja pitää se luonani. Toisaalta emme pääse yhden toisenkaan koiran tai muun eläimen pään sisään kurkistamaan, millainen niiden hyvinvoinnin taso on. Tässä vaiheessa ymmärrän Turusen ajatukset: ilman täyttä varmuutta lemmikkieläimen onnellisuudesta sen elämän mielivaltainen ohjailu on arveluttavaa. Lopulta näkymä on surkea, ja pessimistinä tekee jo mieli heittäytyä Turusen kelkkaan. En kuitenkaan tee sitä, vaan jaksan uskoa HS-raadin (17.2.12) Jaakko Hämeen-Anttilan kiteytykseen asiasta: “Kotieläinten pitäminen huonosti on moraalisesti väärin, hyvin pitäminen ei.” Niinpä niin – eikö olekin ihana oletusten värittämä toteamus? Mutta näin me ihmiset asian haluamme ajatella, jotta meidän ei nimenomaan oikeasti tarvitsisi ajatella. Vapauttavan yksioikoista ja lakonista.